sunnuntaina, heinäkuuta 11, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 51

Pojat (Suomi 1962) ohjaus: Mikko Niskanen, käsikirjoitus: Niskanen Paavo Rintalan romaanin mukaan, kuvaus: Olavi Tuomi, musiikki: Einar Englund, lavastus: Reino Helkesalo, puvut: Bruno Litonius, Karl Wiegert, pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Jake), Uti Saurio (Pete), Hannu Vironmäki (Matti), Markku Söderström (Urkki), Liisa Nevalainen (Jaken äiti), Kauko Helovirta (Fritz Mayer), Olavi Ahonen (pastori Piha), Tapio Hämäläinen (opettaja). Kertoja: Paavo Noponen. Tuotanto: T.J. Särkkä/Suomen Fimiteollisuus.

Kirjoitan tätä elokuussa 2009 Kreetan Haniassa, Kreikassa. On kulunut tasan 41 vuotta auto-onnettomuudesta, joka tapahtui 30.8.1968 Hiidenvedellä, Lohjan tienoilla. Olin ollut tekemässä Naantalissa Suomen Sosiaalidemokraattiin juttua Mikko Niskasen uuden elokuvan Asfalttilampaat kuvauksista. FJ-Filmin ja Arno Carlstedtin tuottama elokuva perustuu Sakari Haaran romaaniin. Mikolle tutut näyttelijät Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara ja Pekka Autiovuori olivat tulessa, ja Naantalin kauniilla, perinteisellä Seurahuoneella sain osallistua illalla ja yöllä lukuisiin keskusteluihin, jotka koskivat tietenkin suomalaisen elokuvan uutta aaltoa. Sykähdyttävin muisto oli tavata elävänä sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan huippukuvaaja Esko Nevalainen (s. 1923), jonka maineikkaita töitä olivat Mikon Käpy selän alla - menestyksen ohella 1950-luvun Hilja maitotyttö, Tuntematon sotilas, Silja - nuorena nukkunut ja Mies tältä tähdeltä. Niin ja tämä Pojat, tämä ainutlaatuinen sodanajan nuoruuden laulu.
Olin tehnyt Mikosta aikaisemmin radiohaastattelun, johon sisältyi Makkaratalon portaikossa äänitetty autenttinen pätkä Lapualaismorsiamessa (1967) näyttelevien Pekka Laihon, Heikki Kinnusen ja Kirsti Wallasvaaran kanssa. Mikosta tein juttuja myöhemmin lehtiin ja kirjoitin kritiikin lähes jokaisesta Mikon elokuvasta. Lukuisia olivat tapaamisemme, kossun tai teen elävöittämät keskusteluhetket kapakassa tai Mikon Roban asunnossa. Joskus sain häneltä kiittävän tai paheksuvan kortin, niin riemullista oli vetää elokuvakurssia 1978 Mikon kuuluisassa Käpykolossa, Keski-Suomessa.
Keväällä 2009 Päivälehden säätiö haastatteli minua, koskien työuraani Helsingin Sanomissa ja kriitikon tehtäviä yleensä. Muuan kysymys kuului jotenkin tähän tapaan: Tunnetko tehneesi arvostelutoiminnassa virhearviointeja. Vastasin, että en ole tuntenut, paitsi "olinko liian ankara" kirjoittaessani Mikko Niskasen viimeisistä elokuvista Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat.
Ehkä olin, mutta kritiikit 1.11. 1986 ja 13.11. 1988 olivat laajoja ja perusteltuja. Päällisin huomioni oli, että Mikko ei ole osannut muuttua, vaan hän on Päätaloa kuvatessaan käpertynyt hermeettiseen menneeseen maailmaan. Tämän voin toistaa rehellisyyden nimissä, mutta takkia minun ei tarvitse kääntää eikä anteeksipyyntöä suorittaa, sillä olen ymmärtänyt Mikko Niskasen heikoimpiakin elokuvia ja ylistänyt parhaimpia 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle.
=====================================================================================================
Miksi Pojat?
Katsoin Ylen Teemalta aikaisemmin keväällä Mikko Niskasen kulttielokuvan Käpy selän alla. Oli se aika hyvä. En kuitenkaan tee johtopäätöksiä tv:n uusintakatsomisen pohjalta, jos ei kysymyksessä ole elokuva, jota ei ole esitetty aikaisemmin teattereissa. Totean heti, että koko Suomen tunteman persoonan Mikko Niskasen laajaan tuotantoon kuuluu niin hyvää kuin huonoa. Hän ohjasi teatterielokuvia ja tv-filmejä. Hän vaikutti niin kouluttajana kuin ohjaajana Yleisradiossa.
Mikko Niskasen suurtyö, vereslihalla ponnistettu Kahdeksan surmanluotia on osa suomalaista kulttuurihistoriaa, äärimmäisen olennainen "dokumentti" kadonneesta agraariyhteiskunnastamme ja pienen, ahtaalle ajetun ihmisen kamppailusta metsissä ja laitumilla. Se on kuitenkin tv-sarja, jota en voi kelpuuttaa Mikon töistä sitä näin ensimmäisenä mukaan.
Pidän paljon edellä mainitusta Lapualaismorsiamesta, 1970-luvun lopun jämsäläisestä perhemelodraamasta Syksyllä kaikki oli toisin, 1980-luvun alun koulunsa päättäneiden nuorten unelmia kuvaavasta Ajolähdöstä. Ennen kaikkea pidän 1960-luvun lopun tv-elokuvasta Laulu jalostavasta rakkaudesta, joka tuotettiin venäläisestä aiheesta. Mutta en koskaan syttynyt Mikon viimeisille elokuvatöille, Kalle Päätalo -aiheisille Elämän vonkamiehelle ja Nuoruuteni savotoille.
Totuuden nimessä, asioita suhteutettaessa täytyy sanoa: Kun näin 2008 valmistuneen uuden Päätalo-elokuvan, jossa Kai Lehtinen hikoili pääosassa, niin kyllä Mikon "Päätalot" olivat sentään elokuvia. Sitä en tietenkään voinut hänelle enää sanoa, sillä Mikko kuoli 1989.
=====================================================================================================
Miksi siis Pojat?
Koska se on Mikon esikoiselokuva, tärisyttävä kuvakerronnaltaan ja kotirintama-aiheeltaan. Ja sivuaahan se nykyisin Suomessa käytyä keskustelua saksalaissotilaiden ja naistemme suhteista. Se ei ole kuitenkaan valintani pääpointti. Äänekosken poika Mikko Niskanen (s. 1929) tuli ohjaajaksi suomalaiseen elokuvaan melkein suoraan Moskovan elokuvakoulusta. Näyttelijän koulutuksen saanut Mikko oli näyttäytynyt sivurooleissa 1950-luvulla SF-elokuvissa - tunnetuin on Tuntematon sotilas. Mutta Mikko halusi ohjaajaksi. Intohimo elokuvaan oli valtava. Mikko kinasi ja kinasi T.J. Särkältä ohjausmahdollisuutta. Se toteutui 1962, kun hän sai tehdä esikoiselokuvansa Paavo Rintalan Oulu-romaanista. Siinä kuvataan Riksalan kaupunginosan murrosikäisten poikien kokemuksia ja kommelluksia saksalaisen joukko-osaston ollessa majoittuneena Ouluun.
Pojat muistetaan ennen kaikkea Vesa-Matti Loirin suorituksesta. Nuorten harrastelijateatterista löydetty Loiri esitti Jakea, jonka kohtalo on kova, sillä äiti (Liisa Nevalainen) lähtee saksalaissotilaan kelkkaan. Mikko Niskasen ohjaajan uran viusaalisesti huikeimpia jaksoja on loppukohtaus, jossa Jake juoksee äitiä pois kuljettavan junan perässä. Jaksoa on syystä verrattu Truffautin 400 kepposten (1958) loppujuoksuun, joka päättyy meren rantaan. Truffautilla kuva pysähtyy kohti kameraa tuijottavaan Jean-Pierre Leaudiin. Niskasella Loirin Jake putoaa kiskoille junan porhaltaessa kauas pois.
Pojat oli 1960-luvun alun kotimaisen elokuvan tapaus, ylitse kaikkien. Suomalaisen teollisen elokuvan perusta romahti, kun näyttelijälakko alkoi purra ja televisio veti vähitellen kansalaisia elokuvateatterien hämystä kotikatsomoihin. Niskasella oli Pojissa toinen jalka vielä vanhassa, kun toinen tavoitteli uutta.
Ehkä Särkän "SF-leimasta" johtuen Poikia ei voi pitää kotimaisen elokuvan uuden aallon alkuna. Samana vuonna julkaistu Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Yö vai päivä saa tämän kunnian. Se on toteutukseltaan ja sisällöltään kuin tuulahdus visuaalista osaamista ja älyllistä nokkeluutta Pariisin taivaan alta.
Pojat on kestävä elokuvatyö seuraavista syistä: Nevalainen tuore kuvaus, Oulun autenttinen ilmapiiri ja nuorten näyttelijöiden raikkaat suoritukset (kuinka Mikko osasikin käsitellä uransa aikana nuoria ja uusia kasvoja). Elokuva "lupasi" Vesa-Matti Loirille filminäyttelijän loistavaa tulevaisuutta, mutta toisin kävi. Hän seisoi jämäkästi Salon&Chydeniuksen&Holmbergin Lapualaisoopperassa Ylioppilasteatterin lavalla keväällä 1966, mutta siirtyi sitten kaatuilemaan television viihdeohjelmiin. Suomen kansa kokee Loirin tietenkin Spede-tallin Uuno Turhapurona.
=====================================================================================================
Muisti palaa pätkimättä.
Mikko Niskanen saapui eräänä iltana syyskuussa 1968 Lohjan sairaalaan, jossa makasin vedossa onnettomuuden jäljiltä. Olin noussut elokuun viimeisen päivän aamuna joskus kuuden aikaan Naantalissa autoon, joka kuljetti edellisenä päivänä kuvattua materiaalia kehitettäväksi Helsinkiin. Kuski menetti ilmeisesti auton hallinnan, ja kynsimme ojaa jossakin Hiidenveden kohdalla. Miksi auto kiepahti ojaan, se jäi tutkimatta.
Kuskilta murtui lonkka, minä lensin etulasin läpi tielle. Meilahdesta siirtynyt dosentti Fock suoritti kolmena päivänä Lohjan sairaalassa vaikeita leikkauksia. Molemmat nilkat, oikea sääri ja reisi olivat murtuneet. Nilkat menivät niin pahasti, että tunnen kivun vielä näin 41 vuotta myöhemmin eikä kävely ole samanlaista kuin terveellä ihmisellä.
Muistan Mikko Niskasen seisoneen järkyttyneenä sairaalavuoteeni ääressä. Ei hän sanonut mitään, oli hermostunut, ymmällään. Ehkä hän mietti Naantalissa kuvatun elokuvansa onnistumista. Asfalttilampaat tulikin nopeasti julkisuuteen, ensi-ilta oli Tampereella 19.12. 1968. En sitä silloin tietenkään nähnyt, koska makasin vielä sairaalassa, nyt Töölössä, Helsingissä. Arvostelut eivät olleet mairittelevat, mutta tiesin että kuvausprosessin aikana Mikolla oli vaikeuksia löytää kerronnan tasapaino.
Mikko oli myöhemmin hyvin itsekriittinen, vaikka uskoikin voivansa jatkaa ohjaajan uraansa. Hän tunnisti, että Asfalttilampaista tuli niin taiteellinen kuin kaupallinen katastrofi." Eikä Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) onnistunut sekään, mutta 1972 räjähti: Suomen kodeissa hiljennyttiin seuraamaan Mikon Kahdeksaa surmanluotia. Kymmenen vuotta Poikien jälkeen Mikko Niskanen oli lopulta löytänyt suuruutensa.

Ei kommentteja: