tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Upea elokuvateos valon mestarista * * * * *















Merkittävät elokuvaohjaajat ovat mielellään tarttuneet kuvataiteen historiaan liittyviin aiheisiin. He ovat toteuttaneet elokuvia suurista kuvataiteilijoista, joiden nimet ovat jääneet historiaan. Muistamme Carlos Sauran espanjalaisen Goyan, Robert Altmanin osittain Hollannissa tuotetun Van Gogh -elokuvan Vincent ja Theo ja Jacques Rivetten ranskalaisen La Belle noiseusen. Aivan äskettäin teattereissa nähtiin elokuva Renoir, joka kertoo elokuvaohjaaja Jean Renoirin isästä Augustesta.
Juuri ennen joulua Helsingin ohjelmistoon saatiin pienimuotoisten englantilaisten ihmissuhdefilmien mestarin Mike Leighin uusin työ Mr. Turner. Se ei ole ollenkaan pienimuotoineen, vaan mittava historiallinen taiteilijakuvaus.
Timothy Spall tekee vavahduttavan muotokuvan brittitaiteilija J.M.W Turnerista (1775-1851), jonka herkkiä maisemakuvauksia tullaan katsomaan ympäri maapalloa Lontooseen.
Turnerin maalauksia katsoessaan vakuuttuu siitä, että hän oli todellakin taiteilija, joka pystyi vangitsemaan kankaalle valon. Uskomattomia ovat himmeää ruskeaa ja keltaista valoa suihkuttavat maalaukset orjalaivoista. Turnerin tapa ikuistaa kankaalle ihmisfiguureja oli varmasti jotakin sensaatiomaista 1800-luvun alun Englannissa.
Mike Leigh on elokuvantekijänä vasemmalle suuntautunut, joten on pieni ihme että hän on halunnut kertoa Turnerista. Vanhemmittain Leighin arvostus Turneria kohtaan on noussut selvästi. Niin kuin meillä monilla muilla kuvataiteen harrastelijakatsojilla.
Leighin mukaan Turnerin maalaukset ovat elokuvallisia. Turnerin elämä ja hänen kokemansa ristiriitainen vastaanotto taiteilijana tuo elokuvaan dramatiikkaa. Värit, puvustus ja interiöörien rikkaus lisäävät vahvaa visuaalista poltetta.
Turner-elokuvassa, niin taiteilijan maalaukset kuin tapa työskennellä ovat tietenkin isossa osassa. Leigh antaa turnerilaisen maiseman hehkua, kuvaa taiteilijan etsimässä maalauskohteita, levittää laajan kuvakulman rannoille, merille ja kukkuloille. Ja tietenkin elokuvassa elävät ihmiskuvat, samalla tavalla kuin Leighin meilläkin nähdyssä modernissa avioliittokuvauksessa Vuosi elämästä.
=====================================================================================================
Mr. Turneria voi myös kutsua epookkielokuvaksi. Jokainen maalauskohtaus on tarkoin harkittu ja harjoiteltu. Dickensin vaikutus näkyy, mutta ei häiritsevästi. Timothy Spall hallitsee suvereenisti vanhan lontoolaisen puhekielen. Britannian ensi-illan yhteydessä lokakuun lopulla arvostelijat pitivät tätä puhekielen merkitystä elokuvan sieluna.
Maalatessaan Spall näyttää oikealta taiteilijalta, oikealta Turnerilta. Se ei ole ihme, sillä rooliaan varten Spall opetteli maalaamaan vähän samalla tavalla kuin Robert De Niro paneutui saksofoniopintoihin ennen Martin Scorsesen 1970-luvun lopun New York, New York -elokuvan kuvauksia. Huikelta vaikuttaa Timothy Spallin tapa puhua tai antaa nyrpeyden valahtaa kasvoilleen.
Timothy Spallin sisäistynyt, uskottava työskentelý on elokuvan voima ja oikeutus. Ennen Lontoon ensi-iltaa Mike Leigh puhui historiallisten tosiseikkojen haltuunotosta. Historiallisen ajankuvan ja turnerlilaisen taiteen viritysten huomioimisessa Leighia voi pitää perfektionistina.
Silti elokuva ei ole jäykkä, vaan elävä ja vapautunut. Turnerilainen maisemavalo ja sisäkohtausten detaljirikkaus elävät vangitsevasti. Aikakauden musiikinkäyttö lisää elokuvan vaikuttavuutta ja todistusvoimaa.


Ajankohtainen kommentti

Vuoden parhaat elokuvat tuli valittua hiukan liian aikaisin, sillä ennen joulua Helsingin ohjelmistoon tuli kaksi kaiken huomioarvoista uutta teosta. Ensimmäinen on yllä esitelty taiteilijamuotokuva Mr. Turner, joka menee vuoden parhaiden listalle. Toinen on David Cronenbergin Hollywood-kritiikki Maps to The Stars, joka avaa pöyristyttävän näkökulman unelmakaupungin pimeään puoleen ja sekoilevien ihmisten painajaisiin. Julianna Moore on pääosassa ”toista tilaisuutta” kinuvana, pilleririippuvaisena filmitähtenä, jonka huudot ja nopeutuva puhe järkyttävät.
Kotimaisen elokuvan vuosi oli vaisu, kuten on tullut todettua jo aikaisemmin. Jouluoohjelmistoon saatiin Antti Heikki Pesosen sukupolvikuvaus Päin seinää ja Taru Mäkelän lastenelokuva Eila, Rampe ja Likka, joka perustuu Sinikka Nopolan kirjaan ja hahmoihin. Pesosen esikoispitkään palaan ensi viikolla.

tiistaina, joulukuuta 02, 2014

Työpaikka menossa – taistelu alkaa * * * *

Suomessa eletään nykyisin heikon, lähes nollan talouskasvun aikaa ja Yt-neuvottelujen arkipäivää. Irtisanomiset ja lomautukset ovat tosiasia monen perheen elämässä. Tuhansien ja tuhansien. Hallitus ei löydä millään lääkkeitä uuteen talouskasvuun ja työttömyyden alentamiseen. Joulun alla monissa kodeissa tuskaillaan viimeisten eurojen kanssa. Saavatko lapset edes jotain iloa joulupöytään?
Belgialaisten Dardennen-veljesten uutuuselokuva Kaksi päivää, yksi yö iskee kuin salama tähän länsimaisen todellisuuden irtisanomispulssiin. Työttömyysluvut kasvavat kasvamistaan.
Kysymys on niin ajankohtaisesta elokuvasta, että hirvittää ajatella, miksi meillä ei puhuta tai käsitellä nykytuotannossa yhteiskunnallisista ongelmista. Meillä pahoitetaan vain mieltä ja kansa pannaan juoksemaan teattereihin typerien itsestäänselvyyksein perässä.
Kaksi päivää, yksi yö esittelee kahden lapsen äidin Sandran (Marion Cotillard), joka on kokenut elämässään vahvan masennuskauden. Sairasloman jälkeen Sandra palaa työpaikalleen, mutta saa kuulla ikäviä uutisia. Sandran työpaikka on vaarassa. Miksi? Koska muut työntekijät ovat asettaneet Sandran työn omia etujaan vastaan. Bonuksia on tulossa muille, jos Sandra lähtee kilometritehtaalle. Tosin asia ei ole niin yksinkertainen, koska tehtaan johto on vääristellyt tosiasioita. Niin päätetään, että äänestys työvoiman bonuksista ja Sandran irtisanomisesta tapahtuvat viikonlopun jälkeen.
=====================================================================================================
Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat luoneet todellisen jännitystarinan yhteiskunnallisesti huutavan tärkeän aiheen keskelle. Siksi elokuvaa Kaksi päivää, yksi yö ei pidä pelätä, vaan sitä on kaikki syy mennä katsomaan, vaikka mielensäpahoittajat haluaisivat, että tällaisia todellisuuteen rikkaasti pureutuvia aiheita pitäisi välttää. Ei ole sattunut allekirjoittaneen eteen montakaan viimeaikaista uutta eurooppalaista elokuvaa, jossa kompassi pidetään hievahtamatta tavallisen työtä tekevän ihmisen tasolla.
Eivätkä Dardennen-veljekset syytä ketään tahoa sinänsä, vaan osoittavat selkeästi, että länsimainen kapitalismi on pian umpikujassa. Siksi tarvitaan muutosta – uutta veljeyttä työtätekevien keskuudessa. Ja uutta talouspoliittista ajattelua.
Kaksi päivää, yksi yö on myös hienon näyttelijän Marion Cotillardin elokuva, voisiko sanoa – munaskuihin menevä hillitty bravuuri. Jos on etuoikeutettu suomalainen, jolla ei ole pelkoa YT-neuvotteluista tai eläkkeen tason laskusta, niin ainakin Cotillardin uskomattoman rohkean näyttelijätyön tähden kannattaa suunnistautua teatteriin.

