sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 69

Isän nimeen (Nel nome del padre, Italia 1971) ohjaus ja käsikirjoitus: Marco Bellocchio, kuvaus: Franco Di Giacomo, musiikki: pääosissa: Yves Beneyton, Renato Scarpa, Pietro Vida, Aldo Sassi, tuottaja: Franco Cristaldi/Vides Cinematografica.



Sodanjälkeisen italialaisen elokuvan neorealismi tuotti kultakauden ohjaajat kuten Vittorio de Sica (Polkupyörävaras), Roberto Rossellini (Saksa vuonna nolla, Rooma - avoin kaupunki) ja Luchino Visconti (Maa järisee). Jokainen heistä jatkoi ohjaamista aina 1970-luvulle, jolloin Italialla oli liuta kansainvälisesti merkittäviä elokuvataiteilijoita.. Federico Fellini (Tie) ja Michelangelo Antonioni (Yö) tulivat jo 1950-luvun alussa, Francesco Rosi (Salvatore Giuliano) saman vuosikymmenen lopulla, mutta todellinen uusien ohjaajien invaasio tapahtui 1960-luvulla: Elio Petri, Marco Bellochio, Taviani-veljekset, Ermanno Olmi, Bernardo Bertolucci. Onko heidän jälkeen tullut enää yhtä tärkeitä italialaisia ohjaajia? Ehkä ei, tosin maahantuonnin tyrehtymisen tähden tietomme aivan uudesta italialaisesta elokuvasta ovat kehnot.
Marco Bellocchio kuuluu samaan 1960-luvun tiedostavaan poliittisen ja yhteiskunnallisen elokuvan tekijäjoukkoon kuin Petri ja Bertolucci. Francesco Rosiakaan ei ole syytä unohtaa, sillä hänen 1960-luvun elokuvistaan etenkin Kädet kaupungin yllä huutaa epäkohtia. Rosista olemme kuulleet viime vuosina vähemmän, Petri lienee vaiennut, samoin Taviani-veljekset, mutta Bertolucci ohjasi sentään viime vuosikymmenellä (loistava 1968 Pariisin toukokuun kuohuntaa ajoittuva Dreamers). Taas Bellocchio on pysynyt kameran takana aina näihin aikoihin saakkaa.
Marco Bellocchio (s. 1939) on piacenzalaisen lakimiehen ja opettajan poika. Bellocchio sai katolisen kasvatuksen porvarillisessa kodissa. Hän kouluttautui näyttelijäksi, opiskeli filosofiaa yliopistossa ja löysi lopulta elokuvan. Opinnot Roomassa ja Lontoossa kasvattivat Bellocchiosta elokuvaohjaajan. Bellocchio ohjasi lukuisia lyhytfilmejä ja dokumenteja ennen kuin uskaltautui tarttumaan näytelmäfilmin tekoon.
Esikoisteos I Pugni in Tasca, Nyrkit taskussa valmistui 1965.
Nyrkit taskussa oli aikanaan sensaatio. Sitä pidettiin heti eurooppalaisen elokuvan hienoimpiin kuuluvana esikoisteoksena. Bellocchio kuvaa erään perheen rappiota, insestiä epileptikon näkökulmasta. Bellochio toteutti voimakkaan elokuvan pienellä budjetilla. Hän lainasi rahaa perheeltään tuotantokuluihin. Elokuva voitti pääpalkinnon Locarnon filmijuhlilla.
Marco Bellocchion seuraava elokuva Kiina on lähellä (La cina e´vicina, 1967) oli hurja poliittinen analyysi yhteiskunnasta ja perheestä. Bellocchio sai kriitikoiden pääpalkinnon elokuvastaan Venetsian filmijuhlilla. Seuraavana vuonna Bellocchio liittyi kommunistiseen puolueeseen ja suunnitteli ajan tavan mukaan suoria ja taistelevia poliittisia elokuvia. "Militantti elokuva" ei vienyt mukanaan Marco Bellocchiota, sillä hän palasi draamaelokuvan pariin ohjaamalla 1971 pääteoksensa Isän nimeen.
=====================================================================================================
Isän nimeen tuli meillä Lasse Åbergin johtaman Adams Filmin maahantuomana ensi-iltaan 1.11 1974 Museokadun taskuteatterissa, Mårten Kihlmanin omistamassa Cinemassa, tuossa yhdessä 1970-luvun filmihulluuden tyyssijassa. Marco Bellocchion elokuva vaikutti katsomossa kuin pommi. Hän toi kirkkaaseen päivänvaloon italialaisten katolisten oppilaitosten ahdistavat epäkohdat ja lähes fasistisen menon.
Isän nimeen ajoittuu vuosiin 1958-59. Ajankohdan valinta ei ollut sattuma, sillä Vatikaanissa vallitsi syvä taantumus. Marco Bellocchio halusi näyttää, miten yläluokan poikien sisäoppilaitos toimii, miten papit kasvattavat pojista tulevia yhteiskunnan isokenkäisiä ja vallanpitäjiä, miten oppilaiden joukossa kytee fasismin ja väkivallan siemen. Elokuvan päähenkilö on Yves Beneytonin esittämä Angelo, oppilastovereitaan halveksiva provokaattori, joka ennakoi hiukan myöhemmin Italiassa kuten Saksassa nousseita uusfasisteja.
Isän nimeen on kuitenkin hyvin monikerroksinen draamaelokuva, jossa oppilaitos nähdään yhteiskunnan mikrokosmoksena. Pappien toiminta kuvataan katolisen perinteen vuosisatojen jatkumona. Bellocchio ei tyydy Angeloa eritellessään vain yksisuuntaiseen fasistin muotokuvan esittämiseen, vaan elokuvan keskiöön ladataan oppilaiden näytelmäesitys. Siihen tiivistetään kuin symbolistisesti katolinen usko, yhteiskuntapolitiikka ja lopulta kapina perinteisiä arvoja vastaan.
Eikä Bellocchio malta pysytellä vain tapahtuma-ajan ilmapiirin tarkassa luonnehdinnassa, vaan hän vetää paralleeleja 1960-luvun lopun opiskelijakapinan nousuun ja tuhoon. Vallankumousta ei tullut, koska nuoriso ei ollut sittenkään valmis rakenteet murtavaan poliittiseen muutokseen. Siksi elokuva herätti ensi-iltansa aikoihin ristiriitaisia tunteita kapinoivien opiskelijoiden keskuudessa. Jotkut näkivät Angelon opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen peilikuvana.
=====================================================================================================
Marco Bellocchio
Marco Bellocchio ohjasi 1980 Michel Piccolin ja Anouk Aiméen näyttelemän elokuvan Salto nel Vuoto, jolle ojennettiin Cannesin festivaaleilla parhaan näyttelijän ja näyttelijättären palkinnot. Myöhäiskauden töistä vakuuttava on historiallinen Henrik IV (1984). Aistillinen Paholainen lihassa (1986) on rohkeaa Bellocchiota. Se on käännekohta yksityisempään ihmissuhdekuvaukseen Bellocchion uralla.
Raymond Radiquetin romaaniin perustuva Paholainen lihassa kertoo vanhemman naisen ja opiskelijapojan rakkaudesta. Elokuvan seksiä tihkuvassa naispääosassa nähdään Maruschka Detmers, joka esiintyi 1980-luvulla jopa Jean-Luc Godardin Etunimi: Carmenissa. Detmers esittää koulupojan vanhempaa rakastettua. Mainstream -elokuva joutui kieltoluokkaan monissa maissa häpeämättömien fellaatiokohtausten tähden. Elokuva on uusintaversio ranskalaisen Claude Autant-Laran vuoden 1946 teoksesta.
Marco Bellocchio ohjasi 1995 dokumenttiflmin Punaisesta prikaatista ja Aldo Moron kidnappauksesta. Bellocchion 2000-luvun elokuvia ovat Hyvää huomenta, yö, Hääohjaaja ja Vincere. Viimeksi mainittu on kertomus 1700-luvulla eläneestä aatelisnaisesta, joka isän hyväksikäytön jälkeen hakeutuu nunnaksi ja aiheuttaa seksuaalista paheksuntaa luostarissa.
=====================================================================================================
Isän nimeen kuului elokuvakerhojen ohjelmistoihin 1970-luvun puolivälissä. Tullessani SEKL:n toiminnanjohtajaksi 1972 kerhojen lukumäärä oli viidessäkymmenessä. Ryhdyimme markkinoimaan toimintaa, kansalais- ja työväenopistot tulivat mukaan syventämään ja määrällistämään SEKL:n toimintaa. Toimitin myös Kerhofilmiluetteloita, joista elokuvakerhot saivat valita ohjelmistonsa. Valikoima oli runsas, elokuvamaiden lukumäärä oli 24. Eniten elokuvia saattoi valita Neuvostoliitosta, Suomesta ja Yhdysvalloista. Kerhojen lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti, ne sijoittuivat ympäri maata ja niitä oli 1970-luvun puolivälin jälkeen 250 kappaletta, isoista paikkakunnista Helsingistä, Tampereelta ja Turusta aina pieniin kuntiin - kuten Mouhijärvelle tai Maalahteen.
Kirjoitin Isän nimeen -elokuvasta vuoden 1976 Kerhofilmiluetteloon: "On 60-luvun sensaatiomaisen tulokkaan Marco Bellocchion viimeisimpiä töitä, mestariteos joka voimallisesti tilittää olosuhteita italialaisessa katolisessa sisäoppilaitoksessa 50-luvulla, paavi Pius XII:n kuoleman jälkeisenä aikana.

keskiviikkona, marraskuuta 24, 2010

LAPSET JA AIKUISET VÄKIVALLAN MAAILMASSA * * * * *












Jokin aika sitten teattereihin tulleen Koston tanskalainen ohjaaja Susanne Bier (s. 1960) on pohjoismaisen nykyelokuvan suuri lahjakkuus. Melkeinpä voisi puhua jo mestarista, joka valitsee kipeitä tarinoita, osaa kertoa kuvilla ja saa jaksotukset toimimaan loistavasti. Lukas Moodysson Ruotsista on vakuuttanut samalla tavalla Mammutti-elokuvallaan, kun taas muista pohjoismaisista isoista nimistä tanskalainen Lars von Trier on taantunut hiukan ohjaajana (epätasaiset Manderlay, Antichrist).
Susanne Bierin asema sen kun vahvistuu, sillä edellinen ohjaustyö Häiden jälkeen oli kesän parhaita elokuvia televisiossa. Muistetaan vielä tämä: Alkusyksyllä teattereihin tullut, Thomas Vinterbergin taidokas laitapuolen elämän ja kahden veljeksen tilanteen kuvaava Submarino on sekin uuden tanskalaisen elokuvan eturivin teoksia. Tanskan elokuva puree.
Kosto kertoo kahdesta koulupojasta, Lontoosta Tanskaan isänsä kanssa palaavasta Christianista ja eroperheen Eliaksesta. Pojat kohtaavat koulussa kiusaamistilanteen jälkeen. He ystävystyvät ja ryhtyvät miettimään, miten koulukiusaaminen voitaisiin kostaa luokan pahalle pojalle.
Christianin äiti on kuollut syöpään, mutta poika uskoo isänsä vihanneen vaimoaan ja toivoneen tämän kuolemaa. Elias asuu äitinsä luona, mutta pitää tietokoneen linjan avulla yhteyttä isäänsä (Mikael Persbrant). Isä toimii lääkärinä afrikkalaisessa valtiossa.
Susanne Bierin elokuvassa pohjoismainen hyvinvointivaltio ja sen arvoliberalismi vertautuvat nimettömään afrikkalaiseen valtioon, jossa yhteisöä pitää pelon vallassa julma asekeisari Big Mac. Eliaksen pasifisti-isän hermot pitävät: Lähes loputtomiin hän pystyy välttämään tarttumista väkivaltaan, mutta jossain vaiheessa sen on pakko tapahtua. Ei yksilö voi kestää kaikkea pahuutta vain tyytymällä sulkemaan silmänsä ja jatkamaan työtään.
Christianin ja Eliaksen kohdalla koston ajatus kehittyy toiminnaksi helpommin, sillä lapsen tapa elää on vielä yksiulotteisempi. Hän saattaa uskoa asioita, joita todellisuudessa ei ole tapahtunut. Hänen kuvansa maailmasta saattaa vääristyä nopeasti, jos jokin ulkopuolinen ärsyke nostaa koston ja väkivallan pintaan. Poikien kohdalla käytöstä poistettu sataman siilo ja autoja korjaavan "idioottimiehen" huono käytös laukaisevat teon, jossa voi käydä todella traagisesti.
=====================================================================================================
Susanne Bier
Koston jokainen kuva, jokainen tapahtuma, jokainen asetelma ja jokainen ajatus ovat täyttä tätä päivää - niin täältä skandinaavisesta kuin globaalisemmasta näkökulmasta. Koulukiusaaminen on totta Suomessakin, mutta miksi aikuiset eivät osaa puuttua siihen oikealla tavalla. Melkein naurattaa, kun seuraa poikien koulun rehtoria ja opettajaa, jotka hyssyttelevät vakavaa asiaa.
Onko arvoliberalismi viety täällä Pohjolassa jo niin pitkälle, että kukaan ei uskalla puuttua pahuuteen, kukaan ei uskalla viheltää peliä poikki. Vai olemmeko me kasvattaneet opettajasukupolven, jolle silmien sulkeminen on helpompaa kuin silmien aukaiseminen nuorten keskuudessa rehottavalle pahuudelle.
Kosto on äärimmäisen intensiivinen elokuva traagisista tapahtumista, koston ja väkivallan kierteestä, jota on vaikea saada poikki. Susanne Bier ei ole synkkä pessimisti, vaan hänen elokuvansa muuttuu loppupuolen jännittävien vaiheiden jälkeen sovituksen ja toivon kuvastoksi. Kuu menee illalla pilveen, mutta aurinko voi nousta aamulla kirkkaalle taivaalle. Muuttolinnut lähtevät syksyllä etelään, mutta aivan varmasti ne palaavat seuraavana keväänä takaisin. Nämä symbolikuvat kasvavat elokuvassa myötätunnon oodiksi, sillä ohjaajan mukaan ihmiset voivat oppia ja muuttua.
Tanskalaisen elokuvan dogma-liikkeessä aloittanut Susanne Bier on henkilöohjaajana huippuluokkaa. Toki hän on saanut Kostoon isoja kykyjä, Mikael Persbrandtista Ulrich Thomseniin ja Trine Dyrholmiin. Ihailla vain täytyy Bierin taitoa ohjata Christiania ja Eliasta tulkitsevia William Jonk Nielseniä ja Markus Rygaardia. He ovat ilmeikkäitä, aitoja, uskomattoman tuntevia poikia.

Ajankohtainen kommentti

ITO - kilvoittelijan päiväkirja on suomalaisen dokumenttielokuvan "grand old ladyn" Pirjo Honkasalon uusin teos. Honkasalo muistetaan ennen kaikkea 1990-luvun alussa valmistuneista hienoista dokumenteista Mysterion ja Tanjuska ja 7 perkelettä. Kuka muistaa, että Honkasalo (s. 1947) aloitti ohjaajan uransa Pekka Lehdon kanssa. He ohjasivat 1970-luvulla lyhytfilmejä kunnes 1979 julkaistiin Kainuu 39, joka oli Jörn Donnerin Ruotsin televisiolle tuottama elokuva Suomen talvisodasta. Kaksikon seuraavat draamaelokuvat Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) olivat kunnianhimoisia, joskin tekotaiteellisia henkilödraamoja - ensimmäinen kirjailija Maiju Lassilasta ja jälkimmäinen musiikkitaituri, viulisti Heimo Haitosta. Honkasalon uralle sattui 1988 draamafilmi Tulennielijä, mutta sen jälkeen muun muassa nuorena Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu - mnestysfilmin (1973) kuvaajana toiminut Honkasalo on omistautunut dokumentille.
Uudessa dokumenttifilmissään Pirjo Honkasalo on Tokion kilvoittelussa. Elokuva on saanut valkokangaslevikin. Sellaista ei olisi voinut edes toivoa vuosikymmene sitten, sillä kotimaisetkin dokumenttifilmit esitettiin yleensä vain televisiossa ja Elokuvakontaktin ei-kaupallisena levikkinä muun muassa elokuvakerhoissa. Suomalaisissa dokumenttifilmeissä on ollut viime vuosina sen verran vetovoimaa ja kiinnostavuutta, että niitä on haluttu kinojen ohjelmistoon. Esimerkiksi mainio Miesten vuoro on kiinnostanut katsojia valokokankaalla koko syksyn ajan.
Olisiko suomalainen dokumenttielokuva sittenkin se iso asia, johon draamafilmit harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta eivät nykyisin yllä.

P.S. Olen kehunut parikin kertaa TV1:n perjantai-illan kulttuuriohjelma Stradaa. Ja sen luontevaa juontajakaksikkoa. Nyt täytyy hiukan höllentää, sillä tänä syksynä Strada on muuttunut pelkäksi nopeasti pyörräillyksi viihdeohjelmaksi. Kultuurista hölmöillään, kulttuurista hassutellaan ja kulttuurin merkitys viihteellistetään.
Esimerkiksi käy viime perjantain Strada, jossa piti puhua kritiikistä. Se vedettiin vessasta alas pikemmin kuin olisi pohdittu laajemmin taidekritiikin merkitystä ja tarpeellisuutta nykyisenä markkinointiviestinnän ja sponsorisanomien aikakautena. Haastatelluista valtalehden kulttuuriosaston esimies osallistui viihdepelleilyyn kuin olisi ollut mukana jossakin Antero Mertarannan vetämässä urheiluhölmöilyohjelmassa. Ymmärrän, että ajat ovat muuttuneet ja kaikki haluavat kulttuuripuolellakin heilua julkisuudessa hupaisina heinämiehinä, mutta kyllä tulee ikävä Ylen televisionkin takavuosien kulttuuriohjelmia, joissa kirjallisuuteen ja taiteeseen suhtauduttin vakavasti.

sunnuntaina, marraskuuta 21, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 68

Greed (Greed. USA 1924), ohjaus: Erich von Stroheim, käsikirjoitus: von Stroheim Frank Norrisin romaanista "McTeague: a Story of San Francisco" (1899), kuvaus: Ben Reynolds, William Daniels, pääosissa: Gibson Gowland (McTeague), ZaSu Pitts (Trina McTeague), Jean Hersholt (Marcus Shouler), tuottaja Carl Laemmle /Goldwyn.

Wiliam Holden, Gloria Swanson ja Erich von Stroheim näyttelevät keskeiset roolit Billy Wilderin kaikkein sykähdyttävimmässä ja uraauurtavimmassa elokuvassa Auringon laskun katu (1950). Holden on keskinkertainen Hollywood-käsikirjoittaja Joe Gillis, joka eksyy sattumoisin mykänkauden tähden Norma Desmondin (Swanson) taloon. Norma elää muistoissaan ison talon hämärissä huoneissa, ainoana ystävänään vanha palvelija Max von Meyerling (von Stroheim), mies jolla on menneisyys.
Tuo menneisyys voisi liittyä Holywoodin mykänkauden kultaisiin vuosiin. Tai Erich von Stroheimin saksalaisperäinen henkilöhahmo saattaisi viitata neljätoista vuotta aikaisemmin Ranskassa valmistuneeseen Jean Renoirin Suureen illuusioon. Se on kaikkien aikojen pasifistinen elokuvarunoelma, jonka pääosissa olivat ranskalaisen elokuvan eturivin tähtiin kuulunut Jean Gabin ja taitava luonnenäyttelijä Marcel Dalio.
Erich von Stroheim tulkitsi rauhantahtoa pursuavassa Suuressa illuusiossa saksalaista vankileirin komendanttia von Rauffensteinia, preussilaisen upseerin perikuvaa. Von Rauffensteinin rooli oli von Stroheimin täysosuma, monipiirteinen ja monisärmäinen henkilökuva sotilaasta, joka ymmärtää muutakin kuin vain kuria ja sotimista. Nya Pressenin kriitikkona ja elokuva-tarkastamon johtajana elämäntyönsä tehnyt Jerker A. Eriksson on todennut, miten Suuri illuusio tavallaan vahvistaa sitä masentavaa väittämää, jonka mukaan rauhan ja mielenmaltin puolesta on vedottava, kun taas sotaa aina voidaan vaatia.
Suuri illuusio ja Auringon laskun katu olivat itävaltalaissyntyisen Erich von Stroheimin näyttelijätyön puumerkkejä. Ne valmistuivat aikana, jolloin von Stroheimin ohjaajan ura oli takanapäin. Von Stroheim oli itseoikeutettu mykänfilmin ohjaaja, mutta hän oli kapinallinen ja perfektionisti, jonka aivoituksia Hollywood-tuottajat eivät aina voineet hyväksyä.
Von Stroheimin ohjaustöistä Greed on kivijalka, johon hänen merkityksensä kiinnittyy. Hän ohjasi ennen äänifilmin lopullista läpimurtoa vielä nerokkaan musiikillisen komediakolmikon Iloinen leski, Häämarssi ja Queen Kelly. Vuonna 1930 julkaistu Queen Kelly jäi kesken. Elokuvan tähtenä nähtiin, kukapas muu kuin itseoikeutetusti Gloria Swanson.
=====================================================================================================
Erich von Stroheim
Erich von Stroheim syntyi 22.9. 1885 Wienissä. Hän sai itävaltalaisen upseerikoulutuksen. Von Stroheim matkusti Yhdysvaltoihin "joskus vuosien 1906-09 välissä". Hän joutui 1914 elokuvatöihin. Von Stroheim näytteli muun muassa David W. Griffithin elokuvissa.
Erich Von Stroheim suostutteli Carl Laemmlen, josta tuli myöhemmin Universalin filmimoguli, tuottamaan samaa aihetta punovan "eroottisen ja tragikoomisen" trilogian: elokuvissa Blind Husbands (1919), The Devil´s Pass Key (1920) ja Turhamaisia naisia (1921) amerikkalainen aviovaimo seikkailee miesten piirittämänä Euroopassa. Ollaan muun muassa Italian Cortina d´Ampezzossa ja Ranskan Rivieralla.
Turhamaisia naisia oli Erich von Stroheimin ensimmäinen mestariteos. Juhlitun vastaanoton jälkeen ohjaaja oli valmis tarttumaan Frank Norrisin naturalistiseen romaaniin "McTeague". Von Stroheim oli ihastunut kerta kaikkiaan romaaniin. Von Stroheim aloitti kuvaustyöt vuonna 1923, ja mikä oli silloin radikaalia, sillä ohjaaja työskenteli aidoilla tapahtumapaikoilla. Tiedetään, että ohjaaja piinasi näyttelijöitä kuvausten aikana. Hän oli kuin tyranni, joka vaati ryhmältään lähes epäinhimillisiä suorituksia.
Greedin (tunnetaan meillä myös nimellä Ahneus) rohkea seksuaalisuus, paljastava realismi ja avoin ihmiskuvaus olivat jotakin ainutlaatuista Hollywoodissa 1920-luvun alkupuolella. Erich von Stroheim ei ollut suostunut mihinkään taiteelliseen kompromissiin, joten hän sai kasvavassa ja kehittyvässä filmikaupungissa ihailijoita ja vastustajia. Ohjaajan vaikea luonnekin aiheutti vastustusta.
Greed oli äärimmäisen pitkä elokuva, alkuperäiseltä kestoltaan 9 1/2 tuntia. Ohjaaja leikkasi sen 4 1/2: een tuntiin, mutta tuottaja Laemmle ei halunnut laittaa näin pitkää elokuvaa levitykseen. Ensin siitä leikattiin kakisosaisena esitettäväksi tarkoitettu kolmen tunnin versio ja lopulta se lyheni yhteen osaan. Siihen laadittiin välitekstit, jotka eivät noudatelleet von Stroheimin henkeä ja tyyliä.
Greed on julma ja suora kuvaus 1920-luvun amerikkalaisesta keskiluokasta myllerrysten keskellä. Erich von Stroheim analysoi, miten luonnollinen säästäväisyys kehittyy maniaksi, intohimoksi, psyykkiseksi sairaudeksi ja lopulta ahneudeksi, joka tuhoaa ympäriltä ihmissuhteita ja elämää.
Tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, ja San Franciscon lisäksi von Stroheim kuvasi Iowa Hillissä ja Death Valleyssä, Kuoleman laaksossa. Elokuvan kuuluisimmassa jaksossa elämän toivo ja kuoleman ahdistus risteytyvät, kun häätalon avoimesta ikkunasta näkyy ohilipuva hautajaissaattue. On myös sanottu, että ohjaaja viittasi kahden samanaikaisen kohtauksen todistavan, että päähenkilöt solmivat virheellisesti avioliiton. Tutkija Andre Bazinin mukaan von Stroheim vastusti kuvaekspressionismia ja keinotekoista montaasia, mutta katsoi maailmaa niin läheltä ja hellittämättä, että sen rumuus ja julmuus tulevat ilmi.
=====================================================================================================
Greedin huikea, painostava ja uskomattoman autenttinen loppujakso jää lepattamaan mieleen. Se tapahtuu Kalifornian Kuoleman laaksossa, jossa kultaa etsimään saapunut päähenkilö McTeague ja hänen ystävänsä Marcus kamppailevat elämästään. Von Stroheim korostaa loppujaksossa ihmisen kyvyttömyyttä selättää kohtalonsa.
Ohjaaja käytti erilaisia elokuvallisia elementtejä, muun muassa yleiskuvaa, pitkiä kuvia tai hätkähdyttävää lähikuvaa toisiinsa sidotuista McTeaguesta ja Marcusista. Kuten useat elokuvatutkijat (mm. Herman G. Weinberg) ovat todenneet - päähenkilön typistyminen kaukaiseksi siluetiksi laakson häikäistyvään taustaan oli ohjaajan keino määritellä elokuvallisesti miesten kohtalo.
Greedin lyhennysoperaatioiden jälkeen Erich von Stroheim suuttui verisesti. Hän totesi, että elokuva oli pilattu täysin. Teos onkin elokuvahistorian kuuluisin torso. Paljon myöhemmin, Auringonlaskun kadun aikoihin von Stroheim muistutti, ettei ole myynyt koskaan itseään taiteilijana, vaan kertonut aina totuuden kuten sen on käsittänyt. "Ja palkintoni on puhdas omatunto."
Erich von Stroheim sai Auringonlaskun kadussa eräänlaisen fiktiivisen maineen noston: Elokuvan loppukohtauksissa Gloria Swanson laskeutuu portaita alas halliin, jossa von Stroheim seisoo kameran takana ja ohjaa jälleen. Kaksi vuotta myöhemmin von Stroheim sai uutta balsamia haavoihinsa, kun ajan arvostetuin elokuvalehti Sight and Sound oli äänestänyt Greedin seitsemänneksi "The Sight and Sound Top Ten 1952" -listalla. Hollywoodissa 1920-luvulla lannistetun, elokuvahistorian traagisimman hahmon ja loppuun ajetun ohjaajan elämä päättyi vaikean sairauden murtamana 12.5. 1957 Pariisissa.
=====================================================================================================
Suomessa Greed nähtiin ensimmäisen kerran 1926 Helsingin Piccadillyssä ja Punaisessa Myllyssä. Suomen elokuva-arkisto esitti mestarillisen elokuvan 1960-luvun puolivälissä ja 1970-luvun loppupuoliskolla. Pääsin näkemään sen arkiston ensimmäisessä esityksessä, mutta en osannut ymmärtää, että kysymys oli elokuvasta, joka ei ole ohjaajan lopullinen versio. MTV näytti Greedin 1974. Ylellä se on nähty ainakin 1984 ja 2008.
Kirjoitin Greedistä 1975 ilmestyneeseen, SEKL:n kustantamaan opintovihkoon "Maanosan elokuvat - Yhdysvallat". Se oli elokuvan opetusmateriaali-sarjan kahdeksas teos. Siihen tuli virheitä ja väärinkäsityksiä, joista pyydän vihdoinkin anteeksi. Erich von Stroheimin kohdalla etunimen viimeinen kirjain jäi pois.
Puolustukseksi mainitsen kaksi asiaa: olin SEKL:n kokopäiväinen toiminnajohtaja, kirjoitin edelleen ensi-ilta- arvosteluja ja tv-arvioita Sosiaalidemokraattiin ja kotonakin oli kiireitä, kun ensimmäinen poikamme oli syntynyt. Eikä minun alunperin pitänyt kirjoittaa vihkoja sarjaan, koska olimme palkanneet vuonna 1973 opetusministeriön tuella SEKL:iin opintosihteerin, jonka oli määrä toimittaa sarjaa. Hän ei henkilökohtaisista syistä koskaan ottanut tehtävää vastaan.
Kun nyt 35 vuoden jälkeen olen kaivanut esille arkistoistani näitä opetusmateriaali-sarjan vihkoja, niin päällimmäinen ihmetys kuuluu: Miten saimme kahdessa, kolmessa vuodessa tehtyä ja julkaistua kahdeksan elokuvakerhoille perusmateriaaliksi tarkoitettua vihkoa? Ehkä elimme kerholiikkeen kulta-aikaa ja innostus elokuvaan oli valtava.
Minun ohella - tein vielä vihkot "Elokuvan opinto-ohjelma" ja "Kunnallinen elokuvatoiminta" - opetusmateriaalia kirjoittivat Jukka Tainio ja Martti Soramäki (Elokuvan kuluttajapolitiikka), Tuula Ikonen ja Sirkka Minkkinen (Lapset ja joukkotiedotus), Reijo Noukka (Maanosien elokuvat - Länsi-Eurooppa), Ilkka Kalliomäki (Johdatus elokuvataiteen historiaan), Christian Olsson (Taisteleva dokumenttielokuva) ja Reijo Noukka (Maanosien elokuvat - Itä-Eurooppa). Emme varmaankaan tehneet mitään huippuluokan sarjaa, mutta jotakin sentään. Ja se oli alku opintomateriaalin kertyttämiselle kouluille ja kansalais-työväenopistoille. Oli niin vähän vielä suomenkielistä elokuvakirjallisuutta. Sitä paitsi elokuvakerhoilta tuli jatkuvasti pyyntöjä: Kirjoittakaa elokuvasta. Silloin elokuvapolitiikka oli melkein ainoa kirjoittamisen kohde maassamme.
Nöyrä kiitos tekijöille täältä vuosikymmenien takaa.

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2010

WOODYN TAIDOKAS IHMISSUHDEPELI * * * *












Amerikkalaisessa nykyelokuvassa toimii ainakin kaksi ohjaajaa, jotka iäkkäinä jaksavat vain tehdä parasta tulosta. Yksi on toukokuussa 80 vuotta täyttänyt Clint Eastwood, jonka ohjausjälki on vain parantunut vuosien myötä. Toinen on New Yorkin kasvatti Woody Allen, jonka 75-vuotispöivät lähestyvät.
On tietenkin totta, että Woody Allenin elokuvat Annie Hall (1977), Manhattan (1980), Zelig (1983) ja Rikoksia ja rikkomuksia (1986) ovat Wodyn ehdottomia mestariteoksia. Mutta se ei merkitse sitä, että Allen ei olisi vuodesta toiseen ja vielä "vanhoilla päivillään" ohjannut hienoja elokuvia. Whatever Works oli loistava, samaa mieltä voin todeta ohjelmistoon äsken tulleesta uutuudesta You Will Meet a Dark Tall Stranger.
Woody Allenin uusin elokuva on uskomattoman taitavasti kirjoitettu ja ohjattu kertomus ihmisistä, jotka eroavat, rakastuvat, pettävät, varastavat toisiltaan ja uskovat tuonpuoleisiin asioihin. Allen on ohjannut uuden elokuvansa Lontoossa. Se ei ole ensimmäinen kerta, sillä Allenilla on ollut vaikeuksia saada aina rahoitusta Yhdysvalloissa. Paatunut New Yorkin kuvaaja on kuitenkin löytänyt sellaisia miljöitä Lontoosta, joita voi verrata New Yorkiin.
You Will Meet a Dark Tall Stranger on kiehtova draamakomedia omalaatuisista perheenjäsenistä ja heidän romanssiensa kiemuroista. Joissakin kritiikeissä elokuvaa on verrattu Hannah ja sisaret -teokseen, joka valmistui 1986. Uutuudessa Allen kuljettaa isoa henkilömäärää. Hän pystyy ohjaamaan sitä todella intensiivisellä otteella. On kirjailija, joka ei saa millään uutta teosta käyntiin. On iäkäs vaimo, joka eroaa ja alkaa luottaa ennustajaan. On nuorekas vaimo, joka tapailee taidegallerian omistajaa. On nuori, seksikäs nainen, joka käy kuntoklubilla ja saa miehekseen vanhuksen.
Elokuvassa ihmissuhteet poreilevat, mutta Woody Allen saa jälleen pintatasolla kliseisille tuntuviin henkilökuviin energiaa ja vireyttä. Elokuvaa katsoo kuin katoisi elämää ympärillään. Se on Allenin suuri ansio. Hän ei lähesty meitä katsojia millään monimutkaisilla ja tekosyvällisillä tarinoilla, vaan koskettaa suoraan meidän perustuntemuksiamme. Ja vaikka olen aina vierastanut elokuvia, joissa on sisäisen kertojan ääni, niin Allenin uutuudessa se toimii erinomaisesti, koska sitä käytetään säästeliäästi.
Täytyy todeta ihaillen, että Wody Allen on harvoja ohjaajia nykyelokuvassa, joka hallitsee suvereenisti monitapahtumaisen ja -henkilösisälteisen kerronnan. Robert Altman oli tälläinen ohjaaja - etenkin 1990-luvun mestariteoksessaan Short Cutsissa. Täytyy muistaa, että Allen on hyvä kirjoittaja, joten hän pystyy rakentamaan elokuvansa osittain jo kotona kirjoituspöydän ääressä. Allen osaa myös valita upeat näyttelijät ja mielekkään kuvaajan. Uutuuden hienosta visuaalisesta ulkoasusta vastaa unkarilaissyntyinen Vilmos Zsigmond. Hänen tunnetuin saavutus on vuoden 1978 Kauriinmetsästäjä.
You Will Meet a Tall Dark Stranger -elokuvan mainioita näyttelijöitä ovat Antonio Banderas, Josh Brolin, Anthony Hopkins, Gemma Jones Freida Pinto, Lucy Punch, Naomi Watts, Roher Ashton-Griffits. Siis amerikkalaisia, englantilaisia ja espanjalaisia valkokangaskasvoja.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset elokuvat vetävät. Nuori elokuvayleisö on taas löytänyt suomalaisen elokuvan. Taannoin perjantai-illan ensimmäisen näytännön lopussa taputettiin Napapiirin sankareille. Se tapahtui täpötäydessä Kino-Palatsin ykkössalissa. Vaikka Dome Karukosken uusi elokuva ei ole kummoinen, niin sujuvasti se kulkee. Ehkä muuta ei kannata odottaakaan.
Helsingin Sanomat on tutkinut asiaa, ja lehden mukaan suomalaiset elokuvat ovat saavuttaneet tähän mennssä 1,5 miljoonaa katsojaa. Tilastonikkarien mukaan näin hyvä vuosi oli aikaisemmin 1999, jolloin Rukajärven tie ja Poika ja ilves saivat ensi-iltansa. Tämän vuoden 2010 vuoden kotimaisia suosikkeja ovat olleet Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (tähän mennessä 324 000 katsojaa) ja Havukka-ahon ajattelija (216 000). Myös dokumentaristina tunnetun Arto Halosen esikoisdraamaelokuva Prinsessa on kiinnostanut suomalaisia - tähän mennessä yli 207 000 katsojaa.
Luvut ovat hulppeita. Luulisi, että yleisömääristä jäisi jotakin tuotantoyhtiöiden laariin. Ärsyttävintä nykyisten kotimaisten elokuvien katsomisessa on jatkuva sponsoreiden (yhteistyökumppanien) läsnäolo. Ilmeisesti suomalaisia elokuvia ei voi tuottaa ilman sponsoreita ja Suomen elokuvasäätiön tukea. Teattereissa pyörii edelleen mainos: "Napapiirin sankarit leffassa, Napapiirin Jaffa pullossa". Ei tällainen kytkentä kuulu elokuvataiteeseen. Elokuvassa riippumattomuus pitäisi olla elinehto.
Jos katsoo kokonaisuutena tämän vuoden ensi-iltaan tulleita kotimaisia elokuvia, niin taiteesta on enää vaikea puhua. Elokuvat ovat järjestään olleet - Prinsessaa lukuun ottamatta - viihteellisiä, hiukan latteita ja onttoja. Jos kotimaisia vertaa esimerkiksi äskettäin ohjelmistoon tulleeseen, Susanne Bierin tanskalaiseen Kostoon, niin suomalainen elokuva polkee pahasti jälkijunassa. Eikä Koston alussa nähdä sponsoreiden viestejä. Olisikohan sittenkin niin, että elokuvan taiteellinen laatu herättää kiinnostusta kassoilla ja levikkiä eri maissa.

P.S. Kun Suomi-Tv aloitti epäilin, että sillä voi olla suuria vaikeuksia hankkia katsojia ja toimia voitollisesti. Ennustus ei ollut väärä, sillä yhtiössä on aloitettu rankka säästökuuri, ohjelmia-aikaa on supistettu ja yt-neuvottelut aloitettu. Oletteko muuten lukeneet juttuja, joissa olisi kirjoitettu Suomi-TV:n ohjelmista? En minä ainakaan.

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 67

Seremonia (Gishiki, Japani 1971), ohjaus: Nagisa Oshima, käsikirjoitus: Oshima, Tsutomu Tamuro ja Mamoru Sasaki, kuvaus: Toichiro Narushima, musiikki: Toru Takemitsu, pääosissa: Kenzo Kawarazaki, Atsuko Kaku, Atsuo Nakamura, Kei Sato.

Keväällä 1972 SEKL:n johtomiehet Martti Soramäki ja Tarmo Malmberg kutsuivat minut neuvotteluun Tehtaankadun suosittuun Amigo-ravintolaan. Tarjottiin SEKL:n toiminnanjohtajan paikkaa, sillä Pekka Päivärinta oli siirtymässä elokuva-arkiston maakuntasihteeriksi. Otin ensimmäisen vakituisen työni kiitollisena vastaan. Neljä vuotta olin SEKL:ssä edistämässä ei-kaupallista elokuvatoimintaa. Kun tulin liittoon aloitimme vimmatun työ kerhojen lukumäärän kasvattamiseksi. Kun lähdin liitosta poliittisista syistä - Sekl oli luisunut taistolaisten haltuun - elokuvakerhotoiminta oli vakiintunut maan laajuiseksi.
Emme vain edistäneet SEKL:ssä kerhotoimintaa, vaan ryhdyimme julkaisemaan opintomateriaalia elokuvakerhoille. Opetusministeriö antoi avustuksen, ja minäkin toimitin sellaiset opintovihot kuin "Elokuvan opinto-ohjelma", "Maanosien elokuvat - Yhdysvallat" ja "Elokuva ja kritiikki". OTK:ssa töissä ollut intohimoinen elokuvamies ja elokuvan kuluttajapolitiikan edistäjä Jukka Tainio oli liiton hallituksen puheenjohtajana läheinen tukijani. Niin, ja kerhokriisi saatiin hoidettua, maahantuojat antoivat jälleen runsaasti elokuvia kerhojen ohjelmistoon ja hinnoista pystyttiin sopimaan.
Toiminnanjohtajakauteni ensimmäiseen syksyyn sattui muun muassa Nagisa Oshiman Seremonian Suomen ensi-ilta. Olimme nähneet aikaisemmin Oshiman järkyttävän Poika-elokuvan, joka valmistui vuonna 1969. Se avasi tien modernin japanilaisen elokuvan suuren uudistajan ja omaperäisen kokeilijan maailmaan.
Seremonia on Oshiman perhekuvaus, sodanjälkeisen Japanin hämmästyttävä analyysi, tutkielma ihmisyydestä, mielekkäiden arvojen etsimisestä. Etusijalla on Sakuradojen suku, sen vaiheet vuosina 1946-1971. Suvun edustajia tavataan tiettyinä vuosina joko häiden tai hautajaisten yhteydessä. Elokuvan näkijä ja kokija, muiston kerääjä on Kenzi Kawarazakin esittämä Masuo, jonka silmin Oshima avaa takautuman sodasta toipuvaan ja aikaisemmin niin militaristiseen Japaniin.
Epämiellyttäväksi kuvatun Masuon tarina johdattaa katsojan muuttuvaan Japaniin. Samaa muutosta kuvasi myös sodanjälkeisen japanilaisen elokuvan mestari Jasujiro Ozu pääteoksessaan Tokyo Storyssaan (1953), mutta hän oli aloittanut ohjaajana jo 1920-luvulla. Ozun lattian tasolta arkipäivää hitaasti ja hillitysti tarkastelevan kameran sijasta 1950-luvun lopulla ohjaajana aloittanut Oshima hylkäsi kaikenlaisen objektiivisuuden ja rauhallisuuden. Hänen tyylinsä oli mahdollisimman kova, jopa ruma subjektiivisuus.
Nagisa Oshiman kameratekniikka oli Ozuun verrattuna liikkuva, miltein rauhaton. Oshima halusi paljastaa koko ajan enemmän ja enemmän ympäristöistä, ihmisen toiminnoista, ihmisen mielen liikkeistä kun taas Jasujiro Ozu halusi olla hiljaisen maailman tunnontarkka tulkitsija.
Yhteneväistä molemmille tempperamenteiltaan täydellisen erilaisille ohjaajille oli intohimo kuvata perhettä.
Ozulla perheen jäsenistä osa on altis siirtymään muutokseen, valmis siirtymään uuteen aikaan. Ozulla jotkut vanhukset haluavat väistyä syrjään ja jättää päätöksen teon nuoremmille. Ozulla uusi aika työntyy vastustamattomasti vanhan eteen. Samalla tavalla kuin John Fordin 1960-luvun alkupuolen mahtiwesternissä Liberty Valancessa. Vanhojen japanilaisten patriarkkojen sädekehä murtuu Ozulla, mutta Fordilla vanhat sankarit saavat vielä toimia demokratian puolestapuhujina..
Nagisa Oshima on itse nimittänyt Seremoniaa tunteelliseksi elokuvaksi. Se ei tarkoita sovinnaista tunteellisuutta, vaan se kuvastaa Oshiman halua ladata tarinaan omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. Oshiman kerronta on pinnalta katsoen yksinkertaista, mutta mitä syvemmin siihen uppoudumme sitä selvemmin alkavat paljastua ajallisesti erillään olevat monimutkaiset tapahtumakuviot, jotka ohjaaja yhdistää melkein huomaamatta toisiinsa.
Oshima käyttää symboleja, viittaa japanilaiseen kulttuuriperintöön ja myytteihin, joten hänen elokuvansa eivät avaudu kovin helposti länsimaiselle katsojalle. Siinä mielessä Jasujiro Ozu on helpommin lähestyttävä ohjaaja, jonka perhetarinoissa japanilaisuudesta huolimatta on hyvin yleismaailmallinen henki.
=====================================================================================================
Seremoniassa Sakuradojen suvun vaiheita tarkastellaan neljännesvuosisadan jaksona. Tapahtuma-aika on 1946-1971. Japani oli juuri antautunut, kun Yhdysvallat oli pudottanut atomipommit hirvittävin seurauksin Hirsohimaan ja Nagasakiin. 1947 toivo demokratiasta hiipui Japanissa, ja kylmän sodan puhurit levisivät Aasiaankin. Yhdysvallat miehitti maan 1952 ja maiden välille solmittiin Turvallisuussopimus eli USA-Japan - Security Treaty.
Korean sota oli alkanut. Punaista vaaraa pelättiin, kun Japanin kommunistinen puolue alkoi solmia suhteita radikaaleihin opiskelijapiireihin. Vaurastumisen ja taloudellisen nousun tielle päässyt Japani sai paljon kansainvälistä huomiota, kun Tokiossa järjestettiin 1964 kesäolympialaiset. Security Treaty/Turvallisuussopimus uudistettiin 1971, vaikka Japanissa tapahtui verisiä protesteja. Ei ole mikään yllätys, että Oshiman elokuva päättyy juuri tähän kuohunnan vuoteen. Muuan shokinomaisesta episodeista oli oikeistolaiskirjailija Yukio Mishiman itsemurha.
Seremonian tapahtumakuvioissa pääasioita ovat murheen ja ilon juhlat, joissa suku kokoontuu yhteen. Muut kokoontumiset ja tapaamiset saattavat jäädä minimiin. Tapahtumia eri vuosina tarkastellaan Masuon silmin. Hän on näkijä, mutta ei tekijä. Hän on sodanjälkeisen Japanin häpeän vuosien jokamies, jonka kohtalo on sidottu häviöihin ja tappioihin.
Nagisa Oshima kytkee johdonmukaisesti muutkin henkilöt häviön epiikkaan. He ikään kuin osallistuvat suurempien voimien johdattelemina murtuvaan yhteiskuntaan tai heittäytyvät itsetuhoon, koska eivät halua olla missään tekemisissä korruptioituneen elämäntavan kanssa.
Niin japanilaisista ohjaajista kirjoittanut Audie Bock kuin jyväskyläläiskriitikko Jarmo Valkola ovat huomauttaneet Nagisa Oshimalle ominaisesta kuoleman läsnäolosta. Kuolema on Oshiman elokuvassa hyvin japanilainen arvo. Länsimaalaisten on vaikea käsittää, että japanilaisille kuolema on aina merkinnyt elämän huippuhetkeä. Kuten kirjailijan Mishiman tapauksessa myös Seremoniassa kuolema saatetaan yhdistää johonkin yhteiskunnalliseen tai kansainväliseen tapahtumaan, joka tuottaa surua japanilaiselle. Sellainen on alkuvaiheen Masuon isän itsemurha, jonka syynä on Japanin keisarin luopuminen jumalallisuudestaan. Samaa kuoleman arvostusta osoittavat elokuvassa naiskuvat. Oshimalla nainen on seksuaalisesti lannistettu tai roolimallien alistama. Elokuvan hätkähdyttävimmässä repliikissä, jonka isoäiti lausuu Masuon äidin kuoleman johdosta, kuuluu japanilaisuuden totuus: "Naisen korkein onni on tulla haudatuksi sukuhautaan."
Kun Jasujiro Ozu esimerkiksi Perhatarinassaan (1961) keskittyi ihmisten kuuntelemiseen, kunnioitti aina ihmistä tilassa, kotona tai kaupungilla, niin Nagisa Oshima repii ihmisen miltein rikki. Ozulla ihminen sopeutuu, hyväksyy hiljaa muutoksen, pystyy nuolemaan haavansa, koska ohjaajan liikkumaton kamera kunnioittaa loppuun saakka ihmistä. Ozun maailma on hiljaisuuden maailma kuten japanilainen kriitikko Tsuneo Hazumi on todennut.
Nagisa Oshimalla ihmisen sisällä ja ympärillä kuohuu. Ozulla kamera leikkaa kohtauksesta toiseen, mutta Oshimalla se liikkuu ja siirtyy. Takautumatekniikka on Oshiman ilmaisullinen valtti, kun taas Ozu kohtelee kameraa jo ennen kuvausvaiheita mietittyjen kohtausten tallentajana. Oshima osoittautuu Cinemascope-kuvauksen eepikoksi, Ozu ihmiskasvojen ja ihmisen eleiden plastiseksi mestariksi.
=====================================================================================================
Nagisa Oshima
Nagisa Oshima syntyi 31.3. 1932 Kiotossa. Hänen isänsä toimi johtajana hallituksen perustamalla kalastukseen liittyvällä koetilalla. Isä kuoli Nagisan ollessa kuusivuotias. Isä oli amatöörimaalari ja -runoilija. Hän jätti perheelle laajan kirja- ja lehtikokoelman. Nagisa saattoi huomata myöhemmin, että useat kirjat liittyivät politiikkaan, muun muassa kommunistiseen ideologiaan.
Nagisan lapsuus oli köyhä. Hänen terveytensä reistaili. Hän kasvoi yksinäisyydessä, ja tätä henkilökohtaista traumaansa Oshima purki osittain Seremonian päähenkillössä Masuossa. Nagisa luki isänsä jättämiä kirjoja sodan aikana, harrasti myöhemmin baseballia, mutta jätti sitten urheilun ja alkoi kirjoittaa runoja. Hän on todennut, ettei ole kovin ylpeä teoksistaan. Oshiman elokuvaelämyksistä ensisijainen oli Akira Kurosawan vuoden 1946 No Regrets for Your Youth.
Nagisa Oshima aloitti lakiopinnot 1950-luvun alussa Kioton yliopistossa. Hän kiinnostui poliittisesta toiminnasta, kohtasi niin fasistiset kuin kommunistiset aatteet. Jatkuva frustraatio vaivasi nuoren opiskelijan mieltä. Hän osallistui opiskelijaliikkeeseen ja joutui useisiin kuohuttaviin tapahtumiin.
Nagisa Oshima hakeutui 1950-luvun puolivälissä elokuva-alalle, vaikka ei tiennyt juuri mitään filmin teosta. Hän toimi apulaisohjaajana - mm. Masaki Kobayashilla (tunnetuimmat elokuvat vuoden 1963 Harakiri ja 1964 Kwaidan) - mutta koki työnsä turhauttavaksi. Oshiman ensimmäinen ohjaustyö Rakkauden ja toivon kaupunki valmistui 1959. Tuona vuonna elokuvan uusi aalto alkoi Japanissa.
Korostan vielä, että Nagisa Oshiman elokuvissa on synkkyyttä ja toivottomuutta. Hän sovitti elokuviinsa omia kokemuksiaan ja kohtaamiaan ihmisiä. Opiskeluajan ristiriidat ja poliittisen toiminnan pettymykset näkyivät häntinä Oshiman elokuvissa. Oshiman suuttumus kumpusi luottamuksen puutteesta opiskelijaliikkeen johtajiin.
Nagisa Oshiman elokuvien nimet kertovat paljon. Vuoden 1960 elokuvan nimi on ytimekkäästi Julma tarina nuoruudesta. Saman vuonna valmistuivat teokset Auringon hautajaiset ja Yö ja sumu Japanissa. Muita nimiltäänkin olennaisia elokuvia ovat Väkivaltaa aamunkoitteessa (1966), Japanilainen kesä: Kasoisitsemurha (1967), Hirttokuolema (1968), Kolme henkiinherätettyä juoppoa (1968). Poika oli taas ohjaajan omien lapsuudenkokemusten siivilöimä, suoraviivainen, lähes ilmeetön kertomus tuskasta ja häpeästä, lapsuudesta, johon eivät itku tai epäonnistuminen saa kuulua.
Oshiman kiinnostus seksuaalisuuteen ja eroottisuuteen näkyi jo vuoden 1965 elokuvassa Lihan ilot. Mielenkiinto saavutti lakipisteensä 1976 mestarillisessa Aistien valtakunnassa, jossa naisen ja miehen seksuaalinen nautinto viedään hekuman syvimmille vesille. Elokuva kiellettiin 26.10. 1976 Suomessa, mutta maahantuoja Aito Mäkinen järjesti heti kuuluisan kriitikkokatselmuksen Diana-teatteriinsa. Tuolloin olin vielä jonkin aikaa SEKL:n toiminnanjohtaja ja kirjoitin kritiikkejä Suomen Sosiaalidemokraattiin. En enää, en todellakaan vuosiin ollut tekemisissä näiden kahden tahon kanssa, kun Märten Kihlman sai ottaa elokuvan esitykseen 23.10. 1992 Museokadun pieneen Cinema-teatteriinsa.

torstaina, marraskuuta 11, 2010

FACEBOOKIN PERUSTAJAN TARINA * * *

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
David Fincherin ohjaama ja Aaron Sorkinin kirjoittama The Social Network on kerännyt kiitosta maailmalla. Suomessakin elokuvaan on ihastuttu. Netti on niin kova sana. Joka päivä tietokoneen ohjelmia ja sivustoja klikataan miljoonittain maailmalla. Jotkut sivustot ovat kohonneet valtavaan suosioon - kuten Facebook, jonne voit laittaa kuvan itsestäsi ja ryhtyä keskustelemaan kavereidesi kanssa.
The Social Network kertoo Facebookin keksijän ja perustajan Mark Zuckerbergin tarinan. Tai olkeastaan se esittelee kaverin Harvardin omaperäisenä ja huippuälykkäänä opiskelijana, joka saa hatkat tyttöystävältään Ericalta. Pettynyt Mark (Jesse Eisenberg) menee tietokoneelleen ja ryhtyy koston tielle.
Muutamasta kuvallisesta ja tekstillisestä solvauksesta syntyy orastava idea ryhtyä julkaisemaan yliopiston opiskelijoiden käyttöön naamakirjaa. Mark tarvitsee avukseen opiskelijakaveri Eduardo Severinin (Andrew Garfield). Mark kontaktoi myös opinahjon soutuveljeksiä Winklevosseja, joilla on samansuuntaisia virityksiä, mutta lopulta Zuckerberg ja Severinin päättävät toimia kahdestaan.
The Social Network kerrotaan takautumina. Mark Zuckerberg on haastettu oikeuteen, sillä soutuveljekset ja lopulta petetyksi itsensä tuntenut Severinin ovat asialla. Tapausta puidaan kuulustelijoiden ja Zuckerbergin asianajajan väittelynä. Ne vievät aimo annoksen elokuvan kokonaisuudesta, mutta myös syventävät käsiteltyä aihetta ja viittaavat nuorten ideanikkareiden väliseen valtapeliin. Onpa esille nostettu väite, että Mark Zuckerberg itse asiassa varasti Facebookin idean.
The Socian Network on draamaelokuva, jossa West Wing - tv-sarja kirjoittaja käyttää niin faktoja kuin Eduardo Severinin elämästä kirjoitettua kirjaa. Tosin aina ei tiedä, mikä on todellista totta ja mikä käsikirjoittajan taiteellisen vapauden suomaa fiktiota. Ei se ehkä ole tarpeenkaan, mutta ainakaan oikea Mark Zuckerberg ei ole pitänyt elokuvasta. Hän on sitoutunut siitä irti. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Mihinkään oikeudellisiin toimiin maailman nuorin miljardööri ei sentään aiankaan vielä ole ryhtynyt.
=====================================================================================================
Coloradolaislähtöinen David Fincher (s. 1963) oli 1990-luvulla kovasti tulossa Hollywood-elokuvaan. Opinnäytteinä olivat etenkin Madonnalle tehdyt visuaalisesti säväyttävät ja ilmiasultaan lähes demoniset musiikkivideot. Esikoisohjaus oli vuoden 1992 scifijatko-osa Alien 3. Sitä seurasivat moraalista rappiota ja yliherkkää toivottomuutta sivuavat Seitsemän (1995), The Game (1997) ja Fight Club (1999). Viimeksi mainittu elokuva kuvasi ihmisiä, jotka lyövät klubissa toisiaan, koska mikään ei enää maistu ja tunnu.
Viimeksi David Fincheristä kuultiin 2008 elokuvan Benjamin Button yhteydessä. Se oli epäonnistunut, aika omituinen ja höttömäinen sekoilu, jonka sanottiin perustuvan F. Scott Fitzgeraldin novelliin. Sitä vasten The Social Network on asiallinen ja siisti, iskevästi kerrottu, tempaavalla musiikilla tuettu, nasevasti sanailtu ja nopeasti leikattu, koossa pysyvä draamaelokuva, joka kiinnostaa tässä ajassa. Sille en taas mahda mitään, että elokuva on aika yksiulotteinen.
Elokuvan nimi "The Social Network" olisi pitänyt haastaa Fincherin ja Sorkinin käsittelemään laajemminkin kaikkea sitä, mitä Internetin sosiaaliseen puoleen kuuluu. Facebookistakin tulee julkisuuteen jatkuvasti hälyttäviä tietoja, kuten viimeksi tietosuojaongelmat. Nyt elokuva jää vain muutaman yksilön tarinaksi, ja heistä Jesse Eisenbergin Zuckerberg ei suinkaan oli mielenkiintoisin, vaan hän on Justin Timberlaken erinomaisesti tulkitsema Sean Parker. Tämä "nuori nero" järkytti luomallaan vertausverkkopalvelu Napsterilla taannoin konseravtiivista musiikkiteollisuutta.

Ajankohtainen kommentti

Kajaanin elokuvakerhon 50-vuotisjuhlat eivät ole huuhtoutuneet mielestäni. Täytyy jälleen todeta, että jossakin Suomessa tehdään vielä ansiokasta elokuvakultuurityötä. Valtakunnallisesti tärkeän, maamme vanhimman toimivan elokuvakerhon juhlasta ja toiminnasta olisi voitu aivan hyvin tehdä juttu Helsingin Sanomiin, mutta lehden kulttuurisivuilla elokuva ei enää kukoista.
En tiedä tarkkaan, toimiiko Suomessa kymmenen vai viisikymmentä elokuvakerhoa, mutta lukumäärä supistui 1980-luvun aikana. VHS ja myöhemmin DVD siirsivät katselua yhä enemmän kotiin, ja elokuvakerhoissa saavutettava hyvän elokuvan kollektiivinen katsomiskokemus väheni. Se on valitettavaa, sillä elokuvakerho on aina ollut myös sosiaalinen tapahtuma.
Kajaanin elokuvakerhon puheenjohtaja Esa Heikkinen tekee loistavaa työtä kaupungissa. Kerho onkin innokkaan aktiivin sydämen asia, mutta Kajaanissa myös kerhon hallitus on vahvasti mukana suunnittelemassa toimintaa ja ohjelmistoja. Kajaanin juhlien aikana nousi esille ikuisuuskysymys: Miksi Kava (ent. elokuva-arkisto) ei saa hankittua kopioita ja oikeuksia merkittäville klassikkofilmeille, joita kerhot voisivat esittää sarjoissaan?
Kajaanin juhlien aikana luettiin postuumina aikaisemman puheenjohtajan, teologin ja filosofin, lehtori Hannu Kallion puhe. Hän oli pitänyt sen 1996 elokuvakerhon toimintaa esittelevän näyttelyn avajaisissa Kajaanin pääkirjastolla. En malta olla lainaamatta puhetta, sillä siihen kiteytyivät kaikki se ajatusmaailma, ne tavoitteet ja pyrkimykset, jotka olen tuntenut oikeiksi vuosikymmenien elokuvan harrastukseni ja työni aikana.
Näin Kallio muun muassa: "Eksymättä mihinkään esteettis-filosofisiin teoretisointeihin totean lyhyesti, että elokuva parhaimmillaan muun laatutaiteen tavoin, auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään elämäämme. Platonilaisittain voisi ehkä ajatella, että se auttaa meitä partisipoitumaan, olemaan osallisia esim. kauneuden maailmassa, ja kaiken taustana tai pohjalla olevista elämän ideaalisista perusmerkityksistä, jos tuollaisia merkityksiä yleensä on. Se saattaa aikaansaada myös jonkinlaisen katharsis-kokemuksen, sisäisen puhdistumiselämyksen, joka vaikutus jo Aristoteleen mukaan erityisesti tragedialla on."
Kajaanin elokuvakerhon ohjelmistoon aina yhtä Bergmania vaatinut Kallio puhui elokuvataiteesta, joka viittaa ikään kuin ulkopuolellemme, yleiseen yksityisessä ja väläyttelee asioiden mahdollisia merkityksiä. Kallion mukaan ”elämän kokoisena” se ikään kuin suoraan kolahtaa eksistenssiimme, sanoo tärkeää tässä ja nyt.
Kallio jatkaa osuvasti: "Vaikka elokuvassa alan harrastajaa voi usein formalistisesti viehättää jo sen esteettinen muoto, viime kädessä se, niin kuin kaikki korkeatasoinen taide, kokonais-sisällöllisesti koskettaa inhimillisen olemassaolomme perustuksia. Se räjähtävä riemullisuus ja anarkismi, joka on nähtävissä vaikkapa Billy Wilderin komedioissa, se huikaiseva kauneus, syvä traagisuus ja historian tunto, jota ilmentävät esim. Luchino Viscontin teokset ”Senso”, ”Tiikerikissa” ja ”Kuolema Venetsiassa” tai se suorastaan piinallinen sielunelämän syväporaus, jota koetaan Ingmar Bergmanin elokuvissa, on kaikki sekä ”elämää suurempaa” että ”elämän kokoista”.
Niin, edesmennyt Hannu Kallio tiivistää vielä: Se on jotakin luovuttamattoman tärkeää, aidosti ja syvältä inhimillistä olemassa oloamme koskettavaa.

sunnuntaina, marraskuuta 07, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 66

Kahdeksan surmanluotia (Suomi 1972), ohjaus ja käsikirjoitus: Mikko Niskanen, kuvaus: Kimmo Simula, Juhani Voutilainen, Seppo Immonen, Juhani Sarro, Mikko Niskanen, musiikki: Erkki Ertama, äänitys: Veijo Lehti, Kari Tamminen, lavastus: Jorma Lindfors, leikkaus: Jyrki Rapp, pääosissa: Mikko Niskanen (Pasi, Tarja-Tuulikki Tarsala (Pasin vaimo), Paavo Pentikäinen (Reiska), Tauno Paananen (Pasin poika. tuotanto: Yle/Televisioteatteri/Käpy-Filmi.

Mikko Niskanen toimi 1960-luvulla kouluttajana Yleisradion ammattiopistossa, jonka toimipaikka sijaitsi Helsingin Viiskulmassa. Vieläkin puhutaan Niskasen metodeista, Niskasen opetuksista, joihin hän oli ammentanut pohjan opiskellessaan elokuvaa 1960-luvun alussa Neuvostoliitossa. Niskanen oli ohjaaja vanhan ja uuden suomalaisen elokuvan välimaastossa. Hänen kuuluisa esikoisteoksensa Pojat (1962) kantaa vielä T.J. Särkän Suomen-Filmiteollisuuden perinnettä, mutta osoittaa ilmaisullisesti suuntaa uuteen. Käpy selän alla (1966) on suomalaisen uuden elokuvan merkkiteoksia, ehkä tämän ajan perspektiivistä katsottuna sittenkin hiukan tärkeämpi kuin aikanaan kehutut Risto Jarvan Onnenpeli (1965) ja Työmiehen päiväkirja (1967).
Mikko Niskanen (1929-1990) oli uuden suomalaisen elokuvan auteur sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli myös liikemies ja tuottaja, joka rakensi suurta elokuvakeskusunelmaansa Keski-Suomeen. Itsekin sain vierailla Niskasen Käpykolossa, jossa hänellä oli käytössään ajan ensimmäiset videokamerat. Hän koulutti ihmisiä esiintymään kameran edessä, mutta hän antoi joskus opastusta elokuvakurssilaisille. Minä sain läänintaiteilijana viedä vuonna 1977 elokuvakurssini oppilaat Käpykolon jäälle, jossa tutustuimme liikkuvan kameran käyttöön ja ajoihin.
Niskanen oli maaninen tahtoihminen, joka repi itseään moneen suuntaan. Ei hän aina onnistunut elokuvaprojekteissaan, loi epätasaisen uran ohjaajana niin elokuvassa kuin televisiossa. Asfalttilampaat (1968), Laulu tulipunaisesta kukasta (1971), Pulakapina (1977), Elämän vonkamies (1986) Nuoruuteni savotat (1988) ovat heikointa Niskasta, kun taas mainitsemani Pojat ja Käpy selän alla sekä Elokuva jalostavasta rakkaudesta (1967), Lapualaismorsian (1967), Syksyllä kaikki on toisin (1978) ja Ajolähtö (1982) ovat parasta Niskasta. Nyt kun Ylen Teema esitti osittain Jämsässä kuvatun Syksyllä kaikki on toisin, niin minusta se oli todella parasta Niskasta. Ylistin sitä aikanaan Jämsän lehdessä. En ollut väärässä. Sinne välille Niskasen tuotannossa sijoittuvat Sissiluutnantti (1963) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983).
=====================================================================================================
Kahdeksan surmanluotia on Mikko Niskasen ehdoton mestariteos. Se kuvattiin vaikeissa olosuhteissa Keski-Suomessa, Konginkankaan ympäristössä, Niskasen omassa lapsuuden maisemassa. Niskanen ohjasi elokuvan tv-sarjaksi Yleisradion tuotantona, mutta rahoitus kangerteli koko ajan. Useita kohtauksia jouduttiin kuvaamaan melkein salaa. Vaikutti kuin Ylelle niin paljon itsestään ja osaamisestaan antanut Niskanen ei saanut kaikkea tukea ja ymmärrystä julkisen palvelun yhtiön päättäjiltä.
Ylen Jyväskylän toimipisteen toimittajan Juhani Liedevaaran apu ja tuki olivat erittän olennainen tekijä todellisiin traagisiin tapahtumiin perustuvassa projektissa, jonka syntyä Niskanen kuvasi seuraavasti: "Pihtiputaan kauhutapahtuma antoi minulle kuin sähköiskun, kytki virran elottomaan tajuntaani. Kysymykset alkoivat vaatia vastausta. Aavistin, ei tiesin, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tiesin, että tässä oli taustalla kokonainen ongelmakenttä, sen maasto oli minulle tuttu."
Mikko Niskanen oli noihin aikoihin henkisesti alamaissa. Hän sanoo tajunneensa väkevästi, että tässä oli minun tehtäväni. "En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut. Minä, arvoton ihminen, tarpeeton hylky, virkaheitto elokuvaohjaaja, olin samana hetkenä, yhdellä sytytyksellä kiinni työssä, joka minun oli tehtävä."
Taustaksi todettakoon, että Niskanen oli kokenut 1968 ison taiteellisen ja vielä isomman taloudellisen epäonnistumisen FJ-Filmin tuottamassa Asfalttilampaissa. Sillat FJ-Filmiin, joka tuotti Käpy selän alla -menestyksen, olivat katkenneet. Eikä Niskanen oikein onnistunut tv-työssään Elävässä ruumiissa, joka valmistui 1969. Häntä kiusasi esiintyminen humalassa TV1:n Jatkoajassa. Se vei ohjaajan sairaalahoitoon.
Sairaalasta päästyään Niskanen matkusti kotiseudulleen, ystävänsä Toivo Parantaisen luo, Konginkankaalle. Täällä sitten keväällä 1969 syntyi ajatus Kahdeksan surmanluotia -elokuvasta, jonka taustana oli pihtiputaalaisen sekatyömiehen koko Suomea järkyttänyt poliisien murha.
Kahdeksan surmanluotia valmistui runsaan kahden vuoden aikana. Se tuli tv-sarjana ensi-iltaan 29.3. 1972. Se on uusittu televisiossa lukuisia kertoja. Sen voi sanoa koskettaneen kansakunnan kollektiivista tajuntaa melkein samalla tavalla kuin Tuntematon sotilas 1950-luvun puolivälissä ja edelleen.
Mikko Niskanen oli intohimoinen elokuvaohjaaja, joten hän halusi leikata sarjastaan elokuvateatteriversion. 316 minuuttia kestävästä tv-sarjasta tegtiin 145:n minuutin elokuvateatterielokuva, joka sai ensi-iltansa 15.9. 1972 Helsingin Capitolissa ja Kino Helsingissä (Kallion teatterissa toimii nykyisin Ryhmäteatterin toinen näyttämö).
Elokuvana Kahdeksan surmanluotia ei saavuttanut enää yleisöä. Keväiset tv-esitykset olivat syöneet traagiselta maaseututarinalta mielenkiinnon ainakin joksikin aikaa. Kahdeksan surmanluotia uusittiin televisiossa marraskuussa 1973, mutta seuraavan kerran vasta huhtikuussa 1981.
=====================================================================================================
Kahdeksan surmanluotia kertoo vimmaisin mustavalkokuvin Pihtiputaan tragedian. Mikko Niskanen ei lähtenyt syyttämään, mutta hän halusi näyttää pihtiputaalaisen surmaajan (elokuvassa Pasi) taustat, elämänpiirin ankeuden ja tuskan, perhe-elämän jatkuvat ongelmat. Pasi ei tahdo saada millään elantoa, savotat metsässä ovat äärimmäisen vaativia, puiden kuskaaminen hevospelillä lumisesta metsästä on usein yhtä helvettiä. Pasi ryhtyy viinan salapolttajaksi, mutta virkavalta on aina hänen kimpussaan.
Mikko Niskanen perusteli projektiaan vuonna 1970: "En etsi sensaatioita, tiedän ettei neljän ihmisen hengenmeno ole mikään sankariteko. En tee elämäkertaa, vaan filmiä siitä elämästä, joka saattaa johtaa näihin tapahtumiin."
"Kahdeksan surmanluotia on suomalaisen television ja elokuvan suuria ylpeyden aiheita, realistisen perinteen keskeinen saavutus, jonka alussa kuullaan sykähdyttävä "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" - kuten kirjoitin tv-uusintaesityksen aikana 12.4. 1987. Muistettakoon myös, että elokuva oli tekijäpuolella yleisradiolaisen lahjakkuuden summautuma, vaikka sen tuotanto oli monesti juuttua yhtiön byrokratiaan ja politiikkaan. Samaa lahjakkuutta Ylessä ei enää ilmene, koska draamatuotannot on melkein kokonaan ulkoistettu.
=====================================================================================================
Suomessa on keskusteltu viime aikoina väkivallasta, väkivaltaisista teoista. Kahdeksan surmanluotