lauantaina, joulukuuta 19, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 26

Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, Italia 1960) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Suso Cecchi d´Amico, Pasquale Festa Campanile, Massimo Franciosa, Enrico Medioli - perustuu Giovanni Testorin romaaniin Il Ponte della Ghisolfa, kuvaus: Giuseppo Rotunno, musiikki: Nino Rota, pääosissa: Alain Delon (Rocco), Renato Salvatori (Simone), Annie Giradot (Nadia), Katina Paxinou (Rosaria), Roger Hanin (Morini), Paolo Stoppa (nyrkkeilypromoottori), Suzy Delair (Luisa), Claudia Cardinale (Ginetta), tuotanto: Giuseppe Bordogni.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan suuret ohjaajanimet olivat Roberto Rossellini, Vittorio de Sica, Luchino Visconti ja hiukan myöhemmin Federico Fellini. Neorealismin kausi 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alussa oli muuan elokuvataiteen isoja luovia kukoistuksia. Sen jälkeen oikeastaan vain Ranskan uusi aalto muutamien vuosien vaikuttavana kokonaisuutena jää erottuvana kautena elokuvan historiaan.
Italian neorealismin tunnetuin teos on de Sican Polkupyörävaras (1948), mutta myös Rossellinin Rooma, avoin kaupunki (1944) ja Viscontin Maa järisee (1947) ovat osoittautuneet maineikkaiksi, kestäviksi elokuviksi. Neorealismin suuntaus on tiivistetty oivallisesti seuraavasti: Elokuvat saattoivat julistaa yhteiskunnallisen manifestin, paljastaa isoja epäkohtia, mutta ennen kaikkea ne havainnoivat arkitodellisuutta ja paljastivat vähäeleisesti yhteiskunnallisia epäkohtia.
Neorealismin kauden elokuvat olivat ohjaajien luomuksia, alusta loppuun, eivät mitään valtio- tai tuotantokoneiston propagandistisia esityksiä. Siksi 1950-luvun alussa viranomaiset alkoivat kritisoida neorealistisia ohjaajia, koska heidän elokuviensa sanottiin antavan väärän (siis: oikean) kuvan ulkomaille Italiasta, sen kansasta ja yhteiskunnasta.
================================================================================================
Luchino Viscontin (1906-1976) ohjaajan ura kesti vuodesta 1942 aina 1970-luvun puoliväliin (esikoisteos Ossessnione/Riivatut oli italialainen versio James M Cainin kovaksi keitetystä romaanista Hätä ei tule kello kaulassa/The Postman Always Rings Twice). Visconti oli järkälemäinen ohjaajapersoona, aristokraatti ja marxilainen. Hän oli Milanossa syntynyt, lähellä Paviaa aateliset sukujuurensa omistanut kreivi Don Luchino Visconti di Modrone.
Viscontin tuotannosta voisi valita suosikseen vaikka jokaisen teoksen - niin Ossessione, Maa järisee, Bellissima, etenkin Senso, Valkeat yöt, etenkin Tiikerikissa ja tietenkin 1960-luvun lopun, Thomas Mannin pienoisromaaniin perustuva Kuolema Venetsiassa. Ja yhtä hyvin voisi ihastella julman kaunista Kadotettuja, joka on kriittisimpiä läpivalaisuja Kolmannen valtakunnan Saksan eliitin elämästä ja rappiosta.
Valitsen kuitenkin mustavalkoisen Rocco ja hänen veljensä -elokuvan. Koska se on syvällinen italialaisen perhejärjestelmän analyysi. Se on muuton kuvaus, toivon elokuva, köyhyyden laulu, yhteiskunnallinen hätähuuto ja ennen kaikkea kertomus äidistä, "Äiti-Italiasta", joka yrittää pitää poikansa kaidalla tiellä. Vastaparit ovat hyvyyden perikuva Rocco ja pahuuden inkarnaatio Simone-veli. Nadia on rakastava nainen, joka vedetään kahden veljeksen "myrskyn silmään". Elokuva on odysseia muutosta etelän köyhistä oloista pohjoiseen, vaurauden ja mahdollisuuksien Milanoon. Nyrkkeily kuvastaa Viscontilla tätä paremman elämän toivoa - niin kuin niin usein jokin urheilumuoto, vaikka jalkapallo, sodanjälkeisessä Euroopassa.
================================================================================================
Nähtyäni 1960-luvun alussa ensimmäisen kerran Luchino Viscontin elokuvan en osannut arvostaa sitä samalla intensiteetillä kuin Michelangelo Antonionin Yötä ja Seikkailua. Kiinnyin enemmän Antonionin individualismiin, vieraantumisen kuvauksiin ja modernin mondeenin maailman heijastelmiin. Mutta yksi asia jäi kummittelemaan mieleeni: Viscontin Rocossa on upea kohtaus, jossa Alain Delon ja Annie Giradot istuvat Milanon Tuomiokirkon ylätasanteella. Päätin joskus päästä Milanoon katsomaan kirkkoa, samalla tavalla kuin haaveilin Vertigon nähtyäni San Franciscosta ja Golden Gate -sillasta tai Jacques Demyn Enkelten lahden koettuani Nizzasta. San Franciscoon en ole koskaan päässyt, Milanoon ja Nizzaan kylläkin.

KESKUSTELU ELOKUVASTA

Lauantai-iltana tammikuun loppupuolella 2008 Yle Teemalla alkoi Rocco ja hänen veljensä. Seurasin elokuvaa suuren ilon ja surunkin vallassa. Aloin kehitellä mielessäni kuviteltujen henkilöiden novellistista puhelinkeskustelua, jonka aiheena on Teeman Rocco-esitys. Taustana ovat 1960-luvulla useinkin harrastetut kahden kriitikon käymät keskustelut jostakin merkittävästä elokuvasta. Eero Tuomikoski harrasti sitä Kauppalehdessä keskustelemalla itsensä kanssa: E. vastaan T. Legendaarisessa Elokuvan vuosikirja Studiossa julkaistiin 1959 Leo Anderssonin ja J. Sakari Helanderin rakkaudentunnustus Renoirille - eli keskustelu Jean Renoirin Ingrid Bergman -elokuvasta Elena ja miehet.
Seuraavan keskustelun henkilöt ovat kirjallisuusmies, entinen yliopistonlehtori T ja hänen kriitikko-ystävänsä M. Jälkimmäinen soittaa ja aloittaa keskustelun:
"Katsotko?"
"En, mitä, istun pimeässä ja mietin, voisinko lähettää kaksi meiliä", T vastasi hiukan happamasti.
"Rocco ja hänen veljensä, uskomaton mustavalkoinen paatos, lähes melodramaattinen ja sosiologinen käsittely, pane nyt ihmeessä televisio päälle, pääset katsomaan, miten Rocco ottaa nyrkkeilijän viitan veljeltään Simonelta ja miten äiti, pojistaan huolehtiva Etelä-Italian tervaskanto siunailee, kun Simone menee tekemään typerimmän tekonsa, puukottamaan Nadian kuoliaaksi..."
"Mustasukkaisuudesta..."
"Muistat."
"Kyllä, mutta muistatko sinä kun olit kurssillani puhumassa Tiikerikissasta ja Kuolema Venetsiassa -elokuvasta..."
"Giuseppe Tomasi di Lampedusa..."
"Ja muuan opiskelijapoika, jolla ei ollut sinistä paitaa päällään, alkoi hehkuttaa, että Angelica ja Tancredi ovat Italian elokuvan hehkeimpiä rakastavaisia..."
"Kuin vastine Amerikan Tuulen viemän Vivien Leighille ja Clark Gablelle", T. jatkoi.
"Claudia Cardinale ja Alain Delon, mikä hyvyyden uskomaton herkkyys", kriitikko-ystävä M lisäsi.
T mietti hetken. Sitten seitkytluvun kurssi palautui T:n mieleen: "Kuule, muistatko kun puhuit Mannista, niin saparopäinen ja siniseen paitaan sonnustautunut vaalea opiskelijatyttö alkoi väittää, että Mannin Kuolema Venetsiassa on porvarillisen paatuneisuuden ja miehisen eskapismin voittolaulu."
"Se pitää hylätä, elokuva pitää hylätä", M jatkoi ja hihkaisi riemusta, " katso, katso miten Alain Delon lyö, on aivan varma, että Martin Scorsese ihaili Viscontin mustavalkoisia nyrkkeilyjaksoja ja laittoi samaa Kuin raivo härkään."
"Mutta muistatko, miten muuan opiskelijapoika nousi ja tivasi sinulta, oliko Mann homo."
M purskahti nauruun. "Enkä osannut vastata, aloin soperrella, että Mannilla oli vaimo ja liuta lapsia, perhe ja talo, kaikkea porvarillista, mutta ehkä Kuolema Venetsiassa ja Dirk Bogarden olemus kuvastavat vanhenevan miehen kaipuuta nuoruuteen ja kauneuteen, jonka hän löytää enää poikasesta."
T oli hetken hiljaa. Ei muistanut kaikkea, mutta sen muisti, miten silloin luentoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin, eivät vain kirjallisuustieteen opiskelijat, vaan myös nuoret filmihullut, jotka ahmivat elokuvan historiaa elokuva-arkiston näytöksissä Joukolassa.
"Hyvä, en enää soita tänä yönä, mutta eletään vielä täällä ja siellä se lepattava Viscontin elokuvan huima jakso, jossa paholaismainen Simone ajautuu väkivallan kiihkoon ja puukottaa Nadinea, tuota rakkauden ja huoruuden arkkityyppiä, tuota Annie Girardotin loihtimaa kärsivää naista, joka olisi saanut Rocosta pelastajansa, mutta Jumala ei halunnut, että onni olisi siinnyt elokuvan loppupuolella."
"Huh, et ole päässyt analyyseistä, kritiikeistä, onko tuo tässä ja nyt tullutta tekstiä vai joskus kirjoitettua", T manasi.
M naurahti ennen kuin vastasi: "Vaikea sanoa, voihan se olla alitajunnasta noussutta ennen kirjoitettua tekstiä."
Puhelu loppui. T jäi katsomaan, nauliintuneena. Sitten hän tajusi, että Luchoni Visconti ei pelanut vain omillaan, vaan Dostojevskin Idiootti vaikutti Rocon ja Simonen veljeskuvien taustalla. Tai: ehkä T muisti jonkun kirjoittaneen näin.
====================================================================================================
Niin, kesällä 1990 ajoimme perheen kanssa Cote d´Azurin lomalta Nizzan ja Cannesin kautta Italiaan, Genovaan ja ylös Paviaan, jossa vanhin tyttäremme asui ravintoloitsija-poikaystävänsä kanssa. Saimme käydä myös Milanossa, mutta Tuomiokirkko ei tehnyt aivan samaa vaikutusta kuin nuorena Rocco-elokuvassa. Mutta olihan se elämys kävellä Milanon keskustassa ja palata takaisin kolmisenkymmentä kilometriä alempana sijaitsevaan Paviaan.
Huippuhetki oli jalkapallon MM-kisojen (pelattiin Italiassa) otteluiden seuraaminen Bronx-ravintolan isolta video-screeniltä. Siinä puolivälierä-ottelussa Italia löi Roberto Baggion johdolla 1-0 Irlannin. Ottelun jälkeen tyttäreni poikaystävä ja nuorin poikani Nicholas, joka ihaili Baggion uskomatonta pelikäsitystä, jolle veti vertoja vain Jari Litmanen menivät keskustaan, jossa liput liehuivat ja autot töröttivät torviaan. Se on italialainen tapa juhlia Kuningas jalkapalloa ja saapasmaan menestystä. Tosin menestys tyssäsi 1.7. välieräotteluun, jossa Diego Maradonan (köyhän-etelän Napolin joukkueen uskomattomaan menestykseen johdattanut "magic ten" joutui "Juudaksen" asemaan Italiassa tämän ottelun jälkeen) Argentiina löi Italian rangaistuspotkukamppailussa. Koko Italian kansa vaipui suruliputukseen ja mestaruuden voitti sitten Länsi-Saksa.

Ei kommentteja: