ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 37

Gertrud (Gertrud, Tanska 1964), ohjaus ja käsikirjoitus Carl Th. Dreyer - perustuu Hjalmar Söderbergin näytelmään (1906) , kuvaus: Henning Bendtsen, Arne Abrahamsen, musiikki: Jurgen Jerslid, pääosissa: Nina Pens Rode (Gertrud Kanning), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (Gabriel Lidman), tuotanto: Palladium.

Kirjailija Hjalmar Söderberg kertoi kerran, että hän uskoo vahvasti lihan himoon, mutta myös ihmissielun parantumattomaan yksinäisyyteen.
Tanskan, Skandinavian ja koko maailman 1900-luvun alkupuoliskon elokuvataiteen mestari Carl Th. Dreyer ohjasi 75-vuotiaana testamenttifilminsä. Dreyer oli mannermainen ohjaajanimi jo mykän kauden aikana, sillä tanskalaisohjaajan mestarillinen Jeanne D´Arc -runoelma tehtiin 1928 Ranskassa. Suppeahkon tuotannon julkistanut Dreyer ohjasi Tanskan ja Ranskan lisäksi Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Häntä pidettiin yleisesti suurimpana skandinaavisena elokuvaohjaajana 1960-luvulle saakka, mutta sitten Ingmar Bergman anasti tittelin.
Muistan huiman hetken, kun sain kirjoittaa nuorena Uuden Suomen elokuva-avustajana ensi-iltakritiikin Carl Th. Dreyerin Gertrudista. Tehtävä osoitti, että ansioitunut vakituinen kriitikko Heikki Eteläpää luotti keltanokka-arvostelijaan.
Gertrud sai ensi-iltansa Suomi-Filmin maahantuomana 1.4. 1966 Helsingin Orionissa. Laadin elokuvasta ison arvioinnin. Se ei ole säilynyt, mutta muistan vieläkin kritiikin yhteyteen painetun valokuvan Nina Pens Rodesta. Arvostelua kirjoittaessani tiesin elokuvan olevan Dreyerin testamentti, mutta tiesin myös jotakin ohjaajan tyylistä, sillä olin nähnyt elokuvakerhoissa aikaisemmin Jeanne D´ Arcin lisäksi vuonna 1955 valmistuneen huikaisevan Sanan.
=====================================================================================================

Gertrud oli Carl Th. Dreyerin uusin elokuva kymmeneen vuoteen. Hän halusi kuvata Hjalmar Söderbergin naturalistisen näytelmän, koska siinä vahva nainen etsii paikkaansa erilaisten miesten elämänpiirissä. Mutta Dreyer päätti muuttaa näytelmän sävytykset, tehdä elokuvastaan suuren tragedian. Tapaamme vanhan, kuolemaan valmistautuvan Gertrudin, joka tilittää elämäänsä ja miessuhteitaan. Hän on ollut naimisissa, mutta ei ole saanut vastakaikua haluilleen ja toiveilleen aviomieheltään Gustavilta. Gertrud päättää jättää miehensä ja etsiä onnea nuoren muusikon seurasta.
Tämäkään suhde ei toimi Gertrudin haluamalla tavalla, joten hän etsiytyy vielä uusien miesten piiriin.
Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin Getrud tajuaa olevansa täydellisesti miestensä yläpuolella. Miehet eivät pysty antamaan mitään uutta Gertrudille, joka on älykäs ja tunteva, vapaa ja voimakas, oman tahtonsa ja elämänsä sankaritar. Tällaista naista ei vain hyväksytä miesten hallitsemassa maailmassa, yhteiskunnassa, jossa roolit on määritelty tarkoin.
Dreyerin viimeinen elokuva tuotti meille yllätyksen. Olimme uskoneet ohjaajan kuvaavan aina naisia, jotka ovat joko miesten tai olosuhteiden uhreja. Nyt Dreyer halusi kertoa naisesta, joka ikään kuin testaa miessukupuolta ja huomaa lopulta, että hän ei voi rakentaa elämäänsä miesten varaan. Gertrud hylkää miehensä ja valitsee yksinäisyyden. Voimakkaan emotionaalisen latauksen synnyttämän elokuvan loppuhetkissä lepattaa henkisen vapautumisen tuska, joka johtaa valaistukseen. Elokuva päättyy hautapaateen, johon on kaiverrettu testamentallisesti lause: "Amor omnia".
=====================================================================================================

Carl Th. Dreyer pyrki tuotannossaan plastisuuteen ja täydellisyyteen. Hän oli yksityiskohtien mestari, joka totesi kerran tavoitteistaan: "Sitten kun elokuvan kaikki taiteelliset ominaispiirteet sulautuvat tiukasti toisiinsa, niin että yhtäkään niistä ei voi poistaa tai muuttaa turmelematta kokonaisuutta, filmiä on lupa verrata arkkitehtooniseen luomukseen."
Dreyer oli kuvan runoilija niin mykän kauden Presidentissä (1920), Jeanne D´Arcissa kuin myöhemmissä Vampyyrissä (1932) ja varsinaisessa ensimmäisessä äänifilmissään Vihan päivissä (1943). Vähitellen puheen osuus ja näyttelijätyön voima alkoivat korostua Dreyerin tyylissä. Siitä on hyvä esimerkki Sana, jossa Dreyer-tutkijoiden mukaan elokuvataiteen Giotto on edennyt mykänfilmin päivistä renessanssin runsauteen.
Gertrudia ensimmäisen kerran katsoessani hämmästelin Dreyerin tyyliteltyä niukkuutta tilakäsityksessä. Ilmaisu on hyvin keskitettyä, jopa rajattua, mutta kerronta on niin voimakasta, että ei voi puhua mistään teatterikappaleen askeettisesta tulkinnasta. Dreyer tekee elokuvaa, josta on riisuttu lähes kaikki lähikuvat, eikä tilanteita ole vauhditettu millään sovinnallisella toiminnallisuudella.
Carl Th. Dreyer harrastaa pitkiä otoksia, jotka antavat henkilöille ja tilanteille riittävästi aikaa kehittyä ja hengittää. Tässä mielessä Dreyerin testamenttielokuva lähenee arkkitehtuuria, jota hän on pitänyt enemmän elokuvataiteen sukulaisena kuin musiikkia tai runoutta. Siitä huolimatta nekin ovat esillä tanskalaismestarin teoksissa.
=====================================================================================================
Entä uskonnollisuus Dreyerin elokuvissa? Se oli epäilevää, pohtivaa, mutta jossakin elämän ja kuoleman leikkauspisteessä lopulta antautumista Jumalalle - kuten maanmiehellään, filosofi ja teologi Sören Kierkegaardilla (1813-1855).

Naisten elämää monisäikeisesti               * * * *









Saara Cantell on ohjannut hienon pienen elokuvan Kohtaamisia seitsemän erilaisen ja eri-ikäisen naisen elämästä. Elokuva on kerronnaltaan monitapahtumainen. Naisten kohtalot kulkevat elokuvassa rinnakkain. Kerrontamuoto on tuttu Robert Altmanin loistokkaasta 1990-luvun elokuvasta Short Cuts - Oikopolkuja, joka perustuu Raymond Carverin novelleihin ja runoon. Altmanin elokuva jäsensi järistystä odottavan Los Angelesin taivaan alla lukuisten henkilöiden tarinat, joiden yhteisenä nimittäjänä voisi olla Carverin ajatus: "- Ja saitko elämältä minkä halusit, saitko. - Minä sain. Ja mitä sinä halusit. - No, kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni rakastetuksi maan päällä."

Saara Cantellin Kohtaamisissa kohta kahdeksankymppinen Martta (Anneli Sauli) tapaa tyttärentyttärensä Emmin (Jenni Banerjee), joka tarvitsee rahaa hankkiakseen aineita. Emmi haluaisi saada isoäitinsä arvokkaan korun. Kahden naisen jännittynyt kohtaaminen avaa elokuvan. Myöhemmin tavataan liuta muita naisia, joiden tarinoihin liittyy pieniä iloja ja suuria suruja. Elokuvan monitapahtumaisen kerronnan punaisena lankana voisi olla lasten ja vanhempien välit, vähemmän tai enemmän tulehtuneet suhteet. Suomalaista nykytodellisuutta jäljitetään herkästi, hyvin realistisestikin kuvaamalla yhteiskunnallisia ongelmia, rasismia ja parisuhdetta kalvavaa petollisuutta. Tuntevatko elokuvan ihmiset itsensä rakastetuiksi? Sitä Cantell kysyy rehellisesti monissa kohtauksissa.

Saara Cantellin ilmaisu perustuu tinkimättömään haluun antaa aikaa ja tilaa naisten tarinoille ja luonnetutkielmille. Kestoltaan pitkiä kohtauksia ei tuhota nopeilla tai yllättävillä leikkauksilla. Cantellin elokuvan vuoropuhelu toimii. Kohtauksissa on tragiikan lisäksi paljon aitoa hauskuutta, huumoria, joka kuuluu ihmisen elämään vapauttavana ja täydentävänä suuntamerkkinä. Cantell on onnistunut luomaan elokuvallisesti jännitteisen palapelin, josta on pyyhitty pois kaikki paperinmakuisuus ja tekotaiteellisuus.
====================================================================================================
Kohtaamisia on näyttelijätöiltään tavattoman onnistunut kotimainen elokuva. Tietenkin Anneli Saulin osuus nousee ylitse muiden, vaikka se ei liene ohjaajan tavoite. Niin se vain on, että Sauli elää jokaisella huokosellaan kameralle. Ei ole uutinen, että 1950-luvun suomalaisen elokuvan Hilja, maitotyttö on synnynnäinen elokuvanäyttelijä. Ja nyt hän tekee seniori-ikäisenä elämänsä roolityön elokuvassa.
Upeassa maahanmuuttajahumaanissa sairaalajaksossa, jossa elokuvan ihmiskohtaloita sidotaan yhteen, Anneli Saulilla on pitkä kävely osaston käytävällä. Sen merkitys paljastuu sitten hienolla tavalla.
Pieni kriittinen huomio: Jaksoista siirrytään seuraaviin aina välikuvilla, joissa ilmenee lievää aasinsillan makua. Siis niin lievää, että katsomiskokemuksen jälkeen miettii, olisiko joku toinen kerronnallinen ratkaisu toiminut paremmin.

 Ajankohtainen kommentti

Lauri Kivisen valinta Yleisradion uudeksi toimitusjohtajaksi käsiteltiin mediassa pelkkänä henkilöjuttuna. En löytänyt nimityksen jälkimainingeissa juttuja, joissa olisi pohdittu Ylen nykyistä tilaa, ohjelmistopolitiikasta puhumattakaan. Se on tietenkin fakta, että Mikael Jungnerin viisivuotiskaudella yhtiön talous saatiin kuntoon ja uuden median uudet alustat tulivat painokkaasti käyttöön. Jungner johdatti Ylen mahtavaan internet-käyttöön ja perässä seurasi panostus mobiiliin. Ohjelmatoiminnan sisällöstä ei ole hiiskuttu, ja näyttää siltä, että esimerkiksi tv-yhtiöiden ohjelmia ei ehditä seurata niin kokonaisvaltaisesti, että voitaisiin keskustella ohjelmistopolitiikasta tai edes vertailla julkisen palvelun ja kaupallisten tv-toimijoiden ohjelmia. Se on valitettavaa.
Jopa Helsingin Sanomien kulttuuriosaston keskiviikkokolumnistina vieraileva, aikaisemmin Ylelle ohjelmiakin tehnyt Johanna Korhonen käsitteli Jungnerin tapausta pelkkänä henkilöasiana. Hänen mielestään Suomessa valitaan johtajaksi aina pitkä, rennonkallista pukua pitävä mies, jolla on sovinnainen henkilöhistoria ja vuorosanat valmiiksi opeteltuna. "Tämä on syy, miksi Mikael Jungner ei voinut jatkaa Ylen johdossa. Hän keskittyi johtajan roolin näyttelemisen sijaan itse johtamistyöhön, mutta oli muuten oma itsensä. Se oli liikaa."
Totta tuossa lienee toinen puoli, mutta ei Korhosellakaan ollut aikaa tarkastella Ylen julkisen palvelun roolia ja ohjelmistopolitiikkaa. Se on vahinko.
Lauri Kivisen ensimmäiset lausunnot vihjaavat, että Yle tulee media-alan murroksessa panostamaan enemmän ja enemmän uuteen mediaan. Kivinen on matkaviestinnän asiantuntija, joten voisipa ennustaa, että TV1:n Kotikatua ja urheiluojelmia katsotaan lähitulevaisuudessa enemmän Nokian älypuhelimen näytöltä kuin asunnon tv-vastaanottimesta. Mobiilialusta on ilmeisesti lähitulevaisuuden iso katsomisväline, sillä ovathan Googlen johtajat kertoneet, että kännyköistä tehdään jo joissakin maissa enemmän Google-hakuja kuin kotitietokoneesta.
Lauri Kivinen oli Yle-uutisten haastateltavana tiistaina (2.3. 2010). Hän ei puhunut mitään ohjelmistopolitiikasta tai sisällöstä, mutta julkisen palvelun yhtiön roolia sivuttiin. Kuten odottaa saattoi, Kivinen haluaa täsmentää ja tarkentaa Ylen roolia suhteessa kaupallisiin mediataloihin. Saa nähdä, mitä se sitten tarkoittaa käytännössä, kun Lauri Kivinen aloittaa toimitusjohtajana 1.5. 2010.
=====================================================================================================
Jotakin on sentään keskusteltu aivan viime päivinä Ylen roolista. Yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi esitti urheilutapahtumien karsimista. Helsingin Sanomien sunnuntaiosaston päätoimituskeskustelussa (7.3.) Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen muotoili asian ytimekkäästi: "Urheilu on viihdeteollisuutta - siis maksukanaville. Samoin pintahömppää voi karsia. Ylen tulee käsitellä ihmisten elämään oikeasti vaikuttavia asioita. Katsojaluvut eivät ole tärkeintä."

P.S. Olisiko kansanedustaja "Veltto" Virtasen pitänyt käydä katsomassa Saara Cantellin kirjoittama ja ohjaama Kohtaamisia-elokuva, jotta hän olisi harkinnut toisen kerran rasistista lavaesiintymistään perussuomalaisten viikonloppuristeilyllä.