sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 52

Orfeuksen testamentti (Le Testament d´Orphée, Ranska 1960), ohjaus ja käsikirjoitus Jean Cocteau, kuvaus: Roland Pointoiseau, puvut ja veistokset: Janine Janet, lavastus: Pierre Guffroy, musiikki: Georges Auric, Martial Solal, Gluck, Bach, Wagner, pääosissa: Jean Cocteau (runoilija), Jean Marais (Oidipus) Jean-Pierre Leaud (koululainen), Nicole Courcel (nuori äiti), Daniel Gelin (lääkäri), Maria Cesares (prinsessa), Yul Brynner (ovivahti), tuotanto; Editions Cinematographiqus/Jean Thullier.

Jean Cocteau (1889-1963) oli sodanjälkeisen ranskalaisen kulttuurin "enfant terrible", skandaalien ja yllätysten sorvaaja, joka liikkui taiteen monella alueella. Hän ei ollut vain elokuvantekijä, vaan hän oli runoilija ja näytelmäkirjailija, romaanikirjailija, teatteriohjaaja ja näyttelijä, piirtäjä ja balettien suunnittelija.
Jean Cocteau myönsi, että elokuva ei ole hänen ammattinsa. Aikalaiset puhuivat hänestä aina runoilijana, sinä tuntemattomana ja kuuluisana runoilijana, joka ei edusta mitään koulukuntaa. Cocteau selitti aikanaan paljon tekemisiään eri kirjoituksissa. Runoilijan tehtävästä hän totesi: "Runoilija ei saa pohtia runoutta, runouden, runojen täytyy syntyä itsestään. Tekstin on oltava kuivaa ja yksinkertaista. Runouden pitää syntyä kuvien organisaatiosta."
Jean Cocteaun elokuvantekijän ura alkoi vuonna 1925. Hän oli vasta 26-vuotias, mutta ilmeisen varhaiskypsä, sillä Cocteau oli julkaissut kuusitoistavuotiaana ensimmäisen runoteoksensa "Le lampe de d´Aladin". Cocteaun on sanottu kiinnostuneen elokuvasta kuvataiteen pohjalta. Hänelle liikkuva kuva oli mysteerio ja runoilijan pikantti sivuaskel. Cocteau oli 1920-luvun puolivälissä masentunut, joten nuori taiteilija ryhtyi käyttämään oopiumia, mutta siitä ei koitunut hänelle mielen vankilaa.
Jean Cocteau toteutti uransa aikana lukuisia lyhytfilmejä ja joukon kokoillanelokuvia, jotka hämmensivät ja ihastuttivat, suututtivat ja löivät ällikälle. Koskaan Cocteaun elokuvat eivät tavoittaneet suurta yleisöä, mutta yleisö tunsi hänet lehtien palstoilta. Juorut levisivät median kautta, ja niitä lisäsi taiteilijan poikkeava seksuaalinen suuntautuminen.
Toteuttaessaan ensimmäistä kokoillanelokuvaansa Runoilijan verta (1930) Cocteau väitti, että ei arvannut työhön ryhtyessään kyseessä olevan elokuvan, jota esitettäisiin katsojille. Kyllä sitä esitettiin, joka puolella maailmaa, mutta ennen kaikkea erikoisnäytännöissä ja yliopistojen elokuvakerhoissa. Tuo elokuva kiinnosti ja kiihotti valikoivaa yleisöä.
Runoilijan veren jälkeen valmistuneita kuuluisia Cocteau-elokuvia ovat Kaunotar ja hirviö (1946), Kaksoiskotka (1947), Hirveät vanhemmat (1948), Orfeus (1950) ja valintani Orfeuksen testamentti.
=====================================================================================================
Orfeus oli antiikin kuuluisin runoilija ja muusikko, joka joutuu erilaisten koitosten ja pettymysten jälkeen eristäytymään maailmasta: hän alkaa kaivata vaimoaan Eyrydikeä. Orfeus näkee harhoja Eyrydikestä, joka lopulta kuolee. Tuskan vallassa Orfeus tunkeutuu manalaan, Kuolleiden valtakuntaan. Hän saa tuoda vaimonsa takaisin elämään, jos ei katso tätä koskaan kasvoihin. Kohtalo vain ei taida olla Orfeuksen puolella.
Jean Cocteau kiinnostui jo varhain Orfeus-aiheesta, joka on innoittanut kymmeniä säveltäjiä maailman sivu Monteverdistä Haydniin, Lisztiin... Cocteau laati vuonna 1925 Orfeus-aiheesta näytelmän, joka hätkähdytti yleisöä vähän samalla tavalla kuin espanjalaisen Luis Buñuelin surrealistinen Andaluusialainen koira pari vuotta myöhemmin. Nuoruuden näytelmässään Cocteau osoitti, mitä tuleman piti: näyttämölle koottiin kaikenlaista modernia esineistöä, ja vaikutelmaa tehostettiin muun muassa puhuvilla hevosilla. Cocteau halusi riisua mystiikan antiikin tragediasta.
Vuoden 1950 Orfeus-elokuva on näytelmän kypsempi versio, sisäistetty cocteaulainen leikki kuolemalla. Cocteau puhui jännityselokuvasta, jossa mytologia ja yliluonnolliset elementit leikkaavat toisensa. Kuolema on labyrintti, jonne kohtalo johdattaa runoilijan.
Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneessa Orfeuksen testamentissa ikään kuin vahvistetaan Orfeus-elokuvan ja varhaisen näytelmän teemat. Ikääntynyt Cocteau tilittää mennyttä elämäänsä ja vakuuttuu, että eloonjääminen on pelkkä harha. Siksi runoilijan - niin elokuvan Orfeuksen kuin sen tekijän Cocteaun - on katsottava peileihin, joissa hän näkee vanhenemisen merkit ja aistii lopulta kuoleman.
=====================================================================================================
Näin Orfeuksen testamentin maaliskuun alussa 1969 pienessä ja viihtyisässä Astrassa. Se oli tullut ensi-iltaan 28.2. Suomi-Filmi oli tarkistuttanut elokuvan elokuva-tarkastamossa kaksi vuotta aikaisemmin, joten ensi-iltaa pantattiin. Kävelin hiljaa Taka-Töölön kodistamme, jossa asuivat minun lisäksi vaimo ja hiukan yli vuoden ikäinen tytär, rauhaisalle Töölöntorille, jatkoin sieltä kohti Kauppakorkeakoulua, mutta hyvissä ajoin ennen sitä käännyin vasemmalle Tunturikadulle, jossa hieno pieni laatuelokuvateatteri Astra sijaitsi. Tuota elokuvataiteen pyhättöä ei enää ole.
Miksi kävelin hiljaa?
Olin maannut auto-onnettomuuden jäljiltä vedossa neljä kuukautta edellisen syksyn ajan, ensin Lohjalla ja sitten Töölössä. Se oli raastavaa liikkumattomuuden aikaa. Jaksoin sen syksyn nähdessäni pienen tyttäreni saapuvan vierailulle äidin sylissä. Pääsin pystyyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Täytyi opetella uudelleen kävelemään. Eikä se ollut helppoa.
Tuskin olisin pystynyt käymään elokuvissa ennen Orfeuksen testamenttia. Töitä kyllä aloittelin pikku hiljaa. Olin toiminut Suomen Sosiaalidemokraatin arvostelijatehtävän lisäksi vuodesta 1967 Aamulehden kriitikon Erkka Lehtolan juontajakumppanina TV2:n Filmikalenterissa, jota Leena Lohtander ohjasi Tampereen studiossa. Sairaalavaihe oli keskeyttänyt senkin työn, mutta muistan Lohtanderin tulleen kuvaajan ja äänittäjän kanssa alkukeväästä 1969 asuntoomme, jossa nauhoitettiin jokin juontamani pätkä. Orfeuksen testamentista en suinkaan puhunut tv-ohjelmassa, mutta Jean Cocteaun elokuvan kuvat elivät nauhoitusta tehtäessä vahvasti mielessä.
Vasta myöhemmin olin lukenut, että Orfeus-elokuva oli totaalinen taloudellinen fiasko. Jean Cocteau hivutettiin ulos ranskalaisesta elokuvateollisuudesta, mutta kuten runoilijan lausunnoista olemme saaneet lukea, niin sepä ei kiusannut häntä yhtään. Cocteau korosti aina olevansa "yksinäinen susi", jolle sopi paremmin paikka syrjässä valtavirrasta. Edes toisen maailmansodan jälkeen saavutettu arvostus elokuvaohjaajana ei muuttanut hänen kantaansa. Cocteaun 1950-luku kuluikin lyhytfilmien ja dokumenttien parissa.
Orfeuksen testamentti syntyi "sydämenpistosta", koska Cocteau aavisti loppunsa lähestyvän. Monet ovat ihmetelleet, miksi elokuvaa ei ole kelpuutettu Ranskan uuden aallon perusteosten joukkoon. Cocteauta tutkinut Claude Beylie on muistuttanut, että elokuva on sataprosenttinen esimerkki yhden tekijän teoksesta, joka vahvistaa 1950-luvun cahierslaisten luoman auteur-teorian. Mutta Cocteau oli liian vanha uudenaallon nuorten tekijöiden joukkoon.
=====================================================================================================
Astran näytännössä nuori kriitikko antoi silmänsä häikäistyä Cocteaun runollisista kuvista eikä paljon miettinyt, mistä elokuva kertoo. Myöhemmin sain sitten lukea, että Cocteaun mukaan elokuvassa ei ole oikein mitään "pointtia", ei aihetta, ei juonta, mutta sen kuvissa lepattaa runoilijan sielu. Cocteau lisäsikin elokuvan nimen perään lauseen "eli älkää kysykö minulta miksi?"
Nyt tiedämme, että 400 kepposen ohjaaja François Truffaut toimi kummina ja tukijana Orfeuksen testamentin tuotannossa. 400 kepposta (1958) menestyi niin hyvin, että Truffaut halusi sijoittaa rahojaan Cocteaun viimeiseen elokuvaan. Truffautin mukaan oli kulttuuriskandaali, että Cocteaun tapainen elokuvantekijä ei saa mistään rahoitusta.
Jean Cocteau tunnustikin, että Orfeuksen testamentti tehtiin Truffautin ansiosta. Cocteau ei koskaan kieltänyt kiitollisuuttaan Truffautille, sanoi nuoren ohjaajan tuoneen hänelle onnea. Elokuva omistettiinkin runoilijan testamenttina tuleville toisiaan seuraaville nuorisoille, jotka tukivat Cocteauta.
=====================================================================================================
Jean Cocteau kuoli lokakuun yhdennentoistapäivän iltana vuonna 1963: Hän oli kuullut aamulla Ranskan rakastaman laululinnun Edith Piafin poismenosta. Elokuvia tehdessään Cocteaulla oli tutkijoiden mukaan "toinen jalka elämän, toinen kuoleman puolella". Tuona lokakuisena iltana kuoleman laakson ovet olivat avautuneet lopullisesti. Jean Cocteau oli päässyt tuonpuoleiseen, jota hän oli yrittänyt selvittää elokuvissaan ateistina, aivan toisella tavalla kuin ruotsalainen Ingmar Bergman, joka kristittynä sisällytti vuoden 1956 Seitsemänteen sinettiin Gunnar Björstrandin Jönsin lausumat kuuluisat realistiset sanat: "Minun on pitänyt tulla muistuttamaan ihmisiä, että jokaisen on kuoltava."
Tajusinko Astran arvokkaassa teatterisalissa kevällä 1969, että kuviltaan säkenöivä Orfeuksen testamentti on erään elämäntyön synteesi. En, koska en ollut nähnyt Cocteaun aikaisempia elokuvia. Siihen tuli tilaisuus vasta vuosia myöhemmin, kun Suomen elokuva-arkisto esitti Cocteau-sarjan. Samalla arkiston julkaisusarjassa ilmestyi ranskalaisen elokuvaesseistin Claude Beylien kirjoituksista koottu Cocteau-teos. Astran valkokankaan edessä ymmärsin yhden olennaisen asian: kuvat ovat kuin uni, josta heräämme vasta kun saliin sytytetään valot.

Ei kommentteja: