sunnuntaina, joulukuuta 18, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 117

Valkoinen hehku (White Heat, USA 1949), ohjaus: Raoul Walsh, käsikirjoitus: Ivan Goof, Ben Roberts, kuvaus: Sid Hickox, musiikki: Max Steiner, pääosissa: James Cagney (Cody Jarrett), Virginia Mayo (Verna Jarrett), Edmond O`Brien (Hank Fallon/Vic Bardo), Margaret Wycherley (Ma Jarrett), Steve Cochran (Big Ed Sommers), John Archer (Philip Evans), Marshall Bradford (poliisipäällikkö). Tuotanto: Louis F. Edelman/Warner Bros.

Kolmostelevision aloittaessa joulukuussa 1986 ilmassa väreili uusi odotus ja innostus. Nyt saadaan jotakin uutta, jotakin aktiivista ja energistä Suomen tv-toimintaan. Toisaalta kaupallisuuden rinnalle tuotiin myös kulttuurisia linjauksia. Tämän päivän kvarttaalitaloudessa sellainen tapa toimia on bisnesihmisten mielestä häpeällistä. Aikaisemmin Bolweiserin yhteydessä tuli julkaistua esimerkkilista niistä lukuisista laatuelokuvista, joita Kolmostelevisio esitti 1980-luvun lopulla. Ylen, MTV3:n ja Nokian perustama vaihtoehtokanava oli mainosrahoitteinen, mutta sen ohjelmistopolitiikka oli kaikkea muuta, mitä nykyisten kaupallisten tv-kanavien tarjonnan pohjalta voisi ajatella ja ymmärtää.
Kolmostelevision tulo oli myös piristysruiske allekirjoittaneelle, jonka päätehtävä lehdessä oli televisioon tulevan elokuvaohjelmiston seuraaminen ja arviointi. Kolmostelevision elokuvaohjelmisto lisäsi hetkessä töitäni, mutta vieläkin täytyy ihmetellä, miten kaupallinen kanava pystyi rakentamaan niin loistavan elokuvatarjonnan. Nyt ei ollut kysymys vain parhaasta vanhasta ja uudesta amerikkalaisesta elokuvasta, vaan italialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta yms. merkkifilmistä.
Kolmostelevsion toimitilat sijaitsivat Ilmalassa, MTV3:n päärakennuksen takana kohoavassa talossa, sen yhdessä kerroksessa. Siellä sijaitsi myös videokatseluhuone, jossa kävin viikottain. Kanavan menon rentoutta osoittivat tiedostuspäällikön ja elokuvista vastaavan henkilön vieraanvaraisuus. Kolmostelevision moderni ja tehokas johtaja Heikki Lehmusto saattoi vierailla katseluhuoneessa moikkaamassa kriitikkoa. Muistan erään käynnin, kun hiukan huolestunut Lehmusto tuli sisään ja kysyi mielipidettäni Timo T.A. Mikkosen viihteellisestä ajankohtaisohjelmasta Tänään tässä ja nyt. Sitä jota lähetettiin arkisin klo 17.00. Hän nyökkäili, kun esitin, että T.A. voisi pysyä enemmän poissa ruudusta ja antaa tilaa muille.
=====================================================================================================
Kolmostelevision elokuvatarjonnassa sunnuntai-illat oli varattu klassikoille. Muuan sellainen oli Raoul Walshin gangsterielokuva Valkoinen hehku. Se oli suuren näyttelijän James Cagneyn uran huipennuksia. Huimaa virtaa ja luovuutta tihkuva gangsterielokuva esitettiin kanavalla 15.1. 1989. Tunsimme hyvin Cagneyn. Olimme eläytyneet Cagneyn 1930-luvun gangsterifilmeihin, joissa lyhyt mutta eloisasti liikkuva ja iskevästi replikoiva näyttelijä tulkitsi kovapintaisia ja nopeakäänteisiä antisankareita.
Tiesimme Raoul Walshin (1887-1980), Hollywoodin kulta-ajan mutkattoman ammattimiehen, "primitiivisen elokuvataiteilijan", joka tuli mukaan mykällä kaudella D. W. Griffithin assistenttina ja näyttelijänä. Valokuvassa Walsh esiintyi aina musta lappu toisen silmänsä päällä. Walsh oli menettänyt toisen silmänsä näkökyvyn ohjatessaan vuonna 1929 elokuvaa The Old Arizona. Walshin legendaarinen maine liittyi ohjattujen elokuvien lukumäärään: Niitä on pitkälle yli sata.
Valkoinen hehku valmistui toisen maailmansodan jälkeisissä ristiriitaisissa tunnelmissa. Ilmassa väreili optimismi, odotus paremmasta maailmasta, mutta samalla neuroosit ja tyytymättömyys levisivät amerikkalaiseen väestöön. Vanhat arvot alkoivat rapistua ja sukupolvien välinen kapina oli edessä. Kommunistihysteriakin pulppusi yhteiskunnassa, mutta on syytä muistaa näinä talouskriisin aikoina, että tuolloin alkoi lähes katkeamaton hyvinvoinnin ja keskiluokan vaurastumisen pitkä jakso. Se säteili Amerikasta Eurooppaan, muuallekin. Kulutusyhteiskunnan vinha vauhti valtasi läntisen maailman.
Voi sanoa hyvällä syyllä, että 1940-luku oli Raoul Walshin parasta ohjaajan aikaa. Syntyivät sellaiset merkittävät elokuvat kuin High Sierra, He kuolivat saappat jalassa, Genteleman Jim, Puanatakkien sankari, Kosto Burmassa, San Antonio, Hopeavirta. Walshin myöhemmistä ohjaustöistä lienee kuuluisin vuonna 1957 valmistunut Clark Gable -elokuva Band of Angels eli Orjakauppias (1957). Se on hehkuva romanttinen ja historiallinen draama etelästä, eäränlainen Tuulen viemän rinnakkaisversio.
Raoul Walsh ohjasi 1950-luvun lopulla elokuvaversion Norman Mailerin paksusta sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sovitus oli häpeällisen viihteellistä Hollywood-rutiinia. Walsh tuskin välitti, olivatko hänen westerninsä "taantumuksellisia" tai sotafilminsä "militaristisia", sillä häntä kiinnosti suoraviivainen tarina, ulkoilmaepiikan avarat miljööt ja vimmaiset äänet. Mutta hän saattoi tiedostamattaan luoda hetkiä, joissa ilmenee suurta hellyyttä ja rakkautta.
Walshin elokuvien miesnäyttelijät olivat ykkösluokkaa (Cagney, Douglas Fairbanks, Errol Flynn, Humphrey Bogart, Gary Cooper, Clark Gable), mutta Warnerilla pääosan urastaan tehnyt ohjaaja joutui kärsimään ajoittain heikoista tuotantoarvoista. Walshin ura päättyi vuonna 1964 kumuavaan, John Ford -tyyliseen ratsuväki vs. intiaanit -westerniin Urhojen linnake, joka valmistui kotoisassa Warner Bros. yhtiössä.
James Cagney ura päättyi kolme vuotta aikaisemmin Billy Wilderin nerokkaassa itä-länsi -satiirissa Yks´kaks´, kolme, joka tapahtui ja kuvattiin Länsi-Berliinissä. Cagney esitti tehokasta amerikkalaista liikemiestä ja perheenisää, joka luovii jaetun kaupungin poliittisessa todellisuudessa. Elokuva jäi testamentiksi Cagney omasta tahdosta. Suomessa elokuva kiellettiin ulkopoliittisista syistä tuoreeltaan, mutta pääsi idän leirin murruttua esitykseen 1980-luvun lopulla. Elokuva todistaa Cagney olleen komedianäyttelijänäkin taituri.
=====================================================================================================
Raoul Walsh
Carlos Clarens paalutti kirjassaan "Crime Movies: From Griffith to the Godfater and Beyond (1980), että Walshin maailmassa vapauteen ensin tottuneet ihmiset eivät voineet tyytyä myöhemmin lupauksiin yhteiskunnan parantamisesta - ei oikealta eikä vasemmalta. "Vapauden ainoa vertainen oli kuolema."
Suomessa aikanaan kielletty Valkoinen hehku oli Raoul Walshin uran huipennus. Walsh ja James Cagney yhdistivät voimansa elokuvassa. He olivat tehneet Warnerille 1939 vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan gangsterifilmin The Roaring Twenties. Cagney oli Warnerin sopimusnäyttelijä, armottoman pikkumiehen ja häikäilemättömän rikollisen tulkki. Näitä rooleja riitti, ja yleisö uskoi todellisuudessa herttaisen kotimiehen ja maaseutua rakastavan Cagney olevan samanlainen myös yksityiselämässään.
Valkoinen hehku merkitsi James Cagney paluutta kotipesäänsä, Warner Bros. -yhtiöön. Hän oli irrottautunut firmasta aikaisemmin kokeillakseen menestystä oman tuotantoyhtiön parissa. Niin tapahtui, että 1940-luvun lopulla suosionsa huipulla oleva Cagney solmi uuden sopimuksen Warnerin kanssa. Ohjaaja Raoul Walshille annettiin tehtävä luoda elokuvasta lopullinen yhteenveto sosiaalisiin aiheisiin erikoistuneen, "työväenluokkaisen" Warner Bros. -yhtiön ja James Cagney yhteisistä 1930-luvun gangsterielokuvista.
Valkoinen hehku kuvaa suurta keikkaa, joka ajan hengen mukaan tuskin onnistuu. Cagney on kiero Cody Jarrett, joka potee voimakasta äitikompleksia. Käsikirjoitukseen sopeutettiin USA:ssa noihin aikoihin muotiin tulleen psykiatri Sigmund Freudin oppeja.
Äitikompleksi aiheuttaa Codyssa eräänlaisen luonteen kielteisen ketjureaktion: Hän vieroksuu vieraita ihmisiä, suhtautuu epäluuloisesti vaimoonsa, yleensäkin kauniimpaan sukupuoleen. Suuren keikan suunnittelun ja toteuttamisen aikana Cody Jarrett kohtaa lopullisesti omat demoninsa.
Elokuvan järisyttävät loppuhuipennukset koetaan kemikaalitehtaan huomassa. Atomipommit oli lähetetty Japaniin, tuho oli valtaisa, pelko ydinsodasta levisi Amerikassa. Raoul Walsh kehitti elokuvansa loppuun yleisen yhteiskunnallisen tason paralleeleja, sillä kaikki päättyy valtavan räjähdykseen ja tulimereen. Yksityisellä tasolla loppuun on laadittu muuan elokuvahistorian maineikkaimmista paradokseista: James Cagneyn Cody Jarrett seisoo ennen kuolemaansa tehtaan yläkerroksessa ja huutaa kasvot ylös kohotettuna: "Äiti, tein sen, maailman huipulla."  

 

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

ARKKUJEN AHDISTAVA HILJAISUUS * *















Sakari Kirjavaisen ohjaamassa ja Esko Salervon kirjoittamassa sotaelokuvassa Hiljaisuus eletään jatkosodan viimeisiä viikkoja. Aika kulkee kevättalvesta kesään. Tapahtumapaikkana on kaatuneiden evakoimiskeskus, jonne ruumiit kootaan. Sieltä ne lähetetään kotiseuduilleen. Keskuksessa työskentele neljä miestä ja kolme naista. Kotimaisena sotaelokuvana Kirjavaisen ja Salervon yritys on poikkeuksellinen.´
Sakari Kirjavainen (s. 1960) opiskeli elokuvaa Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella. Hän on ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Hän on ohjannut lyhytelokuvia, hän sai 1997 Risto Jarva -palkinnon elokuvastaan Traanilamppu Tampereen kansainvälisillä lyhytfilmifestivaaleilla.
Ensimmäinen kokoillanelokuva, miehinen Ken tulta pyytää valmistui 2001. Kirjavainen oli toisena ohjaajana 2007 Åke Lindmanin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvatyöksi jääneessä Tali-Ihantala 1944. Kirjavainen kokeili myös kirjailijana, 2009 valmistui esikoisromaani "Viereenkatsoja".
Hiljaisuuden
kiinnostava henkilö on erään ruumiinpesijän poika Eino (Ilkka Tiikanen), jota pidetään vähälahjaisena. Hän osallistuu sotaan ja uskoo tulevansa sankariksi. Evakuoimiskeskuksen henkilökunta muodostuu todella erikoisesta väestä, on pedantti pastori Hiltunen, mielisairaalasta rintamalle määrätty lääketieteen ylioppilas Korpikangas (Ilkka Heiskanen), vanha Miina, joka hallitsee kuppauksen, ja lotat Siiri (Joanna Haartti) ja Jaana (Terhi Suolahti). Lotat ovat luonteiltaan lähes vastakkaisia luonteiltaan. Einon sydänystävä on huikentelevainen Antti (Joonas Saartamo), jonka isä on toiminut jääkärinä.
Viime sodat kiinnostavat nykyisin suomalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita. Vaikea sanoa, mistä se johtuu. Nuoret suomalaiset naiskirjailijat ovat paneutuneet viime aikoina sota-aiheisiin. Linnan ja Meren jälkeen myös sellainen sukupolvi, jolla ei ole omaa kokemusta sodasta, on ryhtynyt kirjoitustöihin. Tämän syksyn nuorista romaaneista huomattava on Katja Ketun "Kätilö", joka viiltää suomalaisnaisen ja saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinana suoraan Lapin sodan tunnelmiin. Kolmikymppinen Jenni Linturi on taas kirjoittanut romaanin "Isänmaan tähden", jossa vapaaehtoiset suomalaismiehet päättävät lähteä Saksaan ja osallistua natsien SS-joukkoihin.
Suomalaisessa elokuvassa sotiimme puuttui 1985 Rauni Mollberg, joka toteutti uuden version Väinö Linnan "Tuntemattomasta sotilaasta". Se ei kohonnut Edvin Laineen 1950-luvun Tuntemattoman tasolle. Sen jälkeen Pekka Parikka ohjasi uuden väkevän sotadraaman Talvisodan (1989), joka perustui Antti Tuurin pohjalaistarinaan. Åke Lindmanin Tali-Ihantala oli sävytykseltään lähes dokumentaarinen. Sitä ennen Lindman ohjasi ruotsinkielisen Framom främsta linjen (2004). Muistettakoon myös Taru Mäkelän pienimuotoinen Pikkusisar (1999), jossa Vera Kiiskinen näytteli hienosti sotasairaalan vapaaehtoista apusisarta.
==========================================================================================
Sakari Kirjavainen sai varmasti tietoa ja opastusta Åke Lindmanilta viime sodista, joten hänellä on ollut hyvä pohja kokeilla suomalaista sotaelokuvaa. Valitettavasti Hiljaisuus on liian täynnä henkilöitä, liian puristettuja ja tehtyjä henkilökuvia, liiaksi kärjistettyä erikoisuuden tavoittelua. Näyttelijäohjaus pettää pahan kerran. Joonas Saartamon Eino on kyllä tulkittu kiinnostavasti, mutta olisiko hahmoa kannattanut laventaa ja syventää. Ajatus tehdä elokuva kuolemasta ja kuoleman ankarista kosketuksista tahtoo hukkua tasapaksuun, raakileeksi jääneeseen kerrontaan. Käsikirjoitus lienee pysähtynyt puolitiehen, juuttunut synopsiksen asteelle.
Todettakoon kuitenkin, että lavastaja Jukka Uusitalo, maskeeraja Kata Launonen ja kuvaaja Petri Rossi ovat tehneet ammattimaista työtä. Elokuvan budjetti oli 1,6 milj. euroa, josta Suomen elokuvasäätiön tuki oli melkein puolet. Projektiin on siis uskottu vahvasti.


Ajankohtainen kommentti

Jokin viikko sitten käsittelin 3D-elokuvien invaasiota Helsingin elokuvateattereihin. Toivoin, että suomalaiset ohjaajat eivät koskaan ryhtyisi tähän tekniseen trendiseikkailuun. Olin väärässä, sillä marraskuun lopussa teattereihin saapui kauan valmisteltu 3D-animaatio Maaginen kristalli. Antti Haikalan ohjama animaatio on maksanut 5 miljoonaa euroa. Se liittyy meillä viime vuosina harrastettuun joulupukkielokuvien lajityyppiin. Sellaisilla animaatioilla on uskottu olevan menekkiä ulkomaillakin. Ainakaan Suomessa kallis 3D-animaatio ei ole saavuttanut elokuvayleisön jakamatonta suosiota. Tosin on epäilty ja toivottu, että kassat räjähtäisivät ainakin joulunpyhinä. Jäämme odottamaan.
Suomen elokuvasäätiö SES seuraa tarkasti kotimaisten elokuvien tuotantoa, esitystä ja levikkiä. Nyt on huomattu SES:n tilastoista, että kotimaiset elokuvat eivät mene enää hyvin yleisöön. Lippukassoilla kotimaset saavuttavat tänä vuonna n. 16 % katsojaosuuden. Edellisinä vuosina on mennyt paremmin. Voisiko ajatella, että kaikki vuoden 2011 kotimaiset uutuudet eivät ole olleet hyviä. Eli: laatua täytyisi nostaa, sitä kautta se yleisönkin kiinnostus viriää.
Syksyn katsojatilastot kertovat, että viime vuosien arvokkain - ranskaa puhuva - suomalainen elokuva Le Havre on houkutellut teattereihin yli 100 000 katsojaa. Se on todella erinomainen saavutus. Sen faktan tilastot todistavat, että Suomessa ei kannata tuottaa ruotsinkielistä suomenruotsalaista elokuvaa, sillä ainakin minua elähdyttänyt on saanut n. 40 000 katsojaa. FST5 esittää elokuvan sarjana joulukauden ohjelmistossa.

P.S. Mediani menee talvilomalle. Sunnuntaina ilmestyy vielä jatkosarjani artikkeli. Palaan asiaan loppiaisen jälkeen. Huomioikaa kuitenkin joulukauden tulevat uudet kotimaiset elokuvat: Ensin tulee Rosa Karon romanttinen Avain Italiaan, aatonaattona ensi-illan saa koko perheen Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ja sitten uutenavuotena Taru Mäkelän ohjaama "duunarikomedia" Varasto.

lauantaina, joulukuuta 10, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 116

Elokuu (Suomi 1956) ohjaus: Matti Kassila, käsikirjoitus: Kassila - perustuu F.E. Sillanpään romaaniin (1941), kuvaus: Esko Nevalainen, lavastus: Lauri Elo, musiikki: Ahti Sonninen, pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima), Rauni Luoma (Maija), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne), Rauni Ikäheimo (Iita). Tuotanto: Mauno Mäkelä/Fennada-Filmi Oy.

Frans Emil Sillanpään, suomalaisen Nobel-kirjailijan, syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta syyskuussa 1988. Yleisradion Opetustelevisio ja Ammattiopisto olivat valmistaneet tv-ohjelman Sana muuttuu kuvaksi, jossa toimittajat Reijo Rae ja Sakari Salko tutkivat elokuvan keinoin Sillanpään "Elokuu" -romaanin filmisovitusta. Haastateltavina olivat sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan huippukuvaaja Esko Nevalainen ja Elokuun (1956) ohjaaja Matti Kassila. Ohjelma esitettiin Ylessä 10.9. 1988.
Sana muuttuu kuvaksi näytettiin lehdistönäytäntönä Ylen Linkkitornin katselutiloissa (myöhemmin katselut siirtyivät Ison Pajan yhteyteen). Tv-ohjelma innosti minua, koska olin aina pitänyt Elokuuta yhtenä suomalaisen elokuvan merkkisaavutuksena - Varastetun kuoleman, Morsiusseppeleen, Poikien, Kahdeksan surmanluodin ja Jäniksen vuoden ohella.
Kelpuutin joukkoon 1990-luvulla Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -mestariteoksen. Samaa saatoin sanoa Veikko Aaltosen riipaisevasta Isä meidän -elokuvasta, joka julkaistiin myös 1990-luvulla. Aku Louhimiehen Paha maa nousi ryhmään 2000-luvulta. Television puolelta ryhmään kuuluvat ehdottomasti Åke Lindmanin Jäätä 1960-luvulta ja Kiinnisidottu 1990-luvulta, Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi ja Tuija-Maija Niskasen Maa jota ei ole 1970-luvulta.
=====================================================================================================
Elokuu kertoo kananvanvartija Viktor Sundvallista, hänen vaimostaan Saimasta ja aviomiehen nuoruuden rakastetusta Maija Länsilehdosta. Kolmen erilaisen ihmisen draama kiertyy Viktorin vaikean alkoholismin ympärille. Vaimo Maija vahtii, että Viktor ei saa mistään pulloa. Viktorin nuoruuden rakastettu Maija tuo vierailullaan verevyyttä taloon - kaivattuja ryyppyjäkin isännälle.
Matti Kassila ohjasi hienoimmaan elokuvansa Ruovedellä, Muroleen kanavalla. Sana muuttuu kuvaksi -ohjelmasta selvisi, että elokuva toteutettiin mustavalkoisena, koska värillisenä siitä olisi tullut kuvaaja Nevalaisen mielestä makeileva. Kiehtovasti Rae ja Salko näyttävät, miltä Ruoveden seudut vaikuttavat värillisinä. Kontrastin tuovat väliin leikatut elokuvan mustavalkoiset jaksot.
Matti Kassila tarttui mielellään Sillanpään tekstiin. Elokuu oli viimeinen suurista, väsyneeksi jo sanotun Nobel-kirjailijan romaanien filmatisoinneista. Sillanpää-kuumeen aloitti 1937 Teuvo Tulio elokuvallaan Nuorena nukkunut. Nyrki Tapiovaara ohjasi vuonna 1940 hienon Miehen tien. Sitä seurasivat Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948), jossa Nokian puukko heilahtaa, Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (1955), joka perustuu "Elämä ja aurinko" -romaaniin ja Jack Witikan Silja - nuorena nukkunut (1956).
Suomalaisen elokuvan kulta-aikana filmattiin paljon kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja. Aina ohjaajat eivät päässeet kirjailijoiden teosten tasolle, vaan tyytyivät helpppoihin kuvituksiin. Tätä ei voi sanoa Kassilan Elokuusta, eikä edellä mainituista muista Sillanpää-elokuvista. Upeita olivat myös jotkut Hella Wuolijoen näytelmiin perustuvat elokuvat - kuten Valentin Vaalan Niskavuoren Heta (1952) ja Edvin Laineen Niskavuoren Aarne (1954). Merkittävä oli myös muuten pelkkiä ajanvietefilmejä ohjanneen Ville Salmisen Evakko (1956), joka perustuu Unto Seppäsen romaaniin. Eikä unohdeta tietenkään Laineen monumentaalista Tuntematonta sotilasta (1956), Väinö Linnan sotaromaanin elokuvasovitusta, josta muodostui sukupolvesta toiseen kiertävän kollektiivisen suomalaisen tajunnan peruskartasto.
=====================================================================================================
Miksi Sillanpäätä filmattiin vuosina 1937-1956 niin paljon? Olen aikaisemmin kirjoittanut, että kirjailijan kuvaama hämäläinen agraarimiljöö oli vuosikymmeniä kotimaisen elokuvan tärkeintä maaperää. Heinälato-romantiikka periytyy tältä ajalta.
"Matti Kassila löysi Elokuussa uudelleen Sillanpään maiseman ja maailman: tämän huomaa jo elokuvan ensimmäisestä loisteliaasta kymmenestä minuutista, joissa luodaan johdantoa pitkillä kamera-ajoilla siihen miljööseen, siihen suomalaiseen kesäpäivään, jossa elävää tragediaa, komediaa, iloa ja surua ryhdytään tutkimaan" (Vaihtuvat Filmit/1972).
Huomautin myös, että Kassila oli parhaimmillaan alkoholismiin kuolevan Viktor Sundavallin ja vaimo Saiman välienselvittelyissä. Kassila rakentaa niiden elävöittämiseksi huoneisiin ja etenkin portaisiin elokuvallisesti korkeatasoista draamaa. Taas lopun takautuma Viktorin ja tamperelaisen matkustajakodin pitäjän Maija Länsilehdon ilonpidosta on epätasainen. Sitä jotenkin vierastaa, se ei sovi elokuvan kokonaisuuteen. Mutta se on ohjaajan oma taiteellinen ratkaisu, eikä se nakerra juurikaan mestariteoksen arvoa. Sitä paitsi Rauni Luoma on aivan verraton Maijana.
Matti Kassila käyttää taiten kertojaa. Luin jostakin, että kertojan käytön haluttiin palvelevan F.E. Sillanpäätä, romaanin koskemattomuutta ja arvoja. Jos elokuvan kielestä kirjoittanut Marcel Martin olisi nähnyt suomalaisia teoksia, niin hän olisi varmasti arvostanut Kassilan elokuvallista oivallusta kuvata Viktor Sundvallin kuolema. Se hahmotellaan toisten henkilöiden näkökulmista, kunnes nopeassa välähdyksessä ohjaaja näyttää, kuka on mennyt manan majalle.
=====================================================================================================
Minulla oli arvostava suhde Matti Kassilaan (s. 1924) kriitikon urani alussa ja keskivaiheillakin. Samalla tavalla kuin Mikko Niskaseen. Kun olin kunnankinon johtajana 1970-luvun lopulla Jämsänkoskella kutsuin Kassilan puhumaan elokuvistaan yleisöllemme.
Kassila on omissa kirjoissaan kertonut avoimesti alkoholismistaan ja raitistumisestaan. Jämsänkoskella ohjaaja joi mineraalivettä ja söi kukkakaalikeittoa. Tietenkin se hiukan ihmetytti, mutta Kassila oli valinnut joitakin vuosia aikaisemmin terveyden tien. Tätä kirjoittaessani Kassila elää edelleen.
Matti Kassila oli 1970-luvun lopulla johtajana Suomen elokuvasäätiössä. Vierailin usein Helsingissä käydessäni säätiön toimistossa ja sain tarpeellista tietoa Kassilalta suomalaisen elokuvan tilasta, joka ei ollut silloin kovin hyvä. Kun Kassila erosi säätiön johtajan tehtävästä hän soitti minulle ja lupasi antaa minulle ainoana haastattelun. Olin silloin töissä Helsingin Sanomissa. Eräänä lauantaina vuonna 1980 kirjoitin eron syistä ja Kassilan suunnitelmista lehteemme. Jäi vaikutelma, että ohjaaja on malttamaton, ei pysy kovin kauan samassa tehtävässä.
Matti Kassila ryhtyi 1980-luvun alussa jälleen ohjaamaan, mutta en jaksanut innostua hänen myöhäiskauden elokuvistaan. Kassilan viimeinen ohjaustyä Kaikki pelissa julkaistiin 1993. Kirjoitin siitä kielteisen arvostelun. Samoihin aikoihin suunnittelin kirjaa Kassilasta, elokuva-arkisto näytti julkaisijana vihreää valoa, ja ohjaaja suostui projektiin. Joitakin päiviä myöhemmin Kassila perui kirjaprojektin. Hän ei kertonut syytä, mutta ehkä se oli Kaikki pelissä -elokuvan arvostelu. 

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2011

ERO IRANILAISPERHEESSÄ * * * *














Islam puhuttaa. Islamista ei tiedetä paljoakaan, mutta viime aikoina Suomessakin on ilmestynyt kirjoja - esimerkiksi islamin tutkimuksen professorilta Jaakko Hämeen-Anttilalta. Ja on Islamin arkkitehtuurista ja taiteesta julkaistu ulkomailla kiehtovia, aivan suurenmoisia opuksia - kuten Markus Hattsteinin ja Peter Deliuksen laaja kartoitus maailman uskonnosta ja kulttuurisesta voimatekijästä historian havinasta nykypäivään.
Nyt valkokankaalle on tullut Asghar Farhadin Berliinissä palkittu iranilainen elokuva Nader ja Simin: ero. Vaikka Iran on lännessä jopa "pahan valtakunnan" maineessa, niin maassa tuotetaan hienoja elokuvia. Tunnemme hyvin Abbas Kiarostamin tuotannon. Alkusyksyllä Helsingin ohjelmistoon saapui Kiarostamin lännessä ohjaama Iltapäivä Toscanassa.
Nader ja Simin: ero on maahantuontina kulttuuritapaus. Se on varteenotettava kuvaus islamilaisen maan elämänmuodosta ja perinteestä. Se valottaa islamin uskonnon periaatteita, etenkin naisen asemaa tai oikeammin - modernia naista, joka haluaa irti avioliitosta, haluaa vapauteen. Hänen nimensä on Simin.
Asghar Farhad näyttää konkreettisesti, miten Siminin aviomies Nader hätääntyy. Nader on hoitanut dementinoitunutta isäänsä, joka asuu pariskunnan talossa. Avioparilla on 10-vuotias lapsi, jonka näkökulmaa eroon avataan riittävästi. Näkökulmat vaihtuvat ja risteytyvät erinomaisella ohjauksella.
Nader ja Simin: ero on vähitellen, pala palalta kehittyvä elokuva avioparista, jonka ympärille ohjaaja tuo yhä uusia henkilöitä. Asghar Farhadin ote on melkein dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta tai siksi hän saa kuviinsa niin runollisuutta kuin pakahduttavaa tunnetta.
Farhad näyttää epäsuorasti, että tämänkin, keskiluokkaisen avioparin vaikeuksista osa johtuu iranilaisesta yhteiskunnasta. Silti ohjaaja jättää syyttelyn sikseen, mutta pohtii hiljaisella vakuuttavuudella moraalisia kysymyksiä. Näyttääpä vielä, miten me ihmiset teemme virheitä, joiden korjaaminen on vaikeaa. Iranilaisohjaajan elokuva onkin yleismaailmallinen.
Leila Hatamin tulkitsee suurenmoisesti Siminiä. Näyttelijätär heittäytyy tapahtumiin ja niiden ongelmallisiinkin käänteisiin. Myös Peyman Mooadi on hyvä Naderin roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen uuden toimitusjohtajan käden jälki alkaa näkyä. Tampereen Tohlopin legendaarinen TV2 muutetaan nuorten kanavaksi. Ylellä on kova hinku tavoitella 15-29 -vuotiaita. Ylestä viestitetään, että saavat alle 45-vuotiaatkin siirtyä tulevaisuudessa kanavalle, mutta ennen kaikkea nuoret naiset. Muilla ei siis ole asiaa TV2:n uudessa erityiskohderyhmän profiloinnissa. Merkitseekö tämä, että Pikku Kakkosen lapsikatsojia ei enää haluta kanavalle? Eivätkö he vielä ole päiväkotilaisia ja ala-asteen ekaluokkalaisia?
TV2 on ollut vuosia, vuosikymmeniä maalaiskomedian kanava. On sillä merkittävä menneisyys myös tv-draaman ja tv-elokuvien tuottajana - silloin joskus Matti Tapion ja myöhemmin Reima Kekäläisen aikana. On tuotettu Heikkiä ja Kaijaa, Reinikaista, Rintamäkeläisiä ja Elämän suolaa. TV2 on myös ollut vuosikymmeniä tuttu Ajankohtaisesta kakkosesta, jonka teemailtoja katsotaan ja niistä väitellään kahvipöydässä työpaikoilla. Ylestä viestetään, että tämä ajankohtaisohjelma tulee säilymään jatkossakin.
Vilkaistaanpa Finnpanelin katsojatutkimuksia. TV2:n osuus vuorokautisesta katselusta on 13,3 prosenttia. Yli 65 -vuotaiden katseluosuus vuorokaudessa on 18,0 prosenttia (Teemalla vain 3,4, %, TV1:llä 32,9 %). Taas naisista ikäluokassa 10-25 -vuotiaat kanavaa katsoo vain 6,1 %, joten töitä Ylessä riittää, jotta erikoisryhmä saadaan heräämään. (Tässä ikäryhmässä Sub saavuttaa 16,6 % osuuden).
Katsotaanpa TV2:n osuutta vielä naisten ikäryhmässä 45-64 -vuotiaat: 12.9 %. Entä mitä sitten saman ikäryhmän miehet: 14,4 %. Vertailun vuoksi miehissä 10-24 -vuotiaat TV2 kiinnostaa vain 8,9 prosenttia, mutta ryhmässä yli 65-vuotiaat Tohlopin kanava hankkii 17,4 katseluosuuden.
Voisiko ajatella, että Ylessä on menossa jonkinlainen johtamisen ja suunnittelun paniikki. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan ja mihin mennään. Yritetään mielistellä väkisin nuoria. Eikä TV2:n nuorentaminen ja naisistaminen tule olemaan helppoa. Kun vielä tiedetään, että netin pauloihin uppoutunut nuoriso ei muutenkaan suosi Yleisradiota.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 115

Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin, Länsi-Saksa 1988) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Wenders ja Peter handke, kuvaus: Henri Alekan, lavastus: Heidi Ludi, leikkaus: Peter Przygodda, musiikki: Jurgen Knieper, pääosissa: Bruno Ganz, Solveig Dommartin, Otto Sander, Curt Bois, Peter Falk. Tuottajat: Wim Wenders ja Anatole Dauman.

Amerikkalaisnäyttelijä Peter Falk kuoli kesällä 2011. Hänet miellettiin yleisesti tv-sarja Columbon "silmäpuoli" - yksityisetsiväksi, jonka pää toimi ennen kuin käsi asettui aseeseen. Unohdettiin, että Falk (s. 1927) oli pätevä luonnenäyttelijä, jonka huippusaavutukset tapahtuivat 1970-luvun alussa: Hän näytteli John Cassavetesin elokuvissa, kuten Aviovaimot ja Naisen parhaat vuodet.
Peter Falk alias Columbo matkustaa lentokoneella jaettuun kaupunkiin saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Falk saapuu muurin jakamaan kaupunkiin filmaamaan elokuvaa, jonka tapahtumat sijoittivat vuoden 1945 raunioituneeseen, sodan tuhoamaan Berliiniin. Wenders laittaa Falkin tapaamaan enkelit (Ganz, Sander) kioskin edessä, lähellä muuria. Tässä Wendersin elokuvan huikeassa jaksossa Falk ja enkelit tunnistavat toisensa, sillä taiteilijalla on kyky tehdä näkymätön näkyväksi.
Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta taivaan enkelistä Damielista ja Cassielista, jotka kiertelevät jeatussa kaupungissa. He kuuntelevat maan ihmisten puheita. Enkeleistä Damiel rakastuu sirkustyttö Marioniin, mutta ennen kuin hän voi saada haluamansa, hänen täytyy muuttua ihmiseksi - hänen tättyy saada ympärilleen "lihaa ja verta". Cassiel epäilee toverinsa kykyjä, mutta lopulta hänen täytyy tunnustaa, että mieluimmin valitsen elämän kuin kuolemattomuuden.
Wim Wendersin päätyö kasvaa irrallisista ja epädramaattisista kohtauksista filosofiseksi vuoropuheluksi elämän arvoista ja tarkoitusperistä. Wenders ja itävaltalainen käsikirjoittaja Peter Handke (huomattava kirjailija) ovat tavoitelleet elokuvaa, jossa jokainen kohtaus, jokainen hetki tähtää kohti sovittavaa, kaiken inhimillistävää loppua.
Enkeleiden rinnalla sirkustyttö Marion ruumiillistaa ikuista rakkautta ja ihmisen moraalista lujuutta. Marion on etsinyt koko ajan jotakin pysyvää, mutta vasta Damielin edessä hän saattaa tavoittaa sen oikean vakavuuden, joka tekee ihmisen elämästä elämisen arvoisen. Marionin työpaikka Sirkus Alekan edustaa elokuvassa menneen maailman arvoja, lapsenomaista ihastusta, kun taas Nick Caven rockyhtyeen sanoituksissa ja esityksissä ilmenee vieraannuttavan nykyisyyden soundi.
=====================================================================================================
Elokuvan metafyysiset, ihmiskunnan muistiin viittaaavat säikeet sidotaaan yhteen suuressa kirjastossa. Täällä enkelit kohtaavat perinteen ylläpitäjän ja tarinoiden kertojan, vanhan Homeroksen (Curt Bois), joka etsii turhaan entistä, ennen kaupungin jakamista niin vilkkaana pulpunnutta Potsdamer Platzia. Enkelit ovat elokuvassa sivullisia, jotka kuuntelevat ja huomoivat ihmisten ajatuksia. Maagisella tavalla ajatukset muuttuvat sanoiksi, jotka kaartavat ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.
Wim Wendersin (Amerikkalainen ystävä, Paris, Texas) Berliini-elokuvan alulla ja lopulla on lapsenomainen, kirjaimista syntyvä sydän ja sielu. Elokuvan keskivaiheilla Wenders yrittää selvittää, hahmottavatko tämän ajan lapset asioita niin kuin ennen. Hän kysyy myös, onko aikuisissa sitä mielikuvituksen poltetta, joka lapsilla avartaa maailman rajattomaksi. Tämän jälkeen romantikko Wenders toteaa, että vain naisen ja miehen välinen rakkaus voi ratkaista ongelmat ja pyhittää olemassolomme.
Berliinin taivaan alla-elokuvan kuvat ovat äärimmäisen herkkiä ja ilmaisevia, mutta myös täsmällisiä. Enkelit näkevät maailman mustavalkoisina, ihmiset värillisinä. Wenders haastaa katsojan vuoropuheluun, etsimään yhdessä todellisuuden suuria kaarteita. Nykyelokuvassa ei tällaista teosta ole usein nähty.
Wenders ei vain näytä jaetun kauupungin arkea, vaan hän pakottaa katsojan miettimään historiaa, Saksan kohtaloa, Saksan inhottavaa menneisyyttä, aikaa, jonka jäljeen Berliini jaettiin ja muuri rakennettiin. Tässä mielessä Peter Falkin henkilöhahmo on erittäin tärkeä. Sanomattakin on selvää, että Berliinin taivaan alla vastaa elokuvana niitä eurooppalaisen kirjallisuuden häivähdyksiä, jotka viittaavat niin Rilkeen kuin Joyceen.
=====================================================================================================
Cannesissa keväällä esitetyn Wim Wendersin pääteoksen ensi-ilta oli Suomessa 8.7.1988. Keskikesällä elokuvaa näytettiin viikon ajan Aikatalon Bio Bristolin suurella kankaalla. Sitten se siirtyi pienempään teatteriin. Kirjoitin elokuvasta haltioituneen, laajaan arvostelun lehteemme otsikolla "Enkeleitä jaetussa kaupungissa". Jaettu-sana viittasi vuoteen 1963, kun olin kesätöissä AEG:n pääkonttorissa Länsi-Berliinissä. Silloin puhuttiin yleisesti "jaetusta kaupungista". Länsiberliiniläisillä ei ollut asiaa itäpuolelle, mutta ulkolainen sai matkustaa Itä-Berliiniin, joten kävin siellä usein ja vein työpaikkani ihmisten paketteja tai tervehdyksiä sukulaisille, jotka olivat jääneet muurin toiselle puolelle. Muurin pystyttämisestä oli kulunut kaksi vuotta.
Wim Wendersin elokuvan innoittamana matkustimme joulukuun alussa 1988 Berliiniin. Asuimme Itä-Berliinissä, suuressa länsimaalaistyyppisessä hotellissa, joka sijaitsi aivan keskustassa, lähellä kuuluisaa puolueen toimistorakennusta. Itä-Berliinin Berlin Ensemblessa katsoimmee Carl Zuckmayerin näytelmän "Der Hauptmann von Köpenick" (1931), joka on hurja syöksy menneeseen preussilaiseen ihmiskuvaan. Vierailu Länsi-Berliinissä kuului ohjelmaan, mutta kyllä rajakontrolli ja itäberliiniläisten rajavartioiden tylyys oli silmiinpistävää. Länsi-Berliinin kuuluisa kaupunginosa Kreuzberg ei näyttänyt enää samalta kuin kesällä 1963, mutta tuskin osasimme aavistaa, että vuoden kuluttua muuri murtuu ja Itä-Saksa romahtaa. Ja jaettu kaupunki yhdistyy.
Wim Wendersin elokuvassa saattaa olla jotakin profetaalista. Sen loppupuolen repliikkeihin kuuluu trapetsilla yhä nopeammin kiikkuvan sirkustyttö Marionin toteamus: "Erst das Staunen "uber uns zwei, das Staunen
Über den Mann und die Frau hat mich zum Menschen gemacht. Ich ... weiss... jetz, was...kein Engel...weiss".