tiistaina, elokuuta 26, 2014

Pojan selviytymistarina Tampereella - Juha Lehtolan esikoiselokuva vakuuttaa * * * *

SF Film Finland Oy
















Tässä saattoi teattereihin ilmestyä vuoden paras kotimainen elokuva. Sanon sen, vaikka syyskausi vasta alkoi. Elokuva on tamperelaissyntyisen, lahjakkaan teatteriohjaajan Juha Lehtolan Aikuisten poika, jonka käsikirjoituksen ja toteutuksen lähteenä on toiminut oman perheen takavuosien tragadia. Juha Lehtola on siirtänyt tragedian fiktioidusti tämän hetken Tampereelle. Hyvä niin.
Aikuisten poika alkaa rajulla autokolarilla. Ollaan Tampereella, ilmeisesti Finlaysonin vanhan tehdasalueen kulttuuriseutuvilla. 11-vuotias Oliver (Esa Nikkilä) saa kuulla, että hänen vanhempansa ovat menehtyneet kolarissa.
Oliver ei vaivu masennukseen ja suruun, vaan haluaa pysyä arkielämässä mukana mahdollisimman kauan. Hän haluaa myös selvittää, mikä johti onnettomuuteen. Oliver toteaa jatkuvasti: ”Isä ei ajanut ylinopeutta!” Onnettomuuslautakunnan raportti tulee aikanaan kirjeenä, ja siinä kerrotaan faktat kolarista.
Juha Lentola suunnitteli tätä omakohtaista elokuvaa jo kymmenen vuotta sitten (tosin hän ei ole viitannut ohjaajan lausunnoissaan omakohtaisuuteen). Käsikirjoitus ei edennyt – tai erilaisia versioita syntyi useita. Sitten vuosien jälkeen Oliverin selviytymistarina tuli ohjaajan mieleen.
Alkoi uusi kirjoitusprosessi. Valmis käsikirjoitus näki päivänvalon. Juha Lehtola pohti jatkuvasti, mistä löytäisi oikean Oliverin esittäjän. Ja löytyihän Esa Nikkilä, joka on suurenmoinen lapsinäyttelijä sisukkaan ja sitkeän Oliverin vaikeassa roolissa.
=====================================================================================================
Elokuvan nimi on täysosuma. Oliverin kesällä tapahtuvan selviytymistarinan ”tuutoreita” ovat – ei niinkään Susanna Haaviston isoäiti, jota isovanhemmuus ei oikein innosta – vaan ennen muuta sähkömies Joonas, jossa Kari Hietalahti on ”elämänsä roolissa”. Toinen Oliverin aikuinen tukija on Joonaksen salaisen rakastetun Katrin (Maria Heiskanen) virkamiespuoliso Mikael (Tommi Korpela), joka on kuulemma tavannut Nelson Mandelan. Joonas näyttäisi vetävän pitemmän korren, jos nyt näin voi sanoa.
Psykologisesti Juha Lentolan elokuva on motivoitu ja uskottava. Esa Nikkilä ilmentää hienosti vanhempiensa kaipuun, mutta ennen kaikkea on kysymys energiasta ja ilosta jatkaa kasvavan lapsen elämää. Itkua ei juuri nähdä ja kuulla, kuin yhdessä yökohtauksessa, jossa Oliver näkee painajaisen. Onko Oliver erikoistapaus lapsena? Sen saavat lastenpsykiatrit päättää.
Juha Lehtolan elokuva on vahvasti elämän ja toivon puolella. Tragedioita tapahtuu, todellisuus näyttää lapsellekin monet kasvot, mutta selviytyjä on se, joka ei anna masennukselle ja epätoivolle valtaa. Elokuvan terapeuttinen merkitys on suuri. Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Oliverinkin täytyy saada varttua aikuiseksi.
=====================================================================================================
Aikuisten pojan bonuksia ovat Esa Nikkilän, Kari Hietalahden ja Hena Blombergin upeiden Tampere-kuvien lisäksi iäkkäät elokuvateatterinomistajat Jaakko ja Rafu (loistavat Esko Salminen ja Sulevi Peltola), joita Oliver käy auttamassa. Rafu toteaa, että koska ihmiset eivät katso enää kunnon kuvia, niin kevennetään linjaa. Seksielokuva kerää katsomot täyteen. Tämä lienee ohjaajan kommentti elokuvakulttuurin alasajosta Suomessa, vaikka ei se nyt aivan pohjamudissa kulje. Teatterin aulan muuan juliste on Andrei Tarkovskin Solariksesta. Liekö tämä viittaus 1970-luvun tamperelaiseen elokuvakerhoon: Solaris esitti vain neuvostoelokuvia.
=====================================================================================================
Aikuisten pojan päätarinan sisälle on rakennettu toimivia pikkuhuomioita ja nuoruuden muistoja. Korostettakoon vielä, että Oliver saanee vaistonvaraisesti tukea niin Joonakselta kuin Rafulta, jotka eivät lannistu koskaan. Entä Katri? Hän työskentelee firmassa, joka selvittää nanoteknologiaa. Osuva välähdys lähitulevaisuudestamme, jotka robotit tulevat hallitsemaan? Entä kouluelämä? Kesälomalla ollaan, mutta pojat kokoontuvat joskus yhteen. Eräässä kohtauksessa vilahtaa koulukiusaaminen, kun muuan poika haukkuu haukkumistaan Oliveria orvoksi.
Mainitaan vielä junnu-urheilu: Juha Lehtola ei näytä lätkää, vaikka Tampere on kiekon kaupunki, vaan Ilveksen futisnuorten harjoittelua. Kentälle pyrähtää Oliverkin ja laidalla neuvoo Joonas. Hieno juttu! (Ensi-ilta 29.8. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Suomalainen media ja poliitikot ovat suhtautunet ”puolueettomasti” tai hiljaa Gazan pommituksiin ja Israelin härskiin väkivaltaan. Nyt pitäisi ryhdistäytyä. Kun Stubb tekee mediatemppuja varmistaaksen ensi kevään kokoomuksen vaalivoiton, niin pääministeriltä odottaisi edes jonkinlaista kannanottoa Israel-Palestiinan nykyisestä tilanteesta. Mykkä on ollut myös presidentti. Onko niin, että Suomessakin pelätään juutalaisyhteisön reaktioita. Niin kuin USA:ssa.
Jotakin sentään tapahtuu. Yle Radio 1:n viime viikon torstaisessa Kalle Haatanen -ohjelmassa tavattiin toimittaja, joka on kierrellyt kameroineen Gazassa. Hän analysoi tilannetta avoimesti ja rohkeasti. Gazassa vallitsee suunnaton hätä. Israelin pommit kylvävät kuolemaa.
Samaa kriittisyyttä kuuli Ylen parhaassa ajankohtaisohjelmassa, Ajankohtaisessa ykkösessä, jota toimittaa ja juontaa edelleen veteraani Heikki Peltonen. Ohjelmassa haastateltiin puolueettomia suomalaisia tarkkailijoita, jotka ovat toimineet Gazan ja Länsirannan alueella. Nyt he puhuivat, koska pesti on ohi. Selkeästi useat heistä olivat sitä mieltä, että Israelin sotatoimet ovat julmia, kansainvälisen lain vastaisia.
Ei syy voi olla vain valtaa pitävä Hamas, jota Israel pitää terroristijärjestönä. On selvää, että Hamas ei selviä heikompana Israelin massiivisesta väkivallasta. Eikö sitä saada loppumaan, vai onko aina kysymys Israelin eduista.

torstaina, elokuuta 21, 2014

Pariisi kuuluu meille * * * *




























Saksalainen Volker Schlöndorff on ohjannut parhaan elokuvansa vuosiin. Sen nimi on Diplomacy ja se tapahtuu Pariisissa 25.8. 1944. Liittoutuneet lähestyvät rakkauden kaupunkia, Natsi-Saksa alkaa olla tuhon partaalla, mutta Pariisin kuvernööri, kenraali Dietrich von Cholitz aikoo räjäyttää kaupungin tuhkaksi. Dynamiitit on asetettu lukuisten Pariisin arvorakennusten ja Seinen siltojen alle. Cholitzin lopullista käskyä odotetaan. Hitlerkin jo kyselee: ”Joko Pariisi palaa?”
Volker Schlöndorff oli 1960-luvun ja 1970-luvun Länsi-Saksan uuden elokuvan johtavia ohjaajanimiä Rainer Werner Fassbinderin, Werner Herzogin ja Wim Wendersin ohella. Schlöndorffin läpimuto-ohjaus oli Nuori Törless vuodelta 1964. Volker Schlöndorffin 1970-luvun merkittäviä ohjaustöitä oli yhdessä Margarethe von Trottan kanssa toteutettu Katharina Blumin menetetty maine. Ja tietenkin maailmanmaineen saavuttanut Peltirumpu (1979) , joka perustui Gunter Grassin samannimiseen romaaniin. Schlöndorff kokeili mahdollisuuksiaan 1980- luvulla Yhdysvalloissa – Arthur Millerin näytelmään pohjautuva Kauppamatkustajan kuolema (1985) on huomattava ohjaustyö.
====================================================================================================
Diplomacy perustuu Cyril Gelyn menestysnäytelmään. Volker Schlöndorffin elokuvasovituksen kaksi vahvaa näyttelijää – Andre Dussollier (ruotsalainen diplomaatti Nordling) ja Niels Arestrup (kenraali Cholitz) tulkitsivat pääosat myös teatterin lavalla. Schlöndorffin elokuvaversiossa he ovat syvällä kahden erilaisen ihmisen rooleissa: toinen on sotilas, joka aikoo toteuttaa velvollisuutensa, toinen on humanisti, joka uskoo sovittelun voimaan.
Volker Schlöndorffin ohjaus on niin intensiivistä, että lähes kokonaan yhdessä huoneessa tapahtuvan elokuvan näytelmällisyyden unohtaa heti alussa. Nordlingin ja Cholitzin keskustelujen sijaan (ruotsalaisdiplomaatti yrittää saada saksalaiskenraaliin luopumaan Pariisin räjäyttämisestä) leikataan joitakin otoksia tunneleista ja vastarinnan toiminnasta sekä kauniita kuvia Cholitzin huoneen ikkunasta avautuvasta Pariisista.
Ja elokuvan aloitus on mykistävä: Beethovenin sinfonia numero 7. luo alkutahdit. Aivan kuin vakuudeksi, että Pariisi kuulu meille, Schlöndorffin kuvaaja Mathieu Amathieu näyttää meille kaupungin maalauksellisuudellaan. Kuvat auringon noususta ovat täynnä runollisuutta.
Diplomacyn kahden erilaisen ihmisen henkistä kaksinkamppailua on jo ehditty verrata Jean Renoirin 1930-luvun lopun pasifistiseen Suureen illusioon. Siinä Erich von Stroheimin saksalainen sotilas ja Marcel Dalion ranskalainen sotavanki löytävät eroistaan huolimatta keskinäisen kunnian ja sivistyksen polut.
Samalla tavalla Cholitz ja Nordling päätyvät löytämään valon, jonka jälkeen kellot soivat niin Pariisille kuin ihmisyydelle. Elokuvan ehkä tärkein repliikki kuullaan Cholitzin suusta: ”Mitä sinä tekisit sijassani.” Siihen Nordling ei vastaa heti, sillä pelissä on saksalaiskenraalin perheen elämä ja antautumisen tuska, joka voi johtaa kuolemaan.
(Ensi-ilta 22.8. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Olen katsonut TV1:n Kotikatsomon kotimaista tv-sarjaa Tehdasta sunnuntai-iltaisin. Kun sarja alkoi luulin, että Yle uusii takavuosien maineikkaan brittiläisen Tehdas-sarjan. Ei sentään. Kotimainen Tehdas se on. Pirkko Saiso on kirjoittanut tehtaan hihnoille ja Lehtosen omistajasuvun perhesotkuihin pureutuvan sarjan. Yksi sarjan ohjaajista on ollut Juha Lehtola, jonka esikoiselokuva Aikuisten poika tulee ensi-iltaan ensi viikolla. Muut ohjaajat ovat Juha Rosma ja Jarmo Lampela.
Olen miettinyt, onko Tehdas Ylen hiipuneen draamatuotannon uusi ”kuningastyö”. Vai onko kysymys loistavan menneisyyden omanneen Tampereen TV2:n vanhasta draamatuotannosta. (Nykyisin TV2 on painunut roskasarjaan, eikä sitä viitsi katsoa urheilulähetyksiä lukuun ottamatta). Täytyi oikein tutkia Ylen tietoja, jotta saisi asiasta varmuuden. Nyt löytyi! Tehdas on todellakin upouusi Yle-draamasarja. Se kuvattiin 2013 Orivedellä, Mantereen kenkätehtaalla. Tekijät eivät piilottele tietoa, että sarjan esikuvana on ollut tuo Paul Abbottin kirjoittama brittituote.
=====================================================================================================
Suomalaisessa Tehtaassa (3.tuotantokausi valmisteilla) hienoa on varma, moni-ilmeinen käsikirjoitus, laadukas ohjaus ja onnistunut näyttelijätyö. Muun muassa Tom Lindholm, Vera Kiiskinen, Seela Sella ja Jaana Järvinen tekevät vahvat roolityöt. Nyt on kysymys 2. tuotantokauden sarjasta. Minulle Tehdas on uusi katsomiskokemus, sillä en seurannut keväällä 2012 esitettyä 1. tuotantokauden sarjaa.
Ja korostetaan vielä, että sarja on pelkästään Ylen tuotanto. Tuottaja on Hilkka Salo. Vielä siitä tamperelaisuudesta: Jos nyt en ole väärin kuunnellut näyttelijöiden replikointia, niin kyllä se viittaa ”Manseen”, Tohlopin draamaperinteeseen.

maanantaina, elokuuta 18, 2014

Arkiston aarteita Kavan juhlavassa syyssarjassa - eteläkorealaisen Kim Ki-Dukin sarja herkkupalana


















Kansallinen audiovisuaalinen instituutti Kava on laatinut syksyksi Eerikinkadun Orioniin poikkeuksellisen loistavan ja monipuolisen elokuvaesittelyn. Arkiston aarteet herättää tietenkin ensimmäisenä elokuvaharrastajan mielenkiinnon. Italialaisen Federico Fellinin Ihana elämä (1960) ja englantilaisen David Leanin Arabian Lawrence (1964) ovat syksyn tapauksia. Arabian Lawrencesta näytetään restauroitu kopio, ei suinkaan Orioissa, vaan Lasipalatsin Bio Rexissä. Sen suurella kankaalla Peter O´Toolen suoritus ja viusuaalisesti huikeat otokset hiekkaerämaista heräävät eloon 30.11.
Uudesta elokuvasta kiinnostavin on eteläkorealainen Kim Ki-Duk, itseoppinut ohjaaja, jonka elokuvissa runollisuus lomittuu väkivallan ryöppyihin. Kim Ki-Duk´in elokuvien esittely tapahtuu Orionissa 27.11-20.12.
Kim Ki-Duk suunnitteli nuorena papin uraa, mutta siitä ei tullut mitään. Hän toimi merijalkaväen sotilaana ja matkusti sitten Pariisiin. Katutaiteilijan sinnikäs toiminta johti lopulta elokuvaan.
Kava näyttää Kim Ki-Dukin tuotannosta huipputärkeän läpimurtotyön Saaren (2000), viime vuosikymmenen elokuviin kuuluvan Viisi vuodenaikaa (2003). Ohjaajan uusimmista töistä esitetään parisuhdekuvaus Hetki lyö (2006) ja hurjaksi sanottu Piete (2013), jossa velkojen kerääjä ei tunne mitään armoa. Kavan kausivihkoon Kim Ki-Duk -esittelyn kirjoittanut Pasi Nyyssönen toteaa ytimekkäästi, että ohjaajan maalauksellista kauneutta tihkuvat kuvat kontrastoituvat sokeeravaan väkivaltaan.
=====================================================================================================
Kavan syyssarjan muita makupaloja ovat näyttelijäesittelyt, suomalaiset anaimaatiot, ohjaajamuotokuvat – mm. Jaakko Pakkasvirta 80 vuotta – ja William Shakespeare -elokuvat. Kino Klassikko -sarjan tapaus on Jean Cocteaun Kaunotar ja hirviö (1945), joka nähdään 4K-restauraationa. Eurooppalaisen elokuvan huippua edustavat vielä Jean Renoir, Robert Bresson, Ingmar Bergman ja Vera Chytilova
Kavan syyskausi alkaa 19.8. Chytilovan elokuvalla Jostakin muusta (1963) ja päättyy 11.1. 2015 Akira Kurosawan Shakespeare-sovitukseen Ran´iin (1985).

Ajankohtainen kommentti

Syksyn merkittävät elokuvafestivaalit ovat ovella. Rakkautta & Anarkiaa starttaa syyskuun puolivälissä, mutta perinteinen Espoo Ciné aloittaa ensi perjantaina. Espoon festivaaleilla voi nähdä ennakkoon syksyllä teattereihin tulevia elokuvia. Mutta sadan pitkän elokuvan tarjontaan kuuluu paljon teoksia, joita ei sitten nähdä Suomen valkokankaalla. Premiere-sarjaan on koottu juuri näitä myöhemmin teattereihin tulevia elokuvia – kuten Woody Allenin romanttinen taikurikomedia Magic in the Moonlight, Andre Techinen murhamysteeri French Riviera, Kjell-Åke Anderssonin 1970-luvun Ruotsiin sijoittuva kasvutarina Nobody Owns Me, jossa näyttelee karismaattinen Mikael Persbrandt ja Philippe Garrellin mustavalkoinen perhekuvaus Jealousy.
Espoon Cinén kotimaisia uutuuksia edustaa Leif Lindblomin suomalaisuutta Ruotsissa tutkiva Vadelmavenepakolainen, joka perustuu Miika Nousiaisen kehuttuun esikoisromaaniin. Teatteriohjaajana tunnetun, edesmenneen Aamulehden sähäkän elokuvakriitikon ja kulttuuritoimittajan, hyvän ystäväni Erkka Lehtolan pojan Juhan esikoiselokuva Aikuisten poika on selviytymistarina. Tarina viittaa todellisuuteen, sillä ohjaaja menetti isänsä auto-onnettomuudessa.
Espoon Cinén teemoja ovat Perhe, Matka, Paikat, Yöaikaan, Musiikki ja Pink. Festivaalin päätöselokuva on 31.8 Tapiolasalissa ranskalaisen Olivier Assayasin Clouds of Sils Maria, sveitsiläiseen pikkukaupunkiin sijoittuva kuvaus näyttelijästä, joka on matkalla palkintogaalaan. Juliette Binoche näyttelee pääosan.

P.S. Taisin olla ainoita, joka tajusi 2008 ensi-iltaan tulleen Jukka-Pekka Valkeapään esikoiselokuvan Muukalaisen arvon. Lahjakkuus oli syntynyt. Nyt elokuva palkittiin Göteborgin festivaaleilla pääpystillä. Ja mitä vielä! Valkeapään uusin ohjaustyö He ovat paenneet esitetään elokuun lopulla maailman kolmanneksi tärkeimmillä Venetsian filmifestivaaleilla. Onnea!

tiistaina, elokuuta 12, 2014

Pyöräretkellä ja harjoituksissa Moliéren hengessä - viime vuosien loistavin ranskalaisuutuus on täällä * * * * *



















Ranskalaiset taiteilijat tuntevat historian ja perinteen. Taide on ranskalaisille tietenkin myös uuden etsimistä, mutta kyllä etenkin kirjallisuudessa ja osittain elokuvassa viitataan aina henkiseen kulttuuriperintöön. Uuden aallon aikaan 1960-luvulla jotkut nuoret ohjaajat omaksuivat vaikutteita amerikkalaisesta elokuvasta, mutta nykyisin näyttää siltä, että pysytellään mieluiten omissa ranskalaisissa ympyröissä. Eivätkä ne ole pienet.
Philippe de Gyay´(Kuudennern kerroksen naiset) uutuuselokuva Pyöräretkellä Moliéren kanssa on helmi draamakomediana. Uusi ja vanha leikkaavat harmonisella tavalla. De Gyay´ tutkii herkästi soivan visuaalisen pinnan alla elokuvan, teatterin ja ystävyyden kysymyksiä.
De Gyay´vihjaa, onko tv-sarja anastanut paikan laadukkaalta teatterilta. Tv-tähti tunnetaan joka puolella, mutta mestarillinen teatterinäyttelijä saa elää rauhassa. Ketään hän ei kiinnosta ainakaan siinä kylässä, jossa Philippe de Gyay´n elokuva tapahtuu. Niin, elokuvassa sivutaan nykyistä nettiajan pornovillitystä.
Loistava ranskalaisnäyttelijä Fabrice Luchini esittää syrjään vetäytynyttä näyttelijää Sergeä, joka asuu saarella. Hän on ottanut hatkat niin teatterista kuin elokuvasta. Kaikki muuttuu, kun Sergen luo saapuu tuttu näyttelijäkollega, suositun lääkärisarjan tähti Valence Gauthier (Lambert Wilson), joka haluaa Sergen jälleen töihin. Aikaisemmat projektit ovat onnistuneet, elokuvatyö ensisijaisesti. Valencen intohimona on ravistella pölyt Moliéren Ihmisvihaaja- näytelmästä (1666).
Moliére eli Jean-Pabtiste Poguelin (1622-1673) oli ranskalaisen teatterin uranuurtaja ja komedian taituri. Moliére oli nuoren kuninkaan Ludvig XIV suosikkeja. Moliéren komedioissa – kuten Saituri, Tartuffe, Naisten koulu, Ihmisvihaaja – pöyhittiin ihmisten pinttyneitä asenteita ja pikkupahuuksia.
Naurun ohella kirjailija käytti taiturimaisesti ironiaa ja traagisia elementtejä. Moliére oli siis varhain liikkeellä iskiessään näytelmillään sovinismin, tekopyhyyden, saitiuden ja pikkuporvarillisen nousukaismaisuuden pirtaan. Dialogi eteni kirkkaasti, Ranskaa hellien ja peruskysymyksiin painautuen.
=====================================================================================================
Pyöräretkellä Moliéren kanssa ei ole vain erikoistapaus, vaan näyttelijät Fabrice Luchini ja Lambert Wilson tekevät siitä herkullisen draamakomedian, jossa ihmisten väliset valtapelit leikkivät luonnon keskellä. Niin, ja Sergen hiukan ränsistyneessä talossa.
Sergen ja Valencen kipakatkin keskustelut ja väittelyt ovat elokuvan suola, ja uutta on harjoitussessioiden luonne: kolikko määrää aina aamuisin, esittääkö Serge Molierén näytelmän ihmisvihaaja Alcestea vai joutuuko Valence tyytymään vastapelurin rooliin.
Sergen ja Valencen harjoitussessiot toimivat erinomaisesti. Nähdään, miten ranskalaiset haluavat pitää huolta Moliéren kielestä, jopa näytelmän jokaisen repliikin oikeista painotuksista ja oikeista repliikeistä. Tekstiä ei muuteta. Yksi esimerkki: Serge ei hyväksy ”karmeaa”, jota Valence tuputtaa, vaan oikea sana on ”kauhea”. Tästä tulee kahden näyttelijän kiistakapula ja lopulta koko elokuvan avaintekijä.
=====================================================================================================
Ei pidä luulla, että koko elokuva etenisi kahden näyttelijän harjoittelusessioiden lomassa. Ei suinkaan, sillä tapahtumat laajenevat moni-ilmeisiksi: Hyvä lisä on tuoda miesnäyttelijöiden rinnalle Sergen naapuri Francesca (Maya Sansa), joka on muuttamassa saarelta. Hän levittää kohtauksiin italialaista lempeä ja tempperamenttia.
Aivan upea on autokohtaus, jossa lauletaan italialaistaiskelmää. Vastapainoksi kuullaan tuttu ranskalainen chanson. Ja elokuvaperinteen tunteva ohjaaja laittaa Sergen, Valencen ja Francescan retkelle kuin Truffaut kolmikkonsa 1960-luvun alun kuolemattomassa Julesissa ja Jimissä. Näyttelijä Fabrice Luchinin alkuperäisideaan, jonka kehittelyssä ohjaaja oli tiiviisti mukana, perustuva elokuva on esimerkki hallitusta kokonaisvaötaisesta kerronnasta.
Pieni sivurooli on varattu hotellin emännän siskon vaaleaverikkötytölle Zoelle (Laurie Bordescules), joka esiintyy pornoelokuvissa ja haaveilee oikean näyttelijän työstä. Hienossa kohtauksessa Zoe esittää koeluennan vanhoille parroille Sergelle ja Valencelle. Hämmästys tytön kyvyistä on sanoinkuvaamaton. Enkä unohtaisi paikallista taksikuskia, joka yrittää saada Valencen puhumaan tutulle lääkärille sairaan läheisensä puolesta. Näin sitä koko kansan tv-tähden asemaa yritetään käyttää hyväksi.
Luonto, meri, sade ja aurinko ovat koko ajan läsnä kohtauksissa. Ja kannattaa huomata, miten taitavasti ohjaaja ujuttaa kahden näyttelijän luonnekuviin samoja naurettavia ja inhottaviakin luonteen piirteitä, joita he harjoittelevat sessioissaan. Tässä mielessä, ja vielä Moliéren näytelmän repliikkejä kuunnellessaan täytyy todeta, että 1600-luvun ranskalainen näytelmäkirjailija on täysin moderni. Aivan kuin samojen aikojen Shakespeare. Vahinko vain, että ihminen ei muutu.
=====================================================================================================
Pisteet jälleen Cinema Mondolle, jonka esityspolitiikka on haastavaa ja rohkeaa. Mestarillinen Pyöräretkellä Moliéren kanssa on maahantuontina kulttuuriteko.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV1:n kesässä ei ole ollut oikein muuta kuin uusintoja. Onneksi elokuun alussa TV1 aloitti sunnuntain myöhäisillassa norjalaisen rikossarjan Varg Veumin, jonka dekkaripitoiset aikaisemmat tv-elokuvat on esitetty myös meillä. Uusin panostus koostuu kuuden kokoillanelokuvan sarjasta, joka valmistui vuosina 2010-2012. Vastaavaan tuotantoon on Suomessa pyrkinyt Solar-Filmi, joka on siirtänyt filmille kuin liukuhihnalta turkulaisen Reijo Mäen Vares-dekkareita.
Varg Veum ei ole liukuhihnatuote. Jälleen saamme huomata, miten muissa pohjoismaissa tuotetaan laadukasta, luovaa ja moni-ilmeistä rikoselokuvaa- ja tv-sarjaa. Tanskalais-ruotsalainen Silta saattaa olla ylittämätön (uusi tuotantokausi on valmisteilla), mutta norjalaisten Varg Veum ei jää paljon jälkeen. Se on omaperäisesti norjalainen, mutta teemoiltaan hyvin kansainvälinen.
Bergenissä kuvattu elokuvasarja oikein tihkuu paikallisväriä. Mainittakoon, että Varg Veumin tausta perustuu Gunnar Staalesenin rikosromaaniehin, jotka alkoivat kiinnostaa norjalaisia 1980-luvulla. Vaikea sanoa, miten elokuvatyöt vastaavat kirjoja.
Trond Espen Seimin näyttelemä yksityisetsivä Varg Veum on hurja roolityö (muuan rikollinen käyttää hänestä nimitystä ”Susi lampaan vaatteissa”). Väkivalta ympäröi Vargia lähes koko ajan, kun hän yrittää selvittää ensin yksin tapauksia, joissa rikollinen mieli on ottanut valtaan ihmisen.
Elokuvasarjan väkivalta ei ole liioteltua, vaan todellisuushakuista. Se on nivottu motivoidusti kontekstiin. Käsikirjoitus ja ohjaus toimivat. Trond Espen Seimin Varg Veumia on siistitty ulkonäöllisesti aikaisemmasta sarjasta. Myös naisen kosketus on tavoittanut Varg Veumin, mutta ensimmäisessä jaksossa kaikki ei mene niin kuin jokainen rakkauden kestävyyttä toivova odottaisi.
Varg Veumin rinnalla – tai taustalla – toimiva berginäläispoliisi Hamre on Björn Flobergin taattua näyttelijätyötä. Ja Hamre on hyvin tärkeä tekijä tapahtumissa. Flobergissa on karismaa ja särmää.

tiistaina, elokuuta 05, 2014

Tytöt kesälaitumella * * *

Anna Paavilainen, Iina Kuustonen 




















Kotimainen elokuvasyksy lähti käyntiin. Ensimmäinen uutuus on Inari Niemen (1978) ohjaama ja Juuli Niemen (1981) kirjoittama kevyt tyttöballadi Kesäkaverit. Tekijät ovat varmasti suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta jos muistan oikein, niin Inarin elokuva on esikoisohjaus. Taas käsikirjoittaja Juuli Niemi muistetaan kolmen vuoden takaisen Roskisprinssin kirjoittajana.
Kesäkaverit on raikas kuvaus nuoruuden viimeisestä kesästä. Sitten se aikuisuus alkaa, jos alkaa. Anna Paavilainen ja Iina Kuustonen esittävät raikkaasti parhaita kavereita, Iiristä ja Karoliinaa, jotka lähtevät kohti Hankoa. Kesätyö on löytynyt, mutta enemmän tyttöjä kiinnostavat kesäiset leikit. Tytöt kohtaavat Eevan (Minka Kuustonen), joka asuu mainiossa kesähuvilassa. Kolmikko löytää helposti yhteisen ystävyyden sävelen, joten elokuvan tunnelma on todella vireästi positiivinen.
Tällaista kotimaista elokuvaa on odotettu, kaiken alakulon ja synkkyyden jälkeen. Tässä mielessä Inari Niemi ja Juuli Niemi tuovat jotakin uutta kotimaisen elokuvan kuvastoon. Tyttöjen esittäjät ovat riemastuttavan aitoja. Kannattaa vielä kehua Pihla Viitalaa, joka tekee Iiriksen isosiskona elämänsä parhaan sivuroolin. Miesroolit jäävät taas hieman kasvottomiksi. Mutta tekijät ovatkin halunnneet ylistää tyttöjä. .
===================================================================
Kesäkaverit on kiva kotimainen uutuuselokuva. Mutta jälleen täytyy todeta, että käsikirjoitus on jäänyt puolitiehen ja ohjaus sakkaa elokuvan loppupuolella. Voi, voi kun tekijät olisivat kirjoittaneet elokuvaan jotakin rämäkkää ja yllätyksellistä. Tai sitten moraalisia pohdintoja elämän valintatilanteista.
Jos haluaa etsiä tekijöille ”henkistä esikuvaa” (tai tulevaa esikuvaa), niin hän voisi olla moraalisten kertomusten ja sananlaskujen mestari, ranskalainen Eric Rohmer (1920-2010), joka kuvasi paljon nuoruutta ja naisia, sekä ikuista teemaa rakkautta ja innostui kesäisistä lomanviettopaikoista. Maineikkaita ovat tätä aihemaailmaa purkavat Keräilijätär (1966), Yöni Maudin luona (1969), Clairen polvi (1970), Rakkaus iltapäivällä (1972), Ihana avioliitto (1975), Pauline rantatyttö (1983) ja Kesätarina. Jospa uudessa kotimaisessakin elokuvassa ponnisteltaisiin pidemmälle ja tajuttaisiin, että kiva on mellyttävä asia, mutta se ei aina riitä.


Ajankohtainen kommentti

Kesäkauden tapauksia televisiossa oli heinäkuun viimeisen täyden viikon suora lähetys Savonlinnan oopperajuhlilta. Yle Teema näytti kokonaisuudessaan Aulis Sallisen mestarillisen oopperan Kullervon, joka perustuu Kalevalaan ja Aleksis Kiven synkkään näytelmään. Kari Heiskasen moderni ohjaus, Hannu Linnun kapellimestarityö ja Tommi Hakolan pääosasuoritus edustivat erinomaista kansainvälistä tasoa. Jokainen Yle Teeman katsoja näki, miten hienosti lavastusrakennelmat toimivat ja liikkuivat, ja miten täysi katsomo oli paneutunut huikean kesäiseen oopperailtaan.
Yle Teeman heinäkuun viimeinen täysi viikko oli muutenkin varattu oopperalle. Mozartin Reguiem kuultiin ja nähtiin kirkkoesityksenä. Olli Kortekankaan Isän tyttö oli myös kiinnostava kotimainen panostus. Ja kehuttakoon kerrankin Ylen omaa taiteellista ja teknistä toteutusväkeä, joka antoi parastaan etenkin Kullervon suorassa esityksessä.
Musiikkikesä on ollut Yle Radio 1:ssä ainutlaatuisen kiinnostava. Eva Tigerstedtin Utelias äänimatkailija, Seppo Kimasen kamarimusiikkiesitelmät ja Minna Lindgrenin ooppera-alustukset ovat olleet ohjelmia, joita jokainen klassisen musiikin kuuntelija on saanut seurata ilolla ja innostuksella.