sunnuntaina, lokakuuta 23, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 109

Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.

Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================


Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.

 

Ei kommentteja: