keskiviikkona, kesäkuuta 26, 2013

Malickin kaunis rakkauden tarina * * * * *















Kesäkauden huippuensi-iltoja on ollut Terrence Malickin runollisen kaunis rakkaustarina To the Wonder, jossa kamera tunnelmoi tilanteissa ja tapahtumissa. Niin kuin yleensä todellisuudessa elokuvassa näytetään, miten rakkaus syttyy ja kuolee sittten aikanaan. Elokuvan tunnelmia leimaa surumielisyys. Malickin hyvin omaelämäkerrallisessa elokuvassa Ben Affleck esittää Neiliä, joka rakastuu Pariisissa yksinhuoltaja-Marinaan (Olga Kurylenko). He muuttavat Oklahomaan, Marinan 10-vuotias tytär tulee tietenkin mukaan. Kaikki tämä on suoraan ohjaajan elämästä.
Terrence Malick (s. 1943 Wacossa, Texasissa) harjoittteli elokuvan ohjaamista 1960-luvun lopulla The American Film Institutessa. Malick debytoi 1973 sensaatiomaisesti Badlandsilla, jossa murhan tehnyt nuorukainen (Martin Sheen) pakenee alaikäisen tyttöystvänsä (Sissy Spacek) kanssa. 1978 valmistui Richard Geren näyttelemä runollinen Days of Heaven, joka sivusi lamaa ja köyhyyttä. Malick palkitttiin 1979 parhaan ohjaajan palkinnolla Cannesissa. Sittten Malick ei enää ohjannut pariin vuosikymmeneen.
Terrence Malickin hieno, pasifistinen paluuelokuva The Thin Red Line valmistui 1998. 2000-luvulla Malickilta on nähty New World (2005) ja Three of Life (2011), joista jälkimmmäinen on uutta kerrontamuotoa tavoitteleva muutaman ihmisen henkilöhistoria. Upea ohjaustyö, niin kuin tämä uusin To the Wonder, joka menee Maxim 2:ssa vain lauantaina ja sunnuntaina. Siitä kehittyy herkkä kolmiodraama, jossa kaksi naista joutuu pohtimaan suhdetta miehen rakkauteen. Elokuvan kiinnostava sivuhenkilö on espanjalaisen Javier Bardemin näyttelemä pappi, joka horjuu uskossaan.

Ajankohtainen kommentti

Uuno Turhapuro -elokuvat täyttivät vasta 40 vuotta. Ainakin hanakasti kaikkea populaarielokuvaa kommentoiva Yle-Uutiset muisti Uunoa. Eipä siellä kommentoida juuri koskaan kunnon elokuvia. Olen kirjoittanut Uunoista aikanaan ilkeästi, enkä mene muuttamaan suhtautumista. Annoin johonkin Uuno-kirjaan haastattelun, olisiko siitä kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja siinä analysoin Spede Pasasen ja Ere Kokkosen luomuksia aika monipuolisesti. Tässä totean, että Turhapuroissa ei aina ärsyttänyt suinkaan Vesa-Matti Loiri, joka vasta nyt alkaa päästä eroon Uunosta, vaan hutaisten tehty ulkoasu. Spede teki halvalla, ja ikään kuin olisi ottanut käsikirjoituksen tupakkiaskin kannesta.
Ensimmäinen Uuno, nimeltään Uuno Turhapuro, valmistui siis 1973. Uuno-invaasio jatkui aina vuoteen 1998, jolloin tuli Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies. Ere Kokkonen lämmitti Spede Pasasen kuleman jälkeen vuonna 2004 vielä Uunon, jonka piti olla yhteenveto. Jahkaava, fragmenttinen Uuno Turhapuro – This is My Life ei tuonut aiheeseen mitään uutta.    

tiistaina, kesäkuuta 18, 2013

Radikalismin muisto ja ikuiset liittolaiset * * * *


















Samaan aikaan kun kalpeasti näyttelevä Leonardo DiCaprio tuijottaa ikkunasta juhlaväkeä Baz Luhrmannin sekopäisessä uudessa Kultahattu-elokuvassa ”se todellinen” 1970-luvun alun elokuvan Kultahattu Jay Gatsby eli Robert Redford näyttää meille kaikille, mitä elokuvalla voi vielä tehdä. Redfordin uusin ohjausyö The Companny You Keep – Ikuiset liittolaiset on suoraan sanoen vuoden elokuvia.
The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset perustuu Neil Gordonin omakohtaiseen romaaniin, josta Lem Bobbs on kirjoittanut oivan käsikirjoituksen. Kysymys on 1970-luvun alun Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten ja muutamien ääriryhmien muistosta – ja pankkiryöstöstä, jossa yksi vartija kuoli. Ja elokuvan liikkeelle paneva voima on juuri tuo kaukainen ryöstö: olivatko kaikki radikaaliryhmän jäsenet paikalla?
Elokuvan perusrepliikkki kuuluu jotenkin näin: On pakko radikalisoitua, sillä mitä enemmän järjestetään mielenosoituksia, sitä enemmän sota eskaloituu. Elokuvassa viitataan Kent-yliopiston verilöylyyn, jonka kokeneilla lienee moraalinen oikeus tarttua väkivaltaiseen vastarintaan. Jotkut tarttuivat ja ovat säilyttäneet radikalisminsa (Julie Christien upeasti esittämä Mimi), mutta toiset ovat luopuneet ja haluavat omistautua perheelle - kuten Robert Redfordin taitavasti esittämä juristi Jim Grant (ennen Nick Sloan).
Robert Redfordin elokuvassa juristi Grant yrittää ottaa yhteyttä ryhmän entisiin jäseniin, jotta hän saisi puhdistetuksi maineensa, kun FBI hengittää niskaan ja on paettava. Hänellä on 11-vuotias tytär, joka pääsee Daniel-veljen (Chris Coooper) huostaan. Grant tapaa niin laulutarhanpitäjä Donald Fitzgeraldin (taas Nick Nolte on elementissään) kun yliopistolehtori Jed Lewisin (Richard Jenkins), joka luennoi Marxista ja aikoo seuraavalla tunnilla esitellä Franz Fanonia, vallankumouskirjoittajaa. Sitten mahdollinen Mimin kohtaaminen tuon muistojen lammen ja mökin äärellä saattaa ratkaista yksinhuoltaja-isä Jim Grantin kohtalon.
===============================================================================
Robert Redford ohjaa tasapainoisesti, varmasti ja elähdyttävästi. Lähes trillerimuotoinen draamakerronta on täkyjä hallitusti heittävä, ulkoisestikin vapaasti hengittävä elokuvatyö. Terävyyttä riittää, kuvaus toimii kuin unelma, ja Amerikan suurkaupungit kuin Kanadan maaseutu elävät suurenmoisina kuvaotoksina. On tämä Redfordin päätyö, vaikka pitää muistaa 1990-luvun Hevoskuiskaaja ja miksei esikoisteos Tavallisia ihmisiä, joka julkaistiin vuonna 1980.
Näyttelijävalinnat panevat ihailemaan Robert Redfordin kokeneen silmän suorittaneen nyt täyden kympin työn. Sam Elliottkin on pitkästä aikaa mukana valkokankaalla. Ehkä kaikkein kiinnostavin hahmo on paikallislehden innokas toimittaja Ben Shepard (Shia LeBeouf), joka seuraa omalta suunnaltaan Jim Grantin pakoa ja FBI:n toimia. Le Beoufin hieno nuori näyttelijätyö kantaa. Hän on itse asiassa elokuvan toisessa pääroolissa.
Ja nyt elokuussa 76 vuotta täyttävä Redford, amerikkalaisen elokuvakulttuurin toisinajattelija ja nuorten tukija (muista Sundance Institut ja Indepent-filmifestivaalit) uskaltaa näyttää kasvonsa ja kehonsa. Trimmiä löytyy kropasta, vaikka kasvoilla liikkuu jo vanhuuden liekki.

Ajankohtainen kommentti

Viime syksynä muistaakseni lukija lähetti palautetta: Kunnon klassikkoja ei löydä mistään katsottavaksi DVD-kopioina tai Blu Ray -tallenteina. Myös Filmihullun pääkirjoituksessa on valitettu samasta asiasta. Tarjonta supistuu. Yle Teema yrittää, mutta yksi klassikko viikossa on aika vähän.
Kino-Palatsissa otin luettavaksi uuden Voima-lehden – onko siinä enää muuta kuin tekovasemmistolaisuutta ja hirveästi ilmoituksia. Takasivulla, alhaalla pisti silmään Rosebud-leffakaupan ilmoitus. Rosebud myy tuotteitaan Kiasmassa, Kaapelissa, Kolmella Sepällä, Korjaamossa, Kurvissa, Tiedekulmassa ja nyt Kuopiossa. Ja jos on uskomista ilmoitukseen, niin Rosebudilla on satojen klassikoiden varasto. Että nyt passaa mennä ostoksille.

Silmään pistivät 400 keppposta, Hiroshima, rakastettuni, Fassbinder-sarja, Jules ja Jim, Polkupyörävaras, Kieslowskit, Rooma, avoin kaupunki, Yö, Punaiset kengät, Enoni on toista maata, Lili Marlene jne.

Voi hyvä ihme! Niin sitä pitää, Rosebud!

tiistaina, kesäkuuta 11, 2013

Robert De Niro häähumussa * * *

Nordisk Film

















Aina kun Robert De Nirolta tulee uusi filmi Helsinkiin meillä on tapana valitella, että näyttelijä tekee komedioita ja hyväksyyy rooolin kuin roolin. On se kauheata, että viiimeisistä suurista De Niro -elokuvista on kulunut 18 vuotta. Ne olivat ne Martin Scorsesen Kasino ja Michael Mannin Heat – Ajojahti. Onko niin, että ei ole enää suuria amerikkalaisia ohjaajia, ei ole töitä, joihin  De Nirokin soveltuisi?
Omalla tavallaan Justin Zackham ohjaajama komedia Yhdet häät ja kolme anoppia on nautittava perhekomedia. Tosin kliseinen ja ennelta-arvattava. Käsikirjoitus on kirjoitettu kuin pötkyyn, mutta näyttelijät De Niro, Diane Keaton ja Susan Sarandon ovat hyviä.
Partainen, pitkätukkainen ja hauska Robert De Niro esittää taiteilijaa, joka ei oikein ole osannut elää siististi. Kuivilla ollaan, ainakin toistaiseksi, ja AA-kerhossakin on käyty. Hän ollut vuosia sitten aviossa Ellien (Diane Keaton) kanssa. Viherpiperrystä ja luomukasvatusta komediaan tuo Donin uusi vaimo Beben (Susan Sarandon). Ja häähulina alkaa, kun edellisten adoptiopoika on menossa naimisiin. Kolumbiasta tulee häävieraita (en oikein ymmärtänyt kolumbialaisten kuvaamista, mutta ehkä jenkellä on syynsä).
Tässä komediassa on siis kaikkea ajankohtaista, mitä voi uskoa. Justin Zackham on laittanut Beben ja Donin talon niin täyteen sukulaisia ja omaisia, että loppupuolella alkaa hirvittää. Ja ongelmia – kuten Donin tyttären (Katherine Heigl) raskaus- ja aviohuolet.
Entä sitten muuta? Sivuosista löytyy muuuten Robin Willliams katolisena pappina, joka joutuu vihkimään kaksi kertaa. Williams on jotenkin jäänyt syrjään Hollywoodissa, eikä ihme, kun näkee esimerkiksi Kino-Palatsin seinäpaneelien vastenmieliset elokuvajulisteet, jotka viittaavat animaatioon, maailmojen sotaan ja muuhun teknologialla työstettyihin 3D-seikkailuihin.

Ajankohtainen kommentti


Aina ajankohtainen kulttuurin kommentoija Cilla Bhose on tarttunut Kauppalehdessä ekokuvasäätiön tukipolitiikkaan. Bose on on selvittänyt 6.6. 2013, miten moni tuotantoyhtiö on rapakunnossa. Kuitenkin tukea myönnetään avokätisesti. Kuitenkin säätiön sääntöjen mukaan tukea myönnettäessä otetaan huomioon tuen hakijan taiteelliset, ammatilliset ja taloudelliset puolet. Kauppalehden selvityksen mukaan 2009-2013 jokaneljännellä tilinpäätös oli negatiivinen.
Säätiö jakoi viime vuonna 26,7 miljoonaa euroa, jotka tulevat Veikkausvoittovaroista. Tuotantoon meni hieman yli 80 %. Nyt elokuvasäätiön edustaja perustelee Kauppalehdessä, että tukeaa on voitu myöntää yrityksille, joilla on maksuhäiriöitä. Jos firmalla on hyvä suunnitelma tilanteensa vaikeuksien selvittämiseksi. Katsotaan. Hyvän asia otit esille, Cillla Bhose.

torstaina, kesäkuuta 06, 2013

Kiinnostava kotimainen pikkuelokuva - Kaksi naista Helsingin yössä * * *

















Marton Jelinkon esikoiselokuva Pystyssä on kevään ilahduttavimpia kotimaisia uutuuksia. Siksi että se ei kurkota kuuseen, vaan pysyttelee valitulla hienovaraisen karhealla linjallaan. Elokuvassa ei ole mitään kaupallista laskelmointia, mutta sitä enemmän taiteellista panostusta. Jelinkon ja Eira Wirekosken käsikirjoitus on kaikessa pontevuudessaan ja särmikkyydessään kahden ahdinkoon joutuneen naisen tarinan ydin.

Heidi Lindén esittää luontevasti Elliä, jota liiallinen pikavippien otto alkaa kuristaa. Elli on opiskelija, joka kuulee mahdollisuudesta päästä veloistaan prostituoituna. Ellin eräänlainen kaksois- tai peilikuva on Iiris (Kristiina Puukko), joka hänkin tuskastelee velkojen parissa. Hän valitsee rikollisen tien – avuksi perintää suorittaville konnille. Ja se onkin rankkaa se.
Pystyssä sivuaa siis ongelmaa, joka paisuu ja paisuu yhteiskunnassa. Suomen Pankin edustajat ovat jo varoittaneet suomalaisten velkaantumisesta ja sen riskeistä. Velkaneuvojien ovelle on pitkä jono, ennen kaikkea pikavippejä ottaneet ovat asialla. Pikavippi on viimeinen keino paikata sitä mitä vielä voi paikata. Sen jälkeen ei ole muuta – kuin elokuvan esittelemät ”keinot” ja velkaneuvojan tiukka ohjelma.
Yhteiskunnallisesta teemasta huolimatta Pystyssä on ennen kaikkea kahden naisen traagiseksi yltyvä tarina. Tietysti olisi voinut tutkailla naisten ja miesten välisiä suhteita pintaa syvemmältä, miksi tietyt miehet alistavat ja toimivat väkivaltaisesti naisia kohtaan. Mutta elokuvan tekijät eivät ole vielä rohjenneet avata koko palettia. Ehkä se tapahtuu seuraavassa elokuvassa.
Visuaalisesti Pystyssä on hieno kaupunkielokuva. Heini Nukurin niukka, dokumentaarinen kuvaus ja käsivaratekniikka toimivat erinomaisesti. Helsingin sykkeeseen on menty illalla ja aamulla kuin olisi haluttu valloittaa Helsingin ”näkymättömien seutujen ” karhea minimalistinen kauneus.
Esikuvina tulevat mieleen eroottisen tenhon tähden Otto Preminerin Laura (1944) ja Lawrence Kasdanin Huuuma (1982).

 

Kesäkommentti

Amerikkalaisten tv-yhtiöiden tulo Suomeen jatkuu. FOX-kanavan jälkeeen on vuorossa Dicscovery. Olen luullut sen olevan pelkästään maantieteeseen keskittynyt kanava, mutta se onkin lähes täyden ohjelmapalvelun talo. Discovery aloitti toiminnan meillä TV5:n ja Kutosen ohjelmapaikalla. Ne ovat olleet aikaisemmin pohjoismaisen SBS-yhtiön kanavia.
Kannattaako tulla Suomeen? Aina uusien tulokkaiden toimitusjohtajat vannovat menestyskonseptiin Suomessakin. Mutta jos tarkastelee Discoveryn ohjelmatarjontaa, niin ei se poikkea muista kaupallisista kanavista. Onko niin, että globaalisti toimivat amerikkalaiset tv-yhtiöt voivat sujauttaa pienen Suomenkin tappiot taseeseen ja voittaa näin verosuunnittelussa. Nimittäin täällä meillä TV5 ja Kutonen eivät ole jaksaneet kiinnostaa kuin 8-10% osuudella kaupallisen tarjonnan kokonaisvolyymistä.
Discovery on mainosrahoitteisena kanavana ilmainen. Johto korostaa, että kanavalla tulee näkymään paikallisuus. Maailmanvalloituksen Discovery aloitti 1990-luvun alussa. Ja yhtiössä korostetaan, etttä Pohjola on juuri passeli heidän ohjelmakonseptilleen. Aika näyttää...