perjantaina, heinäkuuta 31, 2009

Tekijän toiveita Kavan syyssarjassa




Suomen elokuva-arkisto SEA muutti nimensä taannoin Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi. Se herätti hiukan keskustelua elokuvapiireissä, sillä käsite SEA iskostui mieliin 1950-luvun lopulta.
Nimen muutoksen voi ymmärtää paremmin, jos tietää arkiston valtavan tehtävän. Ei vain esityssarjoja Helsingin Orionissa ja maaseudulla, vaan vanhan kotimaisen elokuvan pelastamista, elokuvaperinnön kokoamista ja säilyttämistä, filmi- ja videokokoelmien kartuttamista (nyt 296 540 nimikettä) sekä tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Ilman arkistoa Suomessa tuskin ilmestyisi yhtä paljon kriittisiä ja laadukkaita elokuvakirjoja. Arkistolla on myös ainutlaatuinen elokuvakirjasto ja leikekokoelmat.
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston lyhennys on ytimekkäästi Kava. Nykyisessä umpikaupallisessa maahantuontitilanteessa elokuvasta syvemmin kiinnostunut nuori henkilö ei selviäisi ilman Kavan esityssarjoja. Siis sellainen nuori, joka haluaa oppia tuntemaan elokuvan historian, haluaa nähdä muitakin elokuvia kuin kauhua- ja scifiä. Luulisi, että heitäkin esiteltäisiin lehdissä, eikä vain elokuvakauhua harrastavia tyttöjä - niin kuin tänään ilmestyneessä NYT-liitteessä.
Kavan 17.8. alkava syys-sarja tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet. Löytyy elokuvan historian merkkiteoksia, löytyy japanilaisen Nagisa Oshiman teoksia, löytyy unohdetun Josef von Sternbergin elokuvia ja löytyy amerikkalaisen film noirin filmejä. Kava esittää Haroldin ja Loydin komedioita, venäläisiä musikaaleja ja kuubalaista elokuvaa. kunniaa tehdään edesmenneille Paul Newmanille ja Åke Lindmanille (vihdoinkin esitetään näyttelijä-ohjaaja Lindmanin 1960-luvun hieno tv-elokuva Jäätä). Mitä vielä: Kavan sarjassa nähdään muun muassa ranskalaisen Robert Bressonin mestariteoksia ja uutta ranskalaista elokuvaa.
===========================================================================
Kava antaa elokuvan tekijöille tilaisuuden esitellä omia suosikkejaan. Tänä syksynä nuori ohjaajatulokas, loistavan jälkitarkovskilaisen Muukalaisen ohjannut Jukka-Pekka Valkeapää paljastaa toiveensa. Valkeapää perustelee tekijän toiveitaan näin: "Olen valinnut esityssarjaan elokuvia, jotka ovat olleet itselleni syvällisesti liikuttavia, innostavia tai jopa järkyttäviä katsomiskokemuksia."
Valkeapään valintoja ovat italialaisen Sergio Leonen suurenmoinen Suuri gangsterisota, Robert Bressonin eksistentialistinen Kuolemaantuomittu on karannut, Georges Franjun 1940-luvun lopun lyhytfilmi Eläinten veri ja manan majoille siirtyneen ruotsalaisen uuden elokuvan mestarin Bo Widerbergin lakkokuvaus Ådalen 31. Arvostamansa François Truffautin tuotannosta suomalaisohjaaja on valinnut harvoin nähdyn kasvatuskuvauksen Kesytön.
Ajankohtainen kommentti
Tämä on tosiasia: Euroopassa ei ole enää kesäaikaa, kesälomia kylläkin. Alkaa vaikuttaa siltä, että tv-yhtiöiden ei pitäisi päästää kesäkuukausina "aivoja narikkaan". Tietenkin asia on niin, jos sisällön tuottamisella tarkoitetaan Yleisradion toimitusjohtajan tapaa julkaista rakkausvideoita internetissä.
Mutta asiaan: Julkisen palvelun Ylellä ei ole enää varaa karsia kesäkautena ajankohtaisohjelmia. Tämä kesä on ehtinyt osoittaa, että poliitikkojen vaalirahoitussotkut ja konkurssiin haetun Novan kestitystoiminta Keva-yhteyksineen ja "kehittyvien makuntien" koplaamisineen ovat tuottaneet sanomalehtiin uusia uutisia lähes joka viikko.
Yle paljasti taannoin sotkut, mutta kesäkuukausina mediatalolla ei ole ollut oikein ajankohtaisohjelmaa, jossa suuri katsojakunta olisi voinut saada uutta tietoa kähminnöistä ja moraalittomuuksista. Oikeastaan vain Ylen Radio 1:n Ykkösaamu on pysynyt kriittisesti ajan hermoilla. Toki Ylen TV1:n A-Studio on selvittänyt Destian sotkuja.
Nyt kun toimittajienkin kestitykset on paljastettu tuntuu hölmöltä, että Yle laittoi TV2:n perjantai-illan kriittisen tv-ohjelman Pressiklubin tauolle. Hyvänen aika: Ruben Stillerin terävästi, ironisesti ja hauskastikin juontama Pressiklubi olisi voinut tulla täydellä volyymillä kesäkuukausina. Kommentoitavaa olisi riittänyt ja riittäisi vielä yllin kyllin. Jos minä olisin ohjelman tuottaja Timo Harakka kiroilisin joka perjantai-ilta huonoa tuuria. Tai olisin vaatimassa äänekkäästi ohjelman palauttamista ruutuun.
Nyt joku väittää: Eihän Pressiklubia katso kuin toimittajat ja alan ihmiset? Voi olla, mutta ohjelmassa käydystä keskustelusta lähtee aina viestejä maailmalle. Ja tänä kesänä muutkin kuin toimittajat olisivat varmasti hakeutuneet ohjelman ääreen.
Pressiklubia pitäisi myös mainostaa etukäteen. En muista koskaan Ylen laittaneen ohjelmasta ennakkomainoksia ruutuun. Tulevien ohjelmien mainoksia näkee kyllä muuten tuhka tiheään Ylen kanavilla. Ehkä on niin, että kriittistä ja älynystyröitä aktivoivaa Pressiklubia ei halutakaan mainostaa Ylessä?

sunnuntaina, heinäkuuta 26, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 8

Mansikkapaikka (Smultronstället, Ruotsi 1957) ohjaus: Ingmar Bergman, käsikirjoitus: Bergman, kuvaus: Gunnar Fischer, musiikki: Erik Nordgren, pääosissa Victor Sjöströn (professori Isak Borg), Ingrid Thulin (Marianne), Bibi Andersson (Sara - kaksoisrooli), Gunnar Björstrand (Evald), Folke Sundquist (Anders). Tuotanto: Svens Filmindustri.



Ingmar Bergmanin ehkä kaikkein muistettavin elokuva on tämä matkakertomus, 78-vuotiaan Isak Borgin kulku kohti Lundia, jossa hänet tullaan vihkimään riemutohtoriksi. Samalla se on tavallista, kaavoihin kangistunutta elämää viettäneen miehen matka omaan sisimpäänsä, halu katsoa taakse, halu olla utelias, löytää menneestä elämästään asioita ja ilmiöitä, joista hän ei ole ollut aikaisemmin tietoinen. Siksi Isakin matkakartta vaihtuu, samalla vanhan miehen asenteet muuttuvat ja ennakkoluulot murtuvat. Ulkopuolisena eläneestä, kanssaihmisiin hyvin vähän yhteyttä pitäneestä Isakista tulee ikään kuin oman elämänsä taustojen ja muutosprosessien silminnäkijä ja tarkkailija.
Isakilla on Lundissa asuva lääkäripoika. Isakin äiti elää edelleen, mutta hänen vaimonsa on kuollut. Isakilla on hyvä taloudenhoitaja. Isak on tuntenut itsensä onnelliseksi. Hän on menestynyt työssään, omistanut elämänsä bakteriologina selvittämään ihmisissä riehuvia pikkueliöitä. Matkalla Lundin tuomiokirkon juhlavaan promootioon inhimillinen elämä saa Isakista monien vuosien ja vuosikymmenien kuivan kauden jälkeen otteen. Isak Borg herää ikään kuin unesta, jota on kestänyt liian kauan.
Ingmar Bergman näyttää Mansikkapaikassa Isak Borgin pohtimassa elämäänsä ja uniaan yhdessä katsojan kanssa. Isak on viettänyt elämänsä kulkemalla suoraviivaisesti, kuin tarpoen hiljaa autioita katuja pitkin kohti kuolemanunta, niin tapahtuuko herääminen sittenkin liian myöhään. Vanhan miehen on vaikea enää unelmoida toisenlaisesta elämästä.
===============================================================
Mansikkapaikkaa on aina pidetty Victor Sjöström -elokuvana. Osittain sen tähden, että hän on täydellinen Isak Borgin roolissa. Myös siksi, että Bergman osoittaa kunnioituksensa ruotsalaisen elokuvataiteen suurelle pioneerille. Sjöström (1879-1960) nosti Greta Garbon varhaisten filmien ohjaajan Mauritz Stillerin kanssa ruotsalaisen elokuvan maailmanmaineeseen. Tämä tapahtui mykän kauden vuosina 1913-23. Sjöström oli ohjaajana ihmiskuvauksen varhaisia mestareita, mutta hän halusi saada samalla ympäristöotokset uskottaviksi.
Victor Sjöström filmasi Selma Lagerlöfin, Ruotsin maineikkaan kansalliskirjailijan, ihanteellisia ja moraalisia teoksia. Kuoleman ehdottomuudesta muistuttava Ajomies (1921) oli Sjöströmin ohjaajan uran suuri voitto. Hän siirtyi Stillerin tavoin Yhdysvaltoihin, pärjäsi siellä paljon paremmin kuin maanmiehensä. Stiller palasi pian takaisin ja huomasi kohta, että hänen löydöstään Greta Garbosta tuli maineikas Hollywood-näyttelijätär.
Mansikkapaikka oli myöhemmin Ruotsiin palanneen, paljon näyttämöllä ja elokuvissa esiintyneen Victor Sjöströmin testamentti. Isak Borgin roolityötä pidetään vivahduksekkaimpana ihmiskuvauksena, mitä elokuvataide tuntee. Ingmar Bergman ei ole koskaan kieltänyt, että Sjöströmin vaikutus on ollut hänen elokuvatöihinsä suuri.
Victor Sjöström esiintyi jo 1949 Bergmanin Onnea kohti -elokuvassa. Sen jälkeen Bergmanin kerrotaan ottaneen etäisyyttä mestariinsa, mutta Mansikkapaikan kuvausten aikana he lähestyivät jälleen toisiaan. Bergman on tunnustanut tehneensä käsikirjoitukseen muutoksia, koska Sjöström toi pakottamatta jotakin aivan uutta, jotakin rikasta ja ainutlaatuista professorin rooliin.
=============================================================
Mansikkapaikka on kummitellut aika ajoin mielessäni siitä lähtien kun näin elokuvan julisteen kajaanilaisen Kino Kainuun mainoskaapissa. Muistikuvieni mukaan julisteessa oli vanhan Victor Sjöströmin kuva, mutta oliko pyöreää peiliä pitävä Bibi Andersson hänen edessään - mansikkapaikalla? Elokuva tuli meille koulukaupunkiin syksyllä 1959 - se oli saanut Suomen ensiesityksen maaliskuussa, Helsingin Kluuvikadun kuuluisassa Maximissa (tuolloin ulkomainen filmi saattoi saapua pikkukaupunkiin jopa vuoden päästä ensi-illasta). Olin nähnyt saman vuoden elokuussa samassa ruotsalaiselle elokuvalle omistautuneessa Maximissa Bergmanin Kasvot, joka valmistui Mansikkapaikan jälkeen. Nämä elokuvat olivat ensimmäiset Bergman-kokemukseni, Mansikkapaikka jäi rakkaimmaksi, mutta olen arvostanut myöhemmin lukuisia ja lukuisia Bergmanin-elokuvia.
Ingmar Bergman kiehtoi nuorta lukiolaista niin paljon, että ostin Ruotsin matkalta 18.8. 1961 Luleåsta Fritiof Billquistin kirjoittaman kirjan Ingmar Bergman - "teatermannen och filmskaparen." Kirja on iso läpileikkaus Bergmanin urasta aina 1960-luvun alkuun. Se on siinäkin mielessä tärkeä, että Billquist antaa tarkan kuvan myös mestarin teatteritöistä - Bergman oli 1950-luvulla teatterinjohtaja ja -ohjaaja. Nyt tuntuu uskomattomalta, että Bergman jaksoi ohjata parikin elokuvaa vuodessa ja työskennellä samaan aikaan puhenäyttämöllä.
Usein on kysytty, miksi lukiolaispoika kiinnostuu kahdeksankymppisen vanhuksen tarinasta? Ei siihen voi antaa täsmällistä vastausta, sillä Mansikkapaikka suggeroi ensimmäisistä kuvista lähtien, se ikään kuin imaisee unimaailmaan. Se on sitä varjojen leikkiä kankaalla, unen ja toden syvää vuoropuhelua, joka kiinnostaa yleismaailmallisesti ikään, luokkaan tai sukupuoleen katsomatta. Eikä meidän kouluiän maailmassa tehty yhtä rajuja rajanvetoja eri ikäluokkien välille kuin nykyisessä Suomessa. 

perjantaina, heinäkuuta 24, 2009

Easy Rider 1969




Yle muistaa Teema-kanavallaan huomenna Dennis Hopperin ohjaamaa matkaelokuvaa Easy Rideriä, josta tuli melkein yhdessä yössä kulttielokuva. Hopperin elokuvaa mainostetaan "Uuden Hollywoodin" alkuna. Totta se on, sillä Columbia-yhtiön tuottama elokuva ei tahtonut saada ensin millään rahoitusta. Tehtyä se saatiin - hippihenkisten Hopperin, Peter Fondan ja Terry Southernin käsikirjoituksen pohjalta. Kustannukset olivat minimaaliset 400 000 dollaria. Hopper näytteli Billyä ja Fonda hänen kaveriaan Captain Americaa. Kaverukset nousevat motskareihin ja lähtevät ajamaan Kaliforniasta kohti New Orleansia, jossa järjestetään Mardi Gras -juhlat.
Matkalla tapahtuu kaikkea - sellaista kuin elämässä yleensä. Tapahtuu positiivista ja negatiivista, hienoja illallishetkiä samanhenkisten seurassa tai onnettomuuksia. Näyttää, että tämä hippimiesten matka sukeltaa pahuuden sydämeen, muuttuu tabuja rikkovaksi odysseiaksi, jossa etsitään rajaseutujen Amerikkaa kuin silloin ennen westerneissä. Easy Rider on suorasti kiinni vuodessa 1969. Sen jälkeen se on saanut myyttisen sädekehän.
Easy Riderin kohokohtia on jakso, jossa matkalaiset kohtaavat George Hanson -nimisen miehen, ulkopuolisen eläjän, jota nuori Jack Nicholson tulkitsee niin loistavasti, että hän varastaa muistoissamme koko elokuvan. "Tämä sattui olemaan joskus hieno maa", Hanson toteaa Amerikasta. Myöhemmin Hanson joutuu traagiseen tapahtumaan. Hän voisi kysyä - ehkä kysyykin: "Mikä meni vikaan Amerikassa?"
=================================================================================
Easy Rideristä tuli kulttielokuva. Time-lehti kirjoitti ensi-illan jälkeen: "Pikku filmi tappoi isot elokuvat". Näin tapahtui aivan 1960-luvun lopulla. Easy Riderin ohella uuden Hollywoodin läpimurtoa valmistelivat Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (1967), Sam Peckinpahin Hurja joukko (1986), John Schlesingerin Midnight Cowboy (1968), Pennin Alices´s Restaurant (1969) ja Paul Maurskyn Bob&Carol, Ted& Alice (1969). Pian tulivat Francis Ford Coppola (Kummisetä), Martin Scorsese (Sudenpesä), Robert Altman (Pitkät jäähyväiset) ja Hal Ashby (Harold ja Maude).
Tosiasia on kuitenkin, että pienet elokuvat eivät tappaneet kokonaan isoja Hollywood-filmejä. Ross Hunterin 1970 tuottama katastrofielokuva Airport oli valtava menestys, samoin Peyton Place -sarjassa maailmanmaineeseen kohonneen Ryan O´Neillin näyttelemä romanttinen tragedia Love Story (1970). Eikä kestänyt monta vuotta, kun nuori Steven Spielberg siirsi Tappajahailla Hollywoodin kellot mega-actionelokuvan aikaan. Silti: Kun katsomme Easy Rideriä lauantai-iltana voimme todeta hiljaa, että se oli erään ajankohdan kuva, symbolikin, mutta sen kaltaisia vapaita, anarkistisia elokuvia ei enää tehdä.

Ajankohtainen kommentti

Ylen TV1 oli lähettänyt toimittajan Tukholmaan. Haastateltiin uudesta Inglourious Basterds elokuvastaan ajankohtaista Quentin Tarantinoa. Toimittajan haastattelu lähettiin tiistai-illan uutislähetyksessä. Elokuvabisneksen ja Hollywoodin nykytilaan tyytyväinen Tarantino pohjusti omaan tyyliinsä uutta elokuvaansa. Haastattelu oli lyhykäisyydessään aivan hyvä. Ylen nykytyylin mukaan pitkä koko haastattelu lähetetään seuraavan aamuna aamutelevisiossa tai internetissä.
Ei siinä ole mitään pahaa, että lähetetään toimittajia tälläisiin filmiyhtiöiden pr-tilaisuuksiin, joita järjestetään yleensä Lontoossa ja Tukholmassa. Ei pahaa, jos mediatalo itse hoitaa kulut. Muuten toimittaja/kriitikon matkasta tulee osa filmiyhtiön uuden elokuvan markkinointikampanjaa. Ei kai kukaan kriitikko sitä halua. Varmaankin Ylessä maksetaan itse matkat.
Meillä oli lehdessä ohittamaton sääntö: Toimitus valitsee ulkomailla tapahtuvat haastattelukohteet ja talo maksaa kaikki kulut. Mihinkään Hollywood-yhtiön tai muun sellaisen maksamalle pr-matkalle ei voinut lähteä. Minusta sääntö on noussut arvoon arvaamattomaan Suomessa, jossa paljastuu koko ajan erilaisia korruptioon viittaavia kytkentöjä.
===============================================================
Quentin Tarantino tekee elokuvia valtavirran yleisöjä varten, vaikka on ohjaajana persoonallisuus. En menisi haukkumaan Pulp Fictionia tai Jackie Brownia. Mutta kyllä Tarantino kosiskelee yleisöä silmittömällä väkivallalla. Ei valtavirran suoni muuten avautuisi. Väkivalta on ollut ja on edelleen se mikä myy. Jos joku väittää vastaan, niin ei elä tässä elokuvamaailmassa.
Yle on viime vuosina käsitellyt tv-uutisten kulttuuriosuuksissa pelkästään näitä valtavirran kaupallisia elokuvia. Alkaa vaikuttaa kuin julkisen palvelunkin televisio opettaa meitä tyytymään samankaltaisen tiedon vastaanottoon? Ei kanavan "elokuvakatsauksessa" esitellä pientä, sanomaltaan ja ilmaisultaan tärkeää vaihtoehtoelokuvaa, vaan suuri on aina esillä, se joka muutenkin saa palsta- ja ruututilaa. Odottakaa vain ensi syksyä, kun uusi Indiana Jones tulee teattereihin. Se on esittelyssä mainosmaisesti joka kanavalla ja joka lehdessä.
Mennäänpä ajasssa hiukan yli neljännesvuosisata taaksepäin. Veikkaan, että ainakin ranskalaisilla kanavilla olisi rummutettu Robert Bressonin viimeisestä elokuvasta Raha. Vai olisiko? Olisiko ensimmäinen Indiana Jones -elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät saanut sittenkin kaiken huomion - kuten saa tänään. Ehkä ei Ranskassa, mutta kylläkin englantilaisilla kaupallisilla tv-uutiskanavilla.
Nyt joku saattaa kysyä: Missä ovat ne vaihtoehtoelokuvat, missä Helsingissä ovat teatterit, jotka niitä esittävät? Totta: ei niitä tuoda maahan, eikä teattereita enää ole lukuun ottamatta pientä Kino Engeliä. Sitten Bio Cityn salien sulkeutumisen Helsingin elokuvateatterikartta on masentavasti multipleksin massatarjontaa ja popcornin tuoksua. Lähistön kauppakeskukseen on luotu sama meno.

sunnuntaina, heinäkuuta 19, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 7

Tie (La Strada, Italia 1954) ohjaus: Federico Fellini, käsikirjoitus: Fellini, Tullio Pinelli, kuvaus: Otello Martelli, musiikki: Nino Rota, pääosissa: Giulietta Masina (Gelsomino), Anthony Quinn (Zampano), Richard Basehart (Hullu). Tuotanto: Carlo Ponti - Dino de Laurentiis.



Minun ensimmäisiä eurooppalaisen elokuvan elämyksiä olivat 1950-luvun lopulla Jacques Tatin Enoni on toista maata, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka ja Fellinin Tie. Fellinin ehkä rakastetuin ja suosituin elokuva sai ensi-iltansa Suomessa 10.2. 1956. Maahantuoja oli Valio-Filmi, joka isännöi aina 1990-luvulle Helsingin Kasarminkadun Savoy-teatteria.
Kajaanissa Tie nähtiin muistikuvieni mukaan kaksi vuotta myöhemmin. Tien kaappijuliste Kino Kainuun aulassa herätti nuorukaisen mielenkiinnon. Veikeä, chaplintyyppinen Giulietta Masina oli painettu julisteeseen. Kannattaa myös muistaa, että Tien suosiota Suomessa siivitti Nino Rotan mieleenpainuva nimisävelmä, jota soitettiin jatkuvasti radiossa. Parikymmentä vuotta myöhemmin espanjalaisen Carlos Sauran Korppi sylissä -elokuvan menestystä pohjusti samalla tavalla nimisävelmä, josta tuli Suomessakin hitti.
Tie oli Federico Fellinin (1920-1994) käyntikortti maailmanmaineeseen. Se merkitsi mainetta myös ohjaajan vaimolle Masinalle ja tietenkin säveltäjä Nino Rotalle, josta tuli italialaisen elokuvan maineikkain säveltäjä Ennio Morriconen ohella. Fellini napsi elokuvasta lukuisia palkintoja - esimerkiksi Oscarin parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.
Monesti on todettu, että Tie julkaistiin hetkellä, jolloin sodanjälkeisen italialaisen neorealistisen elokuvan hehku oli hiipumassa. Tie näytti uutta suuntaa italialaiselle elokuvalle: yhteiskunnallinen paatos korvataan individualismillla, Fellinin tapauksessa erittäin henkilökohtaisella näkemyksellä. Elokuva synnytti niin sanotun felliniläisen mytologian, jonka seuraavia suuria kukintoja olivat Ihana elämä (1959) - ohjaajan toinen kansainvälisesti kuuluisin teos - 8 1/2 (1962), (1965), Fellinin Satyricon (1969), Amarcord (1973), Casanova (1976) ja Naisten kaupunki (1980).
================================================================
Federico Fellini oli Adrianmeren rannalla sijaitsevan Riminin kasvatti (hän palaa synnyinkaupunkiinsa Amarcord-fantasiassaan). Kuusitoistavuotias Federico muutti vuonna 1936 Roomaan. Hän toimi pilapiirtäjänä, näytteli varieteeryhmässä ja kirjoitti sketsejä radioon. Hän tapasi pian tulevan vaimonsa ja päätähtensä Giulietta Masinan. Neorealistisen käsikirjoittaja Cesare Zavattinin kohtaaminen johdatti Fellinin elokuva-alalle.
Fellini laati ensin käsikirjoituksia. Hän sai ohjata yhdessä Alberto Lattuadan kanssa 1950 esikoisteoksena Varieteen valot. Siinä elokuvassa kuten Vetelehtijöissä (1953) näkyy neorealismin vahva vaikutus. Italialaista elokuvaa tutkinut Peter Bondanella on todennut oivaltavasti, että Fellinin kolme ensimmäistä elokuvaa (Valkoinen sheikki valmistui 1951) muodostavat trilogian, jonka henkilöt on omistettu illuusion ja kovention, sosiaalisen naamion ja aidon persoonallisuuden yhteentörmäykselle.
==================================================================
Tiessä Federico Fellinin on sanottu hylänneen perinteiset kerronnalliset konventiot. Vaikka elokuva on pintasolla hyvin realistinen. Elokuva on matkan kuvaus. Henkilöt ovat osin epätodentuntuisia eikä kerronta ei ole lineaarista. Fellini salakuljettaa elokuvaan symboleja. Hän pureutuu ihmisten välisen kommunikaation vaikeuteen.
Tiessä kuljetaan viihdytysmielessä Italian rantamailla. Giulietta Masina esittää henkisesti jälkeen jäänyttä Gelsominaa, jonka perhe on kaupannut Zampanolle, sirkustaiteilijalle ja voimamiehelle. Gelsomina avustaa Zampanoa kiertueella. He liikkuvat vaatimattomalla ajopelillä. Gelsomina jää koko ajan eläimellisen, julman ja väkivaltaisen Zampanon jalkoihin. Zampano on tunnevammainen äijä, joka ei osaa arvostaa Gelsominaa, ei naissukupuolta.
Elokuvan kolmas henkilö on nuorallatanssija Hullu, eräänlainen tapahtumien ja tunteiden tuntosarvi. Hullu voi olla Gelsominan toivo, sillä Zampanon kyydissä hän ei pääse vapautumaan uhkaavasta väkivallasta. Tiedämme Fellinin tarkoittaneen Hullun mustaksi enkeliksi, jossa näkyvät niin hyvyyden kuin pahuuden kasvot.
Federico Fellini näyttää kuvien pakahduttavalla runoudella, miten oppimaton ja viaton tyttö kasvaa ainakin hetkeksi naiseksi. Gelsomina ei saa elää, koska Zampanon täytyy oppia tuntemaan itsensä, oppia näkemään julmuutensa. Kuuluisassa rannalla tapahtuvassa kohtauksessa voimamies putoaa polvilleen ja nostaa katseensa kohti taivasta. Tuota välähdystä ei ole unohtanut viidenkymmenen vuoden jälkeen.
Tie kuvaa yhteisökokemusta kahden ihmisen välillä. Fellini on korostanut, että elokuva läksyttää meitä katsojia. Läksyn jälkeen saatamme oppia olemaan toisen yksilön kanssa. Mutta Fellini ei ole mikään opettaja, vaan täysiverinen taiteilija, joka uskoo elokuvan ominaispiirteisiin ja kielen mahdollisuuksiin. Nuori Fellini on poiminut vaikutteita Charles Chaplinilta, mutta suodattanut ne itsensä läpi kuviin, jotka ylistävät ihmisrakkautta ja totuutta, ilmentävät luonnollisen ja yliluonnollisen, poliittisen ja yksilöllisyyden herkkää kommunikaatiota.

perjantaina, heinäkuuta 17, 2009

Risto Jarvan elokuvia Teemalla





Ylen kulttuuritahtoa omaava tv-kanava Teema on näyttänyt Risto Jarvan (1934-1977) elokuvia. Käsittääkseni Jarvan komediat Mies joka sanoi ei, Loma ja Jäniksen vuosi ovat tv-oikeuksiltaan MTV3:n hallussa, joten Teeman sarjaan sisältyivät elokuvat Onnenpeli (1965), Työmiehen päiväkirja (1967) ja Kun taivas putoaa (1972). Minne sitten jäivät Jarvan Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjaama Yö vai päivä (1962) ja Spede Pasasen kanssa toteuttama X-paroni (1964)? Entä Risto Jarvan parhaat elokuvat Yhden miehen sota (1973), joka olisi ajankohtainen nykyisessä taloudellisessa kriisissä ja ekologisesti tärkeä testamenttiohjaus Jäniksen vuosi (1977). Kaipaamaan jäimme intiimiksi aatedraamaksi sanottua Ruusujen aikaa (1969) ja autourheilua terävästi kritisoivaa Bensaa suonissa -elokuvaa (1970).
Helsinkiin sijoittuva Onnenpeli oli Risto Jarvan ensimmäinen oma ohjaustyö. Se valmistui ajankohtana jolloin suomalaisen teollisen elokuvatuotannon pohja oli murtunut, näyttelijälakko kiusasi ja uudet tekijät tulivat elokuva-alalle. Jarvan lisäksi kotimaisen elokuvan toinen merkittävä tekijä oli Mikko Niskanen, joka tosin ohjasi loistavan esikoiselokuvansa Pojat (1962) T.J. Särkän Suomen Filmiteollisuudessa. Pojat oli vielä kiinni vanhassa, mutta Niskasen 1966 ohjaama Käpy selän alla heijasteli täysillä uutta aikaa. Samoihin aikoihin Suomessa koettiin kulttuurinen muutos - elokuvan ohella myös kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja teatterissa alkoi tapahtua. Kaikki muistavat Lapualaisoopperan järisyttävän tehon keväällä 1966 Helsingin Ylioppilasteatterissa.
====================================================================================
Onnenpeli ei ole kestänyt aikaa odotetulla tavalla. Risto Jarvan elokuva kärsii jälkiäänityksestä, teknisistä vioista ja näyttelijäilmaisun hapulevaisuudesta, sekä sisällön kaksijakoisuudesta. Kerrotaan hiukan kulunutta tarinaa nuoresta helsinkiläisestä toimittajasta (Jaakko Pakkasvirta), joka seurustelee lentoemännän (Anneli Sauli) kanssa. Kolmiodraaman enteitä on ilmassa, kun toimittaja kohtaa kauniin valokuvamallin (Eija Pokkinen).
Onnenpeli vaikutti selittelevältä. Jarva pyrki ymppäämään kolmiodraamaan informatiivista asiaa kaupunkisuunnittelusta ja kaupunkielämän ihanuudesta. Vuorosanat olivat kirjallisia. Kaupunkikuvissa oli tuoreutta, dokumentaarista voimaa, mutta osaset eivät loksahtaneet millään kokonaisuuteen. Jarva yritti liikaa.
Teeman Jarva-sarjan elokuvista Työmiehen päiväkirja oli kestänyt paremmin aikaa. Jarva kuvaa "epäsäätyistä rakkautta". Elokuvaa on usein pidetty Jarvan todellisena läpimurtona. Itse nimesin kritiikissäni aikanaan Työmiehen päiväkirjan 1960-luvun merkittävimmäksi kotimaiseksi elokuvaksi. Nyt en ole aivan varma, sillä keväällä Teemalla esitetty Käpy selän alla ja tietenkin esimerkiksi Pojat ovat nousseet mukaan kilpaan.
Jarva-sarjan kolmas elokuva Kun taivas putoaa järkytti edelleen: se on vankkaa, rankasti mediapeliin pureutuvaa Jarvaa. Erittäin ajankohtainen elokuva kertoo sensaatiotoimittajasta, joka tuhoaa jutuillaan ihmiselämiä.
==============================================================================================
Katsoiko kukaan Jarva-sarjaa? Vaikea sanoa, sillä ainakin Finnpanelin mittaritutkimuksen mukaan viikolla 27, kun Onnenpeli esitettiin, mikään Teeman ohjelma ei päässyt 50 katsotuimman tv-ohjelman listalle. Eikä Onnenpeli kivunnut esitysviikolla Teeman 10 katsotuimman ohjelman joukkoon. Työmiehen päiväkirja pääsi sentään viikolla 28 kymmenen katsotuimman listalla kymmenenneksi (42 000 katsojaa). Keskimäärin Teeman ohjelmat saavuttavat vain 2,2 % vuorokauden tv-katselusta, mutta eivät rummutetut MTV3:n maksukanavat saa kuin 2,4 %, vuorokausiosuudesta. Nelosen maksulliset kanavat eivät oikein kiinnosta ketään (0,2% ), mutta Urheilukanava nousee sentään vuorokausiosuuteen (Finnpanelin tutkimuksessa kohderyhmänä on kaikki 10 vuotta täyttäneet eli 4 676 000 ihmistä väestöstä).
Ehkä Jarvan elokuvia tallennettiin tulevaa katselua varten? Finnpanel onkin tutkinut, miten tallentavia digibokseja käytetään. Eli: siirretäänkö ajassa eteenpäin ohjelmia, joita ei jostain syystä katsota niiden esitysajankohtana. Tallentavia dibibokseja on 41 prosentilla tv-talouksista. Ajassa siirretyn katselun osuus oli maalis-toukokuussa kokonaista 13 % kaikesta televisionkatselusta talouksissa, joissa on tallentava boksi.
Ajankohtainen kommentti
Keskustelu Ylen tehtävästä ja Mika Lintilän työryhmän esittämästä Yle-maksusta on jatkunut kesäkuumalla. Keskustelua vauhditti viestintäministeri Suvi Lindénin esittämä kanta Ylen hallintoneuvoston roolista. Ministeri pohtii, voisiko pelkästään politiikoista koostuvan Ylen hallintoneuvoston korvata itsenäisellä yleisradioneuvostolla - vähän Britannian BBC Trustin malliin. Neuvoston jäseniksi valittaisiin asiantuntijoita. Vaikuttaa onnistuneelta vedolta aikana, jolloin luottamus poliitikkoihin on nollassa.
Ylessäkin töissä ollut, Turun Sanomien eläkkeellä oleva päätoimittaja Ari Valjakka laati jokin aika sitten mielenkiintoisen puheenvuoron Helsingin Sanomien mielipidesivulle. Valjakka on ensimmäisiä isossa mediassa esiintyviä mielipidekirjoittajia, joka pohtii tavallista syvemmin Ylen roolia ja julkisen palvelun tehtävää. Poliitikot eivät ole juurikaan keskustelleet, ehkä siitä syystä, että he eivät ehdi seurata Ylen tarjontaa.
Ari Valjakan mukaan kokemus toimitustyöstä olisi avuksi mediatalon johtamisessa, Valjakka paaluttaa, että Ylen tehtävä on edelleen kansallinen sivistys- ja kasvatustoiminta. Olen itse huomannut viime vuosien aikana, että Ylessä ohjataan nykyisin työvoimaa enemmän viihteelliseen ja kaupalliseen suuntaan. Uskomatonta oli Seinäjoella viime viikolla järjestettyjen Tangomarkkinoiden buffaaminen Ylessä. Missä luuraa Porin Jazzin tai Kuhmon Kamarimusiikin huomiointi? Entä oopperafestivaalit Savonlinnassa? Niiden kulusta saa tietoa lehdistä, mutta myös Arno Cronwallin elävistä ja tunnelmallisista jutuista Classic Radion -kanavalla.
Ari Valjakka muistuttaa mielipidekirjoituksessaan, miten Yle on ryhtynyt "läpikaupallisten Seinäjoen tangomarkkinoiden pääsponsoriksi samaan aikaan kun radion oma satapäinen sinfoniaorkesteri soittelee harjoitussalien seinille Ylen karsittua konserttien televisioinnin keväällä."
==================================================================
Viisi suomalaista sanomalehteä teetti Taloustutkimuksella selvityksen kansalaisten suhtautumisesta Yle-maksuun. Mika Lintilän ryhmässä ehdotettu 175 euron suuruinen maksu korvaisi nykyisen tv-luvan. Jokainen talous joutuisi suorittamaan pakollisen maksun. Taloustutkimuksen mukaan 58 % suomalaisista vastustaa kaavailtua pakollista Yle-maksua. Nuoret, alle 35-vuotiaat tuomitsevat jyrkimmin maksun, kun taas meissä eläkeläisissä kannatus jakautuu tasan. Maksua kannatetaan eniten Etelä-Suomessa ja vähiten Lapissa. Keskustalaiset tukevat maksua eniten tutkituista puolueiden jäsenistä.

sunnuntaina, heinäkuuta 12, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 6

Alaston satama (On the Waterfront, USA 1954) ohjaus: Elia Kazan, käsikirjoitus: Budd Schulberg - eri artikkeleista, kuvaus: Boris Kaufman, musiikki: Leonard Bernstein, pääosissa: Marlon Brando (Terry Malloy), Eva Marie Saint (Eddie Doyle), Lee J. Cobb (Johnny Friendly), Karl Malden (Isä Barry), Rod Steiger (Charley Malloy). Tuotanto: Sam Spiegel/Columbia.



Sen täytyi tapahtua syksyisenä iltana vuonna 1959. Istuin naulittuna kajaanilaisen elokuvateatteri Kino-Raton katsomossa. Kaupunkiin oli tullut uusintakierroksella Elia Kazanin ohjaama Alaston satama. Ensikosketukseni kohuttuun Marlon Brandoon syntyi pimeässä salissa. Olin lukenut kaupungin kirjastoon tulleista Hollywood-lehdistä Brandosta, 1950-luvun kaipinallisesta, jota pidettiin vuosikymmenensä elokuvanäyttelijänä.
Elia Kazanista en tiennyt paljoa - hämärästi muistan lukeneeni Baby Dollista ja Kasvot väkijoukossa -elokuvasta, jotka olivat ilmestyneet vuonna 1956. Niin ja tietenkin toisesta 1950-luvun kapinallisesta James Deanista, joka oli näytellyt ensimmäisen kerran valkokankaalla Kazanin elokuvassa Eedenistä itään. Se oli vuonna 1954. Elokuva pohjautui John Steinbeckin romaaniin.
Elokuvan jälkeen hullaantunut, pian viisitoista vuotta täyttävä nuorukainen juoksi Osmonkadulle, nousi ripeästi portaat Maanviljelysseuran toimistorakennuksen katolle - isäni toimi seuran toiminnanjohtajana. Omakotitalomme sijaitsi alempana Tehdaskadulla.
Eläydyin pimeässä Marlon Brandoon, etenkin siihen kohtaukseen, jossa näyttelijän esittämä satamatyöläinen Terry Malloy juttelee katolla ikäiseni, puluja hoitavan pojan kanssa. Katto muodostaa elokuvassa niin hellyyden kuin rikoksen tyyssijan - sillä sieltä pudotetaan kerran kuolemaan ihminen, muistaakseni satamatyöläinen, joka ei ole tyytynyt rikollisen ay-pomo Johnny Friendlyn tahtoon.
Tuona viidenkymmenen vuoden takaisena syysyönä minussa syntyi filmihullu - kuten tunnettua. Sen jälkeen ryhdyin lukemaan sanakirjan kanssa elokuvalehteä, hankin Elokuvan vuosikirja Studioita ja kahlasin Ylioppilaslehden elokuva-arvosteluja. Lehti tuli meille Tehdaskadulle - kiitos äitini, joka opiskeli samaan aikaan Helsingissä. Pari vuotta myöhemmin kirjoitin elokuvasta ja pian perustimme kajaanilaisten teinien kanssa Me´lie`s-elokuvalehden kerhomme Kate-Kinon yhteyteen.
================================================================
Elia Kazan syntyi 1909 Istanbulissa. Hän muutti perheensä kanssa lapsena Amerikkaan. Hän opiskeli Yalen yliopistossa dramatiikkaa. Hän oli perustamassa 1930-luvulla radikaalia teatteriryhmää Group Theatrea. Kazan ohjasi 1940-luvulla New Yorkin Broadwaylla ajan suurien kirjoittajien Tennessee Williamsin ja Arthur Millerin näytelmiä. Kazan oli perustamassa 1947 yhdessä Lee Strassbergin, teoreetikon ja opettajan kanssa Actor´s Studiota, näyttelijöiden työpajaa, jossa sovellettin venäläisen teatterimiehen Stanislavskin oppeja. Studio oli osaltaan lisäämässä näyttelijätyön arvostusta elokuvassa. Käsite metodinäyttelijä syntyi.
Williamsin Viettelyksen vaunun ohjaus oli Kazanin iso läpimurto - niin myös lähtölaukaus nuorelle Brandolle, joka näytteli Stanley Kowalskin roolin. Sama ohjaaja ja sama näyttelijä uudistivat yhteistyönsä 1951 Viettelyksen vaunun kuuluisassa, häikäisevässä elokuvaversiossa.
============================================================
Elia Kazan debytoi Hollywood-elokuvassa vuonna 1944. Hän ohjasi ensin puolidokumentaarisia filmejä, Puu kasvaa Brooklynissä, Pakokauhun vallassa, Saarroksissa. Sodanjälkeisessä amerikkalaisessa elokuvassa painottuivat niin film noir -ekspressionismi ja puolidokumentaarisuus. Ensiksi mainitun filmilajin kukoistukseen vaikuttivat Hollywoodiin eri syistä tulleet saksalaiset ja itävaltalaiset ohjaajat kuten Fritz Lang, Billy Wilder, Robert Siodmak, Otto Preminger. Puolidokumentaarisen suuntauksen taustana on nähty toinen maailmansota. Monet Hollywood-ohjaajat työskentelivät sodan aikana armeijan leivissä ja tutustuivat dokumentaariseen ilmaisuun.
Nyt nähtynä Kazanin 1940-luvun loppupuolen elokuvat Pakokauhun vallassa ja Saarroksissa vaikuttavat kovin teoreettisilta. Vasta Viettelyksen vaunu teki Elia Kazanista persoonallisen elokuvataiteilijan ja kansainvälisen mestariohjaajan. Sitä seurasivat aikaisemmin mainittujen elokuvien ohella 1960-luvun hieno Joki tulvii ja traagisen lempeä Kuumetta veressä (Natalie Woodin ja Warren Beattyn huikea yhteistyö) ja Kazanille omakohtainen America, America.
Elia Kazan ohjasi vielä 1970-luvun lopulle kestäneen uransa aikana muun muassa kapitalismia ruotivan Tilinteon ja kulta-ajan Hollywoodia käsittelevän Viimeisen valtiaan, joka perustuu F. Scott Fitzgeraldin keskeneräiseen romaaniin. Tuossa elokuvassa esiintyy metodinäyttelijänä tunnettu, Marlon Brandon perillinen Robert De Niro.
====================================================================================================
Alaston satama kertoo realistisin ja runollisin mustavalkokuvin New Jerseyn Hobokenin satamasta. Entinen nyrkkeilijä Terry Malloy työskentelee gangsterimäiselle ay-pomo Friendlylle - kuten Terryn veli, juristi Charley. Terry on rakastunut eteeriseen Eddie Doyleen. Seudun pappi Isä Barry yrittää kaitsea Terryä ja muita satamatyöläisiä.
Terry Malloy tulee tunnontuskiin, yrittää päästä eroon ay-pomon syndikaatin vaikutusvallasta ja aikoo todistaa katolta pudotetun, syndikattia vastustaneen miehen murhan. Charley yrittää muuttaa Terryn mielen. Toisin käy.
Katsoin Alastoman sataman nuorena tajuamatta tai tietämättä mitään teokseen sisältyneistä ulkoelokuvallisista sisällöistä. Katsoin sen taideteoksena ja näytteijätyön juhlana, New Yorkin ja New Jerseyn seutujen dokumentaarisina, häkellyttävän aitoina taltiointeina.
Myöhemmin minulle valkeni, että Elia Kazan ja käsikirjoittaja Budd Schulberg puhdistivat elokuvalla ikään kuin huonoa omaatuntoaan. Saatiin tietää, että he olivat (Kazan, entinen kommunisti) ilmiantaneet 1950-luvun alussa työtovereitaan epäamerikkalaista toimintaa tutkivalle, senaattori Joseph McCarthyn komitealle.
======================================================================================
Tänään Alaston satama säilyy muistissani Elia Kazanin komean uran taiteellisimpana suorituksena. Marlon Brando oli sitä ennen ja sen jälkeen sähköistävä niin monissa elokuvissa (ei kaikissa suinkaan). Mielellään yhtyy Kazanin toteamukseen Michel Cimentin haastattelukirjassa: "Brando tekee miespuolisen näyttelijätyön vailla vertaa."

perjantaina, heinäkuuta 10, 2009

Harrison Ford laittomien siirtolaisten jäljillä * * *






Jack Nicholson näytteli 1980-luvun alussa brittiläisen Tony Richardsonin (1928-1991) draamaelokuvassa Raja, joka kiertyi USA:n ja Meksikon rajamailla tapahtuvan laittoman siirtolaistulvan ympärille. Richardsonin elokuva antoi hyvän käsityksen tästä rajaongelmasta: Yhdysvaltain suurtilalliset tarvitsevat pelloilleen halpaa työvoimaa, joten köyhät meksikolaiset ovat valmiita uhmaamaan vaaroja ja ylittämään rajan muutaman palkkadollarin tähden. Valitettavasti Richardsonin elokuva vain sivuaa ongelmaa ja pääpaino on rehellisen lainvalvojan (Nicholson) taistelussa laittomuuksien kitkemiseksi. Yksilödraama peittää kipeät yhteiskunnalliset ongelmat.
Harrison Ford on ikään kuin saanut päivittää 27 vuotta myöhemmin Jack Nicholsonin roolin. Rajatussa maassa Ford (s. 1942) vaikuttaa hiukan liian vanhalta maahanmuuttoviraston (ICE) agentti Max Broganin rooliin. Ford rakentaa roolin hänelle ominaiseen pelkistettyyn tyyliin. Muutama hymy, pilke silmissä ja tuskainen ilme ovat Fordin tavaramerkki. Toisaalta Rajattu maa (Crossing-over) osoittaa, että kohta seitsenkymppisellä Fordilla on vaikeuksia löytää oikeita käsikirjoituksia ja oikeita elokuvia. Hän kärsii aivan selvästi ikääntymisestä - ehkä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun suuruuden ajat actionsankarina Tähtien sota- ja Indiana Jones -trilogioissa ovat vain haalistunut muisto.
Harrison Ford saavutti tähteytensä lähes keski-ikäisenä. Tv-näyttelijänä aloittanut Ford yritti tulla vahvasti amerikkalaiseen elokuvaan koko 1970-luvun, mutta kuka edes huomasi häntä 1973 George Lucasin American Graffitissa (Svengijengi ´62). Mutta tuossa elokuvassa Ford kohtasi ohjaaja Lucasin, joka valitsi hänet 1977 Tähtien sodan Han Solon rooliin. Paradoksalaista kyllä, mutta tieteiselokuvan todellisen tähden piti olla Luke Skywalkeria esittänyt Mark Hamill. Hän painui trilogian jälkeen lähes unohduksiin, mutta Harrison Fordista tuli yhdessä yössä Hollywood-viihdelokuvan megatähti.
==================================================
Rajattu maa yrittää toimia monella eri tasolla. Harrison Ford on tietenkin näkyvin näyttelijä Max Broganina, jonka tehtävä on ottaa laittomat maahanmuutajat kiinni. Tony Richardsonin elokuvasta poiketen ei olla USA:n ja Meksikon rajalla, vaan Los Angelesissa, jossa eri kansallisuuksia edustavat maahanmuuttajat yrittävät hankkia laillisen aseman Yhdysvalloissa. Elokuva kärsii hajanaisuudesta, mutta se antaa hyvän kuvan Yhdysvaltain nykyisestä maahanmuuttopolitiikasta ja viranomaiskoneiston byrokratiasta.
Wayne Kramerin kirjoittama ja ohjaama elokuva ei tyydy mustavalkoiseen asetelmallisuuteen, vaan Max Brogan joutuu kiperiin ammatillisiin ja yksityisiin valintatilanteisiin. Hänessä herää humanisti, joka ei voi toteuttaa pelkkänä rutiinina viranomaistehtäväänsä. Brogan tajuaa vähitellen, että Yhdysvaltoihin hinnalla millä hyvänsä pyrkivät laittomat maahanmuuttajat ovat tuntevia ihmisiä ongelmineen ja unelmineen. Yhdysvalloissa elokuvaa on ehditty moittimaan laittomuuksien sympatisoimisesta.
Alaikäisen lapsen tapaus on käännekohta, sillä Max Brogan alkaa pohtia, miksi hän yleensä tekee tätä työtä. Maahanmuuttovirastoa aletaan nimittää Gestapo-termillä. Samalla Brogan vedetään perimmäisten kysymysten äärelle: miksi niin moni laiton maahanmuuttaja riskeeraa elämänsä ja mitkä ovat amerikkalaisen vapauden rajat? Max Brogan alkaa ymmärtää Yhdysvallat - oman isänmaansa - laajemmissa yhteyksissä: Amerikka on demokratian ja vapauden sulatusuuni, jossa monet eri kulttuurit elävät ja kukoistavat.
Rajattu maa on kiinnostava uusi amerikkalainen draamaelokuva. Toki käsikirjoitukseen ja ohjaukseen olisi pitänyt saada lisää särmää ja tiukkuutta. Näyttelijäryhmästä erottuu positiivisesti Ray Liotta, joka sitten Martin Scorsesen Mafiaveljien (1990) ei ole vakuuttanut odotetulla tavalla. Nyt Liotta varastaa valvoja Cole Frankelin roolissa Harrison Fordilta yritteliään elokuvan.

Ajankohtainen kommentti

Lehtiuutinen sunnuntai-ilta 5.7. kertoo, että Britannia on Euroopan väkivaltaisin maa. Suomi sijoittuu EU-tilastossa viidennelle sijalle. Tilastossa väkivaltarikoksiin lasketaan muun muassa pahoinpitelyt, ryöstöt ja seksuaalirikokset. Britanniassa niitä tehtiin kymmenen vuoden seurantajakson aikana lähes 1,2 miljoonaa. Uutisen mukaan se tarkoittaa kahtatuhatta rikosta sataatuhatta brittiä kohden.
Seurasin Yhdysvaltain esivaalikevään alkaessa brittiläisiä tv-kanavia (mm. Sky News) Espanjassa. Seuranta oli kahden viikon aikana hyvin säännöllistä. Kirjoitin oikein ylös johtopäätökseni tietämättä silloin, että Britannialla on ykkössija Euroopan väkivaltaisimpana maana: "Taas uusi murha, mutta tällä kertaa uutiskanava Sky News on otsikoinnut sen näin: Suffolk Killings. Vähitellen minulle alkaa selvitä, että 49-vuotias mies on saatu kiinni ja lähetetty aamulla oikeuteen. Hän on tappanut kymmenen päivän aikana joulukuussa 2006 viisi nuorta naista, jotka ovat harjoittaneet ilotytön ammattia kaupungin Punaisten lyhtyjen alueella.
Kanava herkuttelee tapauksella: miehen pidättämiseksi Suffolkissa kehitettiin poliisin historian suurin operaatio. Minä katsoin uutista hiukan toiselta kannalta, sillä alan ymmärtää, että ilman näitä kanavan päivittäisiä murhauutisia television rikossarjojen kammottavat tapaukset eivät olisi uskottavia. Ja karmeinta on seurata rikostapausten perinpohjaista käsittelyä: Toimittaja käyskentelee uutis-studion seinälle kiinnitettyjen uhrien valokuvien edessä ja analysoi niitä kuin poliisin tutkija tv-sarjoissa.
Tai: mikä on nykyisin uskottavaa? Sekö että hyvyyttä ei ole ja murhia tapahtuu kuin liukuhihnalla. Ehkä tämä on liioteltua, mutta uutiskanava suuntaa huomion näihin murhiin ja tappoihin tavalla, joka kiihottaa meitä uskomaan pahimpaan. Se on yhtä murhaa tuo elämä siellä ja täällä, tuolla ulkona, ei sinne kohta uskalla mennä.
Raakoja nuo murhat ovat, totta vie, jos on uskomista kaupalliseen tv-kanavaan, mutta kun poliisia aina haastatellaan ja siltä suunnalta saadaan väkevää tietoa, niin alkaa uskoa väitteeseen, jonka mukaan todellisuus on kauheampi kuin fiktio.
Siis: ehkä muutaman vuoden päästä saamme nähdä BBC:n tai ITV:n tuottaman rikossarjan, jossa tuo Suffolkin urhea ja älykäs poliisi selvittää viiden nuoren naisen kuolemat. Kun sarja nimeltä Suffolk Killings tulee aikanaan Suomen televisioon tiedän paremmin kuin tv-kriitikot, mistä on kysymys.
===================================================================
Suffolkin tapaus ja muut uutiskanavalla näkemäni murhatapausten esittelyt todistavat, että nyt maailma on niin hajallaan, niin ristiriitainen, niin vaativa ja niin vaaroja täynnä, että ihmisen mieli järkkyy joko jostakin inhimillisestä sysäkkeestä (mustasukkaisuus, kateus, naisviha) tai sitten veriteolle ei enää löydy järjellä selitettävää motiivia. Onko kysymys sittenkin joidenkin ihmisyksilöjen sairaasta halusta monistaa aikaisempaa pahaa?
"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", totesi kuuluisa irlantilaissyntyinen ohjaaja John Huston 1950-luvun alun amerikkalaisessa elokuvassaan Asfalttiviidakko. Hustonin elokuvassa valotettiin älyllisesti rikollisuuden ja liike-elämän suhteita. Niitä käsitellään hyvin harvoin nykymedian kanavilla ja painotuotteissa. Nyt pelataan sensaatiomaisesti sairaiden ihmisyksilöjen raaoilla teoilla. Se myy.
On ajateltava, että rikos ei poistu koskaan yhteiskunnista. Eikä rikosten esittely katsojaluvuista taistelevilta kaupallisilta tv-kanavilta. Ongelma on siinä, että kameran suuntaaminen pelkkiin murhiin kätkee alleen niin monta kansalaisten arkipäivään liittyvää yhteiskunnallista epäkohtaa ja ongelmaa.