Runoilijoiden traaginen rakkaus

"Pallo pyöri, päivä pysyi."
Lauri Viita, Moreeni (1950)
=================================
Suomalaisten kirjailijoiden elämästä kiinnostunut Heikki Huttu-Hiltunen ohjasi joitakin vuosia sitten suurenmoisen dokumenttielokuvan unohdetusta Markku Lahtelasta, jonka 1960-luvun lopun kokeellinen Se-romaani on merkittävä teos. Kolmisen vuotta sitten Q-teatteri esitti Huttu-Hiltusen näytelmän, joka keskittyi runoilijoiden Lauri Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisään rakkaustarinaan. Meriluoto elää edelleen, mutta Viita kuoli 1965 - auto-onnettomuudessa.
Lauri Viita oli Tampereen Pispalan poikia. Hän syntyi 1916 kirvesmiehen perheeseen. Viita opiskeli keskikouluun saakka, mutta siirtyi sitten ruumiilliseen työhön. Hän kirjoitteli nuorena runoja, joita julkaistiin tamperelaisissa lehdissä. Viidan häikäisevä esikoisteos Betonimylläri ilmestyi 1947. Vain vuosi aikaisemmin julkaistiin Aila Meriluodon erinomainen esikoisteos Lasimaalaus. Aila oli silloin 22 vuotias.
================================================
Q-Teatterin näytelmäesitys osoitti kouraantuntuvasti, miten itsekäs ja mahtipontinen Lauri Viita - toinen tunnettu teos on romaani Moreeni - dominoi rakkausuhdetta. Aila Meriluodon luomisvoima kuihtui Lasimaalauksen jälkeen. Aila ikään kuin hukkui Laurin miehisen voiman ja itsevarmuuden alle. Ailasta tuli Laurin runojen puhtaaksikirjoittaja ja kuuntelija. Siis perinteinen muusa. Ehkä hän halusikin näin käyvän.
Heikki Kujanpää ohjasi Q-Teatterin hienon esityksen. Pääosissa nähtiin Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Sama kolmikko vastaa myös elokuvasta Putoavia enkeleitä, joka on vuoden 2008 vimeinen varteenotettava kotimainen elokuva-ensi-ilta. Elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä Kujanpään ja Huttu-Hiltusen ohella Sami Parkkinen.
Minusta Viidan ja Meriluodon myrskyinen rakkaustarina sai teatteriesityksessä paremmin siivet alleen. Elokuvasovituksen tekijät ovat halunneet löytää tarinaan jotakin uutta, vaihtaa painopistettä. Voisiko sanoa: sekoittaa lisää fiktiota faktaan. Tulos ei aivan tyydytä.
Elena Leeven esittämä Viidan ja Meriluodon fiktiivinen tytär Helena saa Putoavissa enkeleissä liian paljon tilaa ja osaa. Oikeastaan Helenasta tulee elokuvan päähenkilö. Hän johdattaa katsojan ihailemansa isän eli Lauri Viidan tarinaan. Ihailu on viety osittain koomiselle tasolle.
Toisaalta Helena kokee olevansa aivan kuin uudesti syntynyt Aila, äitinsä. Elokuvan tekijöiden mukaan nainen ei opi mitään edellisen sukupolven naisten virheistä. Järkyttävältä vaikuttaa nykyisestä näkökulmasta naisen alistuneisuus miehen määräilyn edessä. Tietenkin kannattaa muistaa, että Viidan ja Meriluodon rakkaustarinan aikana oli tavallista, että nainen jäi tukemaan miehen uraa.
====================================================
Putoavia enkeleitä on elokuvana rohkea yritys. Jos sitä vertaa vuoden viimeiseen kotimaiseen ensi-iltaelokuvaan, JP Siilin ohjaamaan onttoon ja hengettömään Blackoutiin, niin ero on kuin yöllä ja päivällä.
Näyttelijätyöltään, maisemakuviltaan ja rakkaustarinan räjähdyspistekohtauksiltaan Putoavia enkeleitä on varteenotettavaa kotimaista elokuvaa. Uskon, että ne katsojat, jotka eivät olle nähneet alkuperäistä teatteriesitystä, voivat nauttia elokuvasta vielä enemmän.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun luparahotteista Yleä enemmän ja enemmän internetiin vievä toimistusjohtaja Mikael Jungner haaveilee suomalaisesta kilpailijasta YouTubelle. Mainosrahoituksella toimiva amerikkalainen nettiyritys tarjoaa tietokoneen käyttäjälle mahdollisuuden lähettää omia vidoeitaan nettiin ja sukeltaa videoiden maailmaan.
Samaan aikaan Yle supistaa tv-elokuvien tuotantoa. Kaikki liikenevä raha näyttäisi menevän urheilulle ja sarjadraamatuotannolle, josta Kotikatua pidetään TV1:n lippulaivana. Suomalaisen tv-elokuvan mestari, Ylen Matti Ijäs joutuu ohjaamaan Kotikadun jaksoja, vaikka hänellä pitäisi olla oikeus ja vapaus Ylen palkkalaisena keskittyä tv-elokuviensa suunnitteluun ja ohjaamiseen.
Ylessä on luvattu lisää rahaa draamatuotantoon. Nyt on paljastunut, että Ylen johdon kaavailema 5 miljoonan euron lisäsatsaus kotimaiseen tv-draamaan menee "salatut elämät" tyyppiseen päivittäissarjaan. Sitä aletaan tehdä TV2:ssa Tampereella. Eikö tällainen kehitys ole kulttuuriskandaali? Lehdissä sitä ei ole uutisoitu, koska nykyisin uutisoidaan kiltisti kaikki, minkä toimitusjohtaja Jungner esittää.
=================================================
Sopii kysyä, miten Ijäksen ohella käy katsojien rakastaman Raidin ohjaajalle Tapio Piiraiselle, joka on Ylen palkkalistoilla. Häneltä nähtiin pari viikkoa sitten loistelias tv-elokuva Suuri performanssi?
Valitsen sen vuoden 2008 suomalaiseksi tv-tapaukseksi.

Toivotan hyvää joulua lukijoille!

Nuoruuden ystävät kohtaavat jouluaattona








Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras elokuva kahteenkymmeneen vuoteen.
========================================================
Kolme miestä, kolme nuoruuden ystävää: Poliisi (Pertti Sveholm) opastaa raskaana olevaa venäläisvaimoa suomalaisen joulun tavoille; eronnut ammattivalokuvaaja (Kari Heiskanen) aikoo päättää elämänsä, sillä syöpähoidot on lopetettu; Ranskassa työskentelevä näyttelijä (Timo Torikka), joka yrittää parantaa välit poikaansa (Tommi Eronen), mutta kuuleekin ex-vaimonsa joutuneen sairaalaan.
Kolme viisasta miestä kokoaa nämä eräällä tavalla onnettomat, elämässään ja ihmissuhteissaan ja avioliitoissaan pettyneet viisikymppiset kaverit jouluaattona karaokeyökerhoon. Se on suljettu, mutta isäntä (Aake Kalliala) armahtaa miehiä ja avaa heille oven. Juodaan, kerrotaan miten elämä on mennyt, yritetään olla kerrankin avoimia ja rehellisiä.
Niin, yritetään kovasti, mutta eri asia on sitten pystytäänkö. Ehkä vain poliisi ja valokuvaaja pystyvät, mutta hekin vain yökerhon miestenhuoneessa. Siellä vilahtaa asekin, jotta totuus synnytyslaitokselle viedyn venäläisvaimon lapsen isästä selviäisi.
Entä miten suhtautua, kun näyttelijän kännykkään soittaa ranskalaismies, "cherie", josta muut ystävät heittävät herjaa. Ja saako näyttelijä yhteyden poikaansa vai jatkuuko vuosien viha. Eikä tässä kaikki: karaokekappaleet kertovat jotakin pakahduttavaa miehen menetetystä elämästä, siitä tosiasiasta, että elämä ei useinkaan mene niin kuin oli ajateltu tai suunniteltu.
========================================================
Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras ohjaustyö lähes kahteen vuosikymmeneen. Mika (s. 1955) on jäänyt aina Aki-veljensä varjoon. Mikan ensimmäisiin kuuluvat suomalaiset omat elokuvat Armottomat (1982), Rosso (1985) ja Zombie ja kummitusjuna (1991) lupasivat paljon. Väliin mahtui epäonnistumisia kuten Klaani (1984), Paperitähti (1989) ja Cha Cha Cha (1989).
Mika Kaurismäellä oli tarve kokeilla eri tyylilajeja. Hän ei tyytynyt toistamaan samaa teema, vaan hän liikkui mielellään roadmoviesta komediaan, rikoselokuvasta dokumenttiin. Alkutuotannon perusteella Mika pyrki selvästi 1950-luvun Matti Kassilan kaltaiseksi elokuvan ja ohjauksen ammattimieheksi. Mika halusi myös päteä kansainvälisissä tuotannoissa, liikkua joustavasti Saksassa, Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.
Kansainväliset liikkeet ja tuotannot juoksuttivat Mika Kaurismäkeä 1990-luvun vaihteesta aina 2000-luvulle. Syntyi epätasaisia elokuvayritelmiä, visuaalisesti kiehtoviakin ohjaustöitä, jotka jäivät sisällöllisesti epämääräisiksi. Käsikirjoituksen onttous tai raakilemaisuus paljastui sellaisissa kansainvälisissä tuotannoissa kuin Amazon (1990), The Last Border - viimeisellä rajalla (1993), Condition Red (1995), L.A. Without Map (1998) ja Highway Society (1999).
Kolme viisasta miestä on hyvin kirjoitettu, mestarillisesti ohjattu elokuvatyö, maailmalla liikkuneen "tuhlaajapojan" komea paluu kotiin. Käsikirjoitusta on ollut kirjoittamassa lahjakas Petri Karra, jonka esikoisromaani Haarautuvan rakkauden talo (2008) on pöydälläni. Se on osuva satiiri ja inhimillinen komedia eroavista kolmevitosista, hyvintoimeentulevista koulutetuista ja varakkaista nuorista aikuisista koston, kiusaamisen ja pornon katveissa.
Kolmea viisasta miestä tehtäessä Petri Karra todistaa kykynsä elävään dialogiin. Mutta elokuvassa on paneuduttu myös improvisaatioon ja näyttelijöiden mahdollisuuteen luoda vuorosanoja kuvausvaiheessa. On syntynyt kaiken umpioitumisen välttävä aito ja autenttinen, raikas ja rehellinen elokuvatyö. Miesnäyttelijöidemme valioihin kuuluvat Heiskanen ja Sveholm ovat fantastisia, mutta vähemmän tunnettu Timo Torikka melkein varastaa koko elokuvan. Torikka on elämänsä roolissa näyttelijänä, jolla on vaikeuksia puhua totta.
Rauno Ronkaisen hallitusti fokusoitu taitavasti asemoitu kameratyö viehättää silmää.
==========================================================
Kolme viisasta miestä on sovinnon, armon ja toivon elokuva. Siinä syntymä viittaa elämän ihmeeseen samalla kuin kuolema antaa ihmiselle lupauksen vapaudesta. Elokuvan loppupuolen huikea totuuden hetki on jotakin ainutlaatuista uudessa kotimaisessa elokuvassa: Irina Björklundin esittämän masennuslääkkeitä syövä ja minuutensa kadottanut nainen ilmestyy kuin tyhjästä karaokeyökerhoon ja saa kolme miestä ymmälle.
Enkä unohtaisi Aake Kallialaa karaokeisäntänä: pieni sivuosa on vaatetusta ja replikointia myöten täysosuma.

Ajankohtainen kommentti

Suomalaisen elokuvakulttuurin surkea tilaa näkyy niin elokuvatarjonnassa kuin teattereiden ohjelmapolitiikassa. Väki ryntää sakeana uuteen Bond-seikkailuun, kun samaan aikaan keskiviikon klo 18.15 näytännössä Kino Palatsissa meitä on viisi-kuusi katsomassa Kolmea viisasta miestä. Sitä alkaa pakostakin ajatella, että kannattaako Suomessa enää tuottaa ajatuksia herättäviä, ihmisyyden tilasta ja ihmisen osasta kertovia, elokuvallisesti haasteellisia elokuvia, kun kritiikki on nuivaa eikä yleisö tule.
Yritetään nyt kuitenkin olla positiivisia ja onnitella elokuvalehti Filmihullua, joka viettää tänään 40-vuotisjuhliaan. Laajat teemanumerot, taju elokuvan historiasta ja perinteestä, todellisten elokuvaohjaajien, elokuvataiteilijoiden esittely ja nykymenon kriittinen erittely ovat olleet aina lehden suola. Tämä kaikki tapahtuu suomalaisen elokuvakulttuurin viimeisessä suojasatamassa samaan aikaan kun valtamediassa - niin lehdet kuin Yle - löytyy enää melkein pelkästään megaelokuvien ja populaarikulttuurin esittelyä.
Onneksi elokuvataide on edelleen Filmihullun tekijöiden sitkeä kiinnostuksen ja innostuksen kohde.

Ainutkertainen draama Salamasodasta





Viime vuosina tv-draaman ovat tuottaneet Ylen kanaville ulkopuoliset yhtiöt. Ylen oma tv-draama on ajettu melkein alas - Kotikatua lukuun ottamatta. Esimerkiksi viime aikojen paras tv-draamasarja Kymenlaakson laulu oli Pirkka-Pekka Peteliuksen yhtiön tuottama.
Maanantaina Yle yllätti. Yle-draama oli tuottanut kaksiosaisen draamasarjan Katso ihmistä. Kari Paljakan upeasti ohjaama draama dokumentoi uskottavasti ja faktaperäisesti niin sanotun Salamasodan. Vanhoilliset piirit iskivät nuoreen, aloittelevaan kirjailijaan Hannu Salamaan (Juho Milonoff), joka oli mennyt juuri naimisiin ja perustanut kodin Hyvinkäälle. Hannu vaimo, kirjallisuutta opiskeleva Eija (Kreeta Salminen) odottaa lasta, kun mekkala alkaa.
Nuori kirjailija vedetään surutta kirkollisten ja poliittisten piirien myrskyn silmään. Otava on julkaissut 1964 Salaman hienon, suomalaisen suven traagisen kuvauksen Juhannustanssit. Romaanissa on huomattu Jumalan pilkkaa. Pilkka oli tuolloin kriminalisoitu rikoslaissa. Otavaa konsultotiin, poistoja vaadittiin mahdollisesta uudesta painoksesta. Osa kokoomuksen kansanedustajista närkästyi. Hannu Salama sai haasteen Jumalan pilkasta käräjille.
=================================================================
Kari Paljakka (s. 1958) lienee aika tuntematon suomalaiselle elokuva- ja tv-yleisölle. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuodesta 1979. Jos muistatte 1990-luvun alusta sellaisen kotimaisen elokuvan kuin Veturimiehet heiluttaa, niin alkaa polttaa. Elokuvassa kerrotaan koskettavasti kahden kouluajan kaverin vaiheista: toinen muuttaa Helsinkiin, toinen jää kotikaupunkiin; toiselle käy hyvin, toiselle huonosti. Hiukan mustavalkoiselta asetelma vaikuttaa, mutta Paljakan elokuvan voima on läheltä koettu todenmakuisus, kerronnan tunteenomainen vimma ja tuloroolinsa tekevien Santeri Kinnusen ja Samuli Edelmannin hienot nuorukaishenkilökuvat.
Paljakan muusta tuotannosta kannattaa mainita raikas musikaali Sadetanssi (1983) ja rikosfantasia Enkelipeli (1986) sekä kolmisen vuotta sitten valmistunut, tavallisen lähiöperheen surusta kertova Eläville ja kuolleille. Paljakka on ohjannut paljon tv-sarjojen episodeja.
==================================================================
Katso ihmistä on harvinaisen täyteläistä tv-draamaa. Paljakan ohjaus perustuu ihmiskuvauksen monisyiseen poltteeseen. Teos elää ja hengittää erinomasesti luodun epookin ja loistavien näyttelijöiden avulla. Paljakan ohjaus imaisee mukaansa ainakin ne katsojat, jotka ovat kokeneet läheltä Hannu Salaman oikeudenkäynnin ja sitä seuranneet vaiheet. Nuorempi katsoja saattaa ihmetellä, miten tällaista on voinut tapahtua.
Siitä tuskin on epäselvyyttä, että Kari Paljakka rakentaa elävää suomalaista ja kirjallista lähihistoriaa tarkan tekstin, ajankohdan ilmapiirin vangitseman dialogin, oikean vaatetuksen, oivallisten miljöövalintojen ja onnistuneen rooituksen avulla. Ajatellaanpa vaikka Heidi Krohnin jakkupukuista kansanedustaja Margit Borg-Sundmania, joka jätti nimensä historiaan Salaman ja sananvapauden pahana kieltäjänä. Se on täysosumasuoritus, samoin Antti Litjaa arkkipiispa Simojoki.
Juho Milonoff on täydellinen valinta Juhannustanssien aikaiseksi Hannu Salamaksi. Muistettakoon, että Salama kirjoitti vähän myöhemmin sellaiset mestariteokset kuin Minä, Olli ja Orvokki ja Siinä näkijä, missä tekijä.
==================================================================
Vielä yksi huomio: Eijaa näyttelevä Kreeta Salminen on suurenmoinen. Hän henkilöi ajankohdan hengen mukaisesti koulutetun ja seksuaalista vapauttava etsivän suomalaisen nuoren naisen, joka on valmis tukemaan miestään ja luomaan perheen, mutta puolustamaan myös omaa arvoaan ja täysivaltaisuuttaan.
==================================================================
MTV3 esitti samana maanantai-iltana Aku Louhimiehen käsittämättömästi aliarvioidun, kriitikkomurhan kokeneen elokuvan Riisuttu mies. Siinä sivuttiin tämän ajan kirkon miesten toimia ja moraalisia valintoja. Sykähdyttävä, järkyttävä, huumoriakin välittävä elokuva riisui asenteista, joita vielä liittyy miehen ja naisen rooleihin. Miksei perinteiseen parisuhteeseen.
Elää voi toisellakin tavalla, riidan ja koston sijasta voi löytää sovinnollisia ratkaisuja, pitää ovea auki niille, joilla on kanttia luopua liian itsekeskeisistä elämänvalinnoista ja ottaa lähipiiriin kuuluvien ihmisten kokonaisetu huomioon. Louhimiehen elokuvan sanoma kuuljui: Tulkaa tänne, täällä on tilaa. Siksi mieksin voi elää kahden naisen ja kahden eri naisesta syntyneen lapsen kanssa.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoitusta pitkällä tähtäimellä pohtiva komitea ei ole vielä saanut työtään päätökseen. Ilmeisesti nykyinen tv-lupamaksumalli tulee jatkumaan, tosin joitakin parannuksia ja täsmennyksiä on odotettavissa. Julkisuudessa vilauteltu lupamaksujen perimisen siirtäminen yksityiseltä tv-katsojalta taloyhtiölle tuskin menee läpi. Se vaikuttaa liian monimutkaiselta.
Remonttia lupamaksukäytäntöön tarvitaan. Samomalehdet ovat nykyisin joutuneet lupaamaan erikoistarjouksia tilaajille. Vuoden pituinen, tiettyyn samaan hintaan pohjaava tilausmaksu ei ole enää nykyaikaa. Kiristyvässä mediakilpailussa lehdet on pakotettu tarjouksiin.
Ylen kohdalla voisi ajatella tv-lupamaksuun 50 % alennusta opiskelijoille, eläkeläisille, työttömille ja vammaisille. Nyt esimerkiksi VR, teatterit, uimahallit yms. antavat alennuksia esimerkiksi eläkeläisille. Tv-lupamaksun alennus opiskelijoilla johtaisi varmasti lupamaksuttoman katselun vähentymiseen.
=================================================================
Toivottavasti komiteassa mietitään myös Ylen television ja radion rakennetta ja ohjelmistopolitiikkaa. Ylen TV2 alkaa olla kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava, massoille sanomaansa rukkaava TV1 tuo ruutuun ohjelmia (mm. Hymyä pyllyyn, Strada) ja ulkomaisia sarjoja (esim. Sopranos) , jotka ovat olleet ennen kaupallisten kanavien tyypillistä tarjontaa. Ylen television massiivinen urheilutarjonta korostuu suurta enemmistöä kiinnostavien lajien välittämisestä. On selvää, että urheilun ja viihteellisten sarjojen yhteyteen voidaan myydä mainoksia. Vaikuttaa naurettavalta, että Yle on joutunut leikkamaaan sponsoriviestit Mestareiden liigan tv-pelien alussa näytettävästä alkuiskusta. Ei tuollainen "peittely" ole enää nykyaikaa.
Ylen Radio 1:n kulttuuritarjontaa, Ylen Teeman laatuohjelmistoa, RSO:n toimintaa ja jopa mahdollisesti uudelleen herätettävää tv-draamatuotantoa voisi tukea yhteiskunnan vero- tai veikkausvoittovaroista. Tämä Yle-tarjonta kiinnostaa valitettavasti vain pientä murto-osaa suomalaisista, koska sivistys on rappeutumassa maassamme. Eli tuota vähemmistöjen palvelua ja tarjontaa pitäisi verrata kirjastojen, teattereiden, oopperan ja museoiden toimintaan. Ne pysyvät pystyssä yhteiskunnan tuella.
FST:n tv-kanava 5 puhuttelee supistuvaa ruotsinkielistä väestöä. Suomenruotsalainen pääoma ja varakkaat säätiöt voisivat aivan hyvin kustantaa kanavan toiminnan.
=================================================================
Sananvapauden kannalta on tärkeää, että Ylen laaja uutis- ja ajankohtaisohjelmisto pysyy koskemattomana. Sinne ei mitään tukea tai mainoksia. Ylen julkisen palvelun tehtävät on keskusteltava uudelleen: miten vahvana amerikkalainen toiminta- ja väkivaltatarjonta, tosi-tv -ohjelmat, kaiken maailman juosten hutaistut viihdeohjelmat voidaan perustella Ylen tarjonnaksi?

Videopelin Max Payne räiskii valkokankaalla

Kauhajoen tragedian jälkeen on keskusteltu myös väkivaltaisten viihdetuotteiden sääntelystä. Viime vuosina, vuosikymmeninä tätä sääntelyä on purettu länsimaisssa - sanavapauteen vedoten. Etenkin kaupalliset tv-kanavat ovat voineet toimia pidäkkeettömästi - jakaa väkivaltaista materiaalia illasta iltaan. Toki meillä on vielä Suomessa ikärajat elokuvateattereissa ja television pääkanavilla pahinta materiaalia suositellaan esitettävän klo 21.00 jälkeen. Maksu-kanavista ei taas voi mennä takuuseen. Niihin eivät taida suositukset purra. Internetin globaalin valloituksen jälkeen on tosin turha haaveilla tilasta, jossa lapset voisivat säästyä turmelevan materiaalin katsomiselta. Internet muutti kaiken.
Kauhajoen jälkeen on vastenmielistä seurata sitä vastuuttomuutta, joka jyllää elokuvien maahantuojissa ja teatterinomistajissa. Tarkoitan laajalla rintamalla perjantaina (17.10)helsinkiläisille valkokankaille pamautettua Max Payne -elokuvaa. Hetkinen - Payne, eikö 1950-luvun b-westerneissä esiintynyt köyhän miehen John Wayne eli John Payne. Esiintyi, esiintyi, oli näyttelijänä samaa onnetonta tasoa kuin Chuck Norris, joka tukee USA:n presidenttikilvassa John McCainia. John Payne tuli mieleen jo vuonna 2001, kun suomalaiset tietokonenikkarit lanseerasivat millenniumin it-kuplahuumassa markkinoille videopelin Max Payne. Se oli äärimmäisen väkivaltainen, turruttavasti räiskivä kooste newyorkilaisesta poliisista, joka alkaa jahdata perheensä tappajaa.
===============================================

Hollywoodissa tuotettu Max Payne elokuva olisi tuskin nähnyt päivänvaloa, jos suomalaisen Remedy Enterntainmentin videopeli ei olisi kerännyt maailmalla miljoonia ostajia. Rahaa tällä John Mooren ohjaamalla Max Payne -elokuvalla tietenkin metsästetään. Nuoret katsojat on saatava teattereihin, kyseisen videopelin pelaajat etunenässä. Väkivalta myy valkokankaalla, se on tiedetty vuosikymmeniä, mutta on siitä tutkimuksiakin, että se saattaa vaikuttaa haitallisesti nuoreen mieleen, ruokkia väkivaltaista käyttäytymistä.
Max Payne -elokuva estisoi synkeissä lavasteissa väkivallan ryöpyt. Helvetti nousee maan päälle - tai jonnekin maanpäällisen maailman toiselle puolelle. Sankaria esittävä Mark Wahlberg pitää asetta kourassaan niin että jokainen ymmärtää imeä elokuvan sanoman: Koska virkavalta ei toimi, on hyväksyttävä yhden miehen oman käden oikeus ampua.
Kuuostaako tutulta? John Mooren sairas tuote viittaa suorasti 1980-luvulle, Charles Bronsonin näyttelemiin vigilante-väkivaltatoimintaelokuviin. Tuon Death Wish -sarjan elokuvat saivat meillä käsittämättömästi nimen Väkivallan vihollinen.
============================================

Kauhajoen jälkeen meillä keskusteltiin aseista. Paljastui, että suomalaisilla on hallussaan uskomaton määrä aseita (1 600 000). Max Payne elokuvassa noiden aseiden läsnäolo on massiivista. Tietenkin joku sanoo, että aseet saattavat tappaa todellisessa elämässä, mutta luodit eivät tapa elokuvateatterissa. Tappamisen esittämisestä on kuitenkin kysymys ja asefetisismistä, joka näyttää pesiintyneen etenkin Hollywood-toimintaelokuviin. Jos väkivaltaa analysoitaisiin, vedettäisiin se kriittisesti yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä eikä esitettäisi pelkkänä tappamisbalettina, niin väkivallan kuvaaminen pitää hyväksyä.
=============================================

Mediamoguli Robert Murdochin 20 th Century Fox -elokuvayhtiön tuottama Max Payne tuli ohjelmistoon hetkellä, kun netissä sulkeutui ministeri Elizabeth Rehnin ja valtioneuvos Harri Holkerin allekirjoittama adressi käsiaseiden täyskiellosta. Allekirjoittajia on ollut vajaa kuusikymmentätuhatta.
Ei ole mitenkään outoa, että juuri Holkeri ja Rehn ovat olleet tärkeällä asialla. Rehn on nähnyt omin silmin aseiden aiheuttaman tuhon ja hädän Balkanilla. Holkeri oli edistämässä yhtenä neuvottelijana Pohjois-Irlannin rauhanprosessia. Tuon tehtävän aikana ei ollut vaikea huomata, että aseiden riisuminen ja luovuttaminen vasta takaa rauhansopimuksen pysymisen. Eri osapuolilla oli Pohjois-Irlannissa valtava määrä asearsenaalia.
Max Payne ja kumppanit nauravat tietysti tuollaisille pyrkimyksille. Nauravat, koska muuten tulolähde kuivuisi.

Ajankohtainen kommentti

Onnittelut presidentti Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnosta. Tuli mieleen, että eikö Ahtisaaren diplomaattinen neuvottelutyö ja rauhan edistäminen globaalisssa maailmassa voisi toimia esimerkkkinä niille johtajille, jotka ovat ensimmäisenä keinona viemässä panssarit ja tykit rajalle.
Toiset onnittelut menevät taloustieteilijä Paul Krugmanille, joka työskentelee Princetonin yliopistossa. Hän sai monen mielestä yllättäen taloustieteen Nobelin. Krugman on amerikkalainen vaikuttaja, liberaali ja vasemmistolainen ajattelija, joka kirjoittaa kolumneja The Nework Timesiin. Tutustuin Krugmaniin New Yorkin matkallamme 2003-2004. Minulla on kirjahyllyssä Krugmanin teos The Great Unravelling (Suuri ratkeama). Se koostuu Krugmanin The New York Times -kolumneista. Krugman on ollut vuosia presidentti Bushin hallinnon tinkimätön arvostelija. Hän on puhunut paljon Amerikasta, joka menetti kompanssinsa siirryttäessä tälle vuosituhannelle.
Paul Krugman on kirjoittanut myös mediasta, tarkastellut toisenlaista Amerikkaa, huonosti käyttäytyviä poliitikkoja ja liikemiehiä, ahneutta ja itsekkyyttä, joka löytyy myös nykyisen talousmyllerryksen ja kapitalismin kriisin takaa. Siitä Paul Krugmanin mukaan amerikkalaiset tv-kanavat eivät kerro mitään. Krugman on myös varoittanut sivistystason laskusta: amerikkalaiset saavat tietonsa nykyisin lähes pelkästään televisiosta - eli muun muassa saman Murdochin FOX-kanavan populistisista ohjelmista, joissa korostuu katteeton patriotismi. Laatulehtien lukeminen pienenee koko ajan.
==================================================

Paul Krugman on vuosia varoittanut villistä kapitalismista ja USA:n asuntolainojen hölläkätisestä jakelusta. Kukaan Valkoisessa talossa ei tietenkään ole ottanut vakavasti Krugmanin analyysejä. Viime viikkoina olemme seuranneet hengitystä pidättäen maailmantalouden kriisin etenemistä. Nyt sitä on pysäytelty, mutta mitä sanovat uusliberaalit ja säätelemättömän kapitalismin kannattajat, kun valtiot länsimaissa joutuvat kansallistamaan (lue: sosialisoimaan) pankkeja. Kirosana kansallistaminen on nyt noussut arvoon arvaamattomaan.

Aiotko kirjailijaksi, Kalle?

Kävin Suomalaisessa kirjakaupassa, kun siellä alkoi alennusmyynti. Huomasin näyttävästi esille asetetun paksun kirjan. Se oli Kalle Päätalon Iijoki-opus. Päätalo on kuollut, mutta kustantaja Gummerus jatkaa kirjailijan teosten julkaisemista. Sen ymmärtää, kun muistaa että Kalle Päätalo oli painosten kuningas (n. 3,5 miljoonaa kappaletta myytyjä kirjoja). Päätalo toi vuosikymmeniä suuren rahan Gummerukselle.
Pitkän päivätyön Yle:ssä tehnyt ohjaaja ja tuottaja Hannu Kahakorpi (muun muassa junnauksen mestari Kotikatu-sarja) on tarttunut Päätaloon. Kahakorven teatterielokuva Päätalo sijoittuu 1950-luvulle, aikaan kun Kalle teki itsestään kirjailijaa. Kai "Raid" Lehtinen esittää elokuvassa Kalle Päätaloa - tai voisiko sanoa, että näyttelijä on yrittänyt tulkita tuskaisesti rakennusmestaria ja aloittelevaa kirjailijaa, koska Kahakorven henkilöohjaus on pettänyt. Ulkoiset tuntomerkit ovat kunnossa, mutta sisäinen palo puuttuu.
===========================================================

En suhtaudu myönteisesti Kalle Päätaloon kirjailijana. En sitten millään jaksa uskoa, että Iijoen kuvaaja olisi suuri suomalainen kirjailija. Varmasti Päätalo on tuonut detaljeja menneen Suomen työn dokumentointiin. Varmasti hän on kertonut maukkaita tarinoita selkosten kansan elämästä. Varmasti hänen nainti- ja alapääjutut naurattavat.
Kalle Päätalo on kiinnostanut elokuvaohjaajia. Hienoista elokuvistaan Pojat, Käpy selän alla, Kahdeksan surmanluotia, Syksyllä kaikki on toisin ja Ajolähtö tunnettu Mikko Niskanen ohjasi viimeisinä töinään 1980-luvun loppupuolella Päätalo-elokuvat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Niskanen latisti suuren ohjaajan maineensa tekemällä populistiset ja kalvakkaat Päätalo-elokuvat. Etenkin Vonkamiehessä, Pikku-Kallen ja tämän vanhempien Herkon ja Riitun 1920-luvun lapsuusvuosien kuvauksessa, Niskanen jähmettyi menneeseen aikaan. Ei syntynyt minkäälaista kitkaa, ei kasvanut jännitteitä, ei kehittynyt särmiä. Niskanen ohjasi ikään kuin umpiossa, josta ei lähtenyt minkäänlaista viestiä nykykatsojille.
============================================================

Hannu Kahakorven Päätalo-elokuva on niin vanhanaikainen, niin ulkokohtainen ja etäinen, että sen katsoo loppuun vain odottaakseen, jos laatu paranisi jossain vaiheessa. Kymmenisen minuuttia ennen loppua elokuva löytää jonkinlaisen kosketuspinnan tunteisiin.
Päätalo on elokuvana kylmän kalsea näköispatsas, joka tuskin kiinnostaa edes kirjailijan vannoutuneimpia ystäviä. Luodakseen 1950-luvun alkupuolen ilmapiiriä Hannu Kahakorpi on sirottanut fiktion sisälle vanhoja uutisvälähdyksiä. Ne kertovat sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta ja esimerkiksi upeasta Tampereesta. Uutisvälähdykset ovat niin hyviä, että ne pomppaavat tarroina esille kehnosti ohjatusta Päätalo-tarinasta. Laadun vertailu käy karmaisevasti Kahakorven tappioksi.

Ajankohtainen kommentti

Johanna Korhonen oli kollega takavuosina Helsingin Sanomissa. Kiinnostui 1990-luvun alussa verkkoasioista, toimitti pitkään sille erikoistunutta sivuakin. Hän käsitteli myöhemmin samaa aihetta Yle:n TV1:n verkko-ohjelmassa. Siirryttyään Journalistin päätoimittajaksi Korhonen vieraili terävine mielipiteineen TV2:n Pressiklubissa, mainiossa mediaohjelmassa, jonka Yle lopetti.
Johanna Korhosen piti aloittaa lokakuun alussa Lapin Kansan päätoimittajana. Ei aloita, sillä Alma Median johtomiehet purkivat työsuhteen ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Korhonen naisen kanssa, kumppani on vielä ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Nämä seikat olivat liikaa Alma Median johdolle.
Onhan tämä pöyristyttävää toimintaa 2000-luvun Suomessa. Toivottavasti selvät syrjinnän ehdot täyttävä purkamistapaus menee todella oikeuteen. Silloin siitä tulee vuosikymmenen ihmisoikeusjuttu, 1960-luvun Salama-oikeudenkäynnin käänteinen versio. Salama joutui Juhannustanssit-kirjan johdosta konservatiivisten uskonnollisten piirien noitavainon uhriksi.
Johanna Korhosen syrjimistapaus antoi suomalaiselle homofobialle kasvot. Mutta oikeustapaus todistanee, että meillä ihmisillä on oikeus toimia vapaasti, jos emme toimillamme muita vahingoita.
Johanna Korhosen päättäväinen esiintyminen televisiossa (1.10) ja medialle lähettämä muistio (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Johanna+Korhosen+muistio+erottamisestaan/1135239888113) osoitti selkeästi, että naiset ovat siirtymässä johtoon. Eikä ihme, jos Alma Median Telanne-niminen teknokraattijohtaja edustaa miehenä kivikautisia asenteita.

Kun perhe yrittää elää ekologisesti

Maanantaina vietettiin autotonta päivää. Näkyikö se mitenkään Helsingissä. Meillä Vuosaaressa oli ehkä pikkuisen vähemmän autoliikennettä kaduilla, mutta lehtitietojen mukaan päivä ei herättänyt laajempaa huomiota. Autolla liikutaan, oli ilmastonmuutos uhkaamassa tai bensan hinta vaikka kuinka korkealla. Siksi ainoa tervehdyttävä tapa elää on liikkua joko jalan, pyörällä, bussilla, metrolla tai taksilla. Kun vielä hylkää röökit ja syö kasvisruokaa, voi jossakin määrin onnitella itseään luontoa säästävistä henkilökohtaisista valinnoista. Niin vielä: se jätteiden lajitteleminen. Sen kun vielä oppisi ja kalloon iskostaisi.
Autottoman päivän kunniaksi tuli käytyä katsomassa dokumentaristi John Websterin uusi elokuva Katastrofin aineksia, joka pyörii Helsingissä ainakin Kino-Palatsin valkokankaalla. Websterin elokuva sai valtavan ennakkokohun, juttuja ja haastatteluja lehdistä televisioon. Se sopii tähän ilmastonmuutokseen pikku hiljaa heräävien kansojen nykytilanteeseen.
Al Gore toteutti jokin vuosi sitten vaikuttavan dokumentin ilmastonmuutoksen isoista vaaroista. Kaikki eivät uskoneet Al Goren puhetta, sillä hän oli entinen USA:n varapresidentti ja presidenttiehdokas. Ei kai sellainen mies voi esiintyä rehellisellä asialla. Mutta Gorepa esiintyi ja onnistui vielä erittäin hyvin.
===========================================================

John Webster lienee tuntematon ohjaajanimi suomalaiselle elokuvayleisölle. Helsingissä 1967 syntynyt Webster on taiteen maisteri, valmistunut 1996 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Jos oikein muistiaan pinnistää, niin Websteriltä saa mieleensä 1993 valmistuneen dokumenttielokuvan Pölyimurikauppiaat. Se oli naurattava ja itkettävä tragikomedia kahdesta erilaisesta kaupparatsusta, jotka kulkevat ovelta ovelle kauppaamassa imureita. Saavat he myytyäkin, mutta nyt Internetin aikakaudella tälläisen kauppiaan toimintamahdollisuudet lienevät kaventuneet.
Toinen John Websterin onnistunut 1990-luvun työ oli Tissit ja tango, joka avasi todistavan näkökulman Virosta Suomeen suuntautuneeseen järjestätyneeseen naiskauppaan. Strippareiksi joutuvat virolaistytöt, joille oli luvattu unelman omaista tulevaisuutta Suomessa.
Tissit ja tango kannattaisi näyttää heti televisiossa, sillä vaikuttaa kuin naiskauppaa vähäteltäisiin ja prostituoidun ammatti kiedottaisiin ruusuisesti seksityöläisen nimikkeen ympärille. Yliopistotasolla on valmistumassa tutkimus, jonka mukaan Suomen "seksityöläiset" ovat iloista ja vapaata porukkaa, jotka ovat ottaneet mieluisti miestä palvelevan seksiobjektin roolin.
Kuulkaa: kysykää Eva Biaudetilta, joka päivätyönään ETYJ:n ihmiskaupan vastaisena erityisedustajana yrittää kertoa päättäjille ja medialle prostituutiosta ja naiskaupasta, järjestäytyneen rikollisuuden valtavasta bisneksestä, jossa kehittyvistä maista länteen tuotavat tytöt ovat härskien liikemiesten kauppatavaraa. Identiteetti murretaan jo ottamalla passi pois.
Tai nyt tarkkana: katsokaa dvd:ltä malmölaisen Lukas Moodyssonin (s. 1969) Lilja 4-ever (2002), jonka raju kuvaus venäläistytön kohtalosta Ruotsissa pitäisi avata kaikkien silmät näkemään, missä mennään. Jokelan ja nyt Kauhajoen terrori- ja teurastustekojen jälkeen Suomessa keskustellaan väkivallan syistä, mutta samalla ei pitäisi unohtaa yhteiskunnan jatkuvaa pornoistumista.
==============================================================

Katastrofin aineksia ei anna niin paljon kuin ennakkokohun pohjalta lupasi odottaa. Elokuva on henkilökohtainen, hyvin kunniallinen dokumentti John Websterin oman perheen yrityksestä elää vuosi ilman bensaa. Websterin perhe vaikuttaa alussa melkoiselta elintasoperheeltä: on autoa, hieno moottorivene, jolla pääsee kovaa ja tietenkin kotona kaukolämpö. Websterit päättävät luopua näistä - tai ainakin John-isä, sillä vaimo suhtautuu kriittisesti tällaiseen kokeiluun. Hyvin vastahakoisesti hän päättää lähteä mukaan vuoden kokeiluun. Kiinnostavasti John Webster nostaakin vaimonsa lopulta päähenkilöksi, jonka mietteet, ratkaisut ja teot taitavat vastata eniten keskivertosuomalaisia asenteita. Mutta juuri siitä syystä ollaan valmiita hylkäämään kaikenlainen haihattelu ja tarttumaan muutokseen.
John Websterin elokuvan vaimo vaikuttaa ensin arkipäivän pragmaatikolta, joka ei välitä tippaakaan ilmastonmuutoksesta tai ekologisista ratkaisuista. Mutta kun kokeilu ja elokuva etenevät, vaimo se elääkin sitä arkielämää, joka saattaisi hyvässä lykyssä pelastaa maapalloamme. Katsokaa, mikä on vaimon ratkaisu ja kärsivällinen tapa suhtautua esimerkiksi julkiseen liikenteeseen, kun aviomies alkaa vouhottaa biodieselautojen perään. Nythän on alkanut tulla esille tutkimuksia, jopa aivan käytännön kokemusta, että biopolttoaine saattaa pelastaa autoliikenteen päästöt, mutta sitten sen hyödyntäminen käyttöön voi tuhota maailman ruokaasiat.
Siis: hiukan pehmeä Katasrofin aineksia on vasta alkusoittoa suomalaisen dokumenttiohjaajan toiminnassa. Todella rankat projektit odottavat tekijöitään. John Websteriä on kiittäminen yhden perheen arkiratkaisujen esittelemisestä - ainakin yritetään tehdä jotakin - mutta jatkossa tarvitaan isompia linjauksia, kokonaisvaltaisempaa otetta ja globaaleja näkökulmia. Tarvitaan myös dokumentteja, joissa pahimmat suuryritys-saastuttajat ja luonnon ekologisen tasapainon murtajat pannaan tiukoille.

Ajankohtainen kommentti

Olen intohimoinen Suomi-futiksen kannattaja. Siksi joudun toteamaan ykskantaan: Yle pilasi taas Veikkausliigan tv-otteluprojektin.
Miksi? Veikkausliigan tv-pelejä on nähty kevään, kesän ja alkusyksyn ajan Urheilukanavalla - ja maanantai-iltaisin. Nyt Yle on tullut ylimielisesti televisioimaan ratkaisupelit. Mutta millä tavalla? Siirtänyt tv-pelit sunnuntai-iltapäivään klo 15.50. Muut ottelut alkavat sunnuntaina aina klo 18.30, joten Ylen tv-pelin aikana alamme jo valmistautua lähtemään paikan päälle - jännittämään ja huutamaan katsomoon. Sillä mikään muu katsomiskokemus ei juurikaan ylitä hyvän futisottelun huumaa. Ja noita hyviä pelejä on ollut kauden aikana kasoittain niin tv-peleissä kuin stadioneilla.
=============================================================

Eikö Ylessä tai Veikkausliigan johdossa tajuttu, että me katsomoon livenä pelejä seuraamaan menevät intohimoiset kannattajat emme enää ehdi asettautua sunnuntai-iltapäivisin tv-pelin huomaan. Aikaisemmin ehdimme, kun Urheilukanava aloitti tv-pelin maanantaina klo 18.30, ensin studio-osuudella ja haastatteluilla ottelupaikkakunnalta. Sitä paitsi Urheilukanavalla toimi Suomen tämän hetken paras jalkapalloselostaja Tuomas Virkkunen. Studiossa lisäsi katsojan mielenkiintoa innostunut, tietävä ja sydämeltään Suomi-futikselle elävä kommentaattori Tero Karhu, joka nykyisin pelaa meidän vuosaarelaisten ylpeyden, Veikkausliigaan ilmeisesti palaavan Viikinkien miehistössä.
P.S. Veikkausliiga on ilmoittanut, että tv-pelien katsojamäärät ovat Ylen TV2:ssa vähintään kolminkertaisia ja parhaimmillaan jopa lähes kymmenkertaisia Urheilukanavan lähetyksiin verrattuna. Onko kysymys Urheilukanavan tuntemattomuudesta vai futiksen ystävien haluttomuudesta lähteä katsomaan pelejä paikan päälle?

Radio tuli televisioon







Olen kuunnellut viime kuukausina arkiaamuisin lenkiltä tultuani Radio 1:n Ykkösaamua. Se on Ylen ohjelma, jossa mennään kriittisesti maailmaa fokusoiden ajankohtaisissa poliittisissa

ja yhteiskunnallisissa asioissa. Ylen televisiossa ei ole vastaavaa ohjelmaa. Useita vuosia katsoin aamulla TV1:n aamutelevisiota, mutta siirryin radion puolelle, koska tv-aamu muuttui hiljalleen viihteelliseksi.
Radion Ykkösaamu tuli viime viikolla televisioon. Se otti paikkansa lauantaiaamussa. Legendaarisen Hannu Lehtilän myötäsukaisen Lauantaiseuran paikalta. Eläkkeelle lähteneen Lehtilän haastatteluojelma suitsi jokaisesta kameroiden edessä esiintyneestä politiikosta sympaattisen henkilön. Se saattoi johtua Lehtilän journalistisesta tavasta olla kiltti ja kohtelias.
Radion Ykkösaamun tulo television lauantaiaamuun saattaa kertoa Ylen säästölinjasta. Muutenkin Ylen uutistoiminta käyttää synergiaa hyväkseen: usein radion uutisissa ajetaan television uutisissa esitetty uutispätkä.
Toisaalta voi sanoa, että televisioon tullut Ykkösaamu on paljon kriittisempi ohjelma kuin kuopattu Lauantaiseura. Toimittaja esittää kipakoitakin kysymyksiä poliitikolle - kuten aloitusohjelmassa ulkoministeri Alexander Stubbille.
========================================================

Tuomas Enbuske on ollut muutaman vuoden Radio 1:n torstaiaamun ilonaihe. Täytyy ihailla Enbusken kykyä liikkua sujuvasti aiheesta aiheeseen. Enbuskella "leikkaa", oivallukset seuraavat toisiaan.
Nyt Tuomas Enbuske on tullut televisioon. Hänen radiomainen tv-ohjelmansa Epäkorrektia ajetaan ulos maanantai-iltaisin Kotikatsomon uusintaelokuvan jälkeen. Aloitusohjelmassa Enbuske käsitteli monelta suunnalta masennusta, uutta länsimaisen hyvinvointivaltioihmisen kansantautia.
Epäkorrektia alkoi komeasti. Ohjelma kiinnostaa, koska Enbuske käsittelee aiheita, jotka ovat kiinni ajassa. Ja hän käsittelee aiheita henkilökohtaisesta näkökulmasta. Joku voisi sanoa, että Enbuske työntää egoaan narsistisesti kameran eteen. Minä sanon: Mutta kun se toimii. Enbuskella syntyy televisioessee, joita ei ole nähty vuosiin ruudussa - ei sitten TV2:n Eero Silvastin tai 1970-luvun Erno Paasilinnan.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset uutuuselokuvat saapuvat viikottain valkokankaalle. Viimeksi tuli Kummeli-komediaryhmän elokuva, jota sponsoroidaan Hesburgerin uudella alivuokralaistuotteella.
En halunnut mennä katsomaan elokuvaa, sillä mieleeni syöpyi vastenmielinen vastareaktio: samaan aikaan, kun Al Gore tai John Webster dokumentoivat ilmastonmuutoksen vaaroista, kotimainen komediaryhmä suostuu valjastamaan elokuvansa ilmastonmuutosta edistävän roskaruuan mannekiiniksi.
===========================================================

Kajaanissa kasvaneena kohtasin shokkiuutisena UPM:n Kajaanin tehtaan lopettamispäätöksen. Lapsena ja nuorena asuttiin Tehdaskadulla. Muistikuvana on säilynyt kello neljän aika: Tehtaan pilli soi, pian näin poikien huoneen ikkunasta pyörärivistöjen tulevan tehtaalta kohti keskikaupunkia. Silloin puutavaratehtaan nimi oli Kajaani OY. Ei ollut paperimiehillä vielä autoja, vaan tehtaalle tultiin ja sieltä lähdettiin yleensä pyörillä.
Kajaanissa aloitettiin shokkiuutisen jälkeen surutyö. Kemijärvellä ryhdyttiin taistelemaan ja perustettiin kansanlike. Se yhdisti kemijärveläiset, vahvisti itsetuntoa, vaikka voittoa ei saatu. Ehkä siitä oppineena kajaanilaiset päätyivät taistelun sijasta surutyöhön. Ehkä Nälkämaan trauma elää vieläkin vahvasti kainuulaisessa kolletiivisessa tajunnassa.
=========================================================

Ylen TV2:n Ajankohtainen Kakkonen oli tehnyt hyvän ohjelman Kajaanista, kauniissa puukirkossa suoritetusta hartauksesta, johon surutyö keskittyi. En ole käynyt synnyinkaupungissani yli kymmeneen vuoteen - mikä häpeä - mutta kyllä silmiä hivelivät Ajankohtaisen Kakkosen kuvaajan otokset kirkon sisältä ja ulkoa. On se jumalallisen kaunis kirkko.
Ja muistettakoon, että 1960-luvulla seurakunta halusi purkaa kirkon ja rakentaa tilalle betonia. Ei onnistunut: taistelun perinteisen puukirkon puolesta aloitti silloinen Lyseon kuvaamataidon lehtori, joka oli Daisy-äitini (1917-2007).

Muistoa kunnioittaen

Kuoleman viikatemies korjaa satoaan. Talvella meni HJK:n 1970-luvun hyökkääjä Nacke Kinnunen, jonka isän ja tämän veljien näin pelaavan 1950-luvulla KAPA:n Suomisarja-joukkueessa. Taisipa Nacken isoisä istua tiiviisti seuraamassa joka ottelua.
Keväällä lähti kulttuuritoimittaja Risto Hannula, joka otti allekirjoittaneen 1965 elokuvakriitikoksi Uuteen Suomeen. Sitten seurasin häntä 1967 Suomen Sosiaalidemokraattiin. Risto oli todellinen liberaali ja humanisti, sivistynyt elokuvan ja kirjallisuuden ystävä.
Eilen tiistaina tuli tieto 1941 syntyneen Juha Virkkusen poismenosta. Hän oli aina viime vuosiin, eläkkeelle lähtöön asti Ylen Radion osaava kulttuuritoimittaja, jonka suuri yleisö muistaa suositusta radio-ohjelmasta Tämän runon haluaisin kuulla.
Tunsin Juhan 1960-luvulla. Hän tuli 1967 Ylen radion palvelukseen. Sain tehdä hänelle ohjelmia. Myöhemmin kuuntelin aina lauantaiaamuisin Taiteessa tapahtuu -ohjelmaa, jota Juha toimitti Paavo Einin kanssa.
Juha Virkkunen oli henkeen ja vereen kirjallisuuden ja taiteen puolustaja. Heitä on pian vähemmän ja vähemmän, koska kaiken maailman populaarikulttuurin helppoheikit työntyvät yhä enemmän esille radiossa, televisiossa ja lehdissä.
Juhan muistoa kunnioittaen!

Kun äiti Ruotsista palasi










Hanna Maylett on ohjannut hyvän kotimaisen elokuvan. Sen nimi on Erottamattomat. Se kertoo kypsin sanoin ja kuvin sisaruudesta, mutta myös äidistä, joka koki saaneensa avioliitosta tarpeekseen, jätti lapsensa ja matkusti Ruotsiin. Luultiin, että hän ottaisi jonkun viikon irtioton, mutta matka kestikin vuosia. Nyt kun äiti palaa kriisitunnelmissa kotiin, saamme nähdä kiperiä, koskettavia ja viisaasti kehiteltyjä tilanteita naisen elämästä. Ja valintojemme moraalista.
Hanna Mayhlett on varmasti elokuvayleisölle tuntematon ohjaajanimi. Minunkin piti oikein muistella, mitä hän ohjannut aikaisemmin. No, hyvä ihme, onhan nuoren ohjaajan uralle ehtineet jo herkät ihmissuhdedraamat Kiltit tytöt (2000), ja Espoon viimeinen neitsyt (2003), jotka käsittääkseni on esitetty tv:ssä ja dvd-levityksessä. Erottamattomat olisi Maylettin esikoiselokuva, sillä vanhan käytännön mukaan vain teatterielokuva kelpaa esikoiseksi.
Erottomattomien ohjaajan sukunimi aiheutti pohdintaa. Sitten tajusin, että Hanna Maylett on se Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan oppilas Hanna Miettinen, joka ohjasi 1996 erinomaisen oppilastyön Ratapenkan ruusu. Kuulkaa: siinä debytoi tämän hetken suomalaisen elokuvan kuuma naistähti Matleena Kuusniemi.
=========================================
Erottamattomat lunastaa Hanna Maylettiin asetettuja odotuksia. Elokuva on intiimi ihmisuhdedraama, joka hengittää samalla Tyrnävän, Oulun seudun, syksyisten maisemien korutonta kylmyyttä ja kauneutta.
Alunperin elokuvan nimen piti olla Indigo. Se viittaa dramaattisesti hevoseen, jolla päähenkilöiden tytär Ninni (Kaneli Johansson) joutuu uhkaavaan turmaan. Ninni viedään sairaalaan. Ninnin varaäiti on hevostilallinen (Tiina Lymi), joka on onnellisessa aviossa Harrin (Jorma Tommila) kanssa. Nyt Ninnin biologisen äidin Even (Minna Haapkylä) täytyy tulla kotiin.
Erottamattomissa sisarukset yrittävät kuroa umpeen kymmenen vuoden eron aiheuttamaa tuskaa. Hanna Maylett ja käsikirjoittaja Tiina Kylmä avaavat uskottavan näkökulman ongelmalliseen sisarusaiheeseen. Minna Haapkylän loistavasti tulkitsemasta neuroottisesta Evesta kehittyy vähitellen elokuvan magneettinen keskipiste. Tekijät eivät syytä, vaan paljastavat lapsensa hylänneen Even henkilökohtaiset tunnetilat ja teot sisaren ja tämän miehen joskus psyykkaavissakin lähikontakteissa.
====================================
Elokuva on Tiina Lymin ja Minna Haapkylän näyttelijätaidon juhlaa. Hanna Maylett antaa naisnäyttelijöille riittävästi tilaa ilmaista tuneita, rakentaa psykologisesti kattavia henkilökuvia. Jännitystäkin pidetään yllä aika pitkään, koska hevostilallisen ja Even identiteettejä ei paljasteta heti. Haapkylää ja Lymiä katsoessaan tajuaa todeksi Hanna Maylettin toteamuksen elokuvastaan: "Elämässä tapahtuu usein asioita, joiden kanssa on vain tultava toimeen. Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta sitä voi yrittää ymmärtää."

Ajankohtainen kommentti

Eilen illalla Canal+ välitti jälleen Suomeen maajoukkueen maaottelun, MM-karsinnan ensimmäisen pelin Saksaa vastaan. Me istuimme pojan kanssa Olympiastadionilla, keväällä hankkimiemme kausikorttien suomien palvelujen innostamina. Tuhannet ja tuhannet täpötäydellä stadionilla kuten tv-katsomoissa - niin kotona, ystävien luona kuin kapakoissa - olisivat varmasti halunneet nähdä 65 minuutilla kentälle tulevan Jari Litmasen rauhoittavan peliä ja ehkä takaavan huikeassa tasapeliottelussa Suomelle sensaatiomaisen voiton Saksasta. Näin ei käynyt. Kaikki tiesivät, että Jari on saanut lääkäreiltä harjoittelukiellon sitkeän flunssan ja mahdollisen viruksen tähden.
Minusta maajoukkueen päävalmentaja Stuart Baxter oli täysin oikeassa todetessaan ennen peliä, että terveydellä ei voi leikkiä. Minulla on siitä kokemusta, kun hyvin läheisen ihmisen tytär, kolmen lapsen äiti kärsi flunssasta, meni lääkäriin, mutta nuoren tohtorin kiireiden ja vähättelyn vuoksi ei päässyt sairaalaan. Seuraavana päivänä tilattiin ambulanssi, mutta virus kulki elimistössä niin syvällä, että kaikista hätätoimenpiteistä huolimatta kuolema anasti uhrinsa vuorokauden sisällä.
=========================================
Suomi-Saksa -peliä katsottaessa mielessä säilyi kirkkaana muisto kolmentoista vuoden tv-kokemuksesta. Jari Litmanen johdatti Amsterdamin ylpeyden Ajaxin Mestareiden liigan voittoon. Katsoimme näitä pelejä Yle:n kanavalta, studiossa kommentoimassa Keith "Keke" Armstrong ja juontajana Anne Sorainen. Silloin Yle:n jalkapallovälitys oli parhaimmillaan. Nyt se on jäänyt selvästi Canal+ -maksukanavan ammattimaisen ja hiotun toteutuksen taakse. Ja jos Jari Litmanen ei ilahduttanutkaan oivalluksillaan ja syötöillään keskiviikkoiltana tv-yleisöä, niin olihan Canal+-kanavan studiossa ainutlaatuinen sanankäyttäjä ja persoona, entinen huippufutaaja ja nykyinen virolaisjoukkue FC Floran valmentaja Pasi Rautiainen.
=========================================
Onko niin, että vain ilkeily ja pahansuopaisuus ovat tämän ajan median ainoa myyntivaltti? Jari Litmasen saavutuksista ei ole näkynyt juttuja missään. Päinvastoin julmettuja iskuja printtimediassa. Niin kuin monesti aikaisemmin. Ne aloitti nuorisolehti Nyt-liite, joka listasi oikein anatomisesti Litmasen loukkaantumiset. IS-Urheilu melkein kopioi tämän jutun. Kun tieto Litmasen sitkeästä flunssasta ja harjoittelukiellosta julkaistiin oli Kuukausiliitteen alkusivuilla Jussi Pullisen kirjoittama tölväisy, jossa suositeltiin Lahteen suunnitellulle Litti-patsaalle lasinilkkaa. Millä lihaksilla Pullinen juttunsa kirjoitti?
Palasivat mieleen 1990-luvun alkuvuosien ajat, jolloin Jari Litmasta haukuttiin mediassamme "Litti tekee maalin" -tyyliin, kun hän loisti Ajaxin peleissä. Niin se vain on, että emme anna tunnustusta suomalaisille suuruuksille, vaan yritämme kaikin keinoin nolata tai järkyttää heitä. Uskomatonta, mutta totta: kesällä kapellimestarin ja säveltäjän, vuosia Los Angelesissa toimineen Esa-Pekka Salosen 50-vuotisjuhlakonsertti kaikkine valtavine maukkaine lisineen oli Ruotsin television tuottama Tukholmasta.
==========================================
Litti-ilkeily on kohtuutonta. Ymmärtäisin, jos joku skribentti keksisi syventää aihetta. Vilkaisisi vaikka Raamattua, lukisi Jobin kirjaa. Helkkari, Jari Litmanen on kuin Job, jota Jumala kurittaa ja kiusaa lähes loputtomiin. Mutta aina Job nousee, niin kuin Litti, joka kunnossa ja terveenä ollessaan on pelannut ottelussa kuin ottelussa loistavasti - niin Ajaxin jälkeen Liverpoolissa, Rostockissa, Malmössä ja nyt FC Lahdessa. Myös maaotteluissa, viimeksi Israel-pelissä. Vain Barcelona-vierailu taisi olla ainoa epäonnistuminen.
Jumala armahti Jobin lopulta. Ehkä Jari Litmanenkin saa armon, sillä aina hän on sitoutunut Suomen puolesta, kuntouttanut itseään äärirajoilla. Ehkä palkinto tulee MM-paikalla Etelä-Afrikkaan 2010. Tai sitten Paavo Nurmen ohella suurin globaali suomalainen urheilija saa jossakin vaiheessa päävalmentajana johdattaa maamme arvoturnaukseen..

Jääkärin punainen morsian







Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen 1990-luvun opiskelijoista Olli Saarela ohjasi esikoistyönään hienon sisällissotakuvauksen Lunastus (1997), jossa tutkittiin antaumuksellisen papin (Kari Heiskanen) tuntoja, valintoja ja ratkaisuja kriisitilanteessa. Muistettakoon myös näyttelijänä tunnetun Tero Jartin rankka Aapo (1994), joka sijoittui luokkaristiriitojen syövyttämään sisällissotaan.
Aku Louhimiehen Käsky ei ole siis nuoren polven ohjaajien ainoa sisällissotakuvaus. Tämän hetken merkittävimmän suomalaisen elokuvaohjaajan Louhimiehen (s. 1968) 2000-luvun tuotannossa se on kuitenkin poikkeustapaus, jopa yllättävä siirtyminen vahvoista aikalaiskuvauksista (Levottomat, Kuutamolla, Paha maa, Riisuttu mies, Valkoinen kaupunki) historialliseen aihemaailmaan. Oman sukupolvensa tulkkina tunnetun ohjaajan Käsky ei ole kuitenkaan kovin kaukana siitä maailmasta, jossa ohjaaja liikkui aikaisemmissa elokuvissaan: Käsky on riipaiseva rakkaustarina ja kolmiodraama, aistillinen johdatus miehen ja naisen sekä miehen ja miehen kiintymykseen, jonka kehitystä jännitämme katsomossa sielu karrella. Pahaksi osoittautuu sisällisodankin maa?
==========================================
Leena Landerin romaaniin vapaasti perustuvan Käskyn päähenkilö on valkoinen jääkäri, luonteensa hyvyyden ja heikkouden kanssa painiskeleva Harjula (Samuli Vauramo), jonka omatunto alkaa soimata laittomien teloitusten katveessa. Hän päättää uhrata oman "valkoisuutensa" ja pelastaa punavanki Miinan (Pihla Viitala) teloitukselta. Harjulan mielestä vanki on vietävä kenttäoikeuteen. Matkalla jääkärin ja vangin tunteet heräävät. Jää nähtäväksi, tuleeko punavangista jääkärin morsian.
Aku Louhimiehen käsitys sisällissodan todellisuudesta on yksilölähtöinen. Tarkoitan, että hän ei muuntele historiallisia tosiseikkoja, mutta hänen näkemyksensä pääpaino asettuu pienen ihmisen ja väkivallan voimia vastaan rimpuilevan rakkauden puolelle. Yksilökuvaus on elokuvan voima - joskin sisällissodan tutkijoita ja historioitsijoita tämä valittu "kapeahko sisältö" saattaa ärsyttää.
Aku Louhmies saa kuitenkin erittäin paljon osuvia yksityiskohtia esille sodasta ja historiasta. Psykologisesti tarkan ihmis- ja luonne sekä moraalikuvauksen vivahteisesti sykkivässä prismassa Käsky on Louhimiehen mestarillinen suurtyö. Se ei ole yksinkertaistava ihmiskuvaus, vaan jääkäri Harjulan ja punavanki Miinan päätyminen kirjailija ja humanisti, kenttätuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) kartanoon asettaa ihmisyyteen kuuluvat valinnat ja ratkaisut aivan uuteen valoon. Juopon Emilin ja Harjulan homoeroottisten hetkien jännitteet kuvastuvat tyrmään suljetun Miinan kasvoilta.
Käskyn näyttelijöistä Samuli Vauramo ja Pihla Viitala elävät sisällissodan tuskien taipaleen lähes repliikeittä, kun taas sadistiksi je teloittajaksi paljastuvaa Hallenbergiä loistokkaasti tulkitseva Eero Aho saa olla melkein koko ajan äänessä. Aku Louhimiehen kykyä ohjauksen kokonaisvaltaiseen intensiteettiin määrittelevät myös kameratyön neuvostoleokuvista periytyvä estetiikka, upea musiikkitausta lauluineen ja viittaukset Goetheen sekä Beethoveniin. Harvassa historiallisessa kotimaisessa elokuvassa epookki on luotu näin luontevasti ja aidon tuntuisesti. Sisällissotakuvauksena kummi voisi olla Grigori Tshuhrain Tyttö ja vanki (1957), joka aikanaan oli jopa sensaatiomaisen erilainen neuvostokuvaus sisällissodan puna-armeijalaisnaissotilaan ja valkoisen vangin rakkaudesta.
==========================================
Käsky on visuaalisesti huikea, runollisen kaunis elokuva. Kuvaan uskova ohjaaja käyttää lisäarvona elokuvaviittauksia. Se ei ole uutta Aku Louhimiehellä, sillä Kuutamolla sisälsi viehättäviä filmilainauksia ja meillä väärin ymmärretty Riisuttu mies voisi olla Luis Buñuelin
Nazarinin (1959) moderni versio. Käsky kunnioittaa hienovaraisesti Charles Chaplinia, jonka Nykyajan (1936) Paulette Goddard syntyy uudelleen fantastisen Pihla Viitalan hahmossa. Toisaalta Harjulaa seuraavaa avioton Eikka on kuin Chaplinin pojan (1921) pikkupoika.

Ajankohtainen kommentti

Olen seurannut tv-kanava Nelosta yhdentoista vuoden ajan, sen aloituksesta nykypäiviin. En sen tähden, että Nelonen on osa suurta mediakonsernia SanomaWSOY:ta, jonka palveluksessa allekirjoittanut oli 26 vuotta. Vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan pitää hyppysissäni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen suomalaisesta tv-maailmasta.
Nelosen aloittaessa ohjelmistopolitiikka oli edes hiukan kunnianhimoista. Oli kotimaista draamaa, oli keskusteluohjelmia, Turkkaa ja Turkkaa, Enbuskea ja erinomainen Ruben Stiller, hyvä futisuohjelma 4-4-2, Mestareiden liigan pelit ja studiossa uskomaton sanaseppo Pasi Rautiainen, oli Rakkautta & Anarkiaa - elokuvia ja viikonloppuisin amerikkalaisia independent-filmejä. Nyt tätä ei enää ole, ei missään muodossa!
Viimeisten vuosien aikana Nelonen on muuttunut viihdekanavaksi, ei kunnon viihdekanavaksi, vaan todelliseksi roskakanavaksi. Nuoret kuulemma katsovat kanavaa, mutta täytyy ihmetellä, miten helposti tv-kanavat - Sub on toinen - pystyvät sumuttamaan Suomen nuorisoa.
Nelonen tuo ruutuun sosiaalista pornoa tihkuvia dokumentteja, kammottavia tv-sarjoja ja "hittielokuvia". Loistavan kotimaisen Irtiottoja-sarjan päivistä on aikaa.
Nelosen saadessa toimiluvan siltä edellytettiin tietty määrä kotimaista ohjelmaa ja ajankohtaisohjelmia. Kotimainen on lähes poissa, ajankohtaisohjelmat kiertyvät pelkästään Nelosen uutisiiin ja IS Urheilu-uutisiin, mutta ne lähetetään sellaiseen aikaan, että kukaan ei katso niitä. Ylen valtava tv-uutistarjonta vie muilta jalat alta. Oikeastaan vain MTV3 pystyy kilpailemaan Ylen kanssa tuomalla seitsemältä ja etenkin kymmeneltä illalla Yleä sähäkämmät ja kriittisemmät uutiset ruutuun.
Saako Nelosta kritisoida?
Näin meillä kysyttiin oikein esimiehiltä aikanaan Hesarissa. Minun tajuntaani on jäänyt eräs juttuni, jossa totesin: "Aina kun kaukosäätimen kääntää Neloselle, vastaan tulevat mainokset." Edelleen sama pätee Neloseen, mutta kun vilkaisee kanavan viikottaisia katsojalukuja joutuu kysymään: Millä poppakonstilla Nelosen markkinointiosasto hankkii niin pajon mainoksia? Esimerkiksi viikolla 34 Nelosen katsotuin ohjelma elokuva Casanova houkutteli ruutuun 276 000 katsojaa. Se on uskomattoman vähän. Kun selaa listaa alaspäin tajuaa heti, mitä roskaa kanava näyttää nuorille: Pelkokerroin, Huippumalli haussa, 4d-dokumentti Kolmen kimppa, Kanadan huippumalli haussa, elokuva Austin Powers, dokumentti Poikamiesten valinta, sarja Las Vegas, elokuva Paratiisi, sarja Rooma.
Nelosen ohjelmisto ja katsojamäärät todistavat, että pienessä Suomessa on liian paljon tv-kanavia. Roskalla voi ratsastaa aikansa, mutta jossakin vaiheessa nuoret katsojat kyllästyvät ihmisen alhaisimpia viettejä ruokkiviin tv-ohjelmiin.
=========================================
Perjantaina ensi-iltaan tullut Käsky sai huonot arvostelut. Se kertoo enemmän elokuvakritiikin alennuksesta kuin Aku Louhimiehen elokuvasta. Ihmetystä herättää, että Matti Rämö -niminen henkilö teilasi elokuvan päivää ennen ensi-iltaa näkyvästi valtalehden kulttuurisivun kolumnissa. Millä hartioilla? En ole kuullut Rämöstä elokuvakriitikkona, mutta hän tituleeraakin itseään Helsingin Sanomien toimittajaksi. Alkavatko muutkin, elokuvasta ja sen historiasta tietämättömät toimittajat ladella ymmärtämätöntä ja asenteellista "kritiikkiä" syksyn tulevista kotimaisista ensi-iltaelokuvista?

Viehättävä ja oivaltava koko perheenelokuva







Jos pidätte koirista menette viivana katsomaan Kaisa Rastimon Myrskyä. Nimensä Shakespearen ehkä kiehtovimmasta ja fantasiahenkisimmästä näytelmästä ottanut elokuva on ilman muuta lajinsa parhaita Suomessa. Kaiketi paras moneen vuoteen.
Kaisa Rastimo (s. 1961) on rakentanut elokuvaohjaajan uraa pitkäjänteisesti. Hän opiskeli melkein koko 1980-luvun, ensin Vapaassa taidekoulussa, sitten Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella ja vielä Yleisradion ammattiopistossa eli RTI-instituutissa, joka lopetettiin säästösyistä.
Rastimon esikoiselokuva, lyhytfilmi Lauran huone (1988) oli surrealistinen perhe-elämän tutkielma. Täytyy tunnustaa, että teilasin elokuvan Hesarissa. Esikoispitkä Suolaista ja makeaa (1995) oli visuaalisesti säihkyvä, ironinen ja hauska, julmiin repäisyihin yltyvä kertomus hiipuvasta parisuhteesta ja romanttisen rakkauden kaipuusta.
Helvi Hämäläisen sukupolviromaaniin perustuva Säädyllinen murhenäytelmä (1998) oli vahva taidonnäyte epookin tekemisestä: Kaisa Rastimo kuvaa varmoin kohtauksin traagisia pohjavireitä 1930-luvun sivistyskodissa. Näyttelijäohjaus olisi kyllä kaivannut lisää panostusta.
============================================
Myrsky ei ole Kaisa Rastimon ensimmäinen koko perheenelokuva. Kuusi vuotta sitten hän ohjasi värikylläisen elokuvan Heinähattu ja vilttitossu, joka pohjautuu vapaasti Sinikka ja Tiina Nopolan suosittuun lastenkirjasarjaan. Rastimo halusi luoda kirjasarjasta aivan oman elokuvallisen maailmansa, oman luovan tulkintansa. Elokuvan kestävänä tukijalkana on fantasiahenkinen maaseutuidylli, jossa kouluunmenoa odottava Heinähattu-tyttö elää lapsuuden viimeisiä viikkoja ja saa järjestellä perheasioita.
Myrsky tapahtuu kiinnostavasti vuonna 1989. Berliinin muuri murtuu, kun kaukasialainen paimenkoira Myrsky kohtaa itäberliiniläisellä kadulla suomalaisisän. Koiraa ollaan lopettamassa, joten suomalaisisä ottaa sen huostaansa. Isä kuljettaa koiran Suomeen perheen lemmikiksi.
Kaisa Rastimo selvittää Myrskyssä, miten perheen nuorimmaiset suhtautuvat outoon koirailmestykseen. Perheen nuorin Muru (Ronja Arvilommi) ihastuu koiraan ja ottaa sen hellään hoitoonsa. Voiko kaukasianpaimenkoiraa kasvattaa, asettaa sille rajoja, vai saako se kehittyä vapaasti kuin taivaan tuuli?
===============================================
Myrsky on eläinystävälllinen elokuva. Kaisa Rastimo suuntaa piikkejä sellaisten ihmisten lihaan, jotka unohtavat eläimet poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan. Euroopan 1990-luvun alun poliittiset mullistukset kulkevat mukana elokuvassa, mutta pääpaino on sympaattisessa eläinrakkaudessa ja lasten fiksujen toimien kuvaamisessa. Jännitystä ja yllätyksiäkin elokuvaan sisältyy - kaukasianpaimenkoiran vanhempien kohtalo liittyy Berliinin muurin historiaan.
Janne Virtanen ja Laura Malmivaara esittävät elokuvan isää ja äitiä.

Ajankohtaista

Yleisradio jatkaa säästökuuria. Nyt vähennetään ulkomaankirjeenvaihtajia. Moskovasta lähti yksi, Brysselistä lähtee toinen kirjeenvaihtaja ja Washington on kuulemma ensi vuonna kolmas supistuksen kohde.
Tarkkaavaisesti Ylen kanavia seuraava on huomannut viime kuukausina, miten etenkin USA:n tapahtumien selostaminen on jäänyt Yle:ssä retuperälle. Kuitenkin maassa valmistaudutaan marraskuun presidentinvaaleihin. Valta on ehkä vaihtumassa USA:ssa, ja jos Obama voittaa, niin seuraavat neljä vuotta ovat hyvin mielenkiintoiset. Kyllä me täällä Suomessa haluamme tietää päivittäin, mitä USA:ssa tapahtuu ja saako Obama, jos voittaa, aikaan uudistuksia, jopa linjanmuutoksia.
Kirjeenvaihtajien supistaminen sopii tietenkin Yle:n nykyiseen viihteellistyneeseen, hampaattomaan, myötäsukaiseen ohjelmapolitiikkaan. Sitä ilmeisesti perustellaan Yle:n arvostuksen kohoamisella katsojakunnassa. Yle on lyönyt eri mittareilla kaupalliset kanavat.
Joutuu vain ihmettelemään, miten Yle:llä on säästökuurin aikana varaa Pekingin olympialaisten ylimassiiviseen ohjelmatarjontaan (lehdissäkin kisoja seurattiin ylikierteellä). Eikä kisoista suomalaisille koitunut oikeastaan kuin muutama ilonpilkahdus - kuten trapammunnassa (onko urheilua?) ja naisten kaksikkosoudussa.
==========================================
Canal plus saa minulta vilpittömät kiitokset! Eikä vain Englannin Valioliigan otteluiden tv-välityksestä, jossa studiovelhoina ovat asiantuntevat Keith "Keke" Armstrong ja Ville Klinga, vaan Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-projektin hienosta avauksesta Suomi-Israel Tampereen Ratinasta (miksi muuten sinne annetaan maaotteluja, kun tamperelaiset eivät tule katsomaan pelejä?). Kiitos kohdistuu nyt Canalin studiomiehitykseen: mikä ilo oli nähdä ja kuulla Viroon unohdetun FC Floran valmentajan Pasi Rautiaisen nokkelaa ja riemukkailla kielikuvilla höystettyä kommentointia!
Siitä on nimittäin jo vuosia, kun Pasi kommentoi Mestareiden liigan pelejä Nelosella Matti Even kanssa. Se oli rautainen kaksikko! Pasi jatkakoon Canal plus -kanavalla. Ja eikö joku Veikkausliigaseura voisi palkata Pasia valmentajakseen? Vai pelätäänkö hänen suorasukaista perosoonaansa, joka ei kuvia kumarra?

Kautokeinon kapina

Norjalaisohjaaja Nils Gaup on omaperäinen kyky. Muistan hänen Tiennäyttäjänsä 1980-luvun lopulta. Selkeä, toiminnallinen ja yksinkertainen western merkitsi Gaupille jopa kansainvälisen uran avautumista. Gaup kyllä yritti ohjata elokuvia Kanadassa, mutta ei sitten innostunut isoista Hollywood-tuotannoista. Gaupin muusta tuotannosta tärkeitä ovat Haakon Haakonsen vuodelta 1990 ja Misery Harbour aivan viime vuosikymmenen lopulta.
Nyt Nils Gaup on palannut juurilleen. Suomeen viime viikolla tuotu Kautokeinon kapina edustaa vahvaa pohjoismaista, voisiko sanoa saamelaista elokuvaa. Gaup on dramatisoinut yksinkertaisen palavin kuvin 1850-luvun historiallisen kapinan, johon ohjaajan omaisiakin osallistui. Kysymys oli uskonnollisten, etnisten ja poliittisten ristiriitojen kärjistymisestä, jotka johtivat murheellisiin mittasuhteisiin.
Nils Gaup on syntyisin Kautokeinosta. Täytyi oikein ottaa esille karttakirja ja katsoa, missä Kautokeino sijaitsee. Se sijaitsee Pohjois-Norjassa, ei niin kaukana Suomen käsivarren rajasta. Kartan mukaan Kautokeinoon veisi tie Suomen Kivilompolasta. Matkaa elokuvan tapahtumapaikoille on jotakin 30 kilometriä. Joten Nils Gaupin elokuvassa eletään lähellä suomalaisiakin - tai paremmin sanottuna - yhteisiä saamelaisia traditioita. Kun minäkin lapsena sain tutustua saamen kielen aapiseen, niin tietenkin Kautokeinon kapina herätti kiinnostusta.
Loistava ruotsalainen näyttelijä Mikael Persbrandt (Beck-elokuvat) tulkitsee kauppiasta, joka edistää paikkakunnalla uskonnollisia tapoja, pitää huolta kansan moraalista. Hänen keinonsa alistaa ihmisiä on viina. Tunnettu saarnaaja Lars Levi Laestadius liikkuu Kautokeinossa ja alkaa opettaa paikkakuntalaisia. Alhoholi on itse pahuus, josta saamelaisten täytyy päästä eroon. Kauppias tukijoineen ei pidä Laestadiuksen opeista, koska ne johtavat viinaksien myynnin hupenemiseen. Raha nouseekin uskontoa, ei niinkään normaalia kirkkoa, vaan herätysliikettä vastaan. On kapinan aika.
Kautokeinon kapina on virkistävän "vanhanaikainen" toimintaelokuva. Sisällön kaaret kasvavat mielenkiintoisesta historiallisesta aiheesta, näyttelijät ovat "lihaa ja verta", ajankuva toimii - Nils Gaup on pystynyt käyttämään hyödyksi tuotantoa varten saamansa suuret rahavarat. Negatiivista elokuvassa on särmättömyys: kaikki menee niin kuin pitää, mutta jännitteet puuttuvat, eikä yllätyksille ole sijaa. Hyvän ja pahan asetelma on kuvattu kovin mustavalkoisesti.
Mainittakoon, että Inarista kotoisin oleva Anni-Kristiina Juuso esittää Eleniä, viinasta varoittavaa naista, joka oli ohjaaja Nils Gaupin esiäiti.

Ajankohtainen kommentti:

Ulkomailla vierailu antaa perspektiiviä. Hotellihuoneessa Kreetalla saattoi katsoa neljääkymmentä tv-kanavaa, joista kaikki olivat suurin piirtein roskaa: musiikkivideoita, tosi-tv:tä, kilpailuja, ostotv:tä, aikuisviihdettä, kilpailuja, hölynpölyhaastatteluja jne. Oli sentään mukaan saatu arvovaltainen BBC World News, jota seuraamalla pysyi selvillä maailman tapahtumista. Siis, mitä BBC:n fokuksen mukaan tapahtuu Intiassa, Kiinassa, Afrikassa ja USA:ssa.
Kyllä Suomi on periferia, nimetön läntti jossain karussa Pohjolassa. Lähes tauotta tulleet BBCWorld News -kanavan "globaalit säätiedotukset" osoittivat, että Lontoossa ei katsella koskaan pohjoismaihin päin. Hyvin harvoin ennustettiin Skandinavian säätä, ja kanavan globaalilla sääkartalla vain Oslo ja Moskova loistivat niminä. On se kumma: eletään Internetin aikaa, eikä Suomesta saada palautetta Lontooseen - "ottakaa nyt ihmeessä edes Helsingin nimi kartalle". Ja mitä tekevät suomalaiset EBU:ssa (eikös meillä ollut puheenjohtajan postikin tässä Euroopan julkisen palvelun radio- ja tv -yhtiöiden unionissa). Siellä sentään voisi ainakin huomauttaa BBC:n sääkartan puutteista. Entä Lontoossa toimivat suurlähetystön lehdistösihteerit ja muut korkeat herrat: Käykää nyt joskus puhumassa "globaalista sääkartasta" BBC:n päämajassa. Ja europarlamentiikot: miksette tee aloitetta, että Helsinki pääsisi edes nimenä globaalille sääkartalle.
Kuulostaa naivilta, mutta hotellihuoneessa huomaa, miten pienillä asioilla Suomen asiaa voisi maailmalla hoitaa.

Sex and The City - merkkituote-elokuva

Michael Patrick King loi joitakin vuosia sitten suositun, meillä Suomessakin laajaa media- ja katsojahuomiota saavuttaneen tv-sarjan Sinkkuelämää eli Sex and the City. Höyhenenkevyen sarjan kertoja Carrie (Sarah Jessica Parker) piti kolumnia New Yorkin Manhattanin pintaelämän kummallisuuksista ja sinkkuina pysyttelevän naispiirin toilauksista.
Nyt Michael Patrick King on ohjannut sarjansa pohjalta kokoillanelokuvan Sex and the City - Sinkkuelämää. Tv-sarjan kuuluisa nelikko Parker, Kim Catrall, Cynthia Nixon ja Kristin Davis ovat mukana pääosissa. Jälleen pohditaan kevyesti nuoren naisen elämää ja etsitään rakkautta. Sinkku taitaa sittenkin kaivata avioon.
Valitettavasti elokuva jää ulkokohtaisten ja teennäisten kohtausten sarjaksi. Ne eivät kehity tai johda mihinkään. Tv-sarjan katsojalle elokuva voi olla jälleennäkemisen ilo, mutta en ihmettelisi, jos monet Carrien ja kumppanien vannoutuneet ystävät olisivat pitkitetyn elokuvan nähtyään lopen kyllästyneitä.
Ei se vastannutkaan suuria odotuksiamme.
================================================

Sex and the City - Sinkkuelämää on oikea hyötykapitalismin riemuvoitto. Ei ole mikään uutinen, että Hollywoodin megaelokuvien yhteyteen on kehitelty oheistuotteita - kaiken maailman myytävää pikkukrääsää nukeista kirjoihin. Mutta Michael Patrick Kingin elokuvaersiossa (tai elokuvakierrätyksessä) merkkituotteet ja tuotesijoittelu on viety huippuunsa. King ei ole mikään moraalinen elokuvataiteilija, vaan ahne bisnesmies, jonka merkkituotesaavutusta Donald Trumpkin saattaa ihmetellä (ihailla).
===============================================

Samaa on sanottava elokuvan ensi-iltaa edeltäviin viikkoihin keskitetystä markkinointikampanjasta. Elokuvahan tuli lähes samaan aikaan kinoihin joka puolella maailmaa. Yhdysvalloissa ensi-ilta oli 30.5. ja täällä Suomessa viikkoa myöhemmin.
Ennen ensi-iltaa meillä esiteltiin erilaisissa viihdelehdissä Sinkkuelämää-naisia pohtimassa elämän peruskysymyksiä tai pukeutumassa elokuvan nelikon merkkivaatteisiin. Tv-sarjaan umpirakastuneet tytöt ostivat elokuvanäytöksiä ennalta. Voi puhua ilmiöstä, joka saattaa tosin poksahtaa rikki kuten ilmapallo lapsen kädessä.
Tähän on tultu: Nyt mennään journalismin etiikan unohtaneiden viihdelehtien ja Hollywoodin kylmien kvartaalikapitalistien ehdoilla. USA:ssa Sex and the City oli heti katsojatilastojen ykkönen. Suomessa elokuva keräsi 51. kopiolla (!!!) ensi-iltaviikonloppuna 51 414 katsojaa. Levittäjäyhtiö FS-Filmin mukaan se oli vuoden paras avaustulos lipputuloissa ja kaikkien aikojen paras kesäkuun avaus.
====================================================

Tällaista on elokuvakulttuuri Yhdysvalloissa ja Suomessa tätä nykyä. Se on silkkaa katsojien pettämistä. Yritä siinä sitten olla välineeseen uskova elokuvataiteilija, joka haluaisi kertoa erilaisia, poikkeaviakin, hiukan syvällisiäkin tarinoita ihmisen elämästä ja osasta.

Ajankohtainen kommentti

TV1:n Yle Teema-kanavan entinen kanavajohtaja ja nykyinen Ylen strategia- ja kehitysjohtaja Ismo Silvo on saavuttanut miehen iän. 50-vuotishaastattelussaan (HS 8.6) pohditaan arvoja ja yleläisyyttä. Silvo suunnittelee työkseen Ylen tulevaisuutta. Silvo antaakin kaiken arvon Yle:n toimistusjohtajan Mikael Jungnerin linjauksille ja työlle. Jungner on ehdottanut Ylen sisältöjen jakelua minne tahansa ja yhteistyötä kaupallisten mediayhtiöiden kanssa.
====================================================

Synttärihaastattelusta paistaa oma kehu. Kaikki on Yle:ssä hyvin, yleläiset onnellista porukkaa. Euroopassa Yleisradiota pidetään innovatiivisena yhtiönä, jopa esikuvana. Silvon mukaan Yle on paljon parempi yhtiö kuin BBC" Jne.
Jotta totuus ei unohtuisi, niin Yle:ssä on viime vuosina irtisanottu työntekijöitä ja ulkoistettu ohjelmatuotantoa niin kuin BBC:ssä (tosin yhtiön draamatuotanto on edelleen elossa).
Jos Yle on kaikessa parempi kuin BBC, niin missä ovat Ylen omat tv-sarjat, yleläinen draama, joka kukoisti takavuosina, miksi Ylen tv-uutiset ovat sisällöltään paljon kapeammat kuin Britannian yleisradioyhtiöllä. Jne.
==============================================

Tv-ohjelmistoa seuraava on huomannut, että ulkopuoliset tv-tuotantoyhtiöt tekevät nykyisin Ylen ohjelmat. Poikkeuksiakin löytyy. Sellainen on kesäkauden ilmeisesti ainoa kunnollinen "yleläinen" ohjelma, TV1:n kulttuurin tuottama Levengood Suomesta. Erinomaisella Eeva Kilpi -osuudella viime sunnuntaina alkanut ohjelma oli pakko katsoa alusta loppuun. EM-jalkapallo jäi hetkeksi väliin.

Dustin Hoffmanin suuruuden aika oli ennen

Hollywoodin liberaalit älykkönäyttelijät ovat ylittäneet seitsemänkymmenen vuoden ikäpaalun. Siis Robert Redford (s. 1937), Warren Beatty (s. 1937) Jack Nicholson (s. 1937) ja Dustin Hoffman (s. 1937). Oikeastaan Al Pacinokin kuuluu joukkoon, vaikka on täyttänyt vasta 68 vuotta.
Dustin Hoffman, tuo pieni hauska mies, aloitti Hollywoodissa nelikosta viimeisenä. Hoffman on tänään ajankohtainen Suomessa. Hänellä on rooli kinoissa ensi-iltaan tulleessa Lumotussa lelukaupassa.
Harmittaa Hoffmanin puolesta. Ei hänen kaltaisillaan suurilla kyvyillä ole enää paljonkaan mahdollisuuksia saada kunnon rooleja kunnon elokuviin nyky-Hollywoodin kylmässä elokuvabisneksessä. Lumottu lelukauppa on hölynpölyä.
========================================

Dustin Hoffman oli vuonna 1967 Mike Nicholsin Miehuuskokeen sensaatiomainen tulokas. Elokuva oli oman aikansa juttu, todellinen menestystuote, rohkeakin. Ennen kaikkea se muistetaan Hoffmanin originellin roolityön lisäksi Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson -biisistä. Biisi sopi mainiosti elokuvan rentoon ja vapautuneeseen, virkeään kerrontaan.
Miehuuskoe oli kuitenkin vain trendikäs hittielokuva. Sen jälkeen Dustin Hoffman näytteli monessa muussa, paljon merkittävimmässä amerikkalaisessa elokuvassa.
Ehkä parasta Hoffmania oli 1970-luvun Presidentin miehet, jossa hän näytteli Washington Postin toista tutkivaa roimittajaa Robert Redfordin rinnalla. Kysymys oli kuuluisasta lehtimiesteosta, joka suisti valehdelleen presidentti Richard Nixonin Valkoisesta talosta.
Jokin aika sitten kuolleen Alan J. Pakulan ohjaama elokuva on mestarinäyte kahden miesnäyttelijän täydellisestä tiimityöstä. Hoffman ja Redford paneutuvat hetkittäin lähes äänettömästi tutkintaan, selvityksiin, haastatteluihin ja kirjoitustyöhön.
============================================

Suomeksi dubattu, vaisu, lumoton Lumottu lelukauppa on tarkoitettu lapsikatsojille. Lelukauppiasta esittävä Dustin Hoffman on elokuvassa niin hyvä kuin puitteet sallivat. Hauska yksityiskohta nousee mieleen vuosikymmenien takaa: Lumotun lelukaupan lelukauppias on 243-vuotias. Siis kaksi kertaa + yksi vuosi vanhempi kuin nuoren Dustinin maskeerattu Jack Grabb, haastattelijalle tarinansa kertova vanhus Arthur Pennin westernissä Pieni suuri mies (1971).
Pieni suuri mies oli Dustin Hoffmanin taidokas soolo, traaginen ja koominen tutkielma opportunistista, joka oli puoliksi valkoinen ja puoliksi intiaani. Pennin elokuva kertoo monisyisesti, totta ja fiktiota sekoittaen Yhdysvaltain intiaanien asemasta ja osasta 1800-luvun puolivälistä aina nykypäivään.
Arthur Penn riisui lännen myytit, Dustin Hoffman teki Jack Grabbista epäsympaattisen henkilön, jota suuri yleisö ei tullut mielellään katsomaan.
============================================

Pienen suuren miehen kaltaisia poliittisia elokuvia ei voi enää tehdä Hollywoodissa. Ei myöskään sellaisia kiinnostavia ihmis- ja roolikuvauksia, joissa nuori Dustin Hoffman oli mukana 1970-luvun alkupuolella. Parhaalla kaudellaan.
Otetaan vaikka esimerkiksi Sam Peckinpahin viiltävä Olkikoirat, jossa Hoffman esittää kotiaan puolustavaa tavallista kansalaista. Tai mitä sanotte Bob Fossen mustavalkoisesta, lähes dokumentaarisesta Lennystä, jossa Dustin tulkitsi rohkeasti 1950-luvun yökerhokoomikkoa Lenny Brucea. Radikaalia, epäsovinnaista, seksuaalisia tabuja rikkovaa ohjelmistoa lavalla esittänyt Lenny joutui jatkuvasti kahnauksiin poliisien ja tuomarien kanssa. Hoffman eläytyi älyllä ja tunteella maineikkaaksi yökerhokoomikoksi.
Eikä pidä unohtaa aivan 1960-luvun lopulla valmistunutta legendaarista Keskiyön Cowboyta. Siinä Dustin Hoffman tulkitsee maagisesti New Yorkin Times Squaren pummia Ratso Rizzoa. Suoritus oli jo ulkoisesti hämmästyttävä.

Ajankohtainen kommentti

Yle:n toimitusjohtaja Mikael Jungner kuulutti taannoisessa Helsingin Sanomien haastattellussa, että lupamaksurahoilla kustannettu julkisen palvelun yhtiö aikoo pelastaa suomalaisuuden (5.5.2008). Tarkoitusperä ei oikein selvinnyt.
Kesän tv-ohjelmakarttaa silmäillessä täytyy heti sanoa, että Yle on muuttunut ulkomaisen sarjafilmi- ja elokuvaohjelmiston välittäjäksi. Suuri osa ulkolaisesta kesätarjonnasta on uusintoja. Tällä politiikalla säästetään rahaa. Se tiedetään, mutta suomalaisuuden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä.
==========================================

Mahdottomasti maksavia suuria urheilukilpailuja Yle kyllä välittää. Niin huomenna (7.6) alkavat jalkapallon EM-kilpailut Sveitsisitä ja Itävallasta kuin kesäolympialaiset elokuussa Pekingistä.
Yle välittää runsaasti kotimaisia yleisurheilu-kisoja. Muutakin kansallista urheilua. Siis suomalaisuus toteutuu ainakin hypyissä ja juoksuissa.
========================================

On Ylellä kesällä yksi kotimainen draamasarjakin - vai onko se viihteellinen tosi-tv -sarja: Kaikki Puumalan puolesta. Yle kysyy, voiko tv-ohjelma muuttaa kurjistuvan paikkakunnan kurssin? Eli löytyykö yhteisöstä voimaa, kotiseuturakkautta ja uskallusta ryhtyä tekemään
jotain aivan uutta.
Sekö pelastaa kesällä suomalaisuuden?

Indiana Jonesin tarpeeton paluu

Alkuviikolla paikallisen K Citymarketin hyllyyn ilmestyivät dvd-kopioina kaikki 1980-luvun Indiana Jones -elokuvat. Tyhmenpikin tajusi, että uusin eli neljäs Indy-seikkailu on tulossa teattereihin. Kuulemma samaan aikaan joka puolella maailmaa.
Todellakin: Indiana Jones ja kristallikalllon valtakunta räjähtää Helsingissäkin useisiin elokuvateattereihin, Tennispalatsin ja Kino-Palatsin saleista Tikkurilan Kino Grandiin, Itäkeskukseen, Studio Järvenpäähän ja Kauniaisten Bio Graniin.
Indy-seikkailun isolla kopiomäärällä pyritään putsaamaan nuorten leffassakävijöiden rahat. Kaiketi myös muuallakin Suomessa kuin vain pääkaupunkiseudulla. Näin toimii Hollywood-johtoinen elokuvateollisuus.
==================================

Alkuperäinen Indy-elokuva Kadonneen aarten metsästäjät ilmestyi teattereihin 1981. Se oli Hollywoodissa komennon ottaneiden tuottaja-ohjaaja George Lucasin ja ohjaaja Steven Spielbergin ensimmäinen seikkailuelokuva. Se sai jatkokseen vuoden 1935 Shanghaihin vievän Indiana Jonesin ja tuomion temppelin (1984) ja Euroopassa sekä pyhällä maalla pyörivän Indiana Jonesin ja viimeisen ristiretken (1989). Jälkimmäisessä seikkailuelokuvassa oli huomattavaa Sean Conneryn tulo Indyn (Harrison Ford) isän rooliin.
Kadonnen aarten metsästäjät oli tekijöiden nöyrä kunnianosoitus Hollywoodin kultakauden seikkailuelokuville ja niiden tähdille, etenkin Errol Flynnille. Steven Spielbergin ohjauksessa korostui poikamainen ilo, jonkinlainen viattomuus: eletään vielä aikaa, jossa kaikki ei ole kaupan, paha pystytään nujertamaan ja sankari uskoo nuhteettomuuteen.
Jatko-osissa Steven Spielbergin ote löystyi, mukaan tuli kasinoajalle luonteenomaista kyynisyyttä.
Luonteenomaista oli, että kolmannessa osassa Indiana Jones ja viimeinen ristirietki vihollisia olivat kliseemäisesti natsit. Kolmannessa osassa esiteltiin myös nuori Indy edesmenneen lahjakkaan River Phoenixin hahmossa. Tämä lienee tekijöiden jippo hyödyntää Indy-aineistoa myöhemmin televisiossa: 1990-luvun alussahan meilläkin esitettiin tv-sarjaa Nuori Indiana Jones seikkailee.
=====================================

Alkuperäiseen Kadonneen aarteen metsästäjiin verrattuna kaikki jatko-osat - myös tämä kolmas Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta - ovat keinotekoisia. Uusin jopa epäuskottava, mielikuvituksellinen satuseikkailu, selkeä lastenelokuva, jos siinä (ja aikaisemmissa jatko-osissa) ei olisi niin paljon raakuutta ja väkivaltaa.
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on tarpeeton lämmitysyritys, tekijöiden epätoivoinen ele rahastaa vielä kerran tuottavaksi koetulla kaavalla (muistettakoon että Lucas ohjasi onnettomat jatko-jatko-osat joitakin vuosia sitten 1970-luvun lopun tieteisleokuvalleen Tähtien sota).
====================================

Aikaisemmin Indy etsi Liiton arkkia ja Graalin maljaa. Nyt hän on löytänyt uuden kohteen: inkojen kadonneen kultaisen kaupungin. Tämä juonne jää sittenkin vähemmälle, jopa taka-alalle, sillä tekijät ovat kiinnostuneimpia kylmän sodan nostalgiasta. 1950-luvulle sijoittuvan Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta vihollisia ovat - yllätys, yllätys - neukut. Cate Blanchettin näyttelemä Irina on kuin raapaistu takavuosien James Bond -seikkailuista.
Anteeksiantamatonta uudessa Indyssä on jännityksen puute. Tekijät ratsastavat ylimielisyyden harjalla: kyllä me osaamme vääntää seikkailua vaikka mistä, olemmehan sen todistaneet niin monta kertaa aikaisemmin. Nyt eivät enää osaa, joko aika on jättänyt Steven Spielbergin (61 v.) tai ohjaajan kyvyt ovat hiipumassa.
Kulmikas Harrison Ford (65 v.) on sankari-Indynä ikääntynyt pökkelö. Toimintajaksoissa hänen energiansa ja vauhtinsa eivät riitä.

=======================================

Ajankohtainen kommentti

"Yle välittää", "Suorana vain Ylen kanavilla". Lupamaksurahoilla huseraavan Yleisradion Tv-urheilun itseriittoisuus ärsyttää. Muutaman valtion pelaamista jääkiekon MM-kisoista tehtiin kuin Ylen kisat. Viime keskiviikon Mestareiden liigan loppuottelun studio-osuudessa juontaja Tapio Suominen jaksoi muistuttaa, että kesäkuussa alkavat Jalkapallon EM-kisat nähdään suorana vain Ylen kanavilla.
Uskotaan, mutta kamppailu suurten urheilutapahtumien tv-oikeuksista on nykyään niin veristä ja summat hipovat pilviä, että ei ole yhtään varmaa, välittääkö Yle suorina jatkossa jalkapallon EM- ja MM-kisoja. Entä jos Nelonen Urheilukanavallaan tai MTV3 muuten vain lyövät pöytään isommat tarjousrahat?
Tai maksullinen Canal+ kaappaa lisää tv-pelejä?
======================================

Jotta suurten urheilutapahtumien televisiointi palvelsi parhaiten meitä katsojia, joilla ei ole maksukanavia, niin nokittelun ja kilpailun aika saisi väistyä. Yle voisi tulla yhteistyöhön kaupallisten kanavien kanssa - mukaan osakkaana Urheilukanavaan - jotta isot kisat pystyttäisiin pitämään maksuttomilla kanavilla. Silloin myös ikuinen ruikutus urheilun ylitarjonnasta loppuisi.

Troellin Amerikka-eepos FST-Vitosella

Ylen FST5 näyttää lauantai-iltaisin pohjoismaalaista elokuvaa, uutta ja vähän vanhempaakin. Silloin kannattaa kääntää kanavalle, joka taitaa muuten jäädä aika vähäisen katsojakunnan omaisuudeksi.
Tämän lauantain (10.5.) pohjoismaalainen elokuva on Jan Troellin suurenmoinen Amerikka-eepos Maastamuuttajat (Utvandrarna, Ruotsi 1971). Se on 1960-luvun uuden ruotsalaisen elokuvan kärkiohjaajiin kuuluneen Troellin pääteos. Sen jälkeen Troellin saavutuksista pitää mainita 1980-luvun elokuva Kotkan lento ja 1996 valmistunut upea kirjailijakronikka Hamsun. Molempien elokuvien pääosat näytteli Max von Sydow.
========================================

Jan Troell syhtyi 1931 Limhamnissa, Malmön ulkopuolella. Troell kouliutui 1950-luvulla peruskoulunopettajaksi. Koulumaailman tuntoja hän peilasikin koskettavasti vuoden 1968 elokuvassaan Ole Dole Doff. Kaksi vuotta aikaisemmin oli valmistunut Troellin sykähdyttävä esikoisteos Tässä on elämäsi, Eyvind Johnsonin romaaniin perustuva kertomus nuorukaisen kasvusta 1900-luvun alussa. Kaikkien aikojen parhaiden ruotsalaisfilmien äänestyksessä Tässä on elämäsi sijoittui neljänneksi. Eikä ihme.
========================================

Jan Troell ja toinen malmölainen Bo Widerberg palauttivat 1960-luvulla yhteiskunnallisen perinteen ruotsalaiseen elokuvaan. Perinne oli katkennut, ja
kannattaa muistaa, että maailmankuulu ohjaajamestari Ingmar Bergman kuvasi tuotannossaan mieluimmin ihmisyyden yleisiä kysymyksiä, syvyyspsykoligisoi esimerkiksi ihmisen Jumala-suhdetta.
Bo Widerberg ja Jan Troell elvyttivät työläiskuvaukset, kertoivat modernin elokuvan keinoin ihmisen taistelusta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, esittivät kunnianosoituksen menneisyydelle ja inhimilliselle kasvulle. Widerbergin malmölaiselokuva Korppikortteli (1963) oli kehityskertomus, paremman elämän tavoittelun lähes dokumentaarinen peili, mutta samalla kommentti hyvinvointivaltiosta ja kansankodin tilasta.
========================================

Vilhelm Mobergin romaaniin perustuva Maastamuuttajat (Jan Troell elokuvasi sen yhdessä Bengt Forslundin kanssa) liittyy suureen Amerikkateemaan. Vähän aikaisemmin Amerikkaan tuloa oli kuvannut Elia Kazan loistavassa eepoksessaan America, America. Kazan oli turkkilainen emigrantti, ja America, Americassa hän kuvaa siirtolaisen amerikkalaista unelmaa oman setänsä tarinana.
Troellin Maastamuuttajien päähenkilöt ovat 1800-luvun loppupuolen köyhiä ruotsalaisia viljelijöitä (Max von Sydow ja Liv Ullmann). Olosuhteet puristavat heidät ahtaalle. On lähdettävä pois, lähdettävä Amerikkaan, jota niin moni on kuvannut toivon ja täyttymyksen maana. Paratiisina.
Maastamuuttajien päähenkilöiden Amerikka löytyy hyvässä ja pahassa Minnesotassa, johon usea muukin ruotsalainen ja suomalainenkin maahanmuuttaja päätyi. Lumen ja jään maa oli lähellä pohjoismaalaista sielua.
Jan Troell ohjasi 1972 Maastamuuttajille jatko-osan Uudisraivaajat, joka ei ole taiteellisesti samaa luokkaa.

Ajankohtainen kommentti

Millenniumin eli vuosituhannen vaihteen aikoihin it-hype oli huipussaan. Internet nähtiin ansaintalogiikan uutena kehtona: siellä voisi ikään kuin painaa rahaa - melkein ilmaiseksi. Aivan näin ei käynyt.
Noihin aikoihin nettiin ilmestyi suomalaisen yhtiön portaali, jossa seurattiin urheilua ja etenkin jalkapallon Englannin Valioliigaa. Se oli aika alkeellinen portaali, mutta kyllä se viittasi tulevaan. Ei vielä voitu nähdä videona tietokoneen ruudulla, siis liikkuvana kuvana - kuten nyt - miten Sami Hyypiä pukkasi maalin Liverpoolille.
============================================

Ennustin silloin HS-kolumnissani, että tv-urheilulähetykset tulevat siirtymään jatkossa yhä enemmän verkkoon. Sain palautetta professoritason ihmisiltä, joiden mielestä puhuin pötyä. Puhuinko?
Googlen hallinnoima YouTube ("Broadcast Yourself") saattaa näyttää nykyisin sivustoillaan elävää kuvaa vaikkapa jalkapalloilija Timo Furuholmin viime torstaina Turun Interille tekemän voittomaalin. Minuutti, pari ottelun jälkeen.
Viestintämaailman muutos koskee myös tv-urheilua. Ei enää jäädä odottamaan Urheiluruudun otteluvälähdyksiä, vaan ne ovat nähtävillä heti netissä.
============================================

Helsingissä viikolla järjestetyssä Yle-SLU -foorumissa kehityksestä kuultiin tiukkaa puhetta. Julkisen palvelun kanavat kuten Yle menettävät jatkossa oikeuksiaan suurten urheilukilpailujen televisiointiin, ei vain maksukanaville, vaan myös näille netin toimijoille. Ja totta: Mikael Jungnerin Ylekin on nykyisin välittämässä urheilua netin kautta.
Jatkossa Yle lupaa tarjota urheilujärjestöille mahdollisuuden esittää kilpailutapahtumiaan nettipalveluna.
Vai You Tubeko ne nappaa ensin? Eli saa nähdä, heittääkö Tero Pitkämäki keihästä ja nähdäänkö Hakan Vallu Popovitshin nerokkaat syöttökikat kesällä Ylen tai jonkun lehtitalon netissä vai Googlen You Tuben välähdyksissä?
Pitää kysyä, toppuutella. Mitä maksaa? Ja kenellä on tekijänoikeudet? Ja nähdäänkö esimerkiksi Tapiolan stadionilla surraamassa lukuisten toimijoiden kameroita vai vain otteluvälähdykset ostaneen toimijan kamera?
Entä mobiili? Jos me istumme pojan kanssa Hongan ottelussa Tapiolassa, niin lähettääkö You Tube Hermanni Vuorisen tekemän maalin heti kännykän näytölle?
Aika kiehtova on urheiluviestinnän lähitulevaisuus.
(Enemmän aiheesta: Timo Järviön artikkeli "Verkko mullistaa tv-urheilulähetyksiä", HS/Urheiluosasto, 9.5.2008)

Elokuva-arkiston kesä alkaa Orionissa

Suomen elokuva-arkisto, valtiollinen laitos, muuttui tammikuun alussa Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi. Eli nyt tähän entiseen, yli viisikymmentä vuotta vanhaan elokuva-arkistoon kuuluvat myös televisio- ja radiopuolet.
Muutos on sivuutettu lähes huomiotta mediassa. En minäkään sitä olisi huomannut, jos en olisi saanut kotiin elokuva-arkiston kesäkauden ohjelmistovihkoa. Kysymys on Helsingin Eerikinkadun Orionissa toimivasta laatuelokuvan esityssarjasta.
Elokuva-arkiston esityssarjat olivat 1960-luvun alussa samassa Orionissa. Ensikosketus Orioniin tuli toisen käden kautta. Meillä oli 1960-luvun alussa Kajaanissa valtakunnallistakin huomiota saavuttanut elokuvalehti Me´lies ja elokuvakerho Katekino. Lehden toimittajista muutama teki opintomatkan Helsinkiin. Elokuva-arkiston perustajiin kuulunut Aito Mäkinen hankki heille tietenkin liput Orionin esityksiin.
===============================================

Elokuva-arkisto toimi yhdistyspohjaisena kulttuurilaitoksena aina 1970-luvun loppupuolelle. Esityssarjojen ohella sen päätoimintoja olivat elokuvasta julkaistun materiaalin (esim. kritiikit) säilyttäminen, elokuva-aiheinen kirjasto ja Suomeen tuotujen elokuvien taltioiminen. Siis vuokraamot luovuttivat aina yhden kopion maahantuomastaan elokuvasta elokuva-arkistoon. Tehtävät ovat edelleen samat, mutta lisänä voidaan huomioida laadukas julkaisutoiminta ja vanhojen elokuvien pelastustyö. Koko historian voi lukea täältä: http://www.sea.fi/filmintahden/
===============================================

Arkiston esityssarjat ovat minun muistikuvien mukaan toimineet Bristolissa, Rexissä, Savoyssa, Joukolassa (nykyinen Kom-teatteri) ja lopulta tässä Eerikinkaudn Orionissa, jota on kunnostettu muutaman kerran. Se palvelee mainiosti arkiston asiakaskuntaa.
Tosin edelleen voi kysyä: eikö Suomella ole varaa Kansalliseen elokuvateatteriin, jossa voitaisiin laajemminkin jakaa elokuvatietoutta ja elämyksiä filmistä syvemmin kiinnostuneille. Ja jonka yhdessä teatterissa pyörisi aina suomalaisen elokuvan perinnettä esittelevä sarja.
==============================================

Suomen elokuva-arkisto on toiminut valtiollistuneena laitoksena kolmisenkymmentä vuotta. Seurasin valtiollistamistaistelua aika läheltä seitsenkymmenluvulla, sillä johtamani Suomen elokuvakerhojen liiton pieni toimisto sijaitsi elokuva-arkiston tiloissa Eteläranta neljässä eli Bernerin talossa.
Seitsenkymmenluvun elokuvapoliittisesta taistelusta ei jäänyt eloon oikestaan mitään muuta kuin elokuva-arkiston valtiollistaminen. Eli taattiin arkistolle kaikki olennaiset tehtävät valtion virastona.
Joku voi tietenkin väittää, että valtiollistaminen toi arkistoon byrokratian. Mutta ainakaan Orionin kesäesityssarjan ohjelmistovihkoa selaillessa tällaisesta ei ole merkkiäkään. On kattava ranskalaisen elokuvan sarja, viime kesänä kuolleen Ingmar Bergmanin tuotannon ja italialaisen Bernardo Bertoluccin hienojen filmien esittelyt. Sekä paljon muuta.
===============================================

Otan yhden suosikkini kesäsarjasta esille, näin Pariisin kevään 1968 neljäkymmenvuotismuistokeväänä: Bertoluccin The Dreamers. Vuonna 2003 valmistunurt upea elokuva nuoren sukupolven haaveista, kapinasta ja seksuaalisesta vapautumisesta sivuutettiin meillä teattereissa vähin äänin. Nyt Bernardo Bertoluccin elokuva kannattaa nostaa uudelleen parrasvaloihin.
The Dreamers muuten päättää arkiston kesän 14. ja 15.8.

Täältä näet kesän ohjelmiston: http://www.sea.fi/esitykset/kesa2008/teemat.html

Ajankohtainen kommentti

Jätin Nelosen Täydelliset naiset viime maanantaina väliin. Katsoin Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjaaman, näyttelemän ja yhdessä Harri Virtasen kanssa kirjoittaman Kymeenlakson laulun viimeisen jakson. Fantasinen jakso! Aivan nerokasta työtä. Ja vaikka vaikutteista ei voinut erehtyä - Bergmanin 1970-luvun keskusteluelokuva Kohtauksia eräästä avioliitosta - niin koomikkona tunnettu Petelius kohoaa nyt vakuuttavien elokuvantekijöiden ryhmään.
Kymeenlakson laulu - ainakin sen viimeinen synkimmistä synkin jakso - oli sykähdyttävä, ravisuttava elämys, sairaskertomus vailla vertaa. Ei tällaista suomalaista tv-sarjaa ole nähty sitten Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotien. Tämä traaginen maaseutuodysseia riipaisi suomalaisten kollektiivisia tuntoja 1970-luvun alkupuolella.