tiistaina, tammikuuta 27, 2009

Nuoren naisen tie * * *







Uudet kotimaiset elokuvat tulevat ensi-iltaan lähes viikottain. On selvää, että jokainen niistä ei voi menestyä, vaan toinen syö toista. Nykyään elokuvan arvon ja laadun mittana pidetään katsojalukuja. Niin myös suomalaisen elokuvan kohdalla. Tämä on vääristynyt tapa suhtautua elokuvaan.
Myös medianäkyvyys on tärkeä. Ajatellaanpa vaikka HS:n perjantaisin ilmestyvää NYT-liitettä: Sen irti tipahtavan TV-oppaan takasivulla on kriitikoiden listaamat tähdet ensi-iltaelokuville. Runsas viikko sitten ohjelmistoon tullut uusi kotimainen Maa meren alla ei herätä yleisön kiinnostusta, jos kriteerinä pidetään NYT-liitteen kriitikoiden arvostuksia. Nimittäin elokuva kerää keskiarvoltaan 2,3 tähteä, ja Turun Sanomien kriitikko antaa johdonmukaisesti yhden tähden. Hänellä lienee tietokoneellaan tuo yksi tähti valmiina jokaiselle uudelle kotimaiselle elokuvalle.
Muutenkin Maata meren alla tuli ensi-iltaan lähes huomiotta. Olin kaksi viikkoa matkoilla. Palattuani olen yrittänyt etsiä arvioita elokuvasta eri lehdistä. Arvostamani Suomen Kuvalehti ei kirjoita elokuvasta mitään. Ei myöskään Suomen naistenlehtien kuningatar Gloria, jossa on näyttävät elokuvapalstat. Päivälehtiä en ole edes viitsinyt kaivaa esille, mutta esimerkiksi tamperelainen Aamulehti lienee ollut nuiva, koska NYT-liitteessä lehden kriitikko antaa elokuvalle vain kaksi tähteä.
===========================================================
Lenka Hellstedtin ohjaama ja Mark Stubbsin kuvaama Maata meren alla perustuu Riikka Ala-Harjun kirjaan. En ole sitä lukenut, mutta elokuvaksi se vaikuttaisi soveltuvan mainiosti. Lahjakas Hellstedt on tehnyt varmaa työtä. Maata meren alla on sympaattinen, mutta hiukan vaatimaton ja särmätönkin pieni kotimainen elokuva.
Lenka Hellstedt muistetaan parhaiten 2001 valmistuneesta Minä ja Morrison -elokuvasta. Hän on myös ohjannut tv-sarjoja. Ehkä Maata meren alla toimisi paremmin tulevan tv-sarjan pilottijaksona kuin levittäytyneenä isolle valkokankaalle. Mutta hyvä näinkin. Ei kaiken suurta tarvitse olla.
Lähtökohdiltaan Lenka Hellstedtin elokuva lupaa paljon. Amira Khalifa esittää hellyttävästi Idaa, joka elää elämäänsä adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa. Ompelijan ammatin hankkinut Ida yrittää hankkia töitä, mutta huonolla menestyksellä. Ystävä Ville (Matti Ristinen) kehottaa Idaa rohkaisemaan itsensä. Naisen vahvuus orastaa vähitellen Idassa. Hän lähtee etsimään itseään Berliiniin.
==========================================================
Maata meren alla on todenmukainen draamaelokuva nuoren naisen kasvamisesta nyky-yhteiskunnan haasteellisessa vaatimuskentässä. Kannattaa muistaa, että Hellstedt kuvaa aikuistumista, yritystä katkaista liian kiristävät perhesiteet ja löytää oma naisen ääni. Kiinnostavasti Hellstedt näyttää myös elämänmuodon, jossa ei uskalleta elää ja toimia omillaan, vaan etsitään koko ajan toisten hyväksyntää. Miellyttäminen on naiselle monesti ansa.
Nämä pienet, nasevat huomiot nousevat kuin kuvien välistä vakuuttamaan katsojaa, että maata täytyy saada omien jalkojen alle ennen kuin voi hypätä nauttimaan elämän meren tyrskyistä.
==========================================================
Berliini on nykyisin nuorten suosittu matkakohde. Ymmärrän tältä pohjalta elokuvan Idan päätöksen lähteä kaupunkiin, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vielä ideologisesti jaettu ja muurin rajaama.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkisto (en ymmärrä sen nimen muuttumista kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi) aloitti runsas viikko sitten kiinnostavan Carte Blanche -sarjan. Tällaisessä sarjassa joku ohjaaja, kriitikko tai muuten merkittävästi ansioitunut suomalainen elokuvapersoona saa esitellä omia suosikkifilmejään.
Tämän kevään valinnat ovat tehneet dokumenttiohjaajapari Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui. Lehmuskallio täytti vasta 70-vuotta. Hän samosi nuorena metsissä, taisi valmistua metsänhoitajaksi. Lehmuskallion ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Korpinpolska valmistui 1980. Se oli sensaatiomaisen hyvä kuvaus pohjoisten metsien eläimistä ja ihmisistä, luonnon maagisesta kiertokulusta.
Pidin myös paljon Lehmuskallion seuraavista töistä, joita olivat Skierri - vaivaiskoivujen maa (1982) ja Sininen imettäjä (1985). Jälkimmäinen kunnioittaa hartain kuvin omaperäistä kainuulaista kuvataiteilijaa Niilo Hyttistä.
Inuksukissa (1988) Lehmuskallio dokumentoi Kanadan eskimoiden elämää. Minä olen (1992) hyppää fiktion ja dokumentin keinoin arktisten alueiden elämänpiiriin. Sen jälkeen Lehmuskallio ohjasi Lapsuin kanssa useita dokumentteja vähemmistökansojen elämästä. Paras lienee Kadotettu paratiisi vuodelta 1994.
Markku Lehmuskallion oma ja Anastasia Lapsuin kanssa ohjaama tuotanto pyörii elokuva-arkistossa aina huhtikuun lopulle.
=========================================================
Markku Lehmuskallion Carte Blanche on yhtä juhlaa. Hän muistaa valinnoillaan espanjalaista Luis Buñuelia (mm. katolista kirkkoa ruoskiva Las Hurdes), italialaista ohjaajakaksikkoa Paolo ja Vittorio Taviania (mm. Isäni, herrani, Tähtikirkas yö) ja samoin saapasmaan Ermanno Olmia, jonka 1978 valmistunut Puukenkäpuu oli meillä Suomessakin laajan kiinnostuksen ja ihailun aihe.
Kiitos Markku Lehmuskallio: Näytät suppeanakin valintana arkiston Carte Blanchessa, mitä elokuvataide saattoi olla parhaimmillaan.

perjantaina, tammikuuta 09, 2009

Rööperi - rikos ei kannata * *






"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", kuului John Hustonin Asfalttiviidakon (1950) motto. Tuossa myyttisessä rikoselokuvassa muuten Marilyn Monroe esiintyi pienessä sivuosassa. Tuo motto sopisi hyvin tuotteliaan Aleksi Mäkelän uuteen elokuvaan Rööperiin, joka avaa kangerrellen vuoden 2009 kotimaisen filmikauden.
Rööperi on rikoselokuva, matka laittomuuden ja marginaalin katveeseen Helsingin Punavuoren kaupunginosassa, Pursimiehenkadun, Wärtsilän entisen telakan ja Jätkäsaaren kuuluisaan miljööseen, jossa jonkinasteinen rikollisuus ja salakuljetus kukoisti aikanaan.
Aleksi Mäkelä (s. 1969) on viime aikoina ohjannut Reijo Mäen heikkojen dekkareiden pohjalta elokuvia - V2 - jäätynyt enkeli (2007) ja Vares - yksityisetsivä (2004). Näissä tekotaiteellisissa elokuvissa Mäkelä on tavoitellut 1940-luvun amerikkalaisen film noir -koulukunnan tapaa luoda kuvaa ja tunnelmaa.
Mäkelän aikaisempia ohjaustöitä olivat erinomainen Matti (2006), sekä epämääräiset Pahat pojat (2003) ja Lomalla (2000). Vaikuttaa siltä, että kaupallisesti suuntautunut ja etenkin tuotantoyhtiö Solar Filmsistä kodin löytänyt Mäkelä on viidentoista vuoden aikana (esikoisteos Romanovin kivet) hyppinyt aiheesta ja genrestä toiseen -1990-luvun elokuvista paras on edelleen pohjanmaan lakeuksien kapinalliskuvaus Häjyt (1999). Kannattaa myös muistaa, että Mäkelä on ohjannut tv-sarjojen jaksoja (mm. Kylmäverisesti sinun, Vintiöt).
================================================================
Rööperissä nähdään jälleen Aleksi Mäkelän elokuvien tuttuja näyttelijöitä - aina Samuli Edelmannista Juha Veijoseen ja Jasper Pääkköseen. Yllättävästi vanhemman polven kyvyistä mukaan on saatu ohjaaja Kalle Holmberg ja komedienne Pirkko Mannola. Heidän osuutensa jää tosin vähäiseksi. Samoin käy naispääosan vetävälle Pihla Viitalalle. Mäkelämäisesti koko elokuva on jätkäenergian varassa.
Elokuva taustaa Rööperin pojan Tom Sjöbergin tarinaan. Viimeksi katujen kasvatilla ja parannuksen tehneellä Sjöbergillä oli kulmilla erotiikkabaari. Sjögerg kirjoitti tarinansa kirjaksi yhdessä Harri Nykäsen kanssa. Nykänen muistetaan Raid-dekkarien kirjoittajana ja Helsingin Sanomien entisenä rikostoimittajana.
Rööperin kertojana toimii kaupunginosan oma poika, poliisi Koistinen (Juha Veijonen), joka ymmärtää niin vimmatusti konnia. Muita henkilöitä ovat Tomppa (Edelmann), Krisu (Peter Franzen) Mustalais-Kari (Kari Hietalahti). He ovat kovia pikkukonnia, joilla on hinku rikastumiseen. Se ei onnistu muuten kuin rikoksilla, sillä kukapa heistä kouluja kävisi tai itseään sivistäisi, jotta ammatin saisi. Viinan laiton myynti -lestinheitto - on ponnahduslauta. Myöhemmin tulevat huumeet ja porno. Elämä on turhan kovaa ja vain unelmilla on siivet.
==================================================================
Aleksi Mäkelä ei jää lohduttomuuteen, hän ei kuvaa John Hustonin tavoin elottomien esineiden hallitsemaa maailmaa, johon tuhoon tuomitut rikolliset sulautuvat. Mäkelä uskoo ihmisen pystyvän muutokseen - ainakin joidenkin elokuvan henkilöiden kohdalla. Tom Sjöbergin esikuva Tomppa on tällainen pelastuja, joka pahuudestaan huolimatta osaa suojella itseään muiden pikkukonnien harjoittamalta itsetuholta.
Hiukan epäuskottavalta Marko Leinon kirjoittama tarina vaikuttaa. Se kutistuu Pini Hellstedtin kuvaamiin ja Pirjo Rossin lavastamiin sisätilamiljöisiin. Elokuvan iso ongelma on autenttisuuden puute ja muutamat kömpelöt sivuroolit. Taloudellisista syistäkö ei ole pyrittykään mukailemaan osuvilla ulkokuvilla 1960- ja 1970-lukujen Punavuorta.
Ajoittain Aleksi Mäkelä ylidramatisoi ja karrikoi liikaa. Lähikuvilla peitetään ilmeisesti tarinan onttouksia. Toki Edelmann, Franzen ja Hietalahti tekevät upeaa näyttelijätyötä. Mutta riittääkö se johdattamaan elokuvaa kuiville - tavoiteltuun jean-pierremelvillimäiseen rikosalakuloon? Sitä paitsi: olisiko Edelmannin, Franzenin ja Hietalahden jo aika uudistua, muuttaa totuttua kaavaa.
Ajankohtainen kommentti
Kokoomuslainen puolustusministeri järjesti uudenvuoden vastaanoton. Militaristit ja heitä myötäilleet henkilöt pääsivät juhlimaan ministerin suosiollisella avustuksella. Edelleenkin olen sitä mieltä, että Puolustusvoimat opettaa nuoria miehiä tappamaan. Katsokaa, millä voimalla Israel moukaroi Gazan siviilejä. Ja Suomessa vihollinen tulee aina idästä. Minä olin saada maitojunakäskyn aikanaan Haminan RUK:ssa, kun kysyin taisteluharjoituksissa kapteenilta - "miksi vihollinen tulee aina idästä". En saanut, koska teoreettinen puoleni oli niin loistava.
Puolustusministerin kokkareilla pällisteli myös maailman huonoimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuva Renny Harlin. Iltapäivälehti kertoi seuraavana päivänä, että Harlinin poika Luukas tulee esiintymään valmisteilla olevassa Mannerheim-elokuvassa.
Näin on siis valkoisen Suomen kenraalista kertovan elokuvan markkinointi pamautettu alkuun. Hävettää ajatella, että iltapäivälehdet ja naistenlehdet ovat täynnä Harlinia ja Mannerheimia seuraavat kaksi vuotta. Missään ei kuitenkaan sanota, että Harlin ohjasi Hollywoodissa lähes pelkkää roskaa ja jatko-osia. Ehkäpä puolustusministeri on tämän superväkivaltaroskan ystävä.
Vai mitä sanotte Renny Harlinin urasta: Jäätävä polte (1985), Vankila (1988), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (1988), Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (1990), Ford Fairlane - rokkidekkari (1990), Cliffhanger - kuilun partaalla (1993), Kurkunleikkaajan saari (1995), The Long Kiss Goodnight ( 1996), Deep Blue Sea (1999), Driven (2001), Mindhunters (2004), Manaaja: Alku (2004), The Covenant (2006), Cleaner (2007).
Varmaankin kaikki fantastisia mestariteoksia. Joten luotetaan myös Mannerheim-elokuvaan, sillä Hollywoodista tuleva koneisto hoitaa filmauksen. Ja tietokone-ekspertit auttavat taustoissa. Niin - suomalaisia elokuvatyöntekijöitä ei ole tietenkään palkattu päähommiin. Ehkä se on hyvä asia.