maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Salainen rakkaus Länsi-Saksassa * * * *







Bernhard Schlinkin romaaniin perustuva Lukija ajoittuu alkulähtökohdiltaan 1950-luvun lopun Länsi-Saksaan. Stephen Daldry kertoo keskitetyssä elokuvassaan neusctadhilaisesta Michael Bergistä, ahneesti maailmaa ja elämyksiä kokevasta 15-vuotiaasta koululaisesta, joka rakastuu raitiovaunun rahastajaan Hannaan (Kate Winslet). Yhden kesän suloinen, kielletty rakkaus kiertyy lopulta salaisuuteen, jonka verhoa keski-ikäinen Michael (Ralph Fiennes) - nyt oikeustieteilijä - yrittää raottaa.
Lukija lienee viime vuosien tarkimpia romaanisovituksia. Romaanin tuntevat ovat muistuttaneet, että kirja on jo sinänsä hyvin valmis elokuvattavaksi. Englantilainen ohjaaja Stephen Daldry ja käsikirjoittajha David Hare (itsekin tehnyt elokuvia, mm. Wetherby 1980-luvulla) on tajunnut tämän ja rakentanut hienoviritteisesti erään intiimin rakkaustarinan, jonka taustalla hengittää sodasta ja Kolmannen valtakunnan perinnöstä irti rimpuileva, talousihmeen Länsi-Saksa.
Elokuvassa tuodaan vahvasti esille keskitysleirien tragiikka, saksalaisten häpeä ja syyllisyys. Bruno Ganzin loistavasti tulkitseman oikeustieteen professorin muutamissa luonnehdinnoissa välähtää käsitys lain ja moraalin eroavaisuuksista. Tuo lyhyt repliikki ikään kuin problematisoi Hannan menneisyyden, josta saadaan tietoa myöhemmin vuoden 1966 oikeudenkäyntikohtauksissa.
===================================================
Stephen Daldry (s. 1960) luetaan Sam Mendesin ohella uuden polven englantilaisohjaajiin, jotka ovat pystyneet murtamaan aikuiselokuvillaan Hollywoodin toiminta- ja väkivaltatuotannon kehän. Daldryn ja Mendesin tavasta tehdä elokuvaa voi nyt tehdä vertailuja, sillä American Beautystä (1999) tunnetun Mendesin uusin elokuva Revolutionary Road on parhaillaan Helsingin elokuvaohjelmistossa.
Stephen Daldryn tausta on teatterissa. Hän toimi kuuluisan The Royal Court Theatren ohjaajana vuodesta 1992 vuoteen 1997. Daldryn kehuttu ja palkintoja voittanyt esikoiselokuva Billy Elliot valmistui vuonna 2000. Todellinen läpimurto oli kolmeen aikakauteen ja naiskohtaloon jakautuva Tunnit, joka haki inspiraationsa kirjailija Virginia Woolfin tuotannosta ja elämästä. Nicole Kidman (Woolfin aika), Julianne Moore (1950-luvun amerikkalainen lähiö) ja Meryl Streep (nykyajan New York) näyttelivät suurenmoisesti vahvat roolinsa.
Muuten: juuri Julianne Mooren vapautta kaipaavan kotirouvan tarina oli niin sykähdyttävä ja intensiivinen kuvaus 1950-luvun Amerikasta, että samaa aikaa ja samantyyppistä naiskohtaloa kuvaava Revolutionary Raod ei enää tuntunut kovin uudelta.
=====================================================
Lukija elää kiireettömästi ajankuvan, pieteetillä ilmaistujen rakkauskohtausten ja upeiden näyttelijöiden varassa. Kate Winslet on aito ja suora, jopa arkisen todistava Oscar-roolissaan. Nuoren Michaelin tulkitsija David Kross on hyvä löytö. Ralph Fiennes tulkitsee rauhallisesti keski-ikäistä ja myöhemmin ikääntynyttä Michaelia elokuvan kolmessa viimeisessä aikajaksossa, jotka ovat 1976, 1988 ja 1995.
Itse asiassa Fiennes avaa elokuvan takautumakerronnan hiukan samalla tavalla kuin Michael Redgrave teki Joseph Loseyn mestarillisessa 1970-luvun vaihteen elokuvassa The Go-Between - Sanansaattaja. Daldryn elokuvassa Fiennes katsoo metrojunaan, Loseyllä katsotaan maalaismaisemaan, josta nuoruuden muistot kumpuavat.
Kate Winsletiä juhlitaan tänä keväänä niin Revolutionary Raodissa kuin Lukijassa. Hän oli Oscar-ehdokkaana molemmista elokuvista. Oscar tuli lopulta paremmasta elokuvasta ja paremmasta suorituksesta - eli Lukijasta. Jopa muuntautuminen vanhaksi Hannaksi käy Winsletiltä upeasti - vankilajaksoissa hänen Hannansa pääsee hyvin lähelle saksalaista identiteettiä.
====================================================
Lukija innostaa myös kirjallisuuden, siis hyvän kaunokirjallisuuden ystävää. Kirjat ja lukeminen ovat elokuvan suola - niin ääneen lukemisena kuin äänikaseteille tallennettuna.
Mitä luetaan? Ennen kaikkea Homeroksen Odysseusta ja novellin mestarin Anton Tsehovin hienonhienoa kertomusta Nainen ja sylikoira, josta muuten neuvosto-ohjaaja Josef Heifitz teki 1960 hivelevän kauniin elokuvaversion Nainen rannalla.

Ajankohtainen kommentti

Viime viikolla päättyivät niin Ylen TV1:llä kuin MTV3:lla esitetyt kevään kausisarjat. Isoon ruotsalaiseen Zodiak Television Ab- konserniin kuuluvan Jarowskij´n tuottama Uutishuone oli parasta kotimaista tv-draamasarjaa vuosiin. Siis: Se ei ole julkisen palvelun oma tuotanto, vaan Yle oli tilannut sarjan alihankkijalta TV1:n Kotikatsomon ohjelmistoon.
Nuori ohjaaja Lauri Nurkse todisti Uutishuoneessa lopullisesti kypsyytensä ja ammattitaitonsa. Sarja oli myös hyvin kirjoitettu, käsikirjoittajina Pentti Halonen ja Kaisa Pylkkänen. TV1:n uutistoimituksen henkilökohtaiset ongelmat ja työpaikan ilmapiirin kuvaus oli kytketty luontevasti 1970-luvun yleisiin maailmanpoliittisiin tapahtumiin. Yleinen ja yksityinen kulkivat rinnakkain sovussa.
Uutishuone kesti alusta loppuun. Täytyy sanoa, että nuo ajat kokenut katsoja piti siitä enemmän kuin nykyiset kolmevitoset ja neljävitoset, joiden suhde elämään ja maailmaan, yhteiskuntaan ja politiikkaan on nykyisin joko kyyninen tai ironinen. Eivät pysty näkemään, ehkä eivät haluakaan nähdä, että sarjan kuvaamalla "pysähtyneisyyden aikakaudella" vallitsi myös valtava idealismin hehku. Yleensä se suuntautui ulkomaan asioihin. Siksi sarjan herkimpiä jaksoja oli Chilen 1973 sotilasvallankaappaus ja presidentti Salvador Allenden kohtalo.
Uutishuone tykytti suorasti demokratian ja sananvapauden puolesta. Samalla se peilasi mediapoliittisesti politisoitumisen ajan yleläistä uutistoimintaa, jossa veteen piirrettyinä rajoina vaikuttivat niin Kekkonen, Neuvostoliitto kuin itsesensuuri. Eikä virheitä löytynyt juurikaan.
==========================================================
Veikko Aaltosen (1990-luvun suuri suomalainen elokuvaohjaaja) draamasarja Helppo elämä edusti nykyaikaa, hyvin toimeentulevien ja rikolliselle tielle lähteneiden ihmisten elämää. Roope Lehtisen Moskito Televisionin tuottama sarja oli pitkäveteinen. Jokaisessa jaksossa kuvia hidastettiin ja pitkitettiin: Oliko se ilmaisullinen tyylikeino vai budjetin pienuudesta johtuva tarve säästää kuvia ja kuvakulmia, toimintaa ja draamaa. Enkä vieläkään tajua, mitä sarjalla ajettiin takaa.
Nyt olisi korkea aika houkutella Harri Nykänen ja Tapio Piirainen jälleen draamasarjan tekoon. Ehkä Ylellä ei ole enää varaa kunnon sarjoihin, koska budjetit valuvat urheiluun - muutaman valtion pelaamaan jääkiekon MM-kisoihin uhrataan yli 10 milj. euroa!!!
Ja eikö esimerkiksi Eppu Nuotion, Taavi Soininvaaran tai Matti Röngän romaaneista löytyisi ainesta tv- tuotantoon - vähän kuin Ruotsin malliin. Länsinaapurissa merkittävien dekkarikirjailijoiden teoksia on filmattu ahkerasti niin valokokankaalle kuin televisioon.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Elävät ja kuolevat * *







Johanna Vuoksenmaan uusin elokuvatyö on komedia valmistautumisesta kuolemaan. Toinen jalka haudasta on ajatuskokeena näppärä, mutta jälleen kerran Vuoksenmaalla on vaikeuksia saada ohjausta toimimaan, saada eri osasia loksahtamaan paikalleen. Tai: olisiko käsikirjoitusta pitänyt vielä hioa, jopa kehittää radikaalisti.
Sama ongelma Vuoksenmaalla oli kuusi vuotta sitten valmistuneessa, edellisessä teatterielokuvassaan Nousukaudessa, jossa hyvin toimeentuleva pari halusi kokeilla köyhäilyä aivan toisella asuinalueella. Elokuvan painotukset ja sävyt herättivät ristiriitaisia tuntemuksia. Eikö tässä nyt naureta ilkeästi ihmisille, joilla ei mene hyvin - jostakin syystä.
Uutuus Toinen jalka haudasta on Mika Ripatin ja Seppo Vesiluoman kirjoittama. Elokuvassa näyttelevät Tobias Zilliacus, Helena Vierikko ja Susanna Mikkonen. Pertti Sveholmilla on sivuosa. Kuvajaa on Peter Flinckenberg ja säveltäjä Kerkko Koskinen. Niina Pasanen on tehnyt puvut.
Toinen jalka haudasta -komedian juoni kulkee seuraavasti: Puutarhuri Visa Vuorio (Zilliacus) kokee parisuhdekriisiä ja on kuolemansairas. Vielä ennen kuolemaa Visan haaveena on rakentaa unelmiensa puisto, mutta hanke ei saa tukea viranomaiskäsittelyssä. Samaan aikaan toimittaja Hanna Manninen (Vierikko) suunnittelee juttusarjaa kuolevien viimeisistä toiveista. Hän hakeutuu lähtöön valmistautuvien terapiaryhmään ja esittää asiansa Visalle.
=====================================================
Johanna Vuoksenmaa on valmistunut Taik:sta. Hän kouluttautui valokuvaajaksi, mutta halusi kosketuksen suurempaan yleisöön. Elokuvasta tulikin kuvallisesti ajattelevan taiteilijan luonnollinen kehityspiste.
Suuri yleisö muistanee hämeenlinnalaisen Johanna Vuoksenmaan (s. 1965) suositusta tv-sarjasta Tahdon asia, joka teki televisio-ohjelmassa tanssivasta Miia Nuutilasta ja kirjan Turkan teatterikorkeakouluajasta kirjoittaneesta Eppu Salmisesta julkkiksia. Nuutila on esiintynyt tv-sarjan jälkeen juontajana televisiossa ja Eppu on saanut siskonsa kanssa oman tv-ohjelmansa Ne Salmiset.
Johanna Vuoksenmaa näyttääkin keskittyneen televisiotyöhön. Hänen muita tunnettuja tv-sarjoja ovat Rikospoliisi Maria Kallio (osittain ohjaus), Kumman kaa ja Vaimonsa mies. Harvoissa elokuvatöissään Vuoksenmaa on harjoittanut itsepintaisesti komediaa - tai draamakomediaaa - joka on lajityyppinä harvinainen kotimaisessa filmituotannossa.
Ja vaikea, filmilajeista vaikeimpia. Ehkä siitä syystä nykyiset amerikkalaisetkin komediat ja draamakomediat ovat säyseitä ja tavanomaisia.
==========================================================
Toinen jalka haudasta jää valitettavasti puolitiehen. Vuoksenmaa ei rohkene tai pysty olemaan täysillä hauska. Tai ehkä kuolema-aihe on tehnyt ohjaajasta kuolemanvakavan? Kuolemaa on käsitelty pohjoismaisessa elokuvassa kaikella vakavuudella (mm. Ingmar Bergman), nyt olisi ollut tilaisuus kääntää tuo synkkyys ylösalaisin. Siitä olisi syntynyt todellista säkenöivää ja repivääkin komediaa, sitä murhenäytelmän satiiria ihmiselämästä, joka saattaa päättyä ennen aikojaan.
Toinen jalka haudasta hukkaa tämän aspektin. Siinä vilahtaa kyllä tragediaa, mutta komediaa ei ole nimeksikään. Ei siis voi puhua edes tragikomediasta. Elokuvaa katsoo tuntien sääliä tekijöiden puolesta. Jälkeensä elokuva jättää vaivautuneen olotilan. Kysyy, miksi tämä on yleensä tehty?
Toinen jalka haudasta pettää myös näyttelijävalintojen kohdalla. Tobias Zilliacus on aneeminen, Helena Vierikko tyypillinen ja Visan avovaimoa esittävä Susanna Mikkonen (ennen Anteroinen) samanlainen kuin kaikissa edellisissä rooleissaan.
Kerkko Koskinen myötäilee musiikin tekijänä mahtipontisesti romanttisten amerikkalaiskomedioiden soinnutuksia. Tulos on kehno.

Ajankohtainen kommentti

Uutiset kertovat, että Hollywoodissa tusinaohjaajana toimiva, suomalaissyntyinen Renny Harlin palaa väkivaltaelokuvaan. Lehdet ovat selostaneet koko kevään Harlinin vierailua Helsingissä, sillä hänen tarkoituksensa oli ohjata kaverinsa Markus Selinin johtamalle Solar-Filmsille Mannerheim-elokuva. Iso tuottaja Egmont luopui kuitenkin projektista - ilmeisesti ei uskottu elokuvan kansainväliseen menestykseen. Ja lamakin pistää päälle. Se ei hetkauta Seliniä, joka on kertonut lähes päivittäin, miten rahaa kerätään ja tuotanto alkaa. Viimeisen Selinin-tiedotteen mukaan Mannerhein, jota ei ole kuvattu vielä päivääkään, tulee ensi-iltaan vuonna 2010.
=========================================================
Ohjaaja Renny Harlin on matkustanut Los Angelesiin, sillä hänen uusin väkivaltafilminsä (meillä niitä nimitetään hienostelevasti action-elokuviksi) on tulossa ensi-iltaan. Mannerheimia ei kuvata ainakaan näillä lumilla, mutta kuka tietää jos vaikka ensi talvena aloitettaisiin. Pieniä purosia on virrannut tuotannon kassaan, mutta niillä ei elokuvaa vielä aloiteta.
Renny Harlin on kertonut suunnittelevansa näyttelijä Samuel L. Jacksonin kanssa The Long Kiss Goodnight -elokuvan jatko-osaa. Jackson olisi tietenkin pääosassa. Ykkösosassa Geena Davisin roolihenkilön tytärtä esittänyt kuusivuotias tyttö on nyt parikymppinen. Häntä ajatellaan naispääosaan.
Alkuperäinen elokuva valmistui 1996. Siinä Davis esittää lääkäriä, jonka elämä raunioituu, koska hän ei pysty enää hallitsemaan menneisyyttään. Jacksonin yksityisetsivä haluaa auttaa, mutta pitkästä hyvänyön suukosta äityy melkoinen väkivaltapaletti.

sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009

Uuden aallon unohtumaton muisto








Ylen kulttuurikanava Teema esittää parhaillaan 1960-luvun ranskalaisen uuden aallon merkittävimpiä elokuvia. Eilen lauantaina nähtiin François Truffautin suurenmoinen 400 kepposta, joka valmistui 1959. Se oli meidän elokuvasukupolven ensikosketus uuteen aaltoon, eli nuorten, usein filmikriitikkoina aloittaneiden ranskalaisohjaajien teoksiin. Se ensikosketus olisi voinut olla samana vuonna valmistunut Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, mutta kuten tiedetään - elokuvatarkastamo kielsi Pariisi-odysseian muutamiksi vuosiksi.
Ranskan uuden aallon läpimurto tapahtui 1959. Lukuisia uusia, itseopppineita tekijöitä tuli tuotantoon. Ohjaajat halusivat murtaa vanhan ranskalaisen elokuvan konventiot. Haluttiin romuttaa kaupallista tuotantoa ja elokuvaa liiketoimintana. Sama kehitys jatkui Ranskan esimerkin mukaan muualle Eurooppaan, niin Englantiin, Tshekkoslovakiaan, Puolaan kuin Unkariin. Ranskan tuulet heijastuivat myös Yhdysvaltoihin, Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, pieneen Suomeenkin (Risto Jarva, Erkko Kivikoski, Jaakko Pakkasvirta).
==========================================================
Ranskan elokuvan uusi aalto oli käsite syntyessään. Ranskalainen kriitikko Michel Delahye näki uuden aallon syntyneen kuuluisan Cahiers du Cinema -lehden vaikutuksesta. Kaikki tärkeät uuden aallon tulokasohjaajat - Truffaut, Godard, Claude Chabrol, Eric Rohmer - kirjoittivat lehteen. Delahye on muistuttanut, että nämä ohjaajat ajattelivat jo kriitikkoina elokuvan ohjaamista. He olivat opetelleet ennen esikoiselokuviaan tekniikkaa, tehneet kaitafilmejä ja oppineet ilmaisemaan itseään kameralla. Delahye totesi, että nuoret hakivat uuden käsityksen tehdä elokuvaa: He ilmaisivat oman sukupolvensa asioita, he löysivät Picasson sanat: "Minä en etsi, minä löydän".
Uuden aallon ohjaajat filmasivat nopeasti, hylkäsivät studiot ja siirtyivät oikeille tapahtumapaikoille (kaduille, asuntoihin). Ja mikä tärkeintä: uuden aallon tekijöiden mukaan elokuva on pelkästään ohjaajan taidetta. Syntyi auteur-teoria.
===========================================================
400 kepposta on elokuvan historian suuria esikoiselokuvia. Se aloitti François Truffautin kuuluisan Antoine Doinel -sarjan. Silloin 14-vuotias Jean-Pierre Léaud esitti Antoine Doinelia, sopeutumisvaikeuksista kärsivää koululaista, joka tekee kepposia, pinnaa koulusta, ihailee kirjailija Balzacia ja joutuu kirjoituskonevarkauden tähden koulukotiin.
Siitä syystä François Truffautin elokuvan loppujakso, Antoine Doinelin juoksu meren rantaan (meri on ranskan kielessä lähellä äitiä) on pakahduttava elämys. Sitä loppua odottaa aina, kun ryhtyy katsomaan 400 kepposta. Eikä se koskaan menetä tehoaan - ei lauantaiyönäkään. Loppujakso on vapauttava, eikä ihme, jos Mikko Niskanen lainasi sen Pojat-esikoiselokuvansa loppuun, jossa Vesa-Matti Loiri juoksee junan viemän äidin perään.
========================================================
Jean-Pierre Léaud oli kuin valettu Antoine Doineliksi, Truffautin alter egoksi, jonka kasvamista ja kypsymistä ohjaaja seurasi aina 1970-luvulle. Syntyivät muun muassa sellaiset hienot elokuvat kuin Antoine et Colette (lyhyfilmi), Varastettuja suudelmia, Nuori pari ja Rakkaus karkuteillä. François Truffaut (s. 1932) ohjasi varhaiseen kuolemaansa 1984 päättyneen uran aikana muitakin kuin Antoine Doinel -elokuvia. Muistettakoon mestarilliset Ampukaa pianistia, Jules ja Jim, Pehmeä iho, Kesytön, Adelen tarina, Englantilaiset naiset, Viimeinen metro ja Pitkä viikonloppu.
400 kepposta -elokuvassa varhaisnuorten ja aikuisten maailma kuvataan kasvavan lapsen näkökulmasta. Siksi moni asia jää selittämättä, elämää ei nähdä syiden ja seurausten selkeänä rakennelmana. Tätä todistaa muun muassa yllätyksenä tuleva kohtaus, jossa näytetään nukketeatteriesitystä seuraavien lasten kasvoja. Toki elokuva on hyvin henkilökohtainen - siitä ehkä johtuu, että jotkut ovat kritisoineet elokuvan mustavalko-asetelmia ja tyypillistä äitikuvaa.
============================================================
Ennen 400 kepposta Teema esitti Kati Sinisalon kirjoittaman ja ohjaaman dokumenttielokuvan Uuden aallon jäljillä, jossa etsittiin Antoinen Doinelin muistoa, 400 kepposen merkitystä ja vaikutusta niin ulkolaisten kuin suomalaisten filmihullujen puheenvuoroin. Etsintäpaikkoina olivat Cannesin ja Sodankylän filmijuhlat.
Kati Sinisalon viidenkymmenen minuutin rikas dokumentti oli sykähdyttävä, todellinen elokuvallinen taidon- ja voimannäyttö henkilöltä, joka on aikaisemmin toiminut elokuvakriitikkona.
Siis kevään tapaus televisiossa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen tapa jakaa ilmaiseksi uutisia lentokentällä ja marketeissa on herättänyt STT:n omistavat lehtitalot. Asia on viety EU:n komissioon, koska STT (Suomen tietotoimisto) näkee kilpailuasemansa heikentyneen Ylen ilmaistarjonnan tähden.
Yle julkaisi helmikuussa vähälle huomiolle jääneen uuden mahdollisuuksien strategian. Sen mukaan lupamaksurahoilla toimiva Yle laajentaa sisältöjensä jakelua esimerkiksi jakelu-, tele- ja mediayhtiöille sekä riippumattomille tuotantoyhtiöille, sisällöntuottajille ja oppilaitoksille. Ilmeisesti Ylen uutisten näkyminen teksti-tv -tarjontana kauppakeskusten näyttöruuduilla on suututtanut STT:n ja kaupalliset lehtitalot.
==========================================================
Odotetaan EU:n päätöstä rauhassa. Mutta nyt voi jo todeta, että uutisjakelusta Yleä ei kannata syyttää. Internetin tulo ja netin ilmaisuus ovat luoneet uuden mediaympäristön, jossa kaupalliset toimijat eivät enää pärjää entisillä keinoilla. Ansaintalogiikkaa ei saa millään toimimaan, koska netistä tulee ilmaista uutista tuhka tiheään. Avatessani netin minunkin koneen ruudulle ilmestyvät ensimmäisenä Soneran uutiset. Saan myös klikatessani ruudulle esimerkiksi Uuden Suomen nettilehden tarjonnan. Ilmaiseksi (tietenkin maksan sen eräällä tavalla laajakaistan kuukausimaksussa).
Yle on kaiketi laajentanut sisältönsäjakeluaan, koska netin tultua media-ilmasto on muuttunut ratkaisevasti. Lehtitalot joutuvat varmasti miettimään, miten kauan ihmiset tilaavat paperilehden kotiin. Koska netti ja tv-yhtiöiden uutis -ja tekstitv- palvelut ovat tänään niin kattavat.
Ylen on täytynyt pysyä mukana media-ilmaston muutoksessa, sillä muuten se saattaisi kuihtua pelkäksi eduskunnan radioksi. Eri asia on sitten, voiko Yle elää pitkän päälle lupamaksuilla, jotka ovat pakollisia. Eikös lupamaksutarkastaja vie televisiosi, jos katsot sitä ilman lupaa? Tässä mielessä Ylellä on monopoli: sen toimistusjohtajan ei tarvitse hankkia päivittäin tulosta kaupallisten tv-yhtiöiden johtajien tavoin. Me lupamaksajat ja viranomainen huolehdimme Ylen tuloksesta.
Mutta Ylekin joutuu miettimään, miten jatkossa käyttäytyy uusi, nuori katsojasukupolvi (niitä tulee jatkuvasti lisää), joka ei maksa tv-lupaa eikä tilaa lehtiä, vaan hankkii maksutta kaiken mahdollisen netistä - uutisista elokuviin, musiikkiin ja seuraa tv:tä netti-tv:stä.
Niin, tätähän pohditaan kansanedustaja Mika Lintilän johtamassa parlamentaarisessa työryhmässä, joka selvittää Ylen rahoitusta ja julkisen palvelun roolia. Ryhmän pitäisi saada mietintö aikaan vappuun mennessä.