keskiviikkona, helmikuuta 27, 2013

Ikääntymisen karhea tragiikka * * * * *
















Tanskalaisen Lars von Trierin ohella tämän hetken kohutuin eurooppalainen ohjaaja Michael Haneke on Munchenissä 1942 syntynyt, identiteetiltään itävaltalainen ohjaaja. Von Trier saattaa olla käänöksissään mauton ja repiväkin, mutta Haneke on kultivoitu tyylin mestari. Haneke on vuosien mittaan puhutellut meitä lukuisilla hienoilla elokuvilla, joissa ihmisen elämä ja olemassaolo haasteet hajoteteen kirkkaankipeiksi kromosomeiksi.
Haneke ei päästä meitä helpolla: Hän kysyy jatkuvasti, mitä on ihmisyys, mitä on pahuus, mitä on synti, mitkä ovat ne yhteisöissämme vaikuttavat tabut ja salaisuudet, jotka on pakko paljastaa, jotta voisimme hengittää vapaammin. Haneken elokuvista Bennyn video (1992), Funny Games (1997), Pianonopettaja (2001), Suden aika (2003), Kätketty (2005), Valkoinen nauha (2009) ovat nyt saaneet seurakseen koskettavan Rakkauden, jossa näyttelevät ohjaajan vakiokasvo Isabelle Hubbert sekä Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant. He ovat ranskalaisia näyttelijöitä, joiden tilalle Haneke ei olisi voinut kuvitella itävaltalaisia kollegoita.
Viikonloppuna Oscarilla (paras ulkomainen elokuva) palkittu Rakkaus lähestyy hienovaraisin kuvakulmin ikääntymistä ja lopulta kuolemaa. Haneken elokuvassa ikääntyminen on käsinkosketeltavaa, ennen kaikkea ohjauksen intensiteetin ja näyttelijöiden Emmanuelle Rivan ja Jean-Louis Trintignantin ansiosta. Molemmat ovat suurin piirtein päähenkilöiden ikäisiä.
Näyttelijöiden kasvot, liikkeet, sanat ikään kuin huutavat meille armoa: anna vielä joku elinvuosi, muista että olin joskus Hiroshima, rakastettuni piinattu nuori kaunotar (Riva) tai ranskalaisen 1960-luvun uuden elokuvan hienostunut herrasmies Eric Rohmerin elokuvassa Yöni Maudin luona (Trintignant). Näin Rakkauden vanhukset ja näyttelijät aivan kuin sulautuvat toisiinsa. Puolalainen Krysztof Kieslowksi käytti Trintignantia 1990-luvun Väritrilogian päätösosassa Punaisessa ja taas Riva korvaa nyt Anouk Aimeén ja Annie Girardotin, joita Haneke ohjasi 2000-luvun Pianonopettajassa ja Kätketyssä.
=======================================================================================
Rakkaudessa Michael Haneke avaa näkökulman sivistysperheen avioliittoon, jossa aviomies Georges toimii voimansa menettäneen Annen (Riva) omaishoitajana. Eliniän ennuste on noussut koko ajan länsimaissa. Se on aiheuttanut lukuisia ongelmia: miten kauan jompikumpi puolisoista jaksaa hoitaa toista ja miten kauan kannattaa pitkittää elämää, koska mitään käännettä parempaan ei ole enää nähtävillä.
Haneke saattaa ola sitä mieltä, että jossain aivan pakottavassa vaiheessa tulee hetki, jolloin toinen aviopuolisoista katsoo, että ei ole enää mitään mieltä jatkaa toisen kärsimystä. Tuon hetken tullessa katsoja joutuu moraalisen tunnekuohun valtaan. Millekään tuomitsemiselle ei ole kuitenkaan aihetta.
Elokuva tapahtuu pääasiallisesti sisätiloissa. Jos on nähnyt ne toimet, joita toinen puolisoista, tuo vielä jollakin tavalla terve ja pystyssä pysyvä omaishoitaja joutuu aamusta iltaan, päivästä päivään tekemään kuihtuvan rakkaansa hyväksi, niin elokuva vaikuttaa hyvin realisistiselta, todenmakuiselta.
Aviomiehen tuskan ja kärsimättömyydenkin ymmärtää, koska sängystä alkaa kuulua yhä enemmän kivun ilmauksia, pelon huudahduksia. Kun ei voi oikein enää tehdä mitään. Siksi toivoo, että nuoretkin menisivät katsomaan Rakkautta, ei sen takia, että osaisivat varautua, vaan sen takia, alkaisivat ymmärtää ihmiselämään kuuluvaa vanhenemisen tragiikkaa.
Tätä ei ehkä aivan ymmärrä perheen tytär (Isabelle Hubert) , joka soittaa kamarimusiikkiyhtyeessä ja on tulossa Kuhmon festivaaleile. Ja tietenkin jossain vaiheessa hänkin alkaa viitata rahaan. Sillä sellaisia me ihmiset olemme. Ei sitä pidä mennä tuomitsemaan, vaikka katsoja toivookin nuorelta avarampaa, laaja-alaisempaa näkemystä.
Rakkaus on esteettisesti hallittu kamarielokuva, jossa kamera seisoo koko ajan paikallaan. Musiikkina kuullaan Schubertia ja muutamat leikkaukset 1800-luvun maalauksiin ikään kuin rauhoittavat tunnelmaa, vaikka tapahtumiin ei ole sisällytetty kovin dramaatttisia kohokohtia. Jännite kankaalta katsomoon on tiheä, sitä istuu penkissä hiljaa, kuin pyörittelisi kädessään näkymätöntä rukousnauhaa. Eikä Haneke tunteile, vaan näyttää muutamien viikkojen kuolinkamppailun, johin ei ole mitään lisättävää, josta ei ole ei mitään poisotettavaa.

 
 Väkivaltaa ja kuularuiskuja Floridassa * *


Scanbox Finland Oy

















Tätä amerikklaista rikosdraamaa Parkeria olisimme tuskin menneet katsomaan, jos ohjaajaksi ei olisi paljastunut Taylor Hackford (s. 1945). Hän oli kiinnostava ohjaajatulokas 1980-luvun alkupuolella. Teinipopin syntyä kuvannut Idolmaker, lupasi paljon. Richard Gere -elokuva Upseeri ja herrasmies, filmnoirpastissi Against All Odds ja osittain Porissa kuvattu Valkoiset yöt eivät vakuuttaneet kokonaisuutena, mutta olihan niissä energiaa ja rytmiä. Sitten Taylor Hackford putosi ainakin minun käsityksen mukaan kuvasta.
Parker voisi olla kenen tahansa keskinkertaisen rikosdraaman tekijän ohjaama elokuva. Siinä ei ole mitään uutta, ei mitään särmää, mutta sitä enemmän väkivaltaa ja melskettä. Robert Duvallin ääntä matkima Jason Statman esittää kovan luokan kuumapäistä rikollista Parkeria, joka tekee jenginsä kanssa hurjan ryöstön. Se vaikuttaa kopiolta Michael Mannin mestarillisesta Heat - ajojahti - elokuvasta. Parker haluaisi jakaa saaliin jengin kesken, mutta muut jäsenet eivät suostu, vaan haluavat säilyttää rahat pesämunana uutta, "kaikkien aikojen" rahakeikkaa varten. Parkerista tulee yksinäinen susi, joka matkustaa Floridaan etsimään omaa osuuttaan.
Englannissa tuotettu, mutta paikan päällä Flordiassa kuvattu Parker on saanut sytykkeensä Ray Starkin kioskiromaanista. Taylor Hackford on omistanut Parkerin Donald E. Westlakelle,(1922-2008), jonka salanimellä Ray Stark kirjoitettuun rikosjännäriin elokuva perustuu. Satoja kirjoja väsännyt Westlake oli muuten ehdolla käsikirjoittaja-Osacarin voittajaksi 1990 englantilaisen Stephen Frearsin tiiviistä filmnoir-pastista Huijarit, jossa näytteli Anne Bening.
Parker on täynnä klaffivirheitä: áina sähäkkä, ikääntynyt Nick Nolte näyttelee alussa Parkerin ystävää joka unohdetaan kokonaan elokuvan keskivaiheella. Eikä liene uskottavaa, että Nolten suloinen nuori tytär jaksaa pysyä Parkerin rakastettuna, vaikka mies sählää loputtomiin. Parkerin selviytyminen kaikenlaisista kolhuista ja haavoista on epäsukottavaa.
Jennifer Lopez on muuten saanut jälleen roolin - hän on Parkeria auttava kiinteistövälittäjä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuvaohjaajien liiton puheenjohtaja Aku Louhimies totesi taannoin TV1:n Nyybergissä, että uusia kotimaisia elokuvia julkaistaan vuosittain kolmisenkymmentä. Lukumäärä vaikuttaa suurelta. Epäilinkin kerran, että jokin kotimainen elokuva syö elintilaa toiselta. Näin ei ole varsinaisesti tapahtunut, ja kun ensi viikolla ensi-iltansa saa Simo Halisen sukupuolivaihdoselokuva Kaiken sinulle kerron teattereihin on ilmestynyt tänä vuonna jo kaikkiaan 6 uutta kotimaista elokuvaa.
Kevään 2012 kotimaiset ovat menestyneet jopa yllättävän hyvin teattereissa, niin hyvin, että vastaavaa en ole kokenut pitkän kriitikon uran aikana. Kärjistäen voi sanoa, että suomalainen elokuva oli ainakin nuoren yleisön keskuudessa ennen vitsi, mutta ei ole enää. Ehkä nyt kohderyhmäajattelu on iskostunut myös suomalaisiin elokuvatuotantoihin.
Niin vain on, että vuoden 2013 ensimmäisten kuukausien aikana teattereihin on tunkenut katsomaan kotimaisia uutuuksia 700 000 katsojaa. Esimerkiksi Johanna Vuoksenmaan vitsikäs komedia 21 tapaa pilata avioliitto pursusi iltapäivänäytännössä nuoria aikuisia. Kohderyhmä saavutettiin, sillä katsojamäärä on kohonnut yli 100 000.
=======================================================================================
Vuonna 2012 uusia kotimaisia kävi katsomassa kaikkiaan 2,4 miljoonaa ihmistä. Kauas menneisyydessä ovat ne 1970-luvun vuodet, jolloin Uuno Turhapuro -komediat lähes yksin pitivät kotimaista elokuvaa hengissä. Uunot vetivät vuodesta toiseen 500 000- 700 000 suomalaista pääkaupunginseudun ja etenkin maaseudun teattereihin.
Nyt voi sanoa, että uusi nuori elokuvasukupolvi on ottanut vallan suomalaisessa elokuvatuotannossa. Kaikilla elokuvan tekemisen portailla paistaa ammattitaito. Tekninen kehitys on valtavaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että "vanhankin liiton "ohjaajilla olisi vielä sananvaltaa. Matti Ijäsen mestarillinen Kaikella rakkaudella on tästä oivallinen esimerkki. Toivottavasti muitakin kokeneita, ja taiteelliseen lopputuokseen pyrkiviä ohjaajia vielä ilmestyy.

P.S. Viikonloppuna jaetuista Oscareista ei kannata pitää liikkaa meteliä. Ne ovat Yhdysvaltojen monituhatpäisen, alalla työskentelevän konservatiivisen jäsenen kannanotto. Kaksi asiaa erottuu: Steven Spielbergin ennalta suurvoittajaksi ennakoitu historiallinen Lincoln floppasi, mutta Jennfifer Lawrencen nuorekas, rento, trimmi ja valoisa suoritus Unelmien pelikentässä ansaitsi näyttelijä-Oscarin.

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2013

Koskaan ei ole liian myöhäistä * * *

Nordisk Film. Kuvassa: Jessica Grabowsky















Olen pohtinut kaksi viikkoa Aku Louhimiehen uuden elokuvan 8-palloa mottoa "koskaan ei ole liian myöhäistä". Sen lausuu vanhempi rikostutkija Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius) muutaman kerran vankilasta pienen tyttärensä kanssa vapautuvalle narkkariäidille Pikelle (Jessica Grabowsky). Pike saa sosiaalihuollosta uuden kämpän, mutta hän ei pääse millään eroon alistajastaan ja "rakastetustaan" Lallista (Eero Aho). Lalli on narkkari ja rikollinen, jonka väkivaltaiset teot estävät Piken löytämästä uutta polkua.
Elias Kasken tytötoveri on nuori konstaapeli Olli Repo (Mikko Leppilampi), joka kohtaa työssään kaiken mahdollisen pahuuden. Hän on vasta eronnut vaimostaan. Näyttäisi kuin Olli haluaisi palata vanhaan, mutta menneisyyden virheistä ei pääse hevillä irti. Olli on poliisina kyyninen ja väkivaltaan taipuva, ja synkeän ja hirvittävän elokuvan pelastus on rauhallinen etsivä Elias, joka on oppinut vuosien mittaan työssään, missä hyvän ja pahan rajat leikkaavat.
8-palloa voi kuvata Aku Louhimiehen suomalaisen trilogian kolmanneksi osaksi. Se alkoi 2005 Pahassa maassa ja jatkui 2011 Vuosaaressa. Nyt valkokankaalle on puristettu sellainen rikoksen ja väkivallan alakuvasto, josta ei liene enää tietä eteenpäin. Johonkin muuhun ohjaajan täytyy edetä, ja nopeasti, sillä tätä paskan kuorimista tuskin voi enää jatkaa.
=======================================================================================
8-palloa voi ajatella myös terapiaelokuvana, joka saattaa auttaa huumehelvettiin pudonneita nuoria. Sen voi myös nähdä varoitushuutona: Älkää ihmeessä sulkeko silmiänne suomalaisen todellisuuden pelottavimmilta tapahtumakuvioilta, vaikka kuinka tekisi mieli. Elokuvaa haluaakin suositella poliitikoille ja päättäjille, joilla ei näytä olevan hyvää arvosanaa kaikesta suomalaisen todellisuuden sykleistä. Silmät ja aivot näyttävät supistuvan loputtomien kokousten ja muistioiden pakkovaltaan.
8-palloa on todistusvoimainen ja hyvin aito elokuvallinen esitys hätkähdyttävistä asioista, joiden taustalta löytyy kuopiolaisen poliisin ja kirjailijan Marko Kilven romaani "Elävien kirjoihin". Kysymys on tietenkin pienestä siivusta, mutta sillä ei tässä tapauksessa ole kovin suurta merkitystä. Kilpi tuntee kuvaamansa maaston.
Marko Kilven romaanin nimi viittaa muutokseen ja toivoon, jota vanha poliisi Elias Kaski pitää yllä. Louhimiehen elokuvassa toivo on kierretty monimerkitykselliseen loppukohtaukseen ulkomaisella merenrannalla. Onko se ironiaa vai unelmaa - vaikea sanoa.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n sivukanava Avaa (numero 13 kaukosäätimessä) täytyy onnitella poikkeavista elokuvavalinnoista. Edemenneen puolalaisen Krzystztof Kieslowskin (1941-1996) elokuvia on esitetty kiitettävästi - Veronikan kaksoiselämän jälkeen nähtiin Väritrilogian elokuvat Sininen, Valkoinen ja Punainen. Nyt myös Dekalogin eli Kymmenen käskyä -sarjan elokuvia on tuotu ruutuun. Eivätkä esitysajat ole olleet liian myöhään, vaan alkaen klo 21.00.
Minä tarrasin sattumalta Kieslowskiin, sillä MTV3 ei näytä mainostavan ennalta juurikaan muiden kanaviensa ohjelmia, ei niin kuin YLE, joka esittää suunnattomalla volyymilla ennakkomainoksia tulevista ohjelmista. Eikö niitä muuten ala tulla jo liikaa ohjelmien välissä.
Katsoiko kukaan Ava-kanavan Kieslowskeja? Tarkistan Finnpanelin viikkomittaritilastosta: Avan viikkotavoittavuus on 173 900 katsojaa - keskimäärin 37 %. Veronikan kaksoiselämän näki tammikuussa 1 % kohderyhmästä (kaikki 10 vuotta täyttäneet) - eli 56 000 katsojaa . Ei siis aivan huono tulos.

keskiviikkona, helmikuuta 13, 2013

Kulttiyhteisön ansassa * * * *

Future Film















Paul T. Anderson (s. 1970) on valikoivalle ja fiksulle yleisölle elokuvia tekevä amerikklaisohjaaja, jonka 1990-luvun Boogie Nights ja Magnolia pureutuivat syvästi amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteisiin ja ongelmiin (porno, perheongelmat). Nyt Anderson on ohjannut kiinnostavan uuden elokuva The Master, joka itse asiassa sivuaa 1900-luvun alun kohutun L. L. M Hubbardin perustaman oudon scientologiayhteisön syntyä ja vastenmielistä toimintaa.
Loistava Philip Seymour Hoffman esittää kulttijohtaja Dodd Lancasteria, joka elää 1950-luvun Kaliforniassa. Hän uskottelee olevansa ydinfyysikko ja tohtori. Joaquin Phoenix on armeijasta palaava Freddie Quell, alkoholisti, väkivaltainen mies ja harhailija, joka lainaa Baudelairea ja liittyy Doddin yhteisöön. Hänestä tulee kulttijohtajan avustaja, joka alkaa epäillä, että Doddin toimintaa ohjaakin vaimo (Amy Adams).
Joitakin vuosikymmeniä sitten tapasin henkilön, joka oli harhautunut scientogian imuun. Kun hänen silmänsä avautuiva  naisesta tuli uhri, joka ei päässyt millään irti opin painosta tai saanut takaisin menettämiään rahoja. Siksi The Master sai ainakin minun katsannossa uutta syvyyttä, vaikka Anderson jättää scientologian teesit taka-alalle. Hyvä näin. Mutta Anderson näyttää,miten maailma on täynnä huijareita, joiden toiminnan takana ovat iso ego, synnynnäinen hurmausvietti, ahneus ja raha. Hoffmanin Dodd on uskomaton roolisuoritus.
The Master on hurja kuvaus ihmisistä, jotka janoavat valtaa ja julkisuutta (olenko väärässä, jos kirjoitan, että Tom Cruise yritti estää Pt. Andersonin elokuvan tuotannon). Että tällainen elokuva otetaan helsinkiläiseen teatteriohjelmistoon on mahdottoman positiivinen asia.

 
Ajankohtainen kommentti


Kauppalehti on tehnyt hyvän ja laajan henkilöhaastattelun Yle:n toimitusjohtajasta Lauri Kivisestä. Kivinen on laittanut Ylen palikat paikoilleen, joten kannattaa lukea (4.2. 2013), joskin vastaavanlaista haastattelua ei ole näkynyt muissa printtiviestimissä. En ryhdy lainaamaan Merina Salmisen tekemää haastattelua, mutta kaksi kiinnostavaa asiaa otan esille, jotka olivat uusia minullekin. Lauri Kivisen mielestä Sosiaalinen media on tabu suomalaisella viestintäalalla. "Ovathan kaveriverkostot kivoja, juttuja, itsekin käytän niitä, mutta ei pidä ummistaa silmiään. Ne eivät luo sisältöä, niiden ei tarvitse lähettää toimittajaa palopaikalle. Ne vain linkkaavat."
Ja vielä, tärkein pointti: "Valistunut arvaus on, että toistasataa miljoonaa euroa ohjaantui viime vuonna Suomesta amerikkalaisille verkkoyhtöille. Lähinna Googlelle ja Facebookille. Ilkka-yhtymän liikevaihto on 50 miljoonaa. Se olisi siis kaksi Ilkkaa." Kivisen mukaan raha on pois suomalalaisilta lehditä - suomalaisesta sisällöntuotannosta. Se on paljon suurempi uhka tälle allalle kuin ristiriita, joka nähdään Ylen ja kaupallisten medioiden välillä. Tänne tulee globaaleja pelureita, joka haluavat meidän eurot."
Lauri Kivinen muisttaa, että paluuta entiseen ei ole. "Ei me voida olla protetkniostisia, mutta siinä on selvä yhteys. Mainos, jonka paikallinen parturiyrittäjä Facebookiin laittaa, on suomalaiselta medialta pois."

P.S. Yle uudisti Tv-uutisten menon ja studion. Ei hullumpi lopputulos ainakaan värien ja rentouden puolesta. Mutta maksoiko kaikki 600 000 euroa? Huh, huh.


sunnuntaina, helmikuuta 10, 2013

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET: EPILOGI

Elokuvateatteri Berliinissä: Filmtheater am Friedrichshain















Kajaani lokakuu 11. 10. 2010
Tässä loppuyhteenvedossa palaan ikään kuin alkuun, sillä kouluaikojemme elokuvakerho Kate-Kino täytti 50 vuotta. Minut oli kutsuttu pitämään juhlapuhe ja esittelemään nykyisen kerhon johdon valitsema elokuva Kulta-aika. Tämä tapahtui pikkupakkasessa elävässä Kajaanissa 11.10. 2010. Tulevasta esittelystä ja muusta tekstistä en ole muuttanut mitään: Luis Buñuel (1900-1983) on Calandan kasvatteja. Hänen isänsä oli ensin ammattisotilas, mutta hankki myöhemmin elannon liikemiehenä. Isä oli liberaali intellektuelli. Luisin äiti tuli aristokraattisesta perheestä. Luis kävi jesuiittakoulun, sai käsiinsä Darwinin kirjoja, joista "Lajien synty" avasi nuorukaisen tietoisuuden. Hän opiskeli muun muassa filosofiaa Madridin yliopistossa ja ystävystyi Salvador Dalin kanssa. Elokuva vei Luisin, kun hän matkusti 1923 Pariisiin, toimi Jean Epstenin apulaisena ja katsoi Abel Gancen elokuvia. Pariisista muodostui nuoren Luisin kohtalo, sillä etenkin kirjailijat ylistivät Buñuelin ensimmäisiä elokuvia.
Espanjalaisohjaajan ensimmäiset kolme elokuvaa - Salvador Dalin kanssa tehdyt surrealistiset Andalusialainen koira ja Kulta-aika sekä ankara dokumentaarinen Las Hurdes loivat neljän vuoden aikana Luis Buñuelin maineen, joka ei ole laantunut. Kaikki odottivat noiden kolmen ensimmäisen elokuvan jälkeen Buñuelilta uusia yllättäviä ja shokeeravia teoksia, mutta hän vaikeni ohjaajana lähes kahdeksitoista vuodeksi.
Buñuel reissasi Espanjan ja Ranskan väliä, toimi apulaisohjaajana Pariisissa, konsultoi elokuvafirmaa Espanjassa, käväisi Hollywoodissa, hoiti Warnerin elokuvien dubbauksia, toimi New Yorkin Museum of Modern Arts´ssa kunnes matkusti 1947 Meksikoon. Luis Buñuelin kolmas meksikolainen elokuva Los Olvidados - Säälikää heitä (1950 oli sensaatio Cannesin vuoden 1951 filmifestivaaleilla. Anarkisti oli palannut, palannut suoraan Mexico Cityn koyhälistökorttelin rankkaan todellisuuteen.
Luis Buñuelin tyylistä ja tarkoitusperistä on liikkunut maailmalla eri vuosikymmeninä erilaisia lausuntoja ja teorioita. Kuten Durgnatin kirjasta voi arvailla, ohjaajaa pidettiin makabeerina runoilija-showmiehenä, yllättäjänä, sadistina, herrasmies-paholaisena, markiisi de Saden hengenheimolaisena, anarkisti-marxistina ja niin edelleen.
Nuori Luis Buñuel kuului surrrealistien liikkeeseen (surrealismi syntyi 1910-luvulla Ranskassa, sille olivat ominaisia unenomaiset, iraationaaliset tapahtumat). Buñuel erosi liikkeestä 1932 - ilmeisesti poliittisista syistä. Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alussa Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti päätti toimia. Hän kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit". Buñuel sai tuta vihaamansa porvarillisen virkakoneiston toimista. Myöhemmin hän oli ei-toivottu henkilö kotimaassan. Tosin hän pääsi ohjaamaan 1960-luvun vaihteessa Espanjaan Viridianansa, hallituksen siunauksella, mutta kun elokuva julkaistiin, Francon hallinto kielsi sen.
Kulta-aika oli Bunuelin ensimmäinen pitkä elokuva. Se oli ensimmäisiä hullun rakkauden kuvauksia. Aikanaan Henry Miller ylisti elokuvaa teoksena, jossa olemme rajalla, tuonpuoleisen  rajalla. Bunuelin tarkoituksena saattoi olla halu luoda jonkinalinen vastine Sigmund Freudin opeille meidän tiedostamattoman kerroksen toiminnasta.

ELOKUVAKULTTUURIN PUOLESTA

Lainaan tähän loppuun Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlien jälkeen kirjoittamani kommentin: Kate-Kinon 50-vuotisjuhlat eivät ole huuhtoutuneet mielestäni. Täytyy jälleen todeta, että jossakin Suomessa tehdään vielä ansiokasta elokuvakultuurityötä. Valtakunnallisesti tärkeän, maamme vanhimman toimivan elokuvakerhon juhlasta ja toiminnasta olisi voitu aivan hyvin tehdä juttu Helsingin Sanomiin, mutta lehden kulttuurisivuilla siitä ei kukaan ollut kiinostunut.
En tiedä tarkkaan, toimiiko Suomessa kymmenen vai viisikymmentä elokuvakerhoa, mutta lukumäärä supistui 1980-luvun aikana. VHS ja myöhemmin DVD siirsivät katselua yhä enemmän kotiin, ja elokuvakerhoissa saavutettava hyvän elokuvan kollektiivinen katsomiskokemus väheni. Se on valitettavaa, sillä elokuvakerho on aina ollut myös sosiaalinen tapahtuma.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen tekee loistavaa työtä kaupungissa. Kerho onkin innokkaan aktiivin sydämen asia, mutta Kajaanissa myös kerhon hallitus on vahvasti mukana suunnittelemassa toimintaa ja ohjelmistoja. Kajaanin juhlien aikana nousi esille ikuisuuskysymys: Miksi Kava (ent. elokuva-arkisto) ei saa hankittua kopioita ja oikeuksia merkittäville klassikkofilmeille, joita kerhot voisivat esittää sarjoissaan?
Kajaanin juhlien aikana luettiin postuumina aikaisemman puheenjohtajan, teologin ja filosofin, lehtori Hannu Kallion puhe. Hän oli pitänyt sen 1996 elokuvakerhon toimintaa esittelevän näyttelyn avajaisissa Kajaanin pääkirjastolla. En malta olla lainaamatta puhetta, sillä siihen kiteytyivät kaikki se ajatusmaailma, ne tavoitteet ja pyrkimykset, jotka olen tuntenut oikeiksi vuosikymmeninä elokuvan harrastukseni ja työni aikana.
Näin Kallio muun muassa:
"Eksymättä mihinkään esteettis-filosofisiin teoretisointeihin totean lyhyesti, että elokuva parhaimmillaan muun laatutaiteen tavoin, auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään elämäämme. Platonilaisittain voisi ehkä ajatella, että se auttaa meitä partisipoitumaan, olemaan osallisia esim. kauneuden maailmassa, ja kaiken taustana tai pohjalla olevista elämän ideaalisista perusmerkityksistä, jos tuollaisia merkityksiä yleensä on. Se saattaa aikaansaada myös jonkinlaisen katharsis-kokemuksen, sisäisen puhdistumiselämyksen, joka vaikutus jo Aristoteleen mukaan erityisesti tragedialla on."
Kajaanin elokuvakerhon ohjelmistoon aina yhtä Bergmania vaatinut Kallio puhui elokuvataiteesta, joka viittaa ikään kuin ulkopuolellemme, yleiseen yksityisessä ja väläyttelee asioiden mahdollisia merkityksiä. Kallion mukaan "elämän kokoisena" se ikään kuin suoraan kolahtaa eksistenssiimme, sanoo tärkeää tässä ja nyt.
Kallio jatkaa osuvasti: "Vaikka elokuvassa alan harrastajaa voi usein formalistisesti viehättää jo sen esteettinen muoto, viime kädessä se, niin kuin kaikki korkeatasoinen taide, kokonais-sisällöllisesti koskettaa inhimillisen olemassaolomme perustuksia. Se räjähtävä riemullisuus ja anarkismi, joka on nähtävissä vaikkapa Billy Wilderin komedioissa, se huikaiseva kauneus, syvä traagisuus ja historian tunto, jota ilmentävät esim. Luchino Viscontin teokset "Senso", "Tiikerikissa" ja "Kuolema Venetsiassa" tai se suorastaan piinallinen sielunelämän syväporaus, jota koetaan Ingmar Bergmanin elokuvissa, on kaikki sekä "elämää suurempaa" että "elämän kokoista".
Niin, edesmennyt Hannu Kallio tiivistää vielä: Se on jotakin luovuttamattoman tärkeää, aidosti ja syvältä inhimillistä olemassa oloamme koskettavaa".
 (Sarja jatkuu uudenlaisena ensi viikolla)

tiistaina, helmikuuta 05, 2013

Perhe-elämää, baseballia ja mielialoja * * * *
















Joskus menee melkein tietämättään katsomaan elokuvaa, josta ennakkokäsitys on heikko. Sellainen oli David O. Russellin ohjaajama Unelmien pelikirja. Katsomaan menimme sitä Robert De Niron tähden Hän esittää baseball-intoilijaisää, joka odottaa kauden tärkeintä peliä. Viritellään vedonlyöntiä, mutta herralla ei ole mitään asiaa Philadelphian stadionille, sillä hän on saanut aikoja sitten pelikiellon. Samaan aikaan poika Pat (Bradley Cooper) saapuu kotiin hoidosta, sillä hän kärsii väkivaltaisuudesta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Pat on lyönyt vaimoaan Nikkiä, joka on muuttanut pois kaupungista. Pat ei vain pääse irti Nikistä.
Patin elämän pelastus on uusi tyttö Tiffany (ihana Jennifer Lawrence), joka rakastuu poikaan. Yhdessä ryhdytään harjoittelemaan isoihin tanssikilpailuihin. Suorituksen keskiarvopiste 5 toisi Patin perheeseen rahaa, samoin kauden tärkeimmän pelin vedontyöntivoitto. Ja sillon Patin isä voisi perustaa ravintolan.
Unelmien pelikirja on sujuva, tavanomaista syvemmälle luotsautuva draamakomedia. David O Russellin oivallus, että ihmisen mieli on arvoitus, ei ole uusi, mutta sitä lähestytään oivaltavasta ja osin rennosta näkökylmästä. Neljän näyttelijän elokuva (Patin äitinä Jacki Weaver ) kulkee mallikkaasti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Russell rakastaa henkilöitään ja väittää, että normaaliuuden rajat ovat häilyviä. Kun perhe yrittää yhdessä, niin elämän kiperätkin solmukohdat saattavat aueta.
Unelmien pelikirja on todellinen näyttelijöiden elokuva. Nälkäpelistä tuttu kaunistus Jennifer Lawrence on loistava , samoin Bradley Cooper. Tanssiharjoitukset etenevät sujuvasti. Elokuvan todellinen yllätys on kuitenkin viimevuosina sivuosia esittänyt Robert de Niro, joka ei ole tehnyt tällaistä suoritusta vuosiin. Olisiko jo aika hypätä päärooliin - vaikkapa ovelan leffakumppanini mielestä vedonlyöjän osaan, joka panisi hyvän ohjaajan silmien alla valkokankaan värisemään.

Ajankohtainen kommentti

Kaikki menevät nettiin. Helsingin Sanomat muutti "entisen kunnon paperilehtensä" kustannussyistä, vaikka lehti jatkaa ilmestymistä tabloinina. Tekstiä, kuvia ja ilmoituksia riittää kuten ennen, mutta eikö kokonaisvaikutelmassa ole lievä halpa maku. Printti on putoamassa, netti nousee. Printin rinnalla HS panostaa nettilehteen, jossa suuri osa jutuista ovat maksullisia. Sanomien tv-uutiset siirrettiin toimituksineen Helsingin Sanomien toimitukseen Sanomataloon. Saatiin näkyvyyttä, saatiin printtilehden toimituksen tuki ja apu, ehkä tietämyskin.
Yle on siirtämässä kaikki tv-ohjelmansa nettiin, kun tekijänoikeuskysymykset lopullisesti ratkeavat. Onko televisio välineenä ja tiedonjakajana kaatumassa?
Entä miten käy perinteisen levytuotannon ja muusikkojen elinehtojen, kun levymyynti hiipuu ja "kaikki" lataavat ilmaiseksi musiikkia netistä?
Yksi näyttää selviytyvän media-alan muutoksessa vuosikymmenestä toiseen. Se on elokuva, siis valkokankaalle heijastettava elokuvateos, oli se sitten tehty nykyisin "vanhanaikaisella" kameratyöllä tai uudenaikaisilla digitaalisilla menetelmillä. Se suuri draama, ilo, hymyt, pettymykset, huumori, elämän koko kirjo levittäytyvät kiehtovana suurelle kankaalle ja katsomiskokemus on aina niin yksityinen niin kuin joukko-kohtainen.

P.S. Lyhytelokuvien ohjaajana kunnostautunut Maarit Lalli löi ennakkosuosikit sunnuntaina Jussi-gaalassa. Lallin esikoispitkä Kohta-18 oli vuoden paras elokuva 2012 ja Lalli sai parhaan ohjaajan Jussin. Minusta palkinnot menivät nyt viime vuoden parhaalle kotimaiselle elokuvalle, vaikka muiden ohjaajien odotukset romahtivatkin. Itse en ole ollut Jussi-raadissa. En koskaan. Aku Louhmies Vuosisaarineen taisi olla todella, todella pettnyt - ja myös iltapäivälehdistö.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2013

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 164

Viisi vuodenaikaa (Spring, Summer, Fall, Winter...Spring, Etelä-Korea 2003) ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Kim Ki-duk, pääosissa: Young-Soo Oh, Jong-Ho Kim, Jae-Kyoeung Seo. Tuotanto: LJ Films, Korea Pictures, Pandora Filmproduktion (Saksa). 

Etelä-Korean ainutlaatuinen elokuvaohjaaja Kim Ki-duk haltioitti hyvän elokuvan ystävät tällä buddhalaisen elämäntavan ylityslaululla. Elokuvan tapahtumapaikka on rajattu, järven äärellä koetaan vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Viides vuodenaika on viite tuonpuoleiseen. Arvokkaan elämän elänyt ihminen saa mahdollisuuden poistua uuteen kevääseen vuodenaikojen kierron jälkeen.
Kim Ki-dukin elokuvan mies elää lautallaan, jonne hän on rakentanut pienen mökin. Lautta ajelehtii järvellä, ja talven tultua se juuttuu pysähdyksiin jäähän. Lautan ympärillä maisema muuttuu eri vuodenaikojen väreissä. Näyttää aivan kuin seutu olisi koko maailman mikrokosmos. Lautalla mies saa kokea ilon, rakkauden ja surun hetket. Hän tyytyy ottamaan kaiken vastaan nöyrin mielin. Siksi hän hengittää vapaasti, siksi hän elää yksinkertaisten hetkien keskellä. Elämä ei anna paljon, ja kuitenkin riittävästi.
Kim Ki-dukin mies elää todellakin Buddhan oppien mukaan, kärsien ja tavoitellen onnea, joka ei ehkä saavu hänen luokseen tässä elämässä. Ki-dukin aikaisempia elokuvia on syytetty jopa naisvihasta ja selittämättömästä eläinrääkkäyksestä, mutta Viidessä vuodenajassa ei näy enää merkkejä entisestä Kim-dukista. Voisiko sanoa, että aikaisempien elokuvien masokismi ja sadismi ovat jossakin taka-alalla, sillä nyt uskonnollinen tensio valtaa kuva-alat. Ja kyllä ne häikäisevät. Sillä ohjaajan mukaan uskonto, buddhalaisuus, tuo lopulta sovituksen miehen karuun elämään.
Viiden vuodenajan tapahtumapaikka sijoittuu Etelä-Korean pohjoisosan vuoristoalueeseen, jossa sijaitsee vanha Jusan Pondin puistoalue. Ja se tekojärvi, jonne Kim Ki-duk on tuonut näyttelijänsä ja kameransa. Munkkina elävä mies ja hänen oppipoikansa ovat rakentaneet lautalle temppelinsä, jossa hartaustoiminnot suoritetaan. Jotakin ainutkertaista ovat nuo järvellä vedestä hetkittäin nousevat puut, jotka symbolisoivat elämän ikiaikaisuutta. Itse elokuvan nimi symbolisoi tietenkin buddhalaisuuteen kuuluvaa elämän kiertokulkua.
================================================================================================

Kim Ki-duk (s. 1960) on itseoppinut elokuvantekijä, niitä nykyisiä harvoja "auteureja", jotka huolehtivat lähes kokonaan elokuviensa tekoprosessit. "Ideosyncrotic" on Ki-dukin kuvakieleen liitetty taiteellinen termi. Toki Ki-duk on myös opiskellut kuvan tekemistä, kuvataiteita vuosina 1990-1993 Pariisissa.
Palattuaan Etelä-Koreaan Kim Ki-duk alkoi kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksia. Hän voitti jopa palkinnon korealaisessa käsikirjoituskilpailussa. Kim Ki-dukin esikoisohjaus Crocodile valmistui 1996. Elokuva sai kotimaassaan sensaatiomaisen hyvän vastaanoton. Kansainvälinen maine heltisi Berliinin filmijuhlilla 2004, kun Kim Ki-duk palkittiin Samaritian Girlistä. Jatkoa seurasi Venetsiassa saman vuoden syksyllä, kun 3-Iron toi parhaan ohjaajan palkinnon. Kim Ki-duk on toiminut myös useiden eteläkorealaisten elokuvien kirjoittajana ja tuottajana - Beautiful (2008), Poongsan (2011).
Kim Ki-dukin omista ohjaustöistä Suomessa esitettiin vuonna 2002 Saari. Sekin tapahtui lautalla, lautoilla. Ki-duk kertoi hyvin julman rakkaustarinan, jonka osapuolina olivat ilotalon emäntä ja syyllisyydessä rypevä murhamies. Bad Guy - parittaja (2001) on myös esitetty Suomessa, joten Kim Ki-dukilla alkaa olla hyvä maine maassamme. Tämä elokuva on ohjaajalle tyypillisesti julman kaunis tarina pikkurikollisesta, joka pakottaa opiskelijatytön prostituoiduksi.
Juuri tästä elokuvasta periytyy Kim Ki-dukin osaksi väitetty naisviha, mutta asialla on myös toinen puoli. Länsimainen katsoja ei ehkä aina pysty eläytymään täysillä korealaiseen kulttuuriin.
Viisi vuodenaikaa on joka tapauksessa Kim Ki-dukin hienoin, rauhallisin ja elähdyttävin elokuvatyö, jossa mahdollinen naisviha on muuttunut miehen omaksi kärsimysnäytelmäksi. Naisen seksuaalisuus ei ole vain miehen onni, vaan lopulta miehen ansa. Siksi askeettinen elämäntapa vapauttaa miehen naisen vallasta, mutta mikä on sitten kauniimman sukupuolen kohtalo. Kuolemako? Niinkö Buddha opettaa?
Todettakoon, että italialainen Bernardo Bertolucci ohjasi 1993 hiukan naiivin Pikku Buddhan, joka tapahtui niin historiallisessa ajassa (Keanu Reeves tulkitsi buddhalaisuuden opettajaa Sidharthaa, joka eli 500-luvulla Intiassa). Nykyajan jaksoissa munkki Lama Norbu saapuu Tiibetistä Seattleen etsimään uutta Buddha-kokelasta Chris Isaakin esittämän Conradin perheeseen. Toinen 1990-luvun Buddha-aiheinen elokuva oli tietenkin katolisen ja amerikanitalialaisen Martin Scorsesen tunnustuksellinen Kundun, elokuva Tiibetin 14. Dalai Laman elämästä ja nuoruudesta.
Tiibetin buddhalaisuus tarkoittaa kaikista tahroista ja elämän epäselvyyksistä puhdistumista. Kysymys on avautumisesta viisauteen, heräämistä, jota Viiden vuodenajan päähenkilö yrittää toteuttaa lautalla. Tutkijoiden
mukaan buddhalaisuus perustuu syyn ja seurauksen, eli armon ymmärtämiseen: Olemme itse vastuussa omasta tulevaisuudestamme. Lopullisena tavoitteena on nirvana eli valaistuminen. Valaistunut ihminen vapautuu samsarasta eli elämän kiertokulusta.
Viisi vuodenaikaa sai ensi-iltansa 6.2. 2004 Helsingin Kino Engelissä. Me pojat - minä-isä, vanhin ja nuorin poikani - menimme katsomaan elokuvan muutama viikko myöhemmin. Itse asiassa ehdotus tuli nuoremmalta pojalta, joka käsittääkseni oli katsonut Kim Ki-dukin aikaisempia elokuvia dvd-kopioina. Ostin liput näytäntöön hyvissä ajoin ennen klo 17:sta. Odottelin poikiani, odottelin viiteen, kävelin Senaatintorille, jotta olisin nähnyt, tulevatko pojat taksilla. Vasta kymmenen yli viisi he saapuivat, mutta ehdimme kuitenkin näytäntöön, emmekä jääneet alusta paitsi.
Viisi vuodenaikaa lumosi (toistanko itseäni) runollisilla kuvillaan ja seestyneellä buddhalaisella filosofiallaan. Mitään näin hukeaa kuvarunoutta, jossa oli myös syvä sisältö, emme olleet nähneet pitkään aikaan. Elokuvan loputtua nousimme ylös taputtamaan. Totesimme lähes yhteen ääneen, että Viiteen vuodenaikaan sisältyy "kaikki" tästä meidän ihmisten elämästä.
================================================================================================

Ammatillisesti koin näihin aikoihin hiljaisen shokin: Meillä oli meneillään B-kurssi Kansallismuseon luentosalissa. Esiteltiin tulevia kulttuuritoimituksen linjauksia ja keskusteltiin menneestä. Äkkiä tajusin, että päätoimittajan esitellessä kulttuuritoimituksen tulevaa työnjakoa minun postiani ei enää ollut suunnitelmissa. Kohta 25 vuoden työpanokseni oli vedetty lokaan. Olin vähällä suuttua ja lähteä pois, mutta hillitsin itseni. Tuo shokki alkoi kypsyttää päätöstä hakeutua mahdollisimman pian eläkkeelle.
Niin tein. Ensin pitkän prosessin jälkeen joustoeläkkeelle, sitten varsinaiselle, jonka aikana tämän pian päättyvän sarjankin olen kirjoittanut. Oliko valintani oikea? Kun nyt katson lehteämme ja media-alan murrosta voin sanoa tehneeni oikean ratkaisun.