Ajankohtainen kommentti

Täytyy antaa erikoiskiitokset Yle Teemalle ja tuottaja Kati Sinisalolle. Viime viikon Teeman elokuvafestivaali 2014 oli yhtä juhlaa. Monipuolisen tarjonnan kruunasi minusta Jean-Luc Godardin 1965 valmistunut Ranskan uuden aallon teos Hullu Pierrot, josta näytettiin uusi entisöity kopio. Elokuvan värimaailma pääsi oikeuksiinsa pienessä tv-ruudussakin. Ja selvisi muuan asia. Olen usein miettynyt, missä elokuvassa kulttuuriviitteitä viljellyt Godard mainitsee kuvataiteen suuren nimen Velasquezin. Tulihan se sieltä: Hullun Pierrotin alussa. Niin, ja omaa tietään kulkenut amerikkalaisohjaaja Samuel Fuller käy elokuvassa määrittelemässä legendaarisesti: ”Elokuva on taistelukenttä: Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa. Sanalla sanoen: Emootioita.”
Hiukan hämmästelin, että elokuvafestivaalin haastatellut filmi-ihmiset nostivat Stanley Kubrickin vuonna 1980 valmistuneen Hohdon arvoon arvaamattoman. Onhan se totta vie perfektionisti Kubrickin mestarityö – niin kuin melkein kaikki hänen tuotannossaan – mutta yhtä asiaa olen aina pohtinut. Lapsen käyttö kauhun kierteen maksimoinnissa ei ole mennyt minun päässäni koskaan läpi.
Toisaalta Teeman festivaalin huippuja oli espanjalaisen Carlos Sauran vangitseva Korppi sylissä, joka meni 19.08. 1977 ensi-illan jälkeen Aito Mäkisen legendaarisessa Diana-teatterissa vuoden. Yksi menestyksen syitä oli elokuvan tunnuskappale, Jeanetten laulama ”Por que´te vas”, josta Suomessa tuli hitti. Toiset olivat Ana Torrentin kasvot ja Geraldine Chaplinin riisuttu suoritus Anan äitinä. Teeman festivaali osoitti, että Korppi sylissä on lapsikuvausten huippuja.
=====================================================================================================
Elokuvavuosi 2014 alkaa olla lopullaan. Odotettavissa on vielä ainakin Ridley Scottin uusi elokuva ja kaksi kotimaista, joissa näyttelee suosittu Armi Toivonen. Todettakoon kuitenkin, että kotimaisen elokuvan vuosi ei ollut kovin innostava, kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat J-P Valkeapään He ovat paenneet ja Juha Lehtolan Aikuisten poika. Niissä näkyi, että elokuva voi olla vielä luovaa pyrskähtelyä ja taiteellista panostusta, eikä vain kaupallista laskelmointia.
Ulkolaisista uutuuksista parhaiksi valitsen seuraavat: ”71”, Boyhood, Couds Sils of Maria.

P.S. Sivusto jää joulukuuksi lomalle. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja palautteista. Heti tammikuussa palataan asiaan.







tiistaina, marraskuuta 25, 2014

Brittisotilaan kujanjuoksu Belfastissa * * * * *

Atlantic Film
















Syksyn vaikuttavimpia, jännittävimpiä ja ohjaukseltaan ekonomisen taidokkaimpia uutuuselokuvia on ”71” - Mustat enkelit. Vuosiluku viittaa elokuvan tapahtumajaksoon. Pohjois-Irlanti on väkivallan kierteessä, ja brittisotilaiden pitäisi ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä Belfastissa. Jakautuneet belfastilaiset murhaavat toisiaan kaduilla ja kujilla.
Yann Demangen ohjaaman ja Gregory Burken kirjoittaman ”71” -elokuvan alussa brittisotilaiden yksikkö lähtee partioimaan kaduille. Mukana on kokematon alokas Gary Hook (Jack O´Connell), joka joutuu onnettomien yhteensattumien tähden erilleen yksiköstään. Hook harhailee kaduilla ja talojen käytävillä. Hän loukkaantuu, mutta ei anna periksi. Gary Hook aikoo juosta verisenäkin turvaan, omaan yksikköönsä. Elokuvassa todetaan hiukan ironisesti, että sotilaita ei jätetä. Jätettiinkö Gary Hook sittenkin oman onnensa huomaan?
Elokuva on yhden miehen selviytymiskamppailu. Rinnalle luodaan äärimmäisen realistista kuvaa Belfastista, jonka monet katu- ja talo-osuudet ovat rikki revittyjä kuin sodan jäljiltä. Ohjaaja huomioi tarkasti pohjoisirlantilaisten eri osapuolet. Yhdessä viiltävässä tilanteessa nuori poika joutuu kiperän väkivaltatilanteen eteen. Rohkeneeeko hän tappaa, sillä aikuiset tietävät, että poika on halunnut asemieheksi.
======================================================================================================
Pohjois-Irlannin tilanne on nykyisin ainakin päällisin puolin rauhoittunut. IRA:sta ei ole kuulunut juuri mitään, ja oliko niin, että rauhanteossa järjestö jouduttiin lopettamaan. Elokuvassa käsitelty 1970-luvun alun tilanne oli aivan toinen. Eikä ohjaaja Yann Demange ole ainoa, joka on puuttunut noihin lähihistorian väkivaltaisiin vuosiin, jolloin ”omat” taistelivat toisiaan vastaan. Muistamme hyvin englantilaisen Kenneth Loachin pessimistisen Hidden Agendan (1990), Margaret Thatcherin ajan poliittisen trillerin, jossa britit sekaantuivat ihmisoikeusjuristin murhaan.
71” muistuttaa Pohjois-Irlannin ja emämaa Britanniankin lähistoriasta. Historia on tunnettava, ja väkivallan analyysit tehtävä. Elokuvan jälkeen jää miettimään, miksi uskonnolliset raja-aidat ovat olleet niin tiukat. Entä Britannian osuus? Oman pesän rankkaankin analyysiin olisi ollut aihetta, mutta nyt se tulee kuin vaivihkaa yhden nuoren alokkaan kujanjuoksuna. Ja vuosikymmeniä myöhemmin.
71” - Mustat enkelit on Yann Demangen esikoisohjaus. Mikä tulo elokuvaan! (Ensi-ilta 14.11. 2014)


Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on hemmotellut meitä elokuvan historiaan ja kehitykseen liittyvällä sarjalla. Toki Elokuvan tarina on uusinta, mutta nyt sen tueksi on valittu niitä ”kaikkien aikojen” parhaita klassikkoja – kuten Jean Renoirin 1930-luvun lopun Pelin säännöt. Kuvataiteilijamestari Auguste Renoirin poika oli sotien välisen ja sodan jälkeisen ranskalaisen elokuvan suuri nimi, jonka tarkoitus oli tuoda rakkaus tähän julmaan maailmaan.
Huomenna Yle Teema aloittaa Elokuvafestivaalin. Ohjelmisto on monipuolinen ja kattava – Stanley Kubrickin Hohdosta mykkään kauhuklassikkoon Tri. Caligarin kabinettiin. Teeman neljä päivää jatkuvassa festivaalissa nähdään huipputeoksia. Teeman tuottaja Kati Sinisalo on valinnut festivaaleille edellisten lisäksi muun muassa seuraavia teoksia: äskettäin edesmenneen näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin muistoksi Mestarin, Sean Pennin näyttelemän This Must Be The Placen, Jean-luc Godardin 1960-luvun puolivälin Hullun Pierrotin, jossa Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina pakenevat kohti etelää, Carlos Sairan espanjalaisen Korppi sylissä, Billy Wilderin aina katsottavan Poikamiesboksin ja F.W. Murnaun klassisen Auringonnousun. Lyhytfilminä esitetään Aki Kaurismäen harvinainen Bluesia Pieksänmäen asemalla.

P.S. Yle TV1 esitti eilen myöhäisillassa Simo Sipolan dokumenttielokuvan Neljäs kuolema, jossa seurattiin 50-vuotisen avioliiton kokeneen Eija ja Oiva Saarisen yhteiselämän viimeisiä vaiheita. Eija toimi jaksamisen rajoilla kamppailevana omaishoitajana, sillä hänen miehensä oli halvaantunut ja saanut vielä ärhäkkään syövän. Sipolan dokumentti oli mestarillista työtä; hallittu ja tasapainoinen, loppuun saakka visuaalisesti hiottu, mutta myös asiakokonaisuudeltaan inhimillinen ja silmiä avaava. Kukat, puut, aurinko, taivas, nuo runolliset välähdykset ulkoelämän ominaispiirteistä toivat lohtua traagisen aiheen rankkaan kuvaamiseen.
Raskasta välittämistyötä aaamusta iltaan tekeviä omaishoitajia on maassamme 60 000. He säästävät miljardin vanhusten hoidon laitoskustannuksista, mutta saavat korvausta vain 16 euroa vuorokausi. Hävetkää päättäjät! 

tiistaina, marraskuuta 18, 2014

Aika juoksee hienossa Boyhoodissa * * * * *



















Rakkautta & Anarkiaa – festivaaleilta jäi kaupalliseen ohjelmistoon houstonilaisen Richard Linklaterin uutuuselokuva Boyhood. Ai että sitä on nautinnollista katsoa. Sillä siinä kaikki toimii, ja 12 vuoden aikajakso näyttää meille, miten kasvaminen käy ja nuoruus muuttuu aikuisuudeksi.
Varmasti jokainen suomalainen hyvän elokuvan ystävä tuntee Richard Linklaterin (s. 1960). Nimittäin 1990-luvun puolivälissä silloin vielä elinkelpoisessa President-elokuvateatterissa esitettiin Linklaterin elokuva Rakkautta ennen aamua. Tuossa elokuvassa ohjaajan vakionäyttelijät Julien Delpy ja Ethan Hawke kohtasivat junassa, joka puksutti kohti Wieniä. Toinen oli ranskalainen ja toinen amrikkalainen opiskelija.
Wienissä käveltiin illalla pitkin katuja ja kujia. Richard Linklater ei näyttänyt parin mahdollista rakastumista, mutta viimeiset kuvat aamunkoiton viinilaseista viittasivat tulevaan. Linklater jatkoi parin kohtaamisten kuvaamisia 2000-luvulla elokuvissa Rakkautta ennen auringonlaskua ja Rakkautta ennen keskiyötä.
Rakkaus-sarjan keskeinen teema oli aika, ajan kuluminen. Ja tietenkin nuoruuden katoaminen ja ikääntymisen kohtaaminen.
Sama ajan kuluminen on teemana Richard Linklaterin Boyhoodissa, joka on muuan viime aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Eliar Coltrane esittää päähenkilöä, jonka elämää seurataan kuusivuotiaasta lukiolaiseksi. Aikajana on 12 vuotta. Vanhempia näyttelevät tuttu Ethan Hawke ja Patricia Arguette.
=====================================================================================================
Richard Linklater on sanonut, että hän yritti elokuvallaan tavoittaa elämän polveilun. Miten me muistamme menneisyyden, miten suurin osa meistä ihmisistä kokee vuosien kulumisen? Elokuvassa se näkyy niin Coltranen pojan kuin vanhempien kasvoilla.
Linklater halusi välttää kliseitä, joita amerikkalaiset nuorisoelokuvat ovat tuottaneet kuin liukuhihnalta. Hän tarkoitti sitä, että Boyhoodissa ei kuvata suudelmia tai poikuuden menettämistä. Henkinen kasvu on elokuvan suuri sisältö. Ja se, että lapsuus on usein ihanaa aikaa, mutta myös valmennusta, hiljaista kypsymistä aikuisuuteen.
Boyhood-elokuvan tekeminen kesti kaksitoista vuotta. Richard Linklater kuvasi Eliar Coltranen kasvamista ja vanhempien ikääntymistä kuin dokumentaristi. Kerrotaan, että independent-elokuvan kuvauspäiviä oli vain kolmekymmentä. Elokuva on kuitenkin selkeä draamatuote, se puhuttelee meitä filosofisen sisällön ja omia kokemuksiamme muistuttavan kehitystarinan kautta. Eikä ole liikaa sanottu, että elokuvan kuvausprosessi on melkein ainutlaatuinen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Fem yrittää kerätä katsojia ruotsalaisilla sarjoilla. Viimeksi ruutuun tuotiin Maria Lang -dekkareita. Muistan Langin dekkarit 1950-luvulta kesäpaikkamme kirjastohuoneesta. Silloin keskenkasvuinen poika piti niiden lukemisesta, niin kuin tietenkin Raymond Chandlerin ja Mickey Spillanen amerikkalaisista rikosromaaneista. Mutta kaikkein eniten nuorukaiseen puri Edgar Wallacen rikostarinat. Jos nyt en ole aivan väärässä, niin niistäkin britit ovat tuottaneet tv-sarjoja. Noissakin dekkarisarjoissa oli kysymys menneen maailman rakentamisesta sillä tavalla studioon, että nykykatsoja ei koe vieraantuvansa täysin vanhaan aikaan.
Maria Lang -sarja on malliesimerkki tuotannosta, jossa miljöön, pukujen, interiöörien ja eksteriöörien kautta on yritetty tavoittaa tämä mennyt ruotsalainen maailma. Ei se oikein toimi. Kaikki vaikuttaa hiukan lapselliselta ja aikansa eläneeltä. Pakotetulta. Voi olla, että Maria Langin rikostarinatkin ovat vanhentuneita. Siksi toivoisi, että Yle Fem hankkisi ruutuun tämän ajan ruotsalaisia tai pohjoismaalaisia rikossarjoja.
Espanjalainen Gran Hotel pitäisi ottaa oppivideoksi elokuvataiteen laitokselle. En tarkoita sen romanttista ilmettä, vaan sitä että sarja on malliesimerkki tunteiden kiihottamisesta. Ja on se myös esimerkki henkilögallerian ja tarinan eri puolille juonittuvan juoksutusten taidonnäytteestä.
Katsoessani Tehdas-sarjan jatko-osia tämä kaikki tuli mieleen: Ei enää kotikutoista ja pitkitettyä sarjajankutusta huolimattomaan suomalaiseen tapaan




tiistaina, marraskuuta 11, 2014

Näyttelijät elokuvantekijöinä - Ruotsalainen hetki * *

Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Olli Karttunen. © Bufo














  • Tunnetut suomalaiset näyttelijät ovat asettuneet niin kameran taakse kuin eteen. Heitä ovat Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Heitä avustaa kirjailijana tunnettu Teemu Kaskinen. Ohjausvastuun ottaneet toimivat siis näyttelijöinäkin. Ruotsalainen hetki ei ole kovin pitkä kokoillanelokuva – vain hiukan yli 70 minuuttia.
Viritykseltään elokuva on komedia – tai voisiko sanoa musta komedia. Lähtökohta muistuttaa Alfred Hitchcockin 1950-luvun raikasta murhakomediaa Kuka murhasi Harryn? Suomalaisten tekijöiden elokuvassa iskelmälaulaja (Tommi Korpela) on lähdössä etelänlomalle. Tuleeko siitä mitään, kun vaimo Sonja (Minna Haapkylä) on mustasukkainen ja auton takakontissta löytyy mattokäärö. Onko käärön sisällä ruumis? Iskelmälaulaja on pyydettävä entiset bändikaverit apuun.
Ruotsalaisen hetken elokuvanimeä on vaikea ymmärtää. Täytyi tutkia asiaa, ja kyllähän se selvisi: Ruotsalainen hetki merkitsee hetkeä ennen heräämistä. Elokuvan kuvauksia on suoritettu Helsingin Töölönlahdella. Tekijät ovat yrittäneet motivoida henkilöhahmot mahdollisimman hyvin, mutta aikeeksi se on jäänyt. Tommi Korpelan iskelmälaulaja ei ole uskottava. Eivätkä Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin sisarukset oikein loksahda mustan komedian pirtaan.
Ruotsalaisen hetken käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen. Nyt elokuva alkaa pyöriä liikaa ideana sinänsä hyvän lähtökohdan ympärillä. Kehitystä ei tapahdu. Eikä komedia anna minkäänlaisia kimmokkeita katsojan nauruhermoille. Onkohan nyt niin, että kotimaisia elokuvia tuotetaan nykyisin liikaa?

Ajankohtainen kommentti

Lauantain myöhäisiltojen ilo on TV1:n brittisarja Lewis. Sitä esitettiin 7. kautta vuodesta 2007 ITV-kanavalla. Ensi lauantaina sarjasta ryhdytään esittämään uuden tuotantokauden jaksoja. Kevin Whatelyn esittämä komisario Lewis periytyy takavuosien hienosta Morse-sarjasta. Lewis oli Morsen apuri. Klassista musiikkia kuunteleva ja olutta mielellään maisteleva Morse oli näyttelijä John Thawin (1942-2002) bravuuri. Taustalta löytyivät Colin Dexterin dekkarit, jotka oli sijoitettu Oxfordin akateemiseen ympäristöön. Morse oli hiukan itsetietoinen poliisi, joka koulutti Lewisiä, mutta osoitti silti usein inhimillistä lämpöä apuriaan kohtaan.
John Thaw oli persoonallisen ylikomisario Morsen tähden todella suosittu Britanniassa. Muistan miten Lontoon matkalla 1990-luvun alussa näyttelijää ja Dexterin dekkareita arvostettiin ja ihailtiin yli kaiken. Suomessakin John Thawin hiljainen karisma puri katsojiin. Meillä Morse-sarja uusittiin taannoin, ja rohkenen väittää, että brittituotannoista siihen ei kyllästy koskaan.
Kevin Whatelyn esittämä Lewis on muuttunut hiukan Morsen ajoista. Silti tekijöitä voi onnitella siitä, että Lewisin luonnetta on syvennetty. Jokin Morsemainen sävy häneen on jäänyt. Sarjan todellinen täky on ollut Lewisin apulainen, pitkä ja hoikka, akateemisesti sivistynyt ja tupakkaa polttava James Hathaway. Laurence Fox on näytellyt suurenmoisesti Hathawayta. Ymmärsin, että Hathaway jäi pois uuden tuotantokauden jaksoista. Siltä ainakin vaikutti viime lauantain jakso, jossa teologiaakin opiskellut Hathaway sai moraalisen puuskan ja aikoi luopua poliisin työstä.
=====================================================================================================
Eilisen maanantai-illan tapaus oli tanskalaisen Anders Østergaardin dokumenttielokuva Kun muuri murtui. Ohjaaja keskittyi siinä Unkariin, sen nuoren pääministeriin Miklo´s Némethiin, jonka rohkeus riitti vastustamaan kommunistipuolueen pelureita ja vanhoillisia vuonna 1989. Samalla Németh oli henkilö, joka lopulta avasi Unkarin rajan länteen. Itäsaksalaisten vyöry alkoi. Samasta aiheesta on aikasisemmin nähty dokumentti, joka kuvasi rajalla päättäväisesti toimineen vartijan halun auttaa länteen pyrkiviä.
Miklo´s Némethin toiminnan rinnalla ohjaaja kertoi tavallisen, järjestelmään lopen kyllästyneen itäsaksalaisperheen pakotarinan, joka ei päättynyt onnellisesti. Näin dokumenttielokuvassa vuoden 1989 johto- ja taustahenkilöt sekä vapautta kaivanneet tavalliset kansalaiset saivat puheenvuoron. Dokumentti päättyi Berliinin muurin murtumiseen. 25-vuotisjuhlia vietettiin sunnuntaina, 9. 11.
Kun muuri murtui on dokumenttielokuvana haasteellinen ja monikerroksinen, oikea fiktion ja faktan, näyttelijöiden esittämien kohtausten ja arkistolöytöjen kavalkadi. Anders Østergaardin ja Unkarissa apuna olleen Erzébet Rázin taituruutta historian kuvittajina ja elävöittäjinä ei voi aliarvioida. Kiinnostavan linkin dokumenttiin toivat kuvat neuvostopanssarien murskaamasta Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja unkarilaisten puolelle asettuneen silloisen pääministerin Imre Nagyn kohtalosta. Kun Gorbatshov lupasi 1989 Némethille, että neuvostopanssarit eivät tule Budapestiin, niin oliko optimistista iloita siitä, että historia ei toistukaan aina samalla tavalla.

P .S. Samaan aikaan kun tv-ohjelmia katsotaan netistä yhä enemmän, operaattorit ja mediatalot lisäävät tv-palvelujaan. Koko maa on kohta täynnä tv-kanavia, ilmaisia ja maksullisia. Viimeinen tulokas on Hero -tv-kanava, jolla oli koko aukeaman ilmoitus eilen Hesarissa. Kanavalla keskitytään prime-timen tarjontaan. Lähtölaukaus oli amerikkalainen sarja Fargo – juuri niin, sehän muistetaan Coenin-veljesten loistavana 1990-luvun elokuvana. Onneksi Coenin-veljekset ovat toimineet sarjan osatuottajina.

tiistaina, marraskuuta 04, 2014

Luokkakokous ruotsalaisittain - Anna Odellin elokuva on sietämätön * *
















Tuskin olen inhonnut tänä vuonna montakaan uutta elokuvaa samalla tavalla kuin ruotsalaista Luokkajuhlaa. Ohjaaja Anna Odell on minusta virittänyt elokuvansa väärälle sointuvärille. Hän syyttää, mutta ei analysoi. Ja on vaikea sanoa, onko elokuva fiktiota vai täyttä faktaa.
Luokkajuhlassa saman koulun entiset oppilaat kokoontuvat juhlahetkeen 20 vuotta myöhemmin. On tarkoitus syödä ja juoda, muistella samalla menneitä. On tarkoitus katsoa, miten entisten luokkatoverien habitus on muuttunut – niin ja mitä kenestäkin on tullut. Juhla alkaa kivasti, mutta sitten muuan nainen nousee ylös. Häntä ei ole kutsuttu luokkakokoukseen, mutta hän anastaa heti tilan muilta. Hän on ohjaaja Anna Odell. Vai onko?
Luokkajuhlassa tuo kutsumaton nainen aloittaa puheenvuorojen sarjan. Hän syyttää muita kokouksen osanottajia kaikesta mahdollisesta. Etenkin miehiä. Hän väittää tulleensa aikanaan koulukiusatuksi. Nyt sitten kiusaajat saavat kuulla kunniansa – tai siis heidät paljastetaan ja työnnetään kuvaannollisesti alimpaan helvettiin.
Täytyy sanoa, että Anna Odellin puheenvuorot ovat piinaavia. Vaikea sanoa, ovatko piinan kohteet todella entisiä luokkatovereita. Ruotsalaisten kriitikkojen mukaan heitä esittävät näyttelijät. Tässä on elokuvan dilemma: Miksi kokoukseen ei oltu kutsuttu entisiä luokkatovereita, jos ohjaaja Anna Odell on todella ollut kiusauksen kohde kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Vai onko Anna Odell ollut edes tuon luokkakokouksen oppilaiden joukossa?
=====================================================================================================
Luokkajuhla on ärsyttävä elokuva siinä mielessä, että katsojan vaikea tajuta fiktion ja faktan rajoja.Toisaalta ohjaaja syö ideansa liian aikaisin. Olisiko ollut parempi, että kuokkavieraan syyttely olisi jätetty loppupuolelle. Niin kuin tanskalaisen Thomas Winterbergin hienossa elokuvassa Juhlat (1988). Se on kuulemma toiminut Anna Odellin inspiraationa.
Anna Odellin Luokkajuhla syö kahtia sosiaalisia konflikteja rikkovat ainekset liian aikaisin. Syytösten vyöry ja koulukiusaamisen paranoia olisi vaatinut keskittämistä ja puhetulvan karsimista. Tärkeä sanoma vesittyy syyttelyn loputtomassa tuoksinassa.
(Ensi-ilta 7.11. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Paavo Westerberg on nuoren polven lahjakkaita kirjoittajia ja ohjaajia. Hänen panoksensa Aku Louhimiehen elokuvissa oli huomatta 2000-luvulla. Westerberg kirjoitti Pahan maan (2005) ja yhdessä näyttelijä Mikko Koukin kanssa Valkoisen kaupungin (2006) käsikirjoituksen. Tuo Louhimiehen elokuva pohjautui Westerbergin kirjoittamaan Irtiottoja -tv-sarjaan, erityisesti sen henkilöhahmoon taksimies Veli-Mattiin.
Nykyisin Paavo Westerberg on omistautunut teatterille. Hänen tulkintansa Anton Tshehovin Vanja-enosta (1897) sai allekirjoittaneen katsomaan esityksen Kansallisteatteriin. Näytelmä on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus teatterin suurella näyttämöllä. Aikaisemmin hän on ohjannut Arthur Millerin ja Henrik Ibsenin näytelmiä. Westerbergin omista kirjoittamista ja ohjaamista esityksistä huomattavia olivat Kotiin ennen pimeää (2006) ja He eivät asu enää täällä (2012).
Vanja-Eno oli järisyttävä elämys, monikerroksinen kertomus meistä vajavaisista ihmisistä. Paavo Westerbergin uusi suomennus – yhdessä Eva Buchwaldin kanssa - kurkisti 1800-luvun lopun Venäjältä tänne nykyaikaan. Westerbergin ohjaus oli loistokasta. Samoin Markus Tsokkisen lavastusrakennelmat, niin muodoin Sanna Salmenkallion äänisuunnittelu ja musiikki. Näyttelijäryhmä Kristo Salmisesta Emmi Parviaiseen, Krista Kososeen, Heikki Nousiaiseen, Seppo Pääkköseen, Terhi Panulaan, Eero Ahoon ja Seela Sellaan oli hioitunut väkeväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
Entä teemat? Näytelmä ei ole vain kurkistus ihmisiin, joiden elämä meni hukkaan. Se muistuttaa meitä faktasta, että ihminen ei sitten millään opi edellisten sukupolvien virheistä. Näytelmässä ihmisen raadollisuus ja tuo vajavaisuus paljastuu mahdollisimman avoimena.
Esitys viittaa ilmastonmuutokseen, jos vain haluaa nähdä yhteydet. Metsä on tärkeässä osassa tshehovilaisen maalaistalon takana. Anton Tshehov (1860-1904) ennusti kauaskantoisesti, että maailmallemme käy huonosti, jos metsät kaadetaan ja ekologinen tasapaino järkkyy.
Nerokas keksintö oli laskea eräässä kohtauksessa vettä solkenaan näyttämön yläosasta. Eikö se juuri symbolisoi jäätiköiden sulamista? Esitys on todella ajankohtainen, jopa siksi kun pari päivää sitten ilmestyi IPCC:n lopullinen, rankka raportti ilmastonmuutoksen järkyttävästä kehityksestä.
=====================================================================================================
Paavo Westerbergin ohjauksessa korostuu tietenkin kysymys arvokkaan ihmiselämän mahdollisuudesta. Sitähän Anton Tshehov pohti niin näytelmissään kuin novelleissaan. Esityksen loppupuolella Westerberg muistuttaa meidän ihmisten tarvitsevan myös armoa ja anteeksiantoa. Se kirkastuu toisten ihmisten huomioon ottamisessa, kuin kurkistuksena omasta kohti toista. Siksi esityksen lopussa henkilöt ikään kuin jähmettyvät odottamaan pelastusta, ehkä myös muutosta.

tiistaina, lokakuuta 28, 2014

Tsetseeni kansainvälisen vakoilun uhrina * * * *













Älykkäiden ja monikerroksisten vakoiluromaanien kirjoittaja John le  Carré punoutui ajankohtaiseen jälki-9/11 -traumaan uudessa romaanissaan, josta Anton Corbijn on ohjannut mielenkiintoisen elokuvaversion A Most Wanted Man. le Carré palaa romaanissaan Saksaan, nyt Hampuriin. Muistamme vielä hyvin Martin Rittin 1960-luvun puolivälin hienon le  Carré -filmatisoinnin Mies kylmästä, jossa Richard Burton toimi silloisessa jaetussa Berliinissä.
Ajat ovat nykyisin aivan toiset. Martin Rittin elokuvan tullessa ensi-iltaan elettiin kylmän sodan vaaran vuosia. Anton Corbijn´n elokuvassa näkyy ja korostuu kansainvälinen terroristijahti, jossa ilmenee paranoian merkkejä. Elokuva osoittaa selvästi, että jahdissa on menty liiallisuuksiin.
Toteutukseltaan A Most Wanted Man muistuttaa hetkittäin ruotsalaisen Tomas Alfredsonin le Carré -elokuvaa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011). Sama tarina nähtiin loistavana tv-sarjana 1980-luvun lopulla – kirjailijan hahmo George Smiley juoni Britannian salaisen palvelun sokkeloisessa maailmassa.
A Most Wanted Man kertoo tsetseeni-venäläisestä Issa Karpovista (Grigori Dobrygin), joka saapuu laittomasti Hampuriin. Hänen tarkoituksensa on selvittää isänsä kadonnut omaisuus. Tässä mielessä Willem Dafoen esittämällä pankkiirilla saattaa olla osuutta Issan isän taloudellisessa tilanteessa. Issan toimista kiinnostuvat niin saksalaiset kuin amerikkalaiset agentit. Robin Wright näyttelee CIA-agenttia ja Philip Seymour Hoffman saksalaista Günther Bahrmania. Tapahtumiin liittyy monia muitakin henkilöitä – kuten ihmisoikeusjuristi (Rachel Adams).
=====================================================================================================
A Most Wanted Man näyttää seikkaperäisesti, miten yksilön saattaa käydä, jos hän joutuu tahtomattaan vakoilu- ja terrosristipelin uhriksi. John le Carré ei olisi maineensa veroinen, jos hän ei sekoittaisi pakkaa ja heittäisi vakoilukuvioon salaperäisiä harhautuksia. Elokuvassa pohditaankin, mikä on tsetseeni-venäläisen tulijan todellinen identiteetti.
Kritiikeissä on ehditty huomioida ohjaaja Anton Corbijn ekonominen, kirjailijalle oikeutta tuova, hiukan kuivakin ilmaisu. Arkkitehtoniset kuvadetaljit ovat myös herättäneet arvostusta. Ja vaikka näyttelijäryhmä on suuri, niin A Most Wanted Man kohoaa erinomaisen luonnenäyttelijän Philip Seymour Hoffmanin bravuuriksi. Elokuva on Hoffmanin viimeisiä suorituksia valkokankaalla.

Ajankohtainen kommentti

Vilkaistaanpa katsojatilastoja, kun niistä on tullut sekä valkokankaalla että televisiossa niin tärkeitä. Nyt Finnpanel mittaa myös netti-tv:n käynnistykset. Tutkinnan kohteena ovat Ylen Areena, Nelosen Ruutu ja MTV3:n Katsomo. En ryhdy tässä luettelemaan netti-tv:n katselijamääriä, mutta kyllä ne ovat suuret – ymmärsinkö oikein, että käynnistysmäärä saattaa nousta jopa puoleen miljoonaan? Ja syyskuussa tapahtui oikea nousupiikki. Areena johtaa käynnistyksiä edelleen, mutta alkusyksynä Katsomo oli nousussa ja Ruutu oikein hyppäsi lentoon.
Perinteisten tv-kanavien odotetut, iltapäivälehdissä jatkuvasti mainostetut suosikit ovat Nelosen Vain elämää, joka keräsi 1, 115 000 katsojaa ja MTV3:n Tanssii tähtien kanssa, joka ”joutui tyytymään” 978 000 silmäpariin. Onhan ne kovia lukuja.
Kontrastiksi voi ottaa Ylen Teema -kanavan, jonka katsotuimpia oli jo päättynyt italialainen tv-sarja Isä Matteon tutkimuksia, katolisen papin osassa Terence Hill, joka ratsasti 1970-luvulla ja hiukan myöhemminkin Budd Spencerin kanssa hölmöissä koomisissa westerneissä. Edelleen Teeman ohjelmistossa pyörivä laadukas espoanjalainen sarja Gran Hotel on saavuttanut sentään 174 000 katsojan suosion. Itsekin olen siinä mukana.
=====================================================================================================
Entä uudet kotimaiset elokuvat? Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja on rikkonut 300 000 katsojan rajan lippuluukuilla. Äskettäin ensi-iltaan tullut Muumit Rivieralla keräsi ensi-illassa jopa 28 524 lipun lunastanutta. Mutta missä on J-P Valkeapään uutuus He ovat paenneet. En löytänyt sitä SES:n tilastosta. Laatu ei siis kiinnosta, eikä sellainen raju todellisuuskuvaus, jonka toivoisi kansasta vieraantuneiden poliitikkojenkin käyvän katsomassa.

tiistaina, lokakuuta 21, 2014

Oman käden oikeutta lumimaassa * *

Isla Sales
















Helsingin ohjelmistossa pyörii Antoine Fuguan ohjaama The Equalizer – oikeuden puolustaja, jonka taustalta löytyy 1980-luvunloppupuolen amerikkalainen tv-sarja Kutsukaa McCall. Siinä hieno englantilainen näyttelijä Edward Woodward (s. 1930) oli pantu esittämään ex-agenttia, joka ryhtyy harjoittamaan kaduilla ja asunnoissa oman käden oikeutta. Vastenmielistä sarjaa ei voinut puolustella millään argumenteilla.
Nyt ohjelmistoon on tuotu norjalaisen Hans Peter Molandin ohjaama Lumiauramies, jonka nimeksi olisi aivan hyvin voinut laittaa alkuperäisen Kraftidioten´in. Ahkerasti filmaava (myös Hollywoodissa) ruotsalainen Stellan Skarsgård esittää yksiviivaisesti yksiviivaisen elokuvan päähenkilöä. Hän on palkittu kansalainen Nils Dickman, joka puhdistaa talvisin valtavalla aura-autollaan pohjoisen tiet. Dickmanin elämä muuttuu, kun hänen poikansa menehtyy huumeiden yliannostukseen. Isä ei usko tähän, vaan alkaa kostaa kaikille niille, jotka jotenkin liittyvät lumisen maan huumebisnekseen. Oman käden oikeudesta tulee lumiauramiehen päivittäinen ”ruoka-annos”, mutta teiden putsaamistakaan ei unohdeta.
=====================================================================================================
Lumiauramiehen lumiset maisemat pöllyävät isosti katsojan silmien edessä. Maisemakuvaus onkin Hans Peter Molandin elokuvan parasta antia. Entä sitten se ”oman käden oikeus” ja silmitön kostoväkivalta. Onko ohjaaja tavoitellut westernin sävykuvioita vai vain halunnut iskeä katsojaa munaskuihin niin lujaa kuin pystyy. Elokuva saattaisi toimia paremmin, jos kostoteemaa olisi varioitu, tapahtumiin olisi tuotu yllätyksiä ja uusia käänteitä. Nyt elokuva etenee tasapaksua lumilatua alusta loppuun.
Näytelläänhän elokuvassa hyvin. Stellan Skarsgård on kuin koston musta enkeli, joka ei kysy, mutta ei vastaakaan. Parhaan roolityön napsauttaa Pål Sverre Hagen, joka esittää vaimostaan eronnutta sadistista huume-Kreiviä. Hän listii toisella kädellään ihmisiä, mutta vaatii jälkikasvua juomaan porkkanamehua ja välttämään äidin (Birgitte Hjort) murohömpötyksiä. Huume-Kreivin ja hänen apuriensa toimet loksahtavat tarinaan, mutta serbigangsterien veto väkivallan sirkukseen ontuu. Vaikka itse Bruno Ganz vakuuttaa kivikasvoisena serbipomona.
(Ensi-ilta 24.10.)

Ajankohtainen kommentti

Täytyy kehua Yle Teeman suursarjaa Sound Trackeria, jossa musiikin nomadi ja monitoimies, Hanoi Rocksista tunnettu ja Slashin soittokaveri, basisti Sami Yaffa on kiertänyt maailmaa. Hän on kaivanut musiikilliset juuret ja ilmenemismuodot, lukuisat erilaiset muusikot New Yorkista, Serbiasta, Espanjasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Etiopiasta. Lopulta Yaffa on etsinyt musiikin soundeja kaksiosaisessa ohjelmakokonaisuudessa syvältä Amerikasta. Sarja on varmasti tyydyttänyt ”maailman musiikin” ja vaikkapa bluesin ystäviä.
Sound Tracker on nojannut littimäisen hymyn omaavaan Sami Yaffaan. Hänen musiikintietämyksensä, maailmalla jo aikaisemmin tavattujen muusikoiden tuntemus ja rento kielimaailma ovat olleet ohjelmasarjan kivijalka. Yaffan haastatteluissa ja juonnoissa on näkynyt eletyn elämän ja erilaisten soittokokemustan – kaduilta aina hyvin palkattuihin areenakonsertteihin - ääni ja vimma. Harrastat tai kuuntelet sitten minkälaista musiikkia tahansa, niin olet varmasti ihastunut Sound Trackerin Sami Yaffan lumovoimaan.
Olisi ihme, jos Sami Yaffalle ei alkaisi sataa palkintoja

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

He pakenavat ”paratiisisaarelle” - J-P Valkeapään uusin elokuva on ehdoton tapaus * * * * *

Kuva Jaana Rannikko © Helsinki-filmi 2014 

















J-P Valkeapää ponnahti uuteen suomalaiseen elokuvaan ”kuin puskista” vuonna 2009. Hänen esikoiselokuvansa nimi oli Muukalainen. Sitä ei oikein osattu ottaa vastaan nuoren ohjaajan taidonnäytteenä, jonka viisarit osoittivat elokuva- ja romaanitaiteen perinteisiin. Valkeapään elokuvan ilmaisu ja kerronnan syvyys viittasi venäläiseen Andrei Tarkovskiin. Tarinassa saattoi nähdä Albert Camusin ”Sivullisen” vaikutteita. Tällaista nuorta tulokasta saattoi pitää intohimoisesti elokuvataiteeseen suhtautuvana ohjaajana.
Viiden vuoden jälkeen J-P Valkeapää esittelee meille uuden ohjaustyönsä He ovat paenneet. Siihen osattiin suhtautua meillä huomionarvoisesti jo syyskuussa, koska teos oli valittu maailman kolmanneksi rankatuimman Venetsian filmifestivaalin Venice Days -sarjaan. Eipä Venetsiassa juuri ole nähty suomalaisia elokuvia.
He ovat paenneet kertoo Jonista (Teppo Manner) ja Raisasta (Roosa Söderholm), jotka kohtaavat nuorisokodissa. Joni suorittaa kodissa siviilipalvelusta. Raisa on nuorisokodin asukki, joka kapinoi auktoriteetteja ja aikuisten mielivaltaa vastaan. Itse nuorisokoti on kuin sotilaallinen kasarmi, joka sijaitsee metsän keskellä. Nuorten ja laitoksen henkilökunnan välillä ei ilmene luottamusta. Nuorisokodissa vallitsee nollatoleranssi.
=====================================================================================================
Elokuvan nimi kertoo jo sen, miten puhevammaisen, herkän Jonin ja raisujakin otteita harrastavan Raisan tarina edistyy. He ottavat hatkat laitoksesta, koska Joni haluaa tukea Raisaa. He lähtevät pakomatkalle suomalaisessa kesässä. Jonista ja Raisasta tulee kapinallisia syystä, ei siis syyttä – kuten Nicholas Rayn 1950-luvun puolivälin klassikossa Nuori kapinallinen, johon kotimaista uutuutta ehdittiin jo verrata R&A -festivaalien aikana. J-P Valkeapään elokuvan harvat, harkitut repliikit ilmaisevat kaiken: Raisa Jonille: ”Minua ei ole koskaan rakastettu.” Joni Raisalle: ”Minä r-rakastan sinua”. Se riittää.
He ovat paenneet johdattaa sopeutumattomat Jonin ja Raisan road movien hengessä syrjäiselle saarelle”. Jos Nuoren kapinallisen James Dean ja Natalie Wood etsiytyvät omaan rauhaansa autioon taloon, niin J-P Valkeapään elokuvassa nuoret löytävät pakopaikkansa saaresta. Se osoittautuu pelottavaksi paratiisisaareksi, jossa käärme luikertelee – missä muodossa - se jääköön paljastamatta.
J-P Valkeapään elokuvallinen ilmaisu on jälleen rohkeaa, haastavaa, uskomattoman intensiivistä. Valkeapää viljelee kontrasteja, pelaa värisommitelmilla (Raisan huulipuna) ja maisemakuvauksen vivahteilla ja voimakkailla sävymuutoksilla. Uni- ja hallusinaatiojaksot ovat loistavaa elokuvaa. Ja musiikkitausta lyö älllikällä. Kun Joni ja Raisa saapuvat toisen kerran samalle saarelle, tunnelmat muuttuvat pelottavaksi. Julma, äärimmäisen pahaenteinen kidustusjakso venäläisine ruletteineen viittaa Michael Ciminon Vietnam-odysseiaan Kauriinmetsästäjään (1978).
Korostetaan myös, että He ovat paenneet heittää oman puheenvuoronsa kuin kuvien välistä nykyisin Suomessa vallitsevaan nuorten pudokas- ja syrjäytymiskeskusteluun. J-P Valkeapää ei ryhdy syyttelemään, mutta kieltämättä Raisan vierailu lapsuuden kodissa osoittaa, miten tunteettomia vanhemmat voivat olla. Ovathan ne hienoja nuo elokuvan lyhyet takautumat, joissa Raisan lapsuus meni luistimilla jäällä ja sullottiin lopulta kellarin pahvilaatikkoihin.
Tekisi mieli hehkuttaa He ovat paenneet -elokuvan pääparia Teppo Manneria ja Roosa Söderholmia. On siinä täydellisesti onnistunut pari. Ilmeisiä luonnonlahjakkuuksia. Harvoista sivuosista löytyy Pelle Heikkilän huimasti esittämä kaupparatsu, joka muistuttaa meille kaiken julmuuden keskellä, että hyvyyttäkin vielä löytyy.


Ajankohtainen kommentti

Nykyisin kotimaisen elokuvan laadun mittariksi näyttää muodostuneen yleisömäärä. Sen mukaan vuoden 2014 ”paras kotimainen” olisi Dome Karukosken Mielensäpahoittaja, jonka katsojamäärä on kivunnut 300 000 pintaan. Se on tietenkin huima luku nykytilanteessa, mutta se ei osoita koko totuutta.
Mielensäpahoittaja on hyvä esimerkki kotimaisen elokuvan nykysuuntauksesta. Tuotannon lähtökohta on kaupallinen, ei enää taiteellinen ja ilmaisullinen – kuten Pirjo Honkasalon Betoniyössä tai perjantaina teattereihin saapuneessa, häikäisevässä He ovat paenneet -nuorisokuvauksessa. Nuo elokuvat osoittavat, että maassamme toimii, sinnittelee, vielä ohjaajia, jotka haluavat sanoa jotakin, haluavat kertoa elokuvallisesti, jopa uudistaa elokuvaa.
Muistellaanpa menneitä. Mielensäpahoittajan päähenkilöä tulkitseva Antti Litja näytteli 1970-luvun puolivälissä Risto Jarvan komedioissa Mies, joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Jarva siirtyi rankan realistisesta, kehnosti lippuluukuilla menestyneestä Yhden miehen sodasta komediaan, koska halusi pelastaa pian konkurssikypsän Filminor-yhtiön.
Risto Jarvan komediat saavuttivat puolenmiljoonan katsojamäärät, mutta niiden toteutuksessa pidettiin koko ajan huolta laadusta ja tasosta. Niissä itsessään oli siis jotakin arvokasta ja puhuttelevaa, joka kiinnosti yleisöä. Jarvan elokuvien kaupallinen lähtökohta liittyi ainoastaan siihen, että ilmaisumuoto oli nyt komedia (jäähyväistyötä, toki lukijoiden suosikin Arto Paasilinnan menestysromaaniin perustuvaa ja Litjan näyttelemää Jäniksen vuotta voi kutsua tragikomediaksi).

tiistaina, lokakuuta 14, 2014

Kiinnostava elokuva matkasta Australiassa * * * *


















Ohjelmistoon perjantaina otettu Tracks on minulle täydellinen tuntemattomuus. En tiennyt sen taustoista ja ohjaaja John Curranista mitään. Oli siis otettava selvää, sillä tämä autsralialainen uutuuselokuva on kaunis ja peittelemätön kuvaus nuoren Robyn Davidsonin (Mia Wasikowska) vaivalloisesta matkasta Keski-Australiasta Intian valtamerelle.
John Curran (s. 1960) on newyorkilainen kirjoittaja ja elokuvaohjaaja, jonka teoksista Suomessa on esitetty ainakin Kirjava huntu. Se valmistui vuonna 2006. Curranin muita ohjaustöitä ovat Stone (2004) ja We Don´t Live Here (2010). Curran opiskeli ennen elokuvaohjaajan uraa maalausta ja lavastusta Syracusan yliopistossa. Hän työskenteli oppimissaan töissä New Yorkissa, mutta päätti vuonna 1986 muuttaa Australiaan.
Sydneyssä John Curran ohjasi tv-mainoksia kunnes pääsi toteuttamaan ensimmäisen oman elokuvansa Praisen (1998). Rikoskirjailija Jim Thompsonin ystävät saattavat muistaa Curranin käsikirjoitustyön elokuvassa The Killer Inside Me. Sen ohjasi lahjakas Michael Winterbottom, näyttelijöinä vaikuttivat muun muassa Jessica Alba ja Bill Pullman. Nykyisin Curran asuu New Yorkissa.
=====================================================================================================
Tracks perustuu Robyn Davidsonin omakohtaiseen kirjaan, jota on pidetty siekailemaattoman feministisenä puheenvuorona. John Curran kuvaa 27-vuotiaan Robynin aavikko- ja erämaavaelluksen kuin viittaisi hetkittäin David Leanin englantilaiseen sotaeepokseen Arabian Lawrenceen (1964). Curranin elokuvaa voisikin pitää Arabian Lawrencen naispuolisena versiona, vaikka maanosa ja ajankohta ovat aivan toisia (Freddie Youngin huikeista maisemaotoksista kuuluisa Lawrence tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana).
Tiedetään, että Robynin äärimmäisen haastava vaellus kesti yhdeksän kuukautta. Miksi hän lähti matkalle kamelien ja koiran kanssa – se jää epäselväksi, mutta oliko Robynilla pakottava halu näyttää naisen selviytymiskyky erämaaolosuhteissa
Tracks tapahtuu vuonna 1977. Taustaksi voisi kertoa, että Robyn Davidson ei ollut matkalla koko ajan yksin, vaan hänen tukijansa National Geographic -julkaisu palkkasi kuvaajan dokumentoimaan vaelluksen jälkipolville. Kuvaaja toimi pieteetillä ja tuli mukaan aina silloin tällöin vaelluksen aikana.
On tämä yhden naisen eeppinen kohtalotarina, jossa huikeat maisemat ikään kuin siivittävät kulkijan yksityisiä ajatuksia ja tunnekuohuja. Kuka sitten on Robynia esittävä Mia Wasikowska? Hän vaikuttaa tutulta, kihelmöivän tutulta, ja niinhän se on, että nuori Wasikowska näytteli katkeamispisteessä haparoivaa tyttöä HBO-tuotannon ainutlaatuisessa, Gabriel Byrnen isännöimässä Terapia -tv-sarjassa.

Ajankohtainen kommentti

Vihdoinkin Yle Teema on valinnut ohjelmistoonsa suomalaisen 1960-luvun uuden elokuvan mestarin Risto Jarvan teoksia. Tiedän, että MTV3 omistaa oikeudet useisiin Jarvan elokuviin. Niitä ovat 1970-luvun komediat Mies, joka ei osannut sanoa ei, Loma ja Jäniksen vuosi. Viimeksi mainittu jäähyväistyö on Jarvan tuotannon ehdoton huippu. Risto Jrva kuoli autokolarissa vuoden 1977 lopulla, juuri Jäniksen vuoden ensi-illan jälkeen.
Yle Teeman Jarva-sarjassa ovat esillä ohjaajan toinen päätyö Työmiehen päiväkirja (1967), median rikki repivästä ihmiskohtalosta vankkumattoman kuvauksen tarjonnut Kun taivas putoaa (1972), joka esitetään 16.10, vieläkin ajankohtainen yrittäjäanalyysi Yhden miehen sota (1973), jota etenkin kirjailija Christer Kihlman arvosti suuresti, sekä tietenkin tuo Jarvan yhdessä silloisen Ylioppilasteatterin johtajan Jaakko Pakkasvirran kanssa toteuttama Yö vai päivä (1962). Kaksikon esikoiselokuvaa voi pitää modernisoituvan Suomen läpivalaisuna ja erittäin vapautuneena kuvauksena silloisesta kulttuurimiljööstä – ja ”ajan hengestä” - kuten monipuolisen, perusteellisen ja rikkaan Jarva-kirjan (1983) tekijä Sakari Toiviainen on asian ilmaissut.
Risto Jarvan ohjaajan ura kattoi vuodet 1962-1977. Toki Polin teekkari oli ohjannut myös lyhytelokuvia, joista Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) oli huomattava, niin kuin 1963 toteutettu Kitka. Sakari Toiviainen kiteyttää Jarvan merkityksen teoksessaan muun muassa seuraavasti: ”Jarvan tuotanto tarjoaa havaintoesimerkin suomalaisen elokuvan kehityksestä, tematiikan päälinjoista ja painopisteiden siirtymistä, ajan ja yksilön lävistäneistä maailmankastomuksellisten prosessien sähkövirroista noina 60- ja 70-luvun vuosina.” Niin, Jarvaa askarrutti kysymys tapahtumien salaisista syy-yhteyksistä”, kuten asian ilmaisi ohjaajalla kuvaajana toiminut Antti Peippo.

tiistaina, lokakuuta 07, 2014

Kiltti tyttö katoaa - David Fincherin taidokas trilleri * * * *

(c)2014. Twentieth Century Fox 




















Se oli vuosi 1992, kun coloradolaislähtöinen David Fincher (s. 1962) ohjasi Alien-sarjan kolmannen elokuvan. Fincher oli ansioitunut musiikkivideoiden tekijä. Hän työskenteli paljon Madonnan kanssa. Alien 3- elokuvan jälkeen tulivat mystinen Se7en (1995) ja Fight Club (1999), jotka vahvistivat Fincherin maineen amerikklaisen nykyelokuvan kyynisenä ja postmodernina ”mestarina”. Nelisen vuotta sitten näimme häneltä ajankohtaisen The Social Network- elokuvan.
David Fincherin uutuus Gone Girl ei petä odotuksia. Elokuva perustuu
Gillian Flynnin romaaniin ”Kiltti tyttö”, joka ilmestyi 2000-luvun alussa. Flynn on osallistunut elokuvan käsikirjoituksen tekoon ohjaajan kanssa. Romaania lukematta voi heti todeta, että tekijät ovat ilmeisesti sekoittaneet teemaa entisestään. Missourissa tapahtuva murhapeli menee joskus yli katsojan ymmärryksen. Fincher haluaa olla nokkela ja haastava.
Elokuvan kiltti tyttö on Amy Dunne (Rosamund Pike), oikea unelmien nainen. Hänen miehensä Nick ei erotu mitenkään ainakaan älyn lahjoillaan, mutta baaria hän osaa vetää kaksoissisarensa (Carrie Coon) kanssa. Dunnet olivat niin, niin rakastuneita. suhteen alussa, mutta Missouriin muuton jälkeen avioliitto alkaa rakoilla. Sellaista se on tosielämässäkin.
=====================================================================================================
Puhuin murhapelistä. Olenkohan oikeassa? Gone Girlin toiminta alkaa kiihtyä, kun Amy Dunne ilmoitetaan kadonneeksi. David Fincher alkaa pyörittää kysymystä aviomiehen mahdollisesta osallistumisesta katoamiseen. Ettei vain olisi murhaan suistunut? No, ainakin paikkakunnan media alkaa kehitellä tällaista ajatusta, mutta saa sitten nähdä, mitä poliisi pystyy sanomaan asiasta.
Gone Girl on kerronnaltaan tyypillistä David Fincheriä. Teeman sekoitukset toimivat ainakin puolittain, mutta tunnelmissa ja detaljeissa on kiehtovia sävyjä. En nyt aivan muista, käyttikö Fincher aikaisemmissa elokuvissaan sinertävää värimaailmaa, mutta tässä uutuudessa se on vallitseva elementti – fincheriläisen kuvakerronnan intensiteetin tae.
Ohjaajankin ansioitunut Ben Affleck soveltuu erinomaisesti harmaan keskiluokkaisen amerikklaismiehen rooliin. Amerikkalaiskritiikeissä kehuttu Rosamund Pike on ”blondiosassaan” kuin haalea muisto Alfred Hitchcockin 1950-luvun trillerien vaaleista naiskaunottarista.

Ajankohtainen kommentti

Nelonen on tuonut sunnuntai-iltaan Shine Finöandin tuottaman formaattiohjelman Vino Show´n , joka on niin typerä ja tylsä, että ei tiedä, itkeäkö vain nauraa. Ohjelmaa mainostettiin kauppakeskuksemme valotaululla:Kuvassa show-ohjelman näyttelijät seisoivat vinossa asennossa. Onpa hauskaa ja omaperäistä Että oikein lapsettaa. Ohjelman nimi tulee vinoista lavasteista.
Vino Show -kamaluudessa näyttelevät muun muassa Ville Virtanen ja Minttu Mustakallio. Niinhän se Leo Jokela -vainaa sanoi aikanaan, että näyttelijä hyppii vaikka seinillä, jos käsketään. Nelosen show´n näyttelijöiden ei tarvitse sentään seinille juosta, sillä vinous ja vinoilu riittävät. Toki muuan näyttelijä seisoo käsillään, ja viime sunnuntaina esitetyn jakson loppupuolella esiintyjät yrittävät päästä vinoa lattia pitkin pisteestä A pitseeseen B. Muuten: Näyttelijöille annetut tunnistamistehtävät muistuttivat takavuosien klassikkoa Thilia Thaliaa.

perjantaina, lokakuuta 03, 2014

Suomalaismies ruotsalaisena kansankodissa * * *

Nordisk Film



























Miika Nousiainen julkaisi 2007 huomiota herättäneen esikoisromaanin 
”Vadelmavenepakolainen”. Ruotsin laivoilla reissaavat tietävät, mistä romaanin nimi tulee: vadelmaveneistä. Ne ovat karkkia, joita Nousiaisen sankari Mikko Virtanen ahmii pussillisen. Paha olo siitä tulee, mutta Virtanen ei luovuta, vaan aikoo Ruotsiin saavuttuaan muuttua kansankodin demariksi.
Leif Lindblom on ohjannut romaanista suomalaistuottaja Ilkka Matilan ehdotuksesta samannimisen ruotsalaisen elokuvan. Ruotsia elokuvassa puhutaan. Mikko Virtasen inho on kohdistunut suomalaisten heikkoon itsetuntoon, ja ennen Ruotsiin muuttoaan hän on valmistanut alttarin Ruotsin kuningasperheelle ja tietenkin tuolle kansankodin viimeiselle toivon tuojalle, päministeri Olof Palmelle, joka murhattiin vuonna 1986.
Valdemavenepakolainen on Leif Lindblomin toinen pitkä elokuvatyö. Esikoisteos Aurinkomyrsky valmistui vuonna 2007. Ajallisesti ensimmäisen ja toisen ohjaustyön väli on pitkä, mutta Lindblom on sanonut haastatteluissa, että ei Ruotsissa ole niinkään helppo päästä tekemään elokuvia. Tosissaan Lindblom on ottanut romaanin Mikko Virtasen henkilöhahmon, sillä ohjaaja opiskelee suomea intensiivikursseilla. Hän myös korostaa, että monikulttuurisessa Ruotsissa ei ole enää kansankotia – tuskin mikään uutinen -, joten Mikko Virtasen tarina saattaa tuntua ruotsalaisista oudolta. Elokuva on tähdätty ruotsalaisille. Suomessa sen vastaanotto on kysymysmerkki, mutta olihan Nousiaisen kirja meillä menestys.
==========================================================================================
Hämmentävää elokuvaversiossa on ruotsalaisen näyttelijän Jonas Karlssonin valinta suomalaiseksi Mikko Virtaseksi. Kait Suomesta olis löytynyt näyttelijöitä, joilla ruotsi on hallinnassa. Nousiaisen luoma Mikko Virtanen muuten pänttäsi päähänsä Göteborgin murteen ja oppii Ruotsin historian ja kulttuurin ulkoa. On siinä kaveri. Niin, näytttelijä Jonas Karlssonin kunniaksi täytyy todeta, että hän opiskeli sitkeästi suomea. Saa sitten nähdä, miten täällä härmässä otteaan vastaan Karlssonin “suomi”.
=========================================================================================
Vadelmvenpakolaisessa puretaan tunteita vähän kaikkeen. Tavaraa ja ihmissuhteita on roppa kaupalla. Lindblom ei ole pystynyt välttämään liiottelun ja kliseiden tuomista tapahtumiin. Toki romaanin mukaan mennään noin niin kuin pääpiirteissään, mutta Miika Nousiaisen kirjoittamaa tapahtumavyyhtiä olisi voitu karsia.
Elokuvan pääteemaksi nousee ihmisen identiteetti. Baarissa Mikko Virtanen kysyy alkoholisoituneelta opettajalta Anderssonilta, voiko hän ottaa miehen identiteetin. Saapa nähdä, miten identiteettimuutos tapahtuu. Ja onko Virtasesta todellakin kunnon Anderssoniksi vai jääkö hän valheiden seittiin?
========================================================================================
Leif Lindblomin elokuvaersio on toiminnallinen. Tyylilajista ei oikein osaa sanoa mitään. Olisiko se tragikomedia? Vai vauhtikomedia? Joka tapauksessa ohjaaja ja käsikirjoittajat Erik Ahrnbom ja Daniel Karlsson ovat pyrkineet kevyeeseen ”soitantaan”. Ja onhan Mikko Virtasen valituksissa hiukan samaa kuin Dome Karukosken Tuomas Kyrö -elokuvan Mielensäpahoittajan päähenkilön rutinoissa, mutta nähtäväksi jää, miten innostuneesti suomalaiskatsojat jaksavat seurata elokuvan kliseitä ja sterotypioita.
 (Ensi-ilta 3.10. 2014)


Ajankohtainen kommentti

Viime viikkojen mediauutinen oli Ylessä aloitetut YT-neuvottelut. Aiotaan lopettaa 185 työpaikkaa. Tuhat yleläistä on joutunut YT-neuvotteluiden piiriin. Neuvotteluista pelastuvat tiettävästi uutistoiminta, Yle-urheilu ja Yle-Uutisten ulkomaantoiminta. Entä Ylen ajankohtaistoiminta? Ja miten käy ruotsinkielisen Ylen? Paletin uskotaan olevan valmis maarraskuussa.
Yhtiössö pidetään väen vähennystarpeen syynä Yle-veroa, joka ei nouse ensi vuonna, koska Suomen hallitus päätti jäädyttää indeksikorotuksen. Nyt puhutaan noin kymmenen mijoonaan euron tulevasta vajeesta Ylen budjettissa.
Onko sittenkin kysymys Ylen huonosta taloudenpidosta. Vai liian laajan ohjelmapalvelun syöttämisestä Yle-kanaville? Ylessäkin vedotaan median nopeaan murrokseen. Yllättikö se julkisen palvelun yhtiön, kun muualla on osattu valmistautua kiihtyvään kehitykseen. Että perinteinen uutisvälitys siirtyy nopeammin ja nopeammin nettiin ja mobiiliin. Yle aikookin kasvattaa osuuttaan verkossa, ja se kyllä taas suututtaa kaupalliset mediatalot.
=================================================================================
Yle-television ohjelmien uusinnat närkästyttävät meitä monia. Ja viime kesäkausi osoitti, miten eri ohjelmia uusittiin vauhdilla eri tv-kanavilla. Luonto-ohjelmat ovat kaiketi Yle-television suola, mutta kuka enää pystyy sanomaan, mikä Avara luonto -kattaus oli uusinta ja mikä mahdollinen uutuus. Puhumattakaan vanhoista elokuvista, joiden uusintamäärää ei pysty enää sanomaan.
================================================================================
Finnpanelin tutkimusten mukaan pääkanavien osuudet televison katselusta olivat elokuussa 2014 seuraavat: Yle TV1 26,4 %, TV2 17,3 %, Yle Teema 2,9 %, Yle Femma 1,1, MTV3 24,4, % ja Nelonen 7,1 %. Per päivä televisiota katsottiin 2 tuntia ja 34 min. Surkeat ovat ruotsinkielisen tv-kanavan katsojamäärät ja kulttuurikanava Yle Teema ei tahdo millään lähteä lentoon. Hiukan ihmetyttää MTV3: osuus. Toki siellä katsojia on siirtynyt lukuisille maksukanaville. Nelosen heikko katsojaosuus ei voi olla muuta kuin epäonnistuneen ohjelmapolitiikan syytä.