tiistaina, joulukuuta 30, 2014

Upea elokuvateos valon mestarista * * * * *















Merkittävät elokuvaohjaajat ovat mielellään tarttuneet kuvataiteen historiaan liittyviin aiheisiin. He ovat toteuttaneet elokuvia suurista kuvataiteilijoista, joiden nimet ovat jääneet historiaan. Muistamme Carlos Sauran espanjalaisen Goyan, Robert Altmanin osittain Hollannissa tuotetun Van Gogh -elokuvan Vincent ja Theo ja Jacques Rivetten ranskalaisen La Belle noiseusen. Aivan äskettäin teattereissa nähtiin elokuva Renoir, joka kertoo elokuvaohjaaja Jean Renoirin isästä Augustesta.
Juuri ennen joulua Helsingin ohjelmistoon saatiin pienimuotoisten englantilaisten ihmissuhdefilmien mestarin Mike Leighin uusin työ Mr. Turner. Se ei ole ollenkaan pienimuotoineen, vaan mittava historiallinen taiteilijakuvaus.
Timothy Spall tekee vavahduttavan muotokuvan brittitaiteilija J.M.W Turnerista (1775-1851), jonka herkkiä maisemakuvauksia tullaan katsomaan ympäri maapalloa Lontooseen.
Turnerin maalauksia katsoessaan vakuuttuu siitä, että hän oli todellakin taiteilija, joka pystyi vangitsemaan kankaalle valon. Uskomattomia ovat himmeää ruskeaa ja keltaista valoa suihkuttavat maalaukset orjalaivoista. Turnerin tapa ikuistaa kankaalle ihmisfiguureja oli varmasti jotakin sensaatiomaista 1800-luvun alun Englannissa.
Mike Leigh on elokuvantekijänä vasemmalle suuntautunut, joten on pieni ihme että hän on halunnut kertoa Turnerista. Vanhemmittain Leighin arvostus Turneria kohtaan on noussut selvästi. Niin kuin meillä monilla muilla kuvataiteen harrastelijakatsojilla.
Leighin mukaan Turnerin maalaukset ovat elokuvallisia. Turnerin elämä ja hänen kokemansa ristiriitainen vastaanotto taiteilijana tuo elokuvaan dramatiikkaa. Värit, puvustus ja interiöörien rikkaus lisäävät vahvaa visuaalista poltetta.
Turner-elokuvassa, niin taiteilijan maalaukset kuin tapa työskennellä ovat tietenkin isossa osassa. Leigh antaa turnerilaisen maiseman hehkua, kuvaa taiteilijan etsimässä maalauskohteita, levittää laajan kuvakulman rannoille, merille ja kukkuloille. Ja tietenkin elokuvassa elävät ihmiskuvat, samalla tavalla kuin Leighin meilläkin nähdyssä modernissa avioliittokuvauksessa Vuosi elämästä.
=====================================================================================================
Mr. Turneria voi myös kutsua epookkielokuvaksi. Jokainen maalauskohtaus on tarkoin harkittu ja harjoiteltu. Dickensin vaikutus näkyy, mutta ei häiritsevästi. Timothy Spall hallitsee suvereenisti vanhan lontoolaisen puhekielen. Britannian ensi-illan yhteydessä lokakuun lopulla arvostelijat pitivät tätä puhekielen merkitystä elokuvan sieluna.
Maalatessaan Spall näyttää oikealta taiteilijalta, oikealta Turnerilta. Se ei ole ihme, sillä rooliaan varten Spall opetteli maalaamaan vähän samalla tavalla kuin Robert De Niro paneutui saksofoniopintoihin ennen Martin Scorsesen 1970-luvun lopun New York, New York -elokuvan kuvauksia. Huikelta vaikuttaa Timothy Spallin tapa puhua tai antaa nyrpeyden valahtaa kasvoilleen.
Timothy Spallin sisäistynyt, uskottava työskentelý on elokuvan voima ja oikeutus. Ennen Lontoon ensi-iltaa Mike Leigh puhui historiallisten tosiseikkojen haltuunotosta. Historiallisen ajankuvan ja turnerlilaisen taiteen viritysten huomioimisessa Leighia voi pitää perfektionistina.
Silti elokuva ei ole jäykkä, vaan elävä ja vapautunut. Turnerilainen maisemavalo ja sisäkohtausten detaljirikkaus elävät vangitsevasti. Aikakauden musiikinkäyttö lisää elokuvan vaikuttavuutta ja todistusvoimaa.


Ajankohtainen kommentti

Vuoden parhaat elokuvat tuli valittua hiukan liian aikaisin, sillä ennen joulua Helsingin ohjelmistoon tuli kaksi kaiken huomioarvoista uutta teosta. Ensimmäinen on yllä esitelty taiteilijamuotokuva Mr. Turner, joka menee vuoden parhaiden listalle. Toinen on David Cronenbergin Hollywood-kritiikki Maps to The Stars, joka avaa pöyristyttävän näkökulman unelmakaupungin pimeään puoleen ja sekoilevien ihmisten painajaisiin. Julianna Moore on pääosassa ”toista tilaisuutta” kinuvana, pilleririippuvaisena filmitähtenä, jonka huudot ja nopeutuva puhe järkyttävät.
Kotimaisen elokuvan vuosi oli vaisu, kuten on tullut todettua jo aikaisemmin. Jouluoohjelmistoon saatiin Antti Heikki Pesosen sukupolvikuvaus Päin seinää ja Taru Mäkelän lastenelokuva Eila, Rampe ja Likka, joka perustuu Sinikka Nopolan kirjaan ja hahmoihin. Pesosen esikoispitkään palaan ensi viikolla.

tiistaina, joulukuuta 02, 2014

Työpaikka menossa – taistelu alkaa * * * *

Suomessa eletään nykyisin heikon, lähes nollan talouskasvun aikaa ja Yt-neuvottelujen arkipäivää. Irtisanomiset ja lomautukset ovat tosiasia monen perheen elämässä. Tuhansien ja tuhansien. Hallitus ei löydä millään lääkkeitä uuteen talouskasvuun ja työttömyyden alentamiseen. Joulun alla monissa kodeissa tuskaillaan viimeisten eurojen kanssa. Saavatko lapset edes jotain iloa joulupöytään?
Belgialaisten Dardennen-veljesten uutuuselokuva Kaksi päivää, yksi yö iskee kuin salama tähän länsimaisen todellisuuden irtisanomispulssiin. Työttömyysluvut kasvavat kasvamistaan.
Kysymys on niin ajankohtaisesta elokuvasta, että hirvittää ajatella, miksi meillä ei puhuta tai käsitellä nykytuotannossa yhteiskunnallisista ongelmista. Meillä pahoitetaan vain mieltä ja kansa pannaan juoksemaan teattereihin typerien itsestäänselvyyksein perässä.
Kaksi päivää, yksi yö esittelee kahden lapsen äidin Sandran (Marion Cotillard), joka on kokenut elämässään vahvan masennuskauden. Sairasloman jälkeen Sandra palaa työpaikalleen, mutta saa kuulla ikäviä uutisia. Sandran työpaikka on vaarassa. Miksi? Koska muut työntekijät ovat asettaneet Sandran työn omia etujaan vastaan. Bonuksia on tulossa muille, jos Sandra lähtee kilometritehtaalle. Tosin asia ei ole niin yksinkertainen, koska tehtaan johto on vääristellyt tosiasioita. Niin päätetään, että äänestys työvoiman bonuksista ja Sandran irtisanomisesta tapahtuvat viikonlopun jälkeen.
=====================================================================================================
Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat luoneet todellisen jännitystarinan yhteiskunnallisesti huutavan tärkeän aiheen keskelle. Siksi elokuvaa Kaksi päivää, yksi yö ei pidä pelätä, vaan sitä on kaikki syy mennä katsomaan, vaikka mielensäpahoittajat haluaisivat, että tällaisia todellisuuteen rikkaasti pureutuvia aiheita pitäisi välttää. Ei ole sattunut allekirjoittaneen eteen montakaan viimeaikaista uutta eurooppalaista elokuvaa, jossa kompassi pidetään hievahtamatta tavallisen työtä tekevän ihmisen tasolla.
Eivätkä Dardennen-veljekset syytä ketään tahoa sinänsä, vaan osoittavat selkeästi, että länsimainen kapitalismi on pian umpikujassa. Siksi tarvitaan muutosta – uutta veljeyttä työtätekevien keskuudessa. Ja uutta talouspoliittista ajattelua.
Kaksi päivää, yksi yö on myös hienon näyttelijän Marion Cotillardin elokuva, voisiko sanoa – munaskuihin menevä hillitty bravuuri. Jos on etuoikeutettu suomalainen, jolla ei ole pelkoa YT-neuvotteluista tai eläkkeen tason laskusta, niin ainakin Cotillardin uskomattoman rohkean näyttelijätyön tähden kannattaa suunnistautua teatteriin.

Ajankohtainen kommentti

Täytyy antaa erikoiskiitokset Yle Teemalle ja tuottaja Kati Sinisalolle. Viime viikon Teeman elokuvafestivaali 2014 oli yhtä juhlaa. Monipuolisen tarjonnan kruunasi minusta Jean-Luc Godardin 1965 valmistunut Ranskan uuden aallon teos Hullu Pierrot, josta näytettiin uusi entisöity kopio. Elokuvan värimaailma pääsi oikeuksiinsa pienessä tv-ruudussakin. Ja selvisi muuan asia. Olen usein miettynyt, missä elokuvassa kulttuuriviitteitä viljellyt Godard mainitsee kuvataiteen suuren nimen Velasquezin. Tulihan se sieltä: Hullun Pierrotin alussa. Niin, ja omaa tietään kulkenut amerikkalaisohjaaja Samuel Fuller käy elokuvassa määrittelemässä legendaarisesti: ”Elokuva on taistelukenttä: Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa. Sanalla sanoen: Emootioita.”
Hiukan hämmästelin, että elokuvafestivaalin haastatellut filmi-ihmiset nostivat Stanley Kubrickin vuonna 1980 valmistuneen Hohdon arvoon arvaamattoman. Onhan se totta vie perfektionisti Kubrickin mestarityö – niin kuin melkein kaikki hänen tuotannossaan – mutta yhtä asiaa olen aina pohtinut. Lapsen käyttö kauhun kierteen maksimoinnissa ei ole mennyt minun päässäni koskaan läpi.
Toisaalta Teeman festivaalin huippuja oli espanjalaisen Carlos Sauran vangitseva Korppi sylissä, joka meni 19.08. 1977 ensi-illan jälkeen Aito Mäkisen legendaarisessa Diana-teatterissa vuoden. Yksi menestyksen syitä oli elokuvan tunnuskappale, Jeanetten laulama ”Por que´te vas”, josta Suomessa tuli hitti. Toiset olivat Ana Torrentin kasvot ja Geraldine Chaplinin riisuttu suoritus Anan äitinä. Teeman festivaali osoitti, että Korppi sylissä on lapsikuvausten huippuja.
=====================================================================================================
Elokuvavuosi 2014 alkaa olla lopullaan. Odotettavissa on vielä ainakin Ridley Scottin uusi elokuva ja kaksi kotimaista, joissa näyttelee suosittu Armi Toivonen. Todettakoon kuitenkin, että kotimaisen elokuvan vuosi ei ollut kovin innostava, kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat J-P Valkeapään He ovat paenneet ja Juha Lehtolan Aikuisten poika. Niissä näkyi, että elokuva voi olla vielä luovaa pyrskähtelyä ja taiteellista panostusta, eikä vain kaupallista laskelmointia.
Ulkolaisista uutuuksista parhaiksi valitsen seuraavat: ”71”, Boyhood, Couds Sils of Maria.

P.S. Sivusto jää joulukuuksi lomalle. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja palautteista. Heti tammikuussa palataan asiaan.