perjantaina, maaliskuuta 11, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 82

Jäniksen vuosi (Suomi 1977), ohjaus: Risto Jarva, käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Kullervo Kukkasjärvi, Jarva - Paasilinnan 1975 ilmestyneestä romaanista, kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa. Juha-Veli Äkräs, musiikki: Markku Kopisto, pääosissa: Antti Litja (Vatanen), Rita Polster (Vatasen vaimo), Hannu Lauri (mainospäällikkö), Juha Kandolin (valokuvaaja), Eija Pokkinen (lehtinainen). Tuotanto: Filminor/Kullervo Kukkasjärvi.

Olen tullut Jämsänkoskelta 22.12. 1977 Helsinkiin. Yleensä kävin katsomassa elokuvien merkittäviä ensi-iltoja ja osallistuin samalla Suomen arvostelijain liiton hallituksen kokouksiin. Olin jäsen Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja Matti Rinteen johtamassa hallituksessa. Tulin Helsinkiin joko pienellä Fiatilla tai myöhemmin Datsunilla. Yövyin yleensä Tannerilassa, ystäväni kämpässä. Torstai-iltana jännitys oli kihelmöivä Aikatalon Bristolissa. Oli alkamassa Risto Jarvan odotetun Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytäntö. Jarva oli pelastanut Filminorinsa aikaisemmin komedioilla Mies joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Ne eivät olleet Jarvan parhaita elokuvia, mutta nyt Jäniksen vuodesta odotettiin suomalaisen uuden elokuvan airueen, entisen teekkarin ja 1960-luvun Onnenpelin ja Työmiehen päiväkirjan ohjaajan parasta elokuvaa. Bristolissa istuivat Jarva, Loman "enkeli" Eija Pokkinen ja tietenkin Antti Litja, joka näytteli kaikissa Jarvan viimeisimmissä kolmessa elokuvassa. Siellä jännitti kuvaaja Antti Peippo, Lahden poika, josta tuli myhöhemmin niin näytelmäelokuvien kuin dokumenttien ohjaaja. Siellä istui Filminorin henki ja sielu, tuottaja Kullervo Kukkasjärvi, joka kirjoitti myöhemmin romaanin. Huomioin myös säveltäjä Markku Kopiston, jonka tapasin 1980-luvulla ollessani Kauniaisten musiikkiopiston johtokunnan jäsen.
====================================================================================================
Kaikki alkoi vuonna 1962 Kajaanissa. Näimme Kino Kainuussa Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Yö vai päivä. Se oli jotakin aivan uutta kotimaisessa elokuvassa, sillä vain Maunu Kurkvaara oli ohjannut aikaisemmin uuteen elokuvailmaisuun pyrkiviä elokuvayritelmiä. Kirjoitin Yöstä vai päivästä arvion elokuvakerhomme elokuvalehteen Me´lie`siin jostain kumman syystä nimimerkillä Carl-Johann Ekman. Kiinnostus Jarvaan oli herännyt.
Kirjoitin 1967 Helsingissä innostuneen arvostelun Jarvan Työmiehen päiväkirjasta, jossa näyttelivät kuvataiteilijana tunnettu Paul Osipow ja Elina Salo. Helsingin Sanomien elokuvailmoituksessa luki viikosta toiseen pieni katkelma Suomen Sosiaalidemokraattiin laatimastani arvostelusta. Jos en väärin muista, niin se kuului: "Kuusikymmenluvun paras kotimainen elokuva".
En ihastunut kovin paljon 1970-luvun alussa Jarvan sensaatiolehdistöelokuvaan Kun taivas putoaa, mutta pidin rallikritiikistä Bensaa suonissa ja etenkin Yhden miehen sodasta, josta ihailemani kirjailija Christer Kihlman oli laatinut upean esseen Filmihulluun. Yrittäjäperheen ahdingosta kertova, yhteiskunnallinen Yhden miehen sota oli iso pettymys taloudellisesti, joten Filminorissa päätettiin tuottaa kassavirran varmistamiseksi komedioita. Ratkaisu oli ymmärrettävä, sillä esimerkiksi kliseinen Loma saavutti elokuvateattereissa puolen miljoonan katsojamäärän. Myös harmiton ja hyvällä tavalla naiivi Mies joka ei osannut sanoa ei upposi suomalaiseen elokuvayleisöön.
Kirjoitin SEKL:n elokuvalehti Projektioon syksyllä 1984 artikkelin, jossa muun muassa muistelin Bristolin kutsuvierasnäytännön jälkeistä paluuta 23.12. 1977 sumussa ja liukkaudessa takaisin Jämsänkoskelle: "Ajatukseni liikkuvat vahvasti ja voimakkaasti Jäniksen vuodessa, jonka olen nähnyt juuri täydessä Bristolissa. Onko Jarva tehnyt parhaan elokuvansa? Eikö Jäniksen vuoden kypsyys, harmonia, maailmankatsomuksen hienovaraisuus ja johtopäätösten selkeys oikeuta puhumaan ainakin suomalaisesta mestariteoksesta."
=====================================================================================================
Jäniksen vuodesta laadin tämän jutun raakaversion sarjaani elokuun lopulla 2010 äärimmäisen kuumassa Kreetan Haniassa. Olen tyytyväinen, sillä aikanaan kirjoittamani lause Projektioon oli totta. Jäniksen vuosi on suomalaisen elokuvataiteen mestariteos siinä kuin vaikkapa Varastettu kuolema, Ihmiset suviyössä,
Morsiusseppele, Elokuu, Pojat, Kahdeksan surmanluotia. Isä meidän, Kauas pilvet karkaavat ja Paha maa.
Risto Jarva toteutti Arto Paasilinnan parhaasta romaanista elokuvan, joka on kuvaus miehen tiestä, Litjan Vatasen ajolähdön ajoittain rankkakin analyysi, miehen ja naisen vaikean suhteen erittely, mutta samalla se on ekologinen puolustuspuhe.
Jäniksen vuoden julkaisemisen aikoihin oltiin vasta heräämässä luonnonsuojeluun, mutta puheita ilmaston muutoksen vaaroista ei vielä esitetty kovin laajasti. Mutta työskennellessäni tuohon aikaan juuri Keski-Suomessa emme voineet sulkea silmiämme Lievestuoreen päästökatastrofista tai jyväskyläläisen päiväkodin saasteongelmista. Ja täällä hanialaisessa hotellissa olen tavannut suomalaisia, muun muassa Vaasan Wärtsilän eläkkeellä olevan hitsaajan, joka kohtasi asbestin vaarat ja rikkipäästöt työpaikallaan 1960-luvulla.
Jäniksen vuosi olisi voinut pysäyttää ja kehittää ekologista tietoisuuttamme 1970-luvun lopulla. Ei kai niin käynyt, ei kai elokuvalla ole ollut meillä kuin viihdearvo. Näin jälkeenpäin olisi toivonut, että Risto Jarvan ja Filminorin ihmisten luonnonsuojelua korostava sanoma olisi levinnyt kipinöiden ympäri Suomea.
Jäniksen vuoden ensimmäiseen käsikirjoitusluonnokseen laadittiin tällainen sanoma: "Elokuvalla on tarkoitus osoittaa, kuinka kallisarvoista ja säilytettävää luonto on, kuinka tervehdyttävää sen vaikutus on kaupunkilaistuneesen, kiireiseen ja ahdistuneeseen ihmismieleen, jota ajaa eteenpäin kilpailumentaliteetti ja itsensä myyminen." Jotkut pitivät sitä elokuvan suunnitteluvaiheessa liian teesimäisenä. Nyt sanomaa voisi sanoa profetaaliseksi.
En kirjoita Jäniksen vuodesta tässä mitään analyysiä, mutta muistutan Sakari Toiviaisen Risto Jarva -kirjan toteamuksista, jotka esitettiin niin Litjan kuin Pokkisen suulla. Elokuvan Lapin-kuvausten aikana työtoverit todistavat Risto Jarvan löytäneen ikään kuin uudelleen luonnon ja yhteyden siihen. Uskoisin, että Lapissa Jarva muisti viisitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneet Yön vain päivän kuvaukset, sillä esikoiselokuvassa luonto ja maaseutu ovat lähtemättömästi liimautuneet modernin elokuvakielen kuvastoon.
Kaikki me Jarvan tunteneet tiedämme, että moneen vuoteen 1970-luvulla hänellä ei ollut aikaa näille asioille, sillä Filminorin pelastamisen ohella hänen päivärytminsä liittyi valtion elokuvapoliittisen komitean työhön. Jarva oli puheenjohtajana poliittisesti valitussa komiteassa, jonka työn tulokset keskusta ja oikeisto tuhosivat. Komitean ehdotuksista toteutui oikeastaan vain Suomen elokuva-arkiston (nykyisin Kava) valtiollistaminen.
=====================================================================================================

Risto Jarva
Lainaan vielä syksyllä 1984 ilmestynyttä Projektiota, jossa kuvaan paluutani Jäniksen vuoden esityksestä Jämsänkoskelle: "Seuraavana iltapäivänä Ilta-Sanomien lööppi melkein pysäyttää sydämen. Ahdistus kaksinkertaistuu seisoessani neuvottomana Jämsänkosken linja-autoaseman ankean karussa todellisuudessa. Risto Jarva on kuollut autokolarissa. Syvä hiljaisuus, mykkyys. Kohtalo kuin Langin elokuvassa." Jäniksen vuoden lopussa on taianomainen, yliluonnolliseksi sanottu kohtaus, jonka moniselitteisyyden Bristolin näytännön ja sitä seuranneiden juhlien jälkeen tapahtunut Jarvan kuolema saattaa selittää. Loppukohtauksessa näkyvät vain jonnekin johtavat jäljet, mutta kuvatessaan elokuvaa ohjaaja ei tietenkään voinut tietää, että jäljet johtaisivat hänen omaan kuolemaansa. Risto Jarvan tapaturmainen poismeno oli suuri menetys kotimaiselle elokuvalle. Koskaan emme saa tietää, mihin suuntaan Jäniksen vuoden ohjaaja olisi seuraavaksi liikkunut. Sen tiedämme, että Ristio Jarvan meno oli myös Filminorin meno. Jotakin yhtiössä yritettiin muutaman vuoden ajan, mutta Jäniksen vuoden tapaisia täysosumia ei enää tullut. Sivistynyt, elokuvakulttuuria ja -taidetta syvästi vaalinut humanisti- tuottaja Kukkasjärvi poistui oman kätensä kautta. Lahjakas Antti Peippo kuoli liian varhain. Markku Kopiston elokuvasävellyksiä en ole kuullut myöhemmin, mutta Antti Litja jatkaa loistavaa näyttelijän uraansa teatterissa, joskus myös elokuvassa ja televisiossa.

Ei kommentteja: