sunnuntaina, joulukuuta 29, 2013

Lukas Moodysson palasi sittenkin - nuoret vahvasti esillä * * * *

Pohjoismaiden huippuohjaajiin kuuluva ruotsalainen Lukas Moodysson (1969) kertoi jokin aika sitten, että hän lopettaa elokuvien ohjaamisen. Hänen uransa hienoja voittoja ovat olleet Fucking Åmål (1998), Lilja 4-Ever (2002) ja kansainvälinen tuotanto Mammutti (2009). Moodyson käänsi mielensä, ja nyt voimme ihailla hänen uutta elokuvaansa, nuorisoaiheista Me ollaan parhaita!
Me ollaan parhaita! ajoittuu 1980-luvun alun Tukholmaan. Elokuva perustuu Lukas Moodyssonin vaimon Cocon kokemuksiin. Tai itse asiassa Cocon sarjakuvakirjoihin. Rankkojakin aiheita käsitellyt Lukas Moodysson on muuttanut linjaansa: Nyt ollaan iloisesti kepeitä. Draamakomedian muotoon puettu elokuva ylistää nuoria vapautuneella tavalla. Silti Moodysson ei ole hylännyt tapaansa ”kuvata yhteiskunnallisesti” ihmiselämää ja sen ongelmia.
Me ollaan parhaita! -elokuva esittelee kolme aktiiivista tyttöä, jotka ihannoivat musiikkia. Jos Fuckin Åmål kartoitti suurin piirtein saman ajankohdan poikien elämää, niin nyt Moodyssonin uutuudessa tytöt saavat sananvallan. Lukas on itsekin kertonut kiinnostuneensa elokuvan tapahtuma-ajankohtana, eli 12-13 – vuotiaana punkulttuurista. Sitten hän on todennut, että se ei ollut kuitenkaan hänen juttunsa.
===============================================================================
Elokuvan kaksi 13-vuotiasta ystävystä, Bobo (Mira Barkhammar) ja Klara (Mira Gripsin), vetelehtivät nuorisotalossa. Sitten he saavat idean perustaa punkbändin. He tosin taitavat olla poikien mielestä myöhässä, sillä kaikki toitottavat punkin jo kuolleen. Niin, ja Bobo ja Klara eivät osaa soittaa. Jotenkin heidän täytyy näyttää pojille, joten he houkuttelevat soittotaitoisen Hedvigin (Liv LeMoyne) bändiin. Upeasti soittava Hedvig on uskonnollinen tyttö, joten henkilökohtaisista ongelmista ja tunnontuskista ei vältytä.
Lukas Moodysson ohjaa vapautuneesti. Hän on löytänyt oivallisesti tytöt pääosiin. Elokuvan voisi katsoa jo heidän fantastisten suoritusten tähden. Ajankuvan saavuttamiseksi on tehty töitä. Elokuvan iloinen tunnelma jopa yllättää katsojan, joka on ihaillut Moodyssonia ihmiskauppa-aiheisesta Lilja 4- Everistä tai väkevästä Mammutista. Niissä soivat ihmiselämän tummat soinnut.
Me ollaan parhaita! on rehellisesti ja aidosti komediallinen, iloinen elokuvatyö. Sitä tehdessään Lukas Moodysson lienee vapautunut Mammutin jälkeen tunteneesta ahdistuksesta ja voimattomuudesta.

Ajankohtainen kommentti

Veikko Aaltosen 1990-luvun alun hienon Tuhlaajapojan käsikirjottaja Iiro Küttner valittiin professoriksi Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselle. Hänen vastuualueensa on elokuva- ja tv -käsikirjoituksen professuuri. Helsingin Sanomat oli haastatellut käsikirjoituksilla elävää Küttneriä. Hän toi esille haastattelussa (21.12.) kaksi mielenkiintoista ilmiötä elokuva-alalta. Ensimmäinen liittyy elokuvien tuottajiin, jotka ovat tuoneet pelkoa alalle. Tuottajat ovat ryhtyneet määrittelemään, mikä elokuvasuunnitelma tuo varmasti taloudellisesti tappiota. Totta on, että nykyisin tuottajista puhutaan oikeastaan enemmän kuin ohjaajista. Tilanne on muuttunut selvästi esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilta.
Mielenkiintoisesti Küttner viittaa Spede Pasaseen, Uuno Turhapuro -elokuvien tuottajaan ja tv-alan edesmenneeseen toimijaan. Jos Küttner ei ironisoi, niin kerrankin joku sanoo totuuden Speden elokuvatuotannoista: ”Speden vihanpito laatua ja vaikeampaa ajattelua kohtaan kummittelee tätä nykyään joka paikassa.” Tällainen kommentti olisi voitu esittää vuosikymmen sitten. Ei esitetty ainakaan laajemmin. Vahinko.

perjantaina, joulukuuta 20, 2013

Menestynyt jousikvartetti joutuu ristiiritoihin * * * *

© 2013 Opening Night Productions, Inc. All Rights Reserved.
















Klassisen hallittu kerrontamuoto siivittää Yaron Zilbermanin hienon A Late Quartet -elokuvan toimintaan. Kysymys on klassista musiikkia juhlivasta pienestä elokuvahelmestä, joka pääsee meillä tänään ohjelmistoon. Siis vieläkin rohjetaan tuoda maahan ja ottaa teattereihin elokuvia, jotka eivät tavoittele suurten yleisömassojen suosiota, mutta kuorivat musiikin lomassa ihmisyyden ongelmia ja ristiriitoja.
Christopher Walken on loistava selllisti Peter Mitchellinä, joka on soittanut 25 vuotta maailmankuulussa jousikvartetissa. Kvartetin muita jäseniä ovat viulistit Robert Gelbart (aina mainio Philip Seymour Hoffman) ja tämän vaimo, ykkösviulisti Juliette (Catherine Keener). Yhtyeen neljäs jäsen on viululle koko elämänsä omistanut, tunnontarkka Daniel(Mark Ivanir). Nuoruutta edustaa Robertin ja Julietten lahjakas tytär Alexandra (Imogen Poots), johon Ivan rakastuu. Aikaisemmin hän ei ole kokenut rakkauden suloista kosketusta muualla kuin viulujensa ääressä.
A Late Quartetin toimeenpanneva dramaattinen käänne tapahtuu jo aika alussa, kun kvartetin jäsenet saavat kuulla Peter Mitchellin henkilökohtaisesta tragediasta. Voiko Peter enää soittaa yhtyeessä vai onko hänen tilalleen löydettävä uutta, nuorta voimaa? Tätä kysymystä pohditaan neljän ja lopulta viiden henkilön ihmissuhteiden keskiössä. Yaron Zilberman kysyy myös usein esitetyn kysymyksen: Voiko läheinen ihminen puuttua kahden rakastavaisen suhteeseen?
================================================================================================
A Later Quartet on siinä onnistunut elokuva, että ihmissuhteiden ja intohimojen karuselli ei vie mitenkään tilaa musiikilta. Kerrankin kamarimusiikkia kuullaan lohduttavan paljon. Yaron Zilberman on valinnut musiikiksi Beethovenin Jousikvarteton numero 14. Ohjaaja on kertonut, että Beethovenin kappaleen kaikki seitsemän osaa linkittyvät kvartetin jäsenten myrskyisän elämän kiertokulkuun. Elokuvan upea kohokohta koetaan kohtauksessa, jossa ansioitunut kvartetti saattaa soittaa viimeisen kerran alkuperäisessä kokoonpanossaan. Christopher Walkenin poistuminen lavalta on tyylikäs suoritus, ja siinä toteutuu ajatus elämän haavoittuvaisuudesta. Lisäksi siinä vanhuus saa väistyä nuoruuden tieltä.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV1 – uutiset ovat muuttuneet säläksi. Yhä vähemmän ja vähemmän aikaa uhrataan tiettyjen uutisten käsittelemiseen. Ehkä kysymys on nettiajan tarpeista: Saadaan nopeaa ja lyhyttä uutistekstiä Ylen internetpalveluun. Hyvää uutisissa on päivän aihetta ruotivan asiantuntijan kutsu studioon.
Ongelma meidän aamusta iltaan tv-uutisia katsovien kannalta on juuri aamu-tv. Sama uutisblokki toistetaan klo 6.30, 7.00, 7.30, 8.00, 8.30 ja 9.00. Vaikuttaa joskus siltä, että aamun ensimmäinen uutisblokki ajetaan nauhoitettuna seuraavissa uutislähetyksissä.
Olen kuunnellut paljon aamuisin Yle Radio 1: uutisia. Etenkin Timo Krooksin juontamat uutiset ovat aamun valopilkku. Krooks ottaa paljon ohjelmaan kulttuuriuutisia. Nyt voi vain toivoa, että Yle-Radio pysyttelee omalla linjallaan ja yrittää löytää aiheita, joita lehdet ja Yle-Tv 1 eivät käsittele.

maanantaina, joulukuuta 16, 2013

Brooklynin nelikko Las Vegasissa * * * *
















Ensin. Tämä John Turteltaubin komediallinen elokuva Last Vegas on yllättävän hyvä ohjaustyö. Eikä kunnia mene ainostaan neljälle kaikessa keitetylle ikääntyvälle näyttelijälle – Robert Ne Niro (s. 1943), Morgan Freeman (s. 1937), Kevin Kline (s. 1947) ja Michael Douglas (s. 1944) – vaan myös hyvin kirjoitetulle käsikirjoitukselle. Siitä vastaa Dan Fogelman. Kysymys on buddy-buddy eli -kaveruuselokuvasta, joka palauttaa mieleen Billy Wilderin 1970- ja 1980-luvun komediat.
Last Vegas kokoaa Brooklynin poikanelikon yhteen viidenkymmenkahdeksan vuoden jälkeen. Michael Douglasin esittämä rikas kiho Billy on menossa naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Billy kutsuu vanhat kaverinsa häihin Las Vegasiin.
Klinen esittämä aviossa oleva Sam ja Freemanin Archie ovat heti valmiit matkustamaan Las Vegasiin, jossa aiotaan pitää polttarit ennen hääpäivää. Samin vaimo lupaa, että siippa saa kerrankin käydä vieraissa. Archie piilottelee pullojaan tiukasti valvovalta pojaltaan, joten hän pääsee lähtemään matkalle ilmoitettuaan menevänsä kirkon retkelle.
Ongelman tuottaa De Niron näyttelemä Paddy, joka elää erakkona ja saattaa hörppiä naapuriytön tuomaa keittoa. Paddy palvoo kotonaan äskettäin kuollutta Sophie-vaimoaan. Äkäpussi-Paddy ei halua nähdä Billyä, koska tämä ei ilmestynyt Sophien hautajaisiin. Jotta Paddy saadaan sittenkin matkalle sydäntään ”poteva” Archie nousee rapppuset terveytensä uhraten äkäpussin asuntoon. Lopulta Archien uroteko ratkaisee ongelman.
Jon Turteltaub ei ole aina aikaisemmin ohjannut kovin häikäiseviä elokuvia. Muistamme keskinkertaiset elokuvat Driving Me Crazy, Instinct ja The Kid pojasta mieheksi. Viimeksi Turteltaub toteutti kaksiosaisen sarjan Kansallisaarre – salaisuuksien kirja. Uutuudessa Last Vegasissa hän päästää ohjauksen piilevät kykynsä esille.
Elokuva on täynnä hauskoja sanailuja ja aidon koomisia hetkiä, jonkinlaista ilon ja viihtymisen tematiikkaa. Pinnan alla kulkee myös vakavampi teema ikääntymisen vaikeudesta ja kuoleman odotuksesta. Lisäksi elokuvassa selvitetään nelikon poikavuosiin liittyviä salaisuuksia, joiden esilletulo Las Vegasin riemullisissa polttareissa – kuuluisa modernin sirkuksen sanansaattaja Cirque du Soleilkin on mukana - kuvastaa lopulta ystävyyden ja solidaarisuuden suurta draamaa. Elokuvan loppupuolella paljastuva arvoitus liittyy Sophien henkilöön.
Nelikon jokaisella iäkkäällä ja erilaisella edustajalla on jokin täydellistä riehaantumista estävä puute. Mutta Las Vegasissa ei enää murehdita omaa tilaa, vaan Archiekin ottaa sulavia tanssiaskelia polttareiden aikana. Jon Turteltaub ja Dan Fogelman ovat halunneet tehdä terapeuttisen elokuvan, joka kannustaa ja melkein pakottaa iäkkäät kaverukset taistelemaan vielä kerran. Las Vegasin bilehohtoisessa luksus- ja rahamaailmassa kaikki on vielä mahdollista. Eikä Vegasia kuvata nyt millään inhoavalla otteella. Päinvastoin.
================================================================================================
Kaikki he näyttelevät loistavasti. Jopa viime vuosina monesti harhateille eksynyt Robert De Niro, tuo 1970-, 1980- ja 1990-luvun ensimmäisen puoliskon suuri näyttelijä ikään kuin puhdistaa haavoittuneen maineensa. Nelikon nuorinta Kevin Klineä en muista nähneeni pitkää aikaan valkokankaalla. Morgan Freeman ja Michael Douglas ovat olleet työn touhussa – edellinen hienossa Nelson Mandela-elokuvassa Invictus – Voittamaton ja jälkimmäinen mainiona tyypittelijänä Liberace-komediassa.
Ja sitten täytyy todeta, että vuosia poissa ollut Mary Steenburgen (s. 1953) on aivan huimassa vireessä työttämäksi joutuneena verojuristina, joka yrittää elättää itsensä laulajana lasvegasilaisessa kapakassa.
Mary Steenburgen!
Muistattehan Milos Formanin Ragtimen (1981), Woody Allenin A Midsummer Night Sex Comedyn (1982) ja Lasse Hallströmin Gilbert Grapen (1993).

 
Ajankohtainen kommentti

Jokin vuosi sitten, muistaakseni torstaiaamuisin, Radio Yle 1:ssä hyvää keskusteluohjemaa vetänyt Tuomas Enbuske ei ole antanut periksi, vaikka radio ”heitti” hänetkin yli laidan. Niin vaikenivat myös aamun muutkin kriittiset juontajat - kuten Markku Heikkinen ja Kirsi Virtanen. Koska aamun keskustelu- ja pohdintaohjelmat korvattiin iskelmäkappeleita soittavalla Muistojen bulevardilla.
Tuomas Enbuske esiintyy nykyisin kaupallisessa radiossa ja televisiossa. Hän kirjoittaa kolumneja Sanomien lehtiin. NYT-liitteessä ilmestyi äskettäin Enbusken kolumni - ”Rakkauskirje Ylelle”. Hiukan ironisesti hän tunnusti rakastavansa Yleä, kuuntelevansa Yle Radio 1:tä ja Yle Puhetta, katsovansa televisiosta A-Talkia, Siltaa ja Docventuresia. Ei hullumpia valintoja, jos Enbuske ironian rinnalla on myös tosissaan. Tosin loistava ruotsalais-tanskalainen Silta loppui ja miehekäs Docventures työnnetttiin nettiin.
Kolumnin pointti on kuitenkin tämä: ”Kun Suomessa talous romahtaa, yksi alue eristetään tältä kaikelta”. Siis julkisen palvelun Yleisradio, jota kolumnisti nimittää aikusten päivähoidoksi. Näppärä huomio. Itsekin olen käsitellyt Yleä veronmaksajan kannalta, sillä tilipussista napsaistaan Yle-vero meidän edes tietämättä, mistä se lähtee ja kuinka paljon. Ja vaikka emme katsoisi tai kuuntelisi Ylen kanavia.
Olen myös käsitellyt Yleä murroksessa olevan mediakentän nykyisessä syklissä.
Vaikka en ole Tuomas Enbusken tavoin ”kapitalismin suuri kannattaja”, niin jatkuvasti olen ihmetellyt, miksi Ylelle annettiin asema, joka vääristää kilpailun mediakentässä. Nyt esimerkiksi talouskriisistä kärsivän MTV3:n ongelmat ovat tiedossa. Onko se kilpailumattomuuden syytä vai onko kaupallinen televisio auringonlaskun alue? Alkavatko mainosrahat valua nettiin?
================================================================================================
Tuomas Enbuske on osittain oikeassa siinä, että Yle tuhoaa kaupallisen median. ”Yle-vero johtaa kyvyttömyyteen toimia oikeassa maailmassa. Parasta, mitä Ylelle voisi tapahtua, olisi sen pakottaminen toimimaan taloudellisten realiteettien mukaan. ”Pysyvyys on kaiken luovuuden tuho.” Totta, Tuomas!

keskiviikkona, joulukuuta 11, 2013

Menneisyys on vangitsevan kaunis elokuva * * * * *

Iranilaisohjaaja Asghar Farhad hämmästytti hyvän elokuvan ystäviä pari vuotta sitten loistokkaalla avioliittokuvauksella Nadir ja Sim: Ero. Se antoi länsimaalaiselle katsojalle hyvän käsityksen Iranin nykytodellisuudesta ja ennen kaikkea perheiden elämästä tilanteessa, jossa kriisi on päällä. Ja siitä,
miten laki luetaan avioerotilanteessa. Elokuva oli myös täyttä draamaa, hienojen iranilaisten näyttelijöiden juhlaa. Niin, ja elokuva oli herkkä kuvaus vanhenemisesta, aviomiehen isän Alzheimerin taudista. Nyt Asghar Farhadi on ohjannut uuden elokuvan, jonka nimi on ytimekkäästi Menneisyys. Mutta Farhadi ei ole kuvannut kotimaassaan, vaan Ranskassa. Näyttää siltä, että maailmalla arvostetut iranilaiset nykyohjaajat hakeutuvat Eurooppaan tai heidät palkataan tekemään elokuvia länsimaissa. Äskettäin iranilainen huippuohjaaja Abbas Kiarostami toteutti näyttelijätär Juliette Binochen innostamana ja tuella Italiassa hienon kulttuurielokuvan Iltapäivä Toscanassa.
Menneisyydessä Ahmad (Ali Mossafa) matkustaa Pariisiin. Entinen vaimo Marie-Anne (Bérénice Bejo) haluaa laillistaa pariskunnan avioeron. Ahmad on iranilainen, Marie-Anne ranskalainen. Yhteiselämä ei ole onnistunut rakastumisen jälkeen, sillä kulttuurierot hankaavat ja islamilainen elämäntapa on estänyt ranskalaisvaimon lopullisen sitoutumisen avioliittoon. Välit ovat tulehtuneet.
Pariisissa ja sen esikaupungissa tapahtva elokuva ei ole vain kahden entisen rakastavaisen tarina. Se on hyvä kuvaus lasten asemasta tilanteessa, jossa perhe on kriisissä. Iranilaisohjaaja näyttää Ahmadin tilanteissa, joissa isän suhde lapsiinsa vain tiivistyy. Samalla Marie-Anne suunnittelee uutta avioliittoa toisen miehen, Samirin (Tabar Rahim) kanssa. Samirin henkilökuvaan liittyy myös menneisyyden salaisuus, joka kuoriutuu vähitellen esille. Menneisyys on uskomattoman kauniisti, hiljaisen vastaansanomattomasti ja upealla kuvien poesialla toteutettu elokuva. Mahmoud Kalarin kameratyö on ilmavaa, henkeäsalpaavan kaunista, ja jokaisella kuvalla on merkitys, melkeinpä voisi sanoa, että sielu. Ilman musiikkitaustaa etenevä elokuva (läheiset ohi kulkevat junat liittävät urbaanin todellisuuden tapahtumiin).Elokuva ylistää ihmisyyttä syvyyssuhteessa, ja vaikka Asghar Farhadi tuo kuin yhteiskunnallisena viestinä esille maahanmuuttajien ankean aseman ranskalaisessa todellisuudessa, niin kysymys ei ole mistään korostetusta huutomerkistä, vaan ihmissuhteiden taakse kirjoitetusta välimerkistä. Yksityinen ja yleinen ovat tasapainossa. Ja onhan elokuva myös oppitunti meille miehille naisten petollisuudesta. Eikä elokuvan uskomatonta viimeistä kuvaa voi nähdä kim bressonilaisena syyllisyyden tuskan ilmentymänä: Miehan ja nisen kädet hapuilevat yhteen. Sittenkin,
sittenkin elokuvataide on voimissaan ja täydellisen elokuvan tavoittelijoita vielä löytyy. Asghar Farhad on sellainen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman syksyn ohjelmiston ilopilkkuja on ollut Andrew Graham-Dixonin Taiteen maantiede.
Taiteen tutkija on käsitellyt Venäjän taidetta. Se ohjelma oli niin innostava ja syvällisesti eri puolilta venäläisen taiteen historiaan pureutunut, että tuskinpa vastaavaa on nähty aikaisemmin. Graham-Dixon oli koko ajan kameran edessä, näytti meille taideteoksia ja veti niitä kontekstiin. Aivan uskomatonta kuvataiteen? popularisointia?. Andrew Graham-Dixon selvitti mielenkiintoisesti Yle Teemalla Yhdysvaltain taidetta. Taiteen maantiede: Art of America palaa sekin ensin kaukaiseen historiaan, jopa aivan Amerikan löytämisen hetkiin. Sen jälkeen esitellään tuntemattomaksi jääneitä taiteilijoita ja niitä väemmän tunnettuja, amerikkalaisen unelman kiihkeän ja neuroottisen kehitysvaiheen kuvaajia kuten Joan Sloan, George Bellows, Norman Rockwell ja Grant Wood sekä niitä viime  vuosien suuria nimiä kuten Edward Hopper, Jackson Pollock tai Andy Warhol. Sen jälkeen Graham-Dixon lähti Saksaan ja toi ainakin minulle suurenmoista historiallista tietoa germaanisen taiteen menneisyydestä. USA:n jälkeen Andrew Graham-Dixon perehtyi monipuolisesti ja jälleen historian huomioiden Saksan kuvataiteeseen. Parhaillaan on menossa analyysi Alakomaiden taieesta. Näemme otoksia menneen ajan suurten taiteilijoiden ? kuten esimerkiksi Vermeer, van
Eyck, Bosch, Brueghel ?uskomattomista maalauksista. Ja Graham-Dixon antoi myös oivan selvityksen öljyvärimaalauksen noususta joskus 1400-luvun lopulla. Tiistaina tuli sitten se odotettu jakso, jossa Vincent van Goghin taide levittäytyy Andrew Graham-Dixonin tarkkojen silmien eteen. Sitten sai vielä seurata esittelyä Mondrianista, Magrittesta ja Paul Delvauxista, jonka Andre-pojasta tuli elokuvaohjaaja. Olisiko meillä Suomessa taiteen tutkijoita, jotka voisivat samalla tavalla
tehdä kolmiosaisen tv-sarjan isänmaamme kuvataitaiteen kehityksestä ja lukuisista isoista taiteilijanimistä?

sunnuntaina, joulukuuta 01, 2013

Suomalaisen dopingurheilun sinetti! - Arto Halosen Isänmaallinen mies on suuri elokuvatyö * * * *

Kuva: Malla Hukkanen

















Dokumentaristina paremmin tunnettu Arto Halonen ohjasi vuosi sitten Sinivalkoinen valhe -elokuvan, jossa pureuduttiin hiihtourheilumme isoon skandaaliin. Vuoden 2001 MM-hiihdoissa Lahdessa osa hiihtäjistä jäi kiinni dopingista. Halosen elokuva näytti, miten valheellista ja peittelevää hiihtourheilumme on ollut vuosia. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että esimerkiksi veridopingia tarvitaan tulosten parantamiseksi, koska muutkin maat tekevät samoin.
Arto Halosen fiktioelokuva Isänmaallinen mies jatkaa samasta aiheesta. Nyt ollaan 1980-luvun loppupuolella. Neuvostoliitto on vielä olemassa, ja Suomessa valmistaudutaan Calgaryn talviolympialaisiin, Kanadaan. Suomen hiihtourheilun johto haluaa menestystä, ja kultamitalitoivoksi nostetaan hiihtäjistä lahjakkain Aino (Pamela Tola). Syntyy ”nerokas” oivallus: Piirisarjatasolla hiihtotöissä toiminut Toivo (Martti Suosalo) edustaa sellaista, melkein ainutlaatuista veriryhmää, jota voidaan käyttää hiihtäjien tankkauksessa.
Hiihtourheilun johto ja lääkärit tekevät Toivolle yhden kysymyksen: Oletko isän maallinen mies? Työttömäksi latojan ammatista jäänyt perheellinen Toivo lupaa olla. Hän suostuu lahjoittamaan vahvaa vertaan Ainolle.
================================================================================================
Isänmaallinen mies on Arto Halosen ja toisen aiheeseen paneutuneen, käsikirjoituksen laatimiseen osallistuneen toimittaja Jouni K. Kemppaisen suurtyö. Visuaalisesti se on toimivaa, elävää ja joustavaa kotimaista fiktioelokuvaa, jonka siteet faktoihin ja 1980-luvun lopun todellisuuteen ovat vahvat. Ajankuva on hallussa.
Arto Halosen elokuvan käsikirjoitus on tehty siten, että mitään todellisia nimiä ei mainita, eikä oikein Calgaryn kisojakaan. Mutta urheilua seurannut tietää, missä mentiin ja ketkä olivat asialla. Saa sitten nähdä, tulevatko osalliset julkisuuteen väittämään, että elokuva on täyttä valhetta.
Tuskin niin enää voidaan väittää, koska juuri syksyllä muutamat hiihtäjät saivat tuomiot valehtelusta niin sanotussa 2000-luvun alun STT-jupakassa, jossa päätoimittaja ja dopingista jutun tehnyt toimittaja joutuivat jättämään paikkansa, koska oikeudessa heidän artikkelinsa todistusvoimaan ei uskottu. Nyt on viimeistään selvää, että STT oli oikeassa uutisoidessaan suomalaisen dopingvalheista. Miksi sitten entinen päätoimittaja ja toimittaja eivät hae oikeutta journalismilleen.
================================================================================================
Isänmaallisessa miehessä Toivo ja Aino ovat pääosassa. Kiinnostavasti Toivo kysyy moraalin perään, mutta vaimo (Pirjo Lonka) on toista mieltä. Kun rahaa on tulossa taloon, niin moraalista viis. Samaa mieltä ovat hiihtomaajoukkueen miehet – pääpukari Ilmo (Janne Reinikainen), johtaja Pakarinen (Mikko Kouki), puheenjohtaja Kataja (Hannu-Pekka Björkman) ja lääkäri. Toivon oman veren lisäksi käytetään veripusseja parantamaan hiihtosuoritusta.
Arto Halosen elokuvassa näytellään hyvin, jopa erinomaisesti. Doping- ja hiihtoaiheen lisäksi pureudutaan miehen ja naisen välisiin suhteisiin, intohimoon ja seksiin. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että olympialaisiin lähtenyt hiihtojoukkueen miesporukka osoittautuu toimissaan ja kielenkäytössään sovinistiseksi. Yökerhoissa ja huorissa käydään, viinaa juodaan tolkuttomasti ja niin edelleen. Urheilua tuntevat ovat esittäneet, että näinhän se meni suomalaisilla urheilijoilla ulkomaan matkoilla. Ei tietenkään kaikilla.
Hiihtokilpailukuvat ja ulkoilmavälähdykset toimivat hyvin. Martti Suosalo taitaa olla elämänsä parhaassa roolissa uhrin asemaan joutuneena Toivona. Pamela Tolan hiiihtämiseen uskoo. Ja Satu Paavolan sekä Lauri Tilkkasen Karhumäen hiihtäjäveljekset ovat rooliensa tasolla.
Nyt joutuu vain kysymään: Ammutaanko Arto Halosen Isänmaallinen mies vaikenemisella alas? Ilmestyykö joku todellinen osallinen kerrankin puhumaan totta, jotta suomalaisen hiihtovalheen pönkittämiselle saataisiin lopulta piste. Voi olla, että asianosaiset ovat niin tiukasti kiinni eri työpaikoissaan ja asemissaan yhteiskunnassa, että vaikenemisen muuri ei murru. Silti Arto Halosen yritykselle pitää suoda isänmaallinen kiitos!

Ajankohtainen kommentti

TV1:n Ulkolinja on Ylen parhaita, ehkä paras asiaohjelma. Jännityksellä odotin torstai-iltana saksalaista dokumenttia Ulkolinja: Jalkapallon sopupelit (The Bet – in the Grip of the Gambling Mafia, 2013), jonka piti analysoida jalkapallon, vedonlyönnin ja globaalin rikollisuuden kytköksiä. Valitettavastia sinänsä hyvin tehty dokumentti ei tarjonnut jalkapalloa tuntevalle mitään uutta. Kaikki dokumentissa esitetyt faktat ja väitteet on käyty aikaisemmin hanakasti läpi mediassa. Jalkapallosta tietämättömille ja siihen penseästi suhtautuville dokumentti saattoi vain hämmentää kokonaiskuvaa: Mitä tässä oikein halutaan esittää?
Dokumentista jäi muistiin muutama asia: Vedonlyöntirikollisuus on miljardeissa mitattuna nykyisin huumekaupan luokkaa, joidenkin pelaajien onnetonta taloudellista tilannetta yritetään käyttää hyväksi ja rikollisella tiellä ovat etenkin Aasian kansalaiset. Ottelujen manipulointiyritykset vievät  Kiinaan, Hongkongiin ja Singaporeen. Kiinalaismieshän se oli 2000-luvun puolivälissä järjestelemässä sopupelejä Myyrmäessä.
Siinä mielessä dokumentti oli tuore, että kerrottiin jopa pidätyksistä: Singaporelainen rikosllisjohtaja Tan Seet Eng saatiin kiinni.

tiistaina, marraskuuta 26, 2013

Isä yrittää vapautua syyllisyydestä * * *

SF Film Finland Oy











Juha Kukkonen esittää isää, kuvanveistäjä Viitasta uudessa kotimaisessa elokuvassa Nuoren Wertherin jäljillä. Miten elokuvan nimi viittaa Johann Wolfgang Goethen (1749-1830) kuuluisaan sturm und drang-romaaniin? Onko kysymys onnettomasta rakkaustarinasta ja nuoren ihmisen pettymyksistä ihmissuhteessa? Weimarilaisen yleisneron Goethen kirjeromaani ”Nuoren Wertherin kärsimykset” (1774) kosketti aikanaan traagisesti nuoria rakastuneita ja yltiöromanttisia ihmisiä.
Jarmo Lampelan elokuva on isän ja pojan tarina. Tosin kuvanveistäjä Viitanen ei ole nähnyt poikaansa Eeroa (Jyri Ojansivu) viiteentoista vuoteen. Sitten isä saa kirjeen, jossa pojan tapaus konkretisoituu. Alkaa isän syyllisyyden kierre, johon vaikuttaa hylkäämisen paine. Isä olisi halunnut tavata poikansa, elää läheistä elämää Eeron kanssa, mutta se ei ollut mahdollista.
================================================================================================
Jarmo Lampela (s. 1964, Rovaniemi) kävi koulua Joensuussa. Hän näytteli kaupungin ylioppilasteatterissa. Joensuusta matka vei Lahden kansanopiston näyttelijälinjalle. Sitten Lampela kävi Teatterikoulussa, mutta varsinainen kouluttautuminen ohjaajan ammattiin tapahtui Taideteollisessa korkeakoulussa, josta hän valmistui vuonna 1992.
Nuoren Wertherin jäljillä todistaa Jarmo Lampelan aikaisempien elokuvien tavoin väkevästä paneutumisesta käsikirjoitukseen ja näyttelijätyöhön. Hän harjoitteli ohjaamista 1990-luvulla TV2:n sarjoissa. Läpimurtoelokuva Rakastin epätoivoista miestä valmistui vuonna 1999, pääosassa tuttu yhteisyökumppani Juha Kukkonen. Lampelan toinen pitkä elokuva Joki (2003) oli monitapahtumainen kuvaus kylän ihmisistä. Kuoleman vaara hiipi elokuvan kuvastoon.
Nuoren Wertherin jäljillä on isän tarinan lisäksi kuvaus pojasta, Eerosta, joka on muuttanut asumaan Suomenlinnaan. Isä olisi tavattavissa, mutta Jarmo Lampela monimutkaistaa draamaa tuomalla tapahtumiin nuoren rakkaustarinan. Iina Kuustonen esittää saarella elävää tyttöä, johon Eero on kiintynyt palavasti. Isän olemassaolo saattaa unohtua ainakin hetkeksi.
Juha Kukkonen, Jyri Ojansivu ja Iina Kuustonen muodostavat luotettavan näyttelijäkolmikon. Suomenlinnan ympäristöjä on kuvattu vivahteisesti, ehkä osuvimmin sitten Risto Jarvan 1960-luvun puolivälin Onnenpelin.
Jotta elokuvan juoni ja kerronnalliset ratkaisut eivät paljastuisi liikaa, niin mainitaan vain, että Suomenlinnassa kulkee haamu, joka kommentoi nykytodellisuutta ja ihmisten toimia. Aivan kommelluksitta ratkaisu ei toimi.
Nuoren Werherin jäljillä on sirpaleiselta kerronnaltaan ja nimeltään yllättävä suomalainen elokuva, mutta se viittaakin Jarmo Lampelan tekemisiin suuresti vaikuttaneen saksalaisen Ulrich Plenzdorfin näytelmään (1972), jossa aikatasot vaihtuvat. Plenzdorfin näytelmä taustaa sitten alussa mainitun J.W. Goethen teokseen.

 
Ajankohtainen kommentti

Ylen elokuvatarjonta on keskitetty Teema-kanavalle. Teeman suursatsaus oli viime viikonlopun elokuvafestivaali, todella hyvin valittu ja laadukas kokonaisuus uudempaa ja vanhempaa elokuvaa.
Teeman elokuvafestivaali 2013 oli kuin arvokas tuulahdus menneisyydestä. Kun tulin Hesariin syksyllä 1979 maassa oli kaksi tv-yhtiötä ja kaksi tv-kanavaa. Niin Ylen kuin Mainos-Television elokuvaohjelmisto (n. 120 kokoillanelokuvaa vuodessa) oli pelkästään laadukasta, siis sellaista tarjontaa, mitä Teema toi näkyville viikonlopun aikana.
Jos joitakin kestäviä katsomiskokemuksia voi ottaa esille, niin niitä olivat tanskalaisen Carl Th. Dreyerin lähikuvien poesiaa tulviva ranskalainen mykkäfilmi Jeanne d´Arcin kärsimys (1928), Luis Buñuelin anarkistinen Kulta-aika (1930), italialaisen Roberto Rossellinin neorealistinen suuntauksen klassikko Rooma, avoin kaupunki (1945). Uudempaa elokuvaa edustivat ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen eleettömästi sykähdyttävä rikosfilmi Punainen ympyrä (1970) ja amerikkalaisen Terrence Malickin perhatarina Elämän puu (2011).
Kiinnostavasti elokuvia myös esiteltiin. Festivaalidokumentteina esitettiin henkilökuva ohjaaja Roberto Rosselinista ja ranskalaisesta Jacques Tatista, joka on Charles Chaplinin ohella elokuvahistorian toinen suuri koomikko.
Todellinen ensi-iltatapaus koettiin viime perjantaina, kun Teema toi ruutuun ranskalaisen Georges Franjun vangitsevan kauhudraaman Kasvot ilman silmiä. Se valmistui vuonna 1959. Samana vuonna Franju ohjasi toisen merkkiteoksen, nimittäin ihmismielen muureja särkevän Pakkopaidan, joka tuotiin aikanaan myös Suomen teattereihin.
Georges Franju (1912-1987) toimi muun muassa sihteerinä ja varastotyömiehenä kunnes pääsi 1930-luvulla toteuttamaan lyhytfilmejä. Hän työskenteli myös lavastajana kuuluisissa pariisilaisissa musiikkihalleissa. Franjusta kehittyi ranskalalaisen elokuvakulttuurin voimahahmo: Hän perusti vuonna 1935 Le Cergle du Cinéma -nimisen elokuvakerhon. Hän ahkeroi toimeenpanevana sihteerinä 1949 aloittaneessa FIAF´ssa, joka oli kansainvälisten elokuva-arkistojen yhteiselin.
Georges Franjun ohjaajan ura kesti aina 1970-luvulle, mutta hän jäi muiden, nimekkäimpien ohjaajien varjoon. Viimeiset vuodet Franju eli katkerana miehenä, koska ei saanut kriitikoiden ja elokuvahistorioitsijoiden arvostusta.

P.S. Yle-TV2 -kanavan harvoja kunnollisia asiaohjelmia on ollut Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan vetämä Docventures, jossa esitellään ja eritellään dokumentteja. Nyt Yle on päättänyt siirtää ohjelman nettiin, Yle Areenaan. Onko tämä merkki loistavan menneisyyden Tampereen Tohlopissa omanneen TV2:n siirtymisestä kokonaan viihteelliseksi kanavaksi?

keskiviikkona, marraskuuta 20, 2013

Ridley Scott huumebisneksen todellisuudessa * * * *

(c)2013 Twentieth Century Fox

















The Counselor on vakuuttava näyttö ohjaaja Ridley Scottilta. Se pureutuu huumebisnekseen, mutta nyt etualalla ovat ”valkokaulus” -liikemiehet, jotka elävät elämääsä juomineen, hienoine esineineen, timantteineen, autoineen ja nuorine naisineen. On niin kiva viettää sitä luksuselämää ja vältellä työn tekoa.
Elokuvan päähenkilö on Michael Fasbenderin esittämä asianaja, joka joutuu rikolliselle tielle maksaakseen rakastettunsa (Penélope Cruz) kalliit tarpeet. Hänen kaverinsa on Javier Bardemin upean moniulotteisesti tulkitsema huumerikollinen, joka uskoo seksikkääseen naiseensa (Cameron Diaz). Mutta usko ei ole tiedon väärti, sillä petos vaanii nurkan takna. Elokuvan viides päähenkilö on huumebisneksessä kaiken nähnyt rikollinen (Brad Pitt), joka näyttäisi olevan – ainakin omasta mielestään - muita viisaampi.
Brittiohjaaja Ridley Scott hätkähdytti elokuvayleisöä vuonna 1979 hienolla scifiseikkailulla Alien -kahdeksas matkustaja. Elokuva palautui mieleen Yle Teeman sarjassa Bergmanin videot, sillä edesmennyt ruotsalainen maestro oli sisällyttänyt Farön saaren asuntoonsa Scottin elokuvan. Nyt Ridley Scott melkeinpä yllättää meidät uudella ohjaustyöllään The Counselorilla. Elokuva on Ridley Scottin ja käsikirjoittaja Cormac McCarthyn hieno yhteistyö. Niin, ja osatuottajana on toiminut Scottin-veljesten 1996 perustama Scott Free -yhtiö.
Ridley Scott (s. 1937) on elokuvaohjaajana jo veteraani. Kahdeksan vuotta sitten häneltä nähtiin historiallinen seikkailu Kingdom of Heaven – taivas maan päällä. En ollut sen mielekkyydestä kovin vakuuttunut, en myöskään sellaisista ohjaustöistä kuin Sotilas Jane (1997) ja Hannibal (2001). Brittiohjaajan aikaisemmista amerikkalaisista töistä arvostan hämmästyttävää tieteiselokuvaa Blade Runneria (1982) ja naisenergiaa pursuavaa Thelma & Louisea (1991), jossa muuten Brad Pitt murtautui kuin yhdessä yössä ”tähtiin”. Ridley loi ja tuotti edesmenneen veljensä Tonyn kanssa hyvän lakiasiainsarjan Good Wifen, jonka Nelonen näytti parisen vuotta sitten.
================================================================================================
(c)2013 Twentieth Century Fox
The Counselor näyttää moniulotteisesti, mitä huumetodellisuudessa tapahtuu. Romantikoksi esittäytyvä asianajaja sotkeutuu bisnekseen, jota käydään USA:n ja Meksikon rajalla. Asianajaja saa huomata karveaasti, minkä hinnan luksuselämän tavoittelusta joutuu maksamaaan, jos rahavarat on hankittu laittomin keinoin. Ridley Scott paljastaa asian, joka ei ole uusi: raha ja väkivalta kietoutuvat usein toisiinsa, eikä paluuta ole. Niin, ja aina joku pettää.
Elokuvan käsikirjoitus on todella erinomainen. Dialogijaksot toimivat ja sisältävät ajattelemisen aihetta tuomia ”viisauksia”. Toimintaa on saatu mukaan riittävästi, ja ampumiset ja väkivalta ovat motivoituja. Jokainen lehtiä lukeva on huomannut, miten meksikolaiset huumeringit selvittävät aika ajoin välejään – ja ruumiita syntuu roppa kaupalla. Verrattuna ohjelmistossa olevaan Luc Bessonin täysin käsittämättömään ampumisrulettielokuvaan Mafiaperheeseen Ridley Scottin elokuva on dramaatttinen tarina, joka on täyttä tätä päivää. Loppupuolella vilahtaa ajatus: Onko maailma menossa kohti tuhoa.
Ridley Scott on kiinnittänyt aina huomion visuaaliseen ylöspanoon. Nytkin hän on saanut isoa apua kuvaaja Dariusz Wolskilta, joka on luonut auringonvalon vivahteiden avulla The Counselorin kuvallisesti huikean maailman.
Niin, ja että totuus ei unohtuisi: Ei ole uutinen, että Javier Bardem näyttelee rautaisesti (katsokaa hänen hiuksiaan), mutta The Counselor osoittaa mahdollisille epäilijöille, että vuosien mittaan kypsynyt Bard Pitt on huimassa vedossa (katsokaa hänen tapaansa vaihtaa vaatetusta ja olemusta).

Ajankohtainen kommentti

Matti Ijäs (s. 1950) näytti jälleen ohjaajan taitonsa. Viiime keväänä teattereihin tuli Lapissa tapahtuva raikas ja railakas kokoillanelokuva Kaikella rakkaudella , jossa kannettiin penkkiä. Viime sunnuntaina Yle-TV1:n Kotikatsomossa nähtiin Ijäksen uusi tv-elokuva Puolin ja toisin. Mikä vinksahtanutta huumoria sisältävä, puhutteleva ja todellisuushakuisuutta pursuava tv-elokuva, jossa näyteltiin hyvin. Matti Ijäksen pitkä tv-elokuvien tuotanto sai jälleen uuden bonuksen listaansa. Läpimurtohan oli vuonna 1995 valmistunut Painija.

P.S. Yle Aamu-tv:n tyttö ryttäsi Jari Halosen suurtyön Kalavela – uusi aika. Samoin teki HS-NYT- lehden arvostelija. Minä sain viestejä, joissa puhuttiin Halosesta ikävästi ”sen Jouko Turkan oppilaana”. Alankin tajuta, mistä ryttäyksissä on kysymys. Turkkaa vihataan vieläkin, vaikka hän ei ole ollut vuosiin tulessa. Halosta vihataan, koska hän on rehellinen ja suorapuheinen. Onko nyt, niin että Kalevala – uusi aika elokuvaa ei kyetä ottamaan vastaan kuvallisesti komeana ja sisällöllisesti erittäin ajankohtaisena elokuvana, joka luo samalla uutta näkökulmaa kansamme mytologiaan. Onko niin, että moni ei tajua, mitä vaaran aikoja eletään ja missä käännekohdassa ihmiskunta on? Juuri näitä kysymyksiä Jari Halosen elokuva pohtii upeiden kuvien ja näyttelijöiden voimin.

perjantaina, marraskuuta 08, 2013

Kalevala – uusi aika on Jari Halosen suurtyö - Elokuva menneen ja nykyisen kiihkeässä rytmissä * * * * *

Viikinkilaivat horisontissa    VLMedia














Jos nyt haluaisi arvuutella, niin Jari Halosen uusi elokuva Kalevala – uusi aika olisi sellainen suomalainen ohjaustyö, jolla voisi olla kaikki mahdollisuudet kansainväliseksi hitiksi. Ei vain sen vuoksi, että eri kansakuntien myyttisistä eepoksista meidän suomalaisten Kalevalakin tunnetaan maailmalla, vaan myös siksi, että Halosen elokuva on ohjaustyönä temaattisesti ja visuaalisesti loistava suoritus.
Jari Halonen puhdistaa kaikki aikaisemmat käsityksemme Elias Lönnrotin kansan suusta keräämästä aineistosta, josta syntyi eepoksemme Kalevala. Halonen on tulkinnut uudelleen Kalevala-myytin ja runonlaulajilta kansansrunoja keränneen Elias Lönnrotin (1802-1884) lisäksi hän murskaa Akseli Gallen-Kallelan kuuluisat kansallisromanttiset maalaukset samasta aiheesta. Halonen uudistaa myös keskeisten Kalevalaan kuuluneiden henkilöiden luonnekuvat. Etenkin Väinämöinen (Aki Vakkilainen) ja Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja miksei myös Sampo (Tommi Eronen) puhdistuvat kaikesta kalevalaisesta myyttikuorrutuksesta.
Kalevala – uusi aika rinnastaa Suomen kansan unohdettua menneisyyttä ja tätä nykyajan pörssikapitalismia, jonka ytimeen virtuaalimaailman digitaalinen ansaintalogiikka ja suurten globaalien yhtiöiden toiminta luo uuden härskin toimintakuvan. Siksi juuri Louhi kokoaa liittolaisensa ja lähtee sille kuuluisalle ryöstöretkelle Kalevalaan. Kysymys on rikkauksien tavoittelusta, johon tämänkin ajan louhet iskevät kyntensä.
Jari Halosen elokuvassa Sampo on suuryhtiön toimitusjohtaja. Konsta Mäkelän esittämä Kurt on rahamies, jonka räikeät toimet alkavat horjuttaa kansantalouden perusteita. Sampo oli Kalevala-myytissä se takoja, joka valmisti ihmisille rikkauksia. Louhi nähtiin Pohjan harvahampaisena akkana, ihmisyhteisön matriarkkana. Taas Väinämöinen kuvattiin himokkaana metsästäjänä, joka yritti saada Ainon seksuaaliseen valtaansa. Vanhan Kalevalan ehkä kiinnostavin hahmo oli Kullervo, josta Aleksis Kivi loi samannimisen traagisen näytelmän. Kullervo nähtiin melankolisena itsemurhakandidaattina, jota Pauli Poranen esittää Halosen elokuvassa. Kullervo aivan kuin vilahtaa näyttämään suomalaisen miehen ahdistuksen ja tuskan.
Jari Halonen ei suostu näkemään näitä henkilöhahmoja sellaisina kuin meille on opetettu. Kansalliseepoksemme tarina ja henkilöhahmot alkavat puhutella Päivi Kettusen fantastisessa kuvauksessa meitä aivan eri tavalla kuin aikoinaan koulun penkillä. Syntyy elävä, luova ja raikkaan uudistava käsitys unohdetusta historiastamme, ja miten uksomattoman hyvin se rinnastuu tähän nykyajan kvartaalitalouden pulssiin. Jos jossain elokuvassa silmät tai kasvot puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa, niin Tommi Erosen upeassa Sampo-muotokuvassa kuin Ari Vakkilaisen aivan vastaansanomattomassa Väinämöis-tulkinnassa. Vakkilaisessa, hänen olemuksessaan ja kasvoissaan, toteutuu myyttinen jumaluus, kalevalaisen ajan runollinen poljento. Samalla Vakkilainen jollakin ihmeellisellä tavalla saa hahmoon aineksia, jotka viittaavat nykyajan arkisiin, omalla tavallaan parhaimpiin puoliin.
Kalevala – uusi aika vaatii meitä palaamaan menneisyyteemme, miettimään niitä lähtökohtia, joista suomalaisuus nykyisin ponnistaa. Mutta se vaatii meitä tieodostamaan nykyajan harhat ja vaarat. Sammon johtama yhtiö on eräällä tavalla pahuuden paikka ja pimeyden alku. Kapitalismi ja ahne voitontavoittelu jyllää. Ja Jari Halonen ei tuo tätä kaikkea mitenkään opettavaisesti tai alleviivaavasti esille, vaan kuva vanhasta ja uudesta ajasta syntyy vähitellen, kuva kuvalta – kuin elämää suojellen, elämää kunnoittaen, ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustaen.
Ei tällaista elokuvaa ole tehty usein Suomessa. (Ensi-illassa 15.11.)

Ajankohtainen kommentti
 
Kalevala on ollut aikaisemminkin aiheena elokuva- ja tv-tuotannossa. Muistamme 1950-luvun lopun suomalais-venäläisen yhteistyöelokuvan Sampo, jonka ohjasivat Aleksandr Ptushko ja Holger Harrivirta. Se oli pahvisten päiden ja hirvittävän värikuvauksen kavalkaadi. Animaattori Reino Niiniranta toteutti vuonna 1975 piirrossarjan Kalevala. Kalle Holmberg sai ohjata 1970-luvun loppupuolella Ylen palkkalistoilla tv-elokuvasarjan Rauta-aika, jossa oli uhkeutta ja komeutta. Puvut toimivat, näyttelijät olivat hyviä, mutta ei Holmberg uudistanut loppujen lopuksi Kalevala-myyttiä.
Seitsemän vuotta sitten valmistunut seikkailuelokuva Jadesoturi perustui osittain Kalevalaan.Vuosi sitten tuottaja Markus Selin ja Markku Pölönen suunnitteivat Kalevala-elokuvaa, mutta myöhemmin Selin ilmoitti projektin siirtyvän vuosilla eteenpäin. Siksi Jari Halosen vuosien työn vaatinut Kalevala – uusi aika on arvokas audioviusaalinen elokuvatyö, koska se näyttää uudesta näkökulmasta meille suomalaisille, miten kansamme unohdettu historia ja nykyajan pelot pitäisi kokea. Elokuva kerää varmasti palkintoja meillä kuin muualla. Enkä ihmettelisi, jos elokuva aiheuttaa kulttuuripoliittista keskustelua puolesta ja vastaan, sillä Jari Halonen on painottanut, miten Kalevalaa on Suomessa käsitelty ja opetettu väärin. Toivottavasti suomalainen elokuvayleisö myös kansoittaa teatterit.

P.S. Ylen Aamu-tv:n perjantainen Tähtihetki on tuhottu. Aikaisemmin kriitikko Esko Rautakorven vetämässä ohjelmassa esiteltiin teattereihin tulleita ensi-iltaelokuvia. Lisäksi Rautakorpi otti haastatteluun ajankohtaisen kotimaisen ohjaajan. Nyt Tähtihetken juontajaksi on kelpuutettu joku tyttö, ja ensi-illoista ei ainakaan tänä aamuna puhuttu, vaan ohjelmassa keskityttiin muun muassa pelikonsoleihin. Kuvamateriaalissa sojottivat jälleen aseet, sillä ei kai konsolipeleissä nykyisin muuta nähdäkään kuin väkivaltaa. Onko tämä meidän veronmaksajien kustantaman julkisen palvelun television tehtävä? Ei ole. Kuka halusi Ylessä tällaisen Tähtihetken? Eikö Ylessä tajuta, että konsoleita pelaavat nuoret eivät katso ohjelmaa. Palauttakaa heti alkuperäinen Tähtihetki Aamu-tv:n perjantaiohjelmistoon!

lauantaina, marraskuuta 02, 2013

Dokumenttiohjaaja draaman kynsissä- kaunis ja traaginen sivullisuuskuvaus * * * *


R&A -festivaalien ”villin” kotimaisen sarjan kiehtova uutuus oli Pirjo Honkasalon Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun romaaniin.
Pirjo Honkasalo on arvostettu suomalainen dokumenttiohjaaja, taiteilija Bergmanin ja Tarkovskin hengessä. Honkasalon ehkä kuuluisin dokumenttielokuva on 1993 valmistunut Tanjuska ja 7 perkelettä. Honkasalon uutuus Betoniyö on fiktioelokuva. Honkasalo ei ole ohjannut vuosiin fiktiota, mutta Betoniyössä hän aivan kuin luo nahkansa uudelleen.
Kuten kirjoitin aikaisemmin elokuvan päähenkilö on nuori Simo (Johannes Brotherus), joka tuijottaa peiliin ja alkaa kuvitella yön johtavan maailmanloppuun. Anneli Karppinen esittää Simon äitiä ja Jari Virman isoveljeä Ilkkaa, jota odottaa vankilatuomio. Kerrankin kotimainen elokuva, jossa nähdään tuoreita näyttelijäkasvoja. Sellainen on myös Johan Ulfsak, joka tulkitsee Simon naapuria. Hän on entinen vasemmistolainen ja nykyinen valokuvaaja. Romaanista poiketen henkilöhahmo jää hiukan epämääräiseksi.
Pirjo Honkasalo kouliutui elokuvaan apulaisohjaajana 1973 Rauni Mollbergin menestyselokuvassa Maa on syntinen laulu. Honkasalo ohjasi ensimmäiset fiktioelokuvansa Pekka Lehdon kanssa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Tunnettuja ovat Tulipää ja Da Capo. Ohjaajakaksikon tiet erosivat, mutta he jatkoivat omillaan tekemällä erikoislaatuisia elokuvia. Lehdon uusi elokuva on omaperäinen kertomus kuvataiteilija Kalervo Palsasta (1947-1987), kittiläläisestä eksentrikosta ja kaupunkilaisten hyljeksimästä alakultuurin edustajasta. Lehdon elokuva on tulossa myöhemmin teattereihin.
================================================================================================
Betoniyö on kuvattu mustavalkoisena ja digitaalisena. Hämmästyttävää siinä on kuvan rakenne, eli Pirjo Honkasalo ja kuvaaja Peter Flinckenberg pyrkivät jonnekin ranskalaisen Marcel Carnen 1930-luvun Sumujen laiturin jäljille. Honkasalo on perustellut perinteisen filmikuvauksen hylkäämistä sillä, että digitaalisen kuvan laatu on nykyisin jo niin hyvä, että eroja ei enää oikein huomaa. Rohkea veto ohjaajalta, jonka olisi luullut pysyttelevän elokuvauksen perinteisissä muodoissa.
================================================================================================
Johannes Brotheruksen esittämä Simo on murrosikää elävä nuorukainen, joka etsii identiteettiään niin kuin moni muu nuori tuossa vaiheessa. Pirkko Saision romaanin kieltä on jouduttu tietenkin muuttamaan 2010-luvun tarpeisiin, mutta täytyy sanoa, että elokuva ja romaani ovat kohdanneet toisensa erinomaisesti substanssi- ja henkilötasolla.
Betoniyö on siirretty taiten tämän ajan Helsinkiin. Se tarkoittaa, että itähelsinkiläisiä miljöitä näkyy, rakennetteva Kalasatama on esillä, mutta muuten kuvissa lepattaa vangitseva unenomainen tunnelma. Helsinkiä on kuvattu kauniilla runollisella otteella, johon Simon ja Ilkan ”nuoruus tango” solahtaa erinomaisesti. Ja tuskin ovat väärässä ne elokuvasta jo R&A -festivaalin aikana puhuneet, että Betoniyön muuan voima on myös ajattomuus.

Ajankohtainen kommentti

Sattuipa sopivasti!

MTV3 aloittaa jälleen, heti ”ikuisen mainospöllöohjelman” Uuno Turhapuro -elokuvan jälkeen, Harry Harkimon talk-show -ohjelman. Ohjelman nimi on Hjallis. Kaikki tietävät, että se viittaa urheiluliikemiehen mediassa käytettyyn lempinimeen. Harkimon ohjelman alla Ilta-Sanomat oli pyhäinpäivän numerossaan ajankohtaisella asialla. Se haastatteli usealla sivulla Harkimoa. Samat kysymykset ja vastaukset saatiin lukea niin kuin monesti ennen. Kuka niitä enää jaksaa lukea?
Juttu toimi tietenkin Hjallis -tv -ohjelman isona buffina. Näinhän asiat tuppaavat tapahtua nykyisin mediassa. Ilmestyy kirja, julkaistaan levy tai tulee elokuva ensi-iltaan, ja tämä kaikki buffataan mediassa viihteellisellä volyymilla. Joskus poikeataan säännöstä, ja Ylen uutispuolelle voidaan jakaa kiitosta Betoniyön esittelystä ja analysoinnista. Ja tasoaan kohottanut TV1:n Puoli seitsemän salli Kalevala – uusi aika -elokuvastaan pian ajankohtaisen Jari Halosen puhua asiaa.
Illan Hjallis -ohjelman vieraita on kaikkiaan kolme, jotka ovat julkisuudesta tunnettuja miehiä. Ohjelman tekijöiden kunniaksi voi sanoa, että vähemmän tunnettu turkulaiskirjailija Riku Korhonen on muuan vieraista. Niin, no, esimerkiksi palkitun, panoja tihkuvan ”Lääkäriromaanin” kirjoittaja on avautunut mediassa lukuisista ja lukuisista seksisuhteistaan. Hän lienee sopiva haastattelun kohde Harkimolle, joka on valitellut, kun ei onnistu naisten kanssa, vaikka kuinka yrittää olla hyvä rakastaja.
================================================================================================
Muuten, oletteko katselleet Suomalaisen Kirjakaupan näyteikkunoita. Ainakin meillä kaupakeskus Columbuksessa liikkeen näyteikkunassa mainostetaan niitä samoja kirjailijanimiä kuvineen: Remes, Hotakainen, Hirvisaari, Tervo, Westö. Näin se menee. Syksystä toiseen samat harvat nimet ja samantyyppiset romaanit.

tiistaina, lokakuuta 29, 2013

Catherine Deneuven isoäiti lähtee matkalle * * * *
















Uskomattomalta se vaikuttaa, mutta totta se on. Kahdeksan päivää sitten 70 vuotta täyttänyt Euroopan ehkä suurin naistähti Catherine Deneuve hallitsee nuorekkaalla suorituksellaan uutta ranskalaiselokuvaa Bettien matka. Emmanuelle Bercotin roadmoviessa Deneuve esittää ravintoloitsijaa ja isoäitiä, joka päättää häipyä työpaikaltaan muille mitään kertomatta. Hän lienee tajunnut, että ravintola ei enää kannata ja maksutkin ovat myöhässä.
Bettien matkassa päähenkilö lähtee ajamaan autolla päämäärättömästi. Hän tupsahtaa maalaiskapakkaan ja saa yöseurakseen nuoren miehen. Myöhemmin Bettie kohtaa maanisen tyttärensä Murielin (Camille) 11-vuotiaan pojan Charlyn (Nemo Schiffman), joka on todella vaikea tapaus. Vaikkakin viehättävä jos haluaa käyttäytyä kunnolla.
Tupakka on Emmanuelle Bercotin elokuvan nimittävä tekijä. Vaikka maassa kuin maassa yritetään kitkeä tupakanpolttoa erilaisin lainsäädännöllisin keinoin ja EU:kin säätää direktiivejä, niin Bettien matkassa ollaan poliittisesti epäkorrekteja. Suotakoon se taiteelle. Ei tämä mikään tupakanpolton mainoselokuva ole, vaan savukkeet ovat vain autolla liikkuvalle Bettielle tapa rauhoittaa hermonsa.
Catherine Deneuve näyttää hetkittäin kuin 1960-luvun ranskalaistähdeltä, joka sai työskennellä lukuisten huippuohjaajien kanssa. Läpimurto oli tietenkin Jacques Demyn raikas Cherbourgin sateenvarjot (1963). Sitten tuli Roman Polanskin makabeeri Inho (1965) ja lopulta Luis Bunuelin eroottinen Päiväperho (1967).
Deneuve yhdisti työnsä Bunuelin kanssa vielä vuonna 1970 Tristanassa. Francois Truffautin ohjauksessa Deneuve työskenteli 1969 Mississippin velhossa ja 1980 Viimeisessä metrossa. Catherine Deneuven isoja töitä oli Indokiina (1992), josta hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi.
================================================================================================
Bettien matka on lukuisia eri ihmisiä tapaava roadmovie, mutta se on myös eräänlainen yhteenveto Catherine Deneuven urasta. Jo elokuvan alussa vilautetaan valokuvaa nuoresta Catherinesta. Kysymys ei ole elokuvaroolista, vaan Bettien matkan sisälle rakennetusta nuoruuden ja ikääntymisen kontrastista. Bettie oli nuorena ranskalainen aluemissi, joka suostuu nyt matkansa aikana kohtaamaan kaikki muut entiset missit. Jos en väärin huomannut, niin tapaaminen järjestetään Como-järvellä, Italian puolella.
Emmanuelle Bercotin elokuva tekee siis kunniaa vanhenemiselle. Missi-kokoontumisessa näyttäytyy myös toinen entisaikojen ranskalaitähti Myléne Demongeot (s. 1936), joka esiintyi muun muassa 1958 Otto Premingerin Tervetuloa ikävä -elokuvassa. Demongeotista ei koskaan tullut lähellekään Catherine Deneuven kaltaista huipputähteä.
Bettien matka on myös kuvaus yhteisöllisyydestä ja läheisten kokoamisesta yhteen maaseutuasuntoon, jossa Bettien enstinen mies odottaa tietoja kylän pormestarinvaaleista. Elokuvan mukaan perhe on paras turvaverkko silloin, kun kaikki romahtaa.
Bettien matka on hyvä esimerkki ranskalaisen nykyelokuvan laadusta ja tasosta. Vaikka suurten ohjaajien aika on ohi, niin Emmanuelle Bercotin tapaiset kyvykkäät telijät pitävät liekkiä vielä palamassa.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n vaikeudet jatkuvat. Nyt on kerrottu yhtiön lopettavan kaksi ajankohtaisohjelmaa, nimittäin 45 minuuttia ja aamulla tuleva Huomenta Suomi. Tosin jälkimmäinen ulkoistetaan, sitä alkaa tuottamaan ulkopuolinen tv-yhtiölle. Saa sitten nähdä, joutuuko aamulähetystä vuosia juontanut Lauri Karhuvaara siirtymään sivuun. Taas 45 minuuttia on ollut pitkään epätasaisuudestaan huolimatta MTV3:n ainoa varteenotettava asiaohjelma - tv-uutisten ohella. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin tämän ohjelman ja uutisten tasot ovat pudonneet selvästi takavuosien laaadusta. Onko niin, että tekijät ovat joutuneet viihteellistämään ajankohtaistarjontaansa, jotta yleisöä saataisiin lisää?
Meidän veronmaksajien kukkarosta kustannettava julkisen palvelun Yle porskuttaa myötätuulessa. Ajankohtasohjelmia riittää melkein viikon jokaiselle päivälle. Juontajat eivät ole aina tasokkaassa vedossa, mutta tuskinpa se kovin paljon haittaa, jos aiheet ovat ajankohtaisia ja kiinnostavia. Esimerkiksi A-Talk oli edustava käsitellessään nuorten asioita työmarkkinoilla ja paljon puhuttua syrjäytymisuhkaa. Oli hienoa nähdä insertti nuorten työpajasta, jossa vallitsi iloinen ja optimistinen tunnelma. A-Talkiin pyydetty työtön nuori mies vakuutti rehellisyydellään ja halullaan tehdä töitä, jos niitä vain löytyisi. Kursseja on käyty ja työtä haettu, mutta ei ole tärpännyt.
================================================================================================
MTV3 oli takavuosina melkein täyden palvelun tv-kanava, jossa omat toimittajat näkyivät ja kuuluivat ruudussa. Viihdepuoli oli tietenkin korostunut, mutta asiastakaan ei tingitty. Käykö nyt niin, että kanavalla ei ole enää muuta omaa kuin Seitsemän ja Kymmenen uutiset? Lopputarjonta on sitten amerikkalaista tv-sarjaa ja elokuvia. Ja tosi-tv -rykäyksiä.
Talouskriisin koetellessa Suomeakin on selvää, MTV3:n aikaisempi panostus maksukanaviin ei enää tuota samanlaista mammonaa kuin ennen, jolloin katsojat kerääntyivät seuraamaan muun muassa Formula-kisoja. Ja lätkäkin siirtyi Neloselle. Pahalta näyttää ruotsalaisomisteisen tv-kanavan tulevaisuus.

P.S. Jos kuuntelitte viime sunnuntaina Yle-radion Pääministerin haastattelua, niin panitte varmasti merkille, miten Jyrki Katainen oli huolissaan kaupallisen median tilanteesta. Kataisen mukaan sivistysyhteiskuntaan kuuluu moniääninen mediakenttä. Nyt se alkaa siis rapistua. Muuan viime aikojen vireistä mediakeskustelijoista oli Helsingin Sanomien sivistynyt ex-päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka analysoi lehtien tulevaisuutta ja yleensä median murrosta erittäin syvällisesti Yle-television ajankohtaisohjelmassa. Miten Sanomilla oli varaa potkia tällainen näkijä ja tekijä ulos HS:n vastaavan päätoimittajan paikalta?

tiistaina, lokakuuta 22, 2013

The Grandmaster Kiinasta * * *

















Valpas arvoelokuvien maahantuoja Cinema Mondo on ottanut ohjelmistoon Wong Kar-Wainin uuden elokuvan The Grandmaster, jonka on sanottu kokoavan yhteen ohjaajan aikaisemman tuotannon. Elokuva oli katsotuimpia syksyn R&A -festivaaleilla.
Toisaalta kysymys on elokuvasta, jossa käydään läpi viidenkymmenen vuden tapahtumia. Näin ymmärsin, mutta saatan olla hakoteilläkin, sillä en tunne kovin hyvin ohjaajan aikaisempia teoksia. Kamppailumestari Bruce Leen muskelit ovat sentään tuttuja.
Wong Kar-Wain on kertonut löytäneensä vielä 1990-luvun lopulla valokuvia Bruce Leestä, vaikka hänen kuolemasta oli kulunut parikymmentä vuotta. Wong Kar-Wain alkoi suunnitella elokuvaa tästä ”kansainvälisestä ikonista”. Grandmasteriksi tuli mies nimeltä Ip Man, joka valkokankaan ulkopuolella toimi Bruce Leen opettajana. Elokuvaa tehtäessä tavattiin monia muita Kung fu´n harjoittajia eri puolilla Kiinaa. Historiallisena faktana pidetään, että Kung fu -traditio on jatkunut 4 000 vuotta. Siis perinnettä löytyy.
Elokuvassa Ip Mania tulkitsee Tony Leung, joka kertoo katsoneensa Bruce Leen elokuvia pikkunassikkana. Bruce Leen Kung fu -elokuvia on pidetty pelkkänä kamppailuryöpytyksinä, joissa ei ole ollut toiminnan ja väkivallan lisäksi mitään sen syvällisempää. Nyt Wong Kar-Wain haluaa uudella elokuvallaan todistaa, että kamppailun ja tappelun lisäksi oli pyrkimys päästä zenbuddhismin -tilaan. Mitä se sitten tarkoittaa, ehkä ihmisten välistä rauhaa ja sopusointua.
Tony Leung on tuttu Wong Kar-Wainin aiemmista elokuvista. Ohjaajan kertoman mukaan Leung esitti liian kauan murheellisen hahmon ritareita, mutta uudessa elokuvassa hän saa hymyillä ja riemuita. Sitä paitsi elokuvassa yritetään muovata Ip Manista todellinen sivistynyt gentleman. En tiedä, mutta monissa jaksoissa tämä pyrkimys hautautuu toimintaryöpytysten alle.
Wong Kar-Wain elokuva ”lavastettiin” sääolosuhteiltaan lähes trooppisille Kiinan eteläisille seuduille. Ohjaaja rakennutti sinne pienen kaupunkiyhteisön, jossa on saatavilla kaikki inhimillisen elämän hienoudet. Ymmärrän, että Wong Kar-Wain halusi tehdä myös runollisen rakkaustarinan, jossa ei ole kovin onnellista loppua. Naisosassa nähdään Kiinan tunnetuin elokuvatähti Zhang Ziyi.
Ohjaaja Wong Kar-Wainin töiden tuntijat ovat kehuneet pukuja ja ennen kaikkea Shigeru Umebayashin musiikkia. Ohjaajan läheinen työtoveri William Chang Suk Ping vastaa lavastuksista, puvuista ja leikkauksesta.
En le totta vie tällaisten elokuvien ystävä, mutta The Grand Master murtaa ennakkoluulojani. Ehkä nykyinen elokuvataide tarvitsee Wong Kar-Wani´n kaltaisia näkijöitä ja – aivan oikein – visuaalisia tyyliniekkoja.

Ajankohtainen kommentti

Kiinnostava kotimainen elokuvasyksy

Syksyn R&A -festivaaleilla, joilla kävi ennätyksellisesti 60 000 katsojaa, oli näkyvässä osassa sarja ”Villi Pohjola”, jossa esitettiin uusia suomalaisia elokuvia. Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän herätti huomiota. Viime viikonvaihteessa suosituimmaksi teattereissa kohonneen elokuvan teatteriensi-ilta oli 18.10. Kiehtovia olivat Pirjo Honkasalon Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun romaaniin, ja Pekka Lehdon taiteilijaodysseia Palsa. Se julkaistaan 29.11. Jari Halosen kunnianhimoinen, loistalias Kalevala – uusi aika tulee valkokankaille 15.11. Pirjo Honkasalo on arvostettu suomalainen dokumenttiohjaaja, taiteilija Bergmanin ja Tarkovskin hengessä. Honkasalon ehkä kuuluisin dokumenttielokuva on 1993 valmistunut Tanjuska ja 7 perkelettä. Honkasalon uutuus Betoniyö on fiktioelokuva. Honkasalo ei ole ohjannut vuosiin fiktiota, mutta Betoniyössä hän aivan kuin luo nahkansa uudelleen. Päähenkilö on nuori Simo (Johannes Brotherus), joka tuijottaa peiliin ja alkaa kuvitella yön johtavan maailmanloppuun. Anneli Karppinen esittää Simon äitiä ja Jari Virman isoveljeä, jota odottaa vankilatuomio. Kerrankin kotimainen elokuva, jossa nähdään tuoreita näyttelijäkasvoja. Betoniyön ensi-ilta on 1.11.
Pekka Lehto ohjasi yhdessä Pirjo Honkasalon kanssa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla fiktioelokuvia, joista tunnettuja ovat Tulipää ja Da Capo. Ohjaajakaksikon tiet erosivat, mutta he jatkoivat omillaan tekemällä erikoislaatuisia elokuvia. Lehdon uusi elokuva on omaperäinen kertomus kuvataiteilija Kalervo Palsasta (1947-1987), kittiläläisestä eksentrikosta ja kaupunkilaisten hyljeksimästä alakultuurin edustajasta. Elokuva kuvattiin kymmenisen vuotta sitten, mutta sitten kaikki pysähtyi: Ei ollut enää rahaa jälkituotantoon. Nyt tämä toden ja fantasian rajoja kokeileva hurjan kaunis elokuva sitten on valmistunut ja tulossa teatterilevikkiin.
================================================================================================
John Anderson on muuten kirjoittanut kirjan Pirjo Honkasalosta, hänen elokuvistaan ja teemojensa odottamattomia linjauksista. Kirjan nimi ”Armoton kauneus” kuvaa olennaisesti Honkasalon taidetta. 

tiistaina, lokakuuta 15, 2013

Dome Karukoski skinimaailmassa *

LEIJONASYDÄN: Teppo (Peter Franzén), Salif (Jani Toivola) ja Harri (Jasper Pääkkönen). Edessä Rhamadhani eli Ramu (Yusufa Sidibeh). Kuva: Jaana Rannikko © 2012 Helsinki-filmi Oy







Käsikirjoittaja Aleksi Bardy ja ohjaaja Dome Karuskoski kuvaavat uusperhettä Leijonasydämessä. Tekijät sivuavat skinien toimintaa, mutta kuten Bardy on todennut, ytimessä on kertomus siitä, miten rakkaus voittaa vihan. Ehkäpä valkoista Suomea ajavien skinien ennakkoluulotkin karsiutuvat vähitellen.
Peter Franzén näyttelee Leijonasydämen päähenkilöä Teppoa. Franzén on kovasti esillä tänä syksynä. Uusi romaani on kaupoissa. Oma esikoisohjaus Tumman veden päällä perustuu Franzénin esikoisromaaniin. Näyttelijällä on kysyntää myös ulkomailla.
Leijonasydämen Teppo viittaa Joensuun takavuosien ikäviin tapahtumiin, joissa paikalliset skinit kävivät mustaihoisten maahanmuuttajien kimppuun. Musta ihonväri on ennakkoluuloiselle Tepolle myrkkyä. Hän pitää väkivallasta. Hän ahdistelee skinikavereidensa kanssa ihmisiä, joiden ihonväri poikkeaa suomalaisen valtaväestön ihosta.
Dome Karukosken elokuvassa Teppo kohtaa baarin tarjoilijan ja mumminsa asunnossa asuvan Sarin (Laura Birn) ja tämän mustaihoisen pojan Ramun (Yusufa Sibideh). Sari taitaa rakastua Teppoon. Joutuu kysymään, onko tässä taas esillä nainen, joka heittäytyy rentun seuraan. Ja väkivaltaisen rentun. Teppokin rakastuu Sariin, ja lapsikin on kohta tulossa. Ramu suhtautuu epäluuloisesti Teppoon. Ja väkivallan kierre tihentyy, kun intistä lipettiin löhtevä Tepon velipuoli (Jesper Pääkkönen) saapuu Tepon, Sarin ja Ramun uusperheeseen.
Leijonasydän ei täytä tekijöidensä ideaa, että rakkaus voittaa vihan ja väkivallan. Elokuva on alusta loppuun täyttä väkivaltaa. Dome Karukoski sirottelee tarinaan jatkuvasti takautumia, jossa Teppo ja Tepon skinikaverit tekevät hirvittäviä asioita - ”valkoisen Suomen puolesta”. Kaikki takautumat on tehty tarkoituksella, kaupallisista syistä, vaikka ajattelenkin, että toimintaväkivaltaelokuvia harrastavat nuoret eivät tule katsomaan Leijonasydäntä, koska siitä puuttuu kaikki rymistely ja ammuskelu.
Aleksi Bardyn käsikirjoitus taitaa olla syynä Leijonasydämen onnettomaan lopputulokseen. Inhoan tätä elokuvaa, enkä oikein jaksa innostua Peter Franzénin suorituksesta, en Jasper Pääkkösen Harrista. Dome Karukoski ohjaajana näyttää sittenkin jäävän Bardyn ja Helsinki-Filmin kaupallisten tavoitteiden uhriksi. Vaikka Ramusta kehittyy vähitellen elokuvan kiinnostavin henkilöhahmo, niin se ei pelasta lopputulosta.
Suomalaiseen elokuvaan 2000-luvun alkupuolella tullut Dome Karukoski (Tyttö sinä olet tähti, Tummien perhosten koti, Napapiirin sankarit) on tällä kertaa todellakin karauttanut mahdolliset lahjansa metsään. Eikö ole totta, että Leijonasydämen kaltainen elokuva olisi pitänyt tehdä jo 1990-luvulla, jolloin Joensuussa skiniporukka terrorisoi yhteisöä.
(Ensi-illassa perjantaina).

 


Atlantic Film
Matt Damon konsulttina farmiseudulla * * * *

Gus van Sant on ohjannut jälleen todella hyvän elokuvan. Ei hän huonoja ole tehnytkään. Van Sant kertoo nyt elokuvassa Promised Land kuihtuvasta amerikkalaisesta maaseudusta, jonka farmarit tarvitsisivat rahaa taatakseen toimeentulonsa. Hirvittävästi näyttelijän töitä tekevä Matt Damon esittää miljardiluokan maakaasuyhtiön konsulttia Steve Butleria, joka lähetetään ostamaan maita apulaisensa Suen (Frances McDormand) kanssa farmiseudulle. Seudun maaperästä on löydetty isoja ja rikkaita maakaasuesiintymiä.
Louisvilleläislähtöinen Gus van Sant (s. 1953) muutti Rhode Islandiin, New Yorkin seudulle, opiskellakseen muotoilijaksi. Elokuva vei kuitenkin van Santin mukanaan. Hän kuului niihin nuorten ohjaajien joukkoon, jotka saivat ohjaajan oppinsa Roger Cormanin tallissa. Gus van Sant herätti ainakin allekirjoittaneen huomion vuonna 1991, kun teattereihin ilmestyi hieno poikien ystävyyskuvaus My Private Idaho eli Matkalla Idahoon. Sitten tulivat Will Hunting (1997), Elämän edessä (2000), Elephant (2003) ja Milk (2008). Kiistelllyin näistä töistä on kouluampumista käsittelevä Elephant.
Teattereihin viime viikolla tullut Promised Land on vähitellen kehittyvä ja syvenevä kuvaus ajankohtaisista luonnonsuojelun ja taloudellisen hyötymisen välisestä ristiriidasta. Elokuvan omatunto on Hal Holbroookin (s. 1925) upeasti näyttelemä paikkakuntalainen Frank Yates, joka on opettanut yliopistossa ja tuntee luontoa uhkaavat vaarat. Mitä jos kaasuesiintymisten porausten jälkeen maa saastuu ja farmarien eläimet kuolevat?
Elokuvan ovelin henkilö on luonnonsuojelija ja ympäristöaktivisti Dustin (John Krasinski), joka alkaa tapella maakaasukonsultteja vastaan. Vähitellen Steve ja Dustin ovat napit vastakkain, ja molemmat yrittävät kilpailla farmarien sieluista. Steve uskoo, että raha ratkaisee niin kuin maailman sivu on käynyt, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.
Gus van Santin elokuva perustuu Dave Eggersin käsikirjoitukseen ja tarinaan. Matt Damon on ollut myös mukana kirjoittamassa käsikirjoitusta. Van Sant ohjaa rauhallisesti, varmaotteisesti, maaseudun luontoa rakastaen ja farmariyhteisöä laajakuvana tutkien. Sieltä nousee eläkkeellä olevan yliopisto-opettajan lisäksi kylän koulun opettaja Alice (Rosemarie deWitt), jota niin Steve kuin Dustin kärkkyvät tyttöystäväkseen.
Promised Land tarjoaa erittäin kiinnostavan katsomiskokemuksen, joka ei etene yksiviivaisesti. Loppupuolelle on kehitetty todellinen yllätys. Niinhän se on, että suuryhtiöt tekevät mitä haluavat ja yhteiskunnallinen vastuu ilmastonmuutoksesta on hukassa. Arkinen, tavallinen, ”suomalainen” Matt Damon on jälleen erinomainen, samoin Frances McDormand, tuo Hollywoodin tähtikultille piut paut sanonut luonnenäyttelijä.

Ajankohtainen kommentti

Helsingin syksyn toinen elokuvafestivaali Cinemaissi alkaa keskiviikkona. Argentiinalaissyntyinen Jaime Potenze on festivaalin perustajia ja taiteellinen johtaja. Festivaali on syntynyt Suomessa asuvien latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien toimesta. Festivaaleilla esitetään kahdentoista latinalaisamerikkalaisen maan elokuvia, jopa kaikkiaan komekymmentä. Festivaalin esitysteattereita ovat muun muassa Andorra, Maxim ja Kino Engel.
Festivaalin kiinnostavia uutuuksia on vuonna 2011 valmistunut trilleri Juan de los muertos, jossa liikutaan Havannan kaduilla. Juan on elokuvan sankari, joka alkaa kamppailla tappajia vastaan. Puerto Ricosta tulee draamaelokuva América (2011), Sonia Fritzin kehuttu kuvaus nuorten rakastavaisten paosta trooppisesta puertoricolaisskylästä. Mielenkiintoinen on Jeanine Meerapfelin ohjaama El amigo ale´man (2012), draama saksalaisten asemasta Argentiinassa toisen maailmansodan jälkeen. Brasilian muutospaineisiin pureutuu Fábio Barreton ohjaama Lula, filho de Brasil eli Lula, Brasilian poika (2012). Taas meksikolainen El Alberque (2012) kuvaa keskiamerikkalaisten yrityksiä päästä Yhdysvaltoihin, ja samaan aiheeseen pureutuu Los Invisibles (2010).
Tässä vain muutama esimerkki festivaalin elokuvista. Yleiseksi teemaksi festivaalin tekijät ovat määritelleet muutoksen, joka on nähtävissä Latinalaisessa Amerikassa. Edistysaskeleita alkaa jo näkyä, vaikka lukuisat ja lukuisat mantereen asukkaista elävät kurjuudessa ja köyhyydessä.

P.S. Tv-kanava Nelonen yllätti minut viime torstaina. Johtuiko se siitä, etten katso juuri koskaan tätä kanavaa. Vai johtuiko se siitä, että uuden keskusteluohjelman Sarasvuo ennakko-odotukset pettivät. Helkkari, Jari Sarasvuon paluu televisioon oli loistava. Sarasvuo vetää ohjelmansa rauhallisesti, hän on kypsynyt ja syvällistänyt itsensä. Rehellisesti sanoen Sarasvuo on pitkään aikaan paras keskusteluohjelma vapailla kanavilla. Jään odottamaan jatkoa.

tiistaina, lokakuuta 08, 2013

Valloittava poliittinen rakkauskomedia * * * * *

Laura Birn. Kuva: Ossi Kajas

















Ja vielä täytyy muistaa viime perjantaina teattereihin ilmestynyt Taru Mäkelän Mieletön elokuu, joka on komedia mahdottomasta rakkaudesta. Mäkelältä on lupa odottaa vaikka kuinka revistelevää komedia, sillä kohta kahden vuoden takainen Varasto oli lähes täysosuma. Eivätkä odotukset pettäneet. Eivät todellakaan. Tässähän mestarillinen suomalainen uutuuselokuva vuosiin.
Mieletön elokuu on poliittinen rakkauskomedia. Taru Mäkelä ja käsikirjoittaja Raija Talvio ovat sijoittaneet tapahtumat vuoteen 1962, jolloin Helsingissä järjestettiin rauhan ja ystävyyden nuorisofestivaali. Se kokosi osanottajia niin idän kuin lännen ideologisista leireistä. Muistettakoon, että tuolloin eletttiin vaarallisia aikoja maailmassa. Berliinin muuri oli rakennettu, Kuuban kriisi uhkasi ja USA:n presidentti Kennedy oli varpaisillaan. On sanottu, että Kolmas maailmansota oli todella lähellä. Kuitenkin asiat saatiin ratkaistua rauhanomaisella tavalla USA: n ja Neuvostoliiton välillä.
Mielettömässä elokuussa on sekä kansainvälisiä juonikuvioita kuin romanttista rakkautta kylmän sodan puristuksessa. Kati Outinen esittää avian loistavasti ja hauskasti töölöläistä hattukauppiasta ja selvännnäkijää Elsa Ahoa, joka kohtaa festivaaleilla entisen heilansa, tshekkimuusikko Janin (Miroslav Etzler). Jan soittaa saksofonia tshekkiyhtyeessä. Yhtyettä on määrätty valvomaan puoluepampun poika Adam (Krystof Hadek).
Nuoruutta komediassa edustaa hattukauppiaan oppilas Minni (Elena Leeve), joka on sukua Elsa Aholle. Laura Birn näyttelee Minnin läheistä ystävätärtä, joka samastuu juuri kuolleeseen Marilyniin. Birnillä on aivan herkullisia pyörähdyksiä ja tanssiaskeleita. Aivan mainio hahmo on Esko Salmisen esittämä poliisimestari, jolle on varattu meheviä koomisia kiemuroita. Niin rakkauden kaipuussa kuin poliisilaitoksella. Minni kohtaa festivaaleilla tämän puoluepampun pojan, joten rakkautta on sielläkin ilmassa. Saa sitten nähdä, mihin kolmen suomalaisen henkilön – hattukauppias Elsa, Minni ja poliisimestari - rakkauden herkät kaipaukset lopulta johtavat.
Taru Mäkelän elokuva on kunnianhimoinen yritys sovittaa henkilösuhteita ja koomisia karuselleja kiinnostavaan ajankohtaan. Ajankuvaa on luotu hyvillä kaupunkivälähdyksillä ja puvustuksella. Mäkelä on siinä oikeassa, että valtalehdistö yritti ”unohtaa” koko nuorisofestivaalin. Aivan kokonaan festivaalia ei sentää jätetty unohduksiin tiedostusvälineissä. Faktat ovat kunnossa, ja Juri Gagarinin vierailu tai Lee Harvey Oswaldin näyttäytyminen Helsingissä tuovat mainioita viitteitä tarinaan. Venäläinen runoilija Jevtushenkon pateettinen lausuntaesitys on huippu. Kekkonenkin nähdään autossa. Twist ja Mario Rungin ”Tipitii” hellyttävät. Ja Radio Luxemburgin osuus nuorten englanninkielen oppimisessa on hyvä lisäys. Myös musiikki toimii, ja lukuisten tshekkiläisten näyttelijöiden ja työryhmän panos on korkeaa kansainvälistä luokkaa. Samoin kuvaaja Jouko Seppälän uskomattoman elävä kameratyö
Mieletön elokuu on poikkeuksellinen suomalainen elokuva, jossa näkyy elokuvasuvun tyttären ja filmifriikin Taru Mäkelän tietoisuus 1960-luvun amerikkalaisista ja ranskalaisista elokuvista. Kummeja voisivat olla Blake Edwardsin Aamiainen Tiffanylla ja Jacques Demyn musiikkipitoinen Cherbourgin sateenvarjot. Raija Talvion käsikirjoitus on erinomaista luokkaa, hyvä pohja Mäkelän joustavalle ja kiinteälle ohjaukselle. Eikä elokuvassa ilmene mitään kaunaa tai jälkiviisautta, vaan etenkin tuon vuoden 1962 ajan kokenut katsojat tuntee olevansa ikään kuin mukana elokuisessa Helsingissä.
Tiedämme, että Mäkelä oli elokuvansa tapahtuma-aikana vasta kolme vuotias. Hän on kertonut, että tiettyjä asioita ja tapahtumia jäi lapsen alitajuntaan. Ihailtavaa on Mäkelän henkilöohjauksen varmuus – teatterissa ja radiokuunnelmissa ohjaaminen on luonut tälle ilmeisen hyvän pohjan. En haluaisi sanoa tätä, mutta kyllähän Kati Outinen on herkullisessa roolissa ”vapauduttuaan” Aki Kaurismäen elokuvien painolastista. Ja Elene Leeve melkein varastaa koko komedian itselleen. Huikea suoritus.
Saan puhua syksyn yllätyksellisemmästä kotimaisesta uutuudesta. Ja pakahduttavasta. Johtopäätökset ovat optimistisia: elä tässä hetkessä ja usko rakkauden voimaan. Rakkaus kaataa lopulta ideologiset raja-aidat.
 

Ajankohtainen kommentti

R&A – festivaalinen taiteellinen johtaja Pekka Lanerva on todennut oikeutetusti, että teattereiden digitointi ei tuonut Suomeen juuri lisää valikoimaa. Toivottavasti festivaalilta normaaliohjelmistoon pääsevät uutuudet herättävät hyvän elokuvan ystävät. Niitä on kuitenkin tulossa teattereihin.
Yhdysvalloista on kuultu, että amerikkalaiseen kulttuuriin ja elämänmuotoon vuosikymmeniä olennaisena kuuluneet Drive -in -elokuvateatterit, joihin voi ajaa autolla katsomaan ison valkokankaan ihmeitä, ovat suurissa vaikeuksissa. Digitointi on menossa Yhdysvalloissakin, mutta monet Drive- in -teattereiden omistajat joutuvat panemaan lapun lippuluukulle. Digitointi maksaa miljoonia, ja siihen monellakaan yrittäjälle ei ole varaa.

P.S. Tulevien kotimaisten elokuvien trailerit pyörivät Mielettömän elokuun edellä Kino-Palatsin ykkössalissa. Vain Tom Hanks -elokuva pääsi niiden joukkoon. Tämä osoittaa, että usko suomalaiseen elokuvaan myös lippukassoilla on vahva. Mainoselokuvista fantastisen hyvä, raikas ja tyylikäs oli Valion PLUS-Maidon ympärille rakennettu jääkiekkkopojan unitarina, johon ilmestyy itse Teemu Selänne. Kiekko kolisee pojan kotikadulla, joka on jäässä. Ja esimerkiksi valmentajana Saksassa loistava jalkapalloikoni Sami Hyypiäkin tervehtii poikaa.
En ole nähnyt pitkään aikaan näin korkealaatuista mainoselokuvaa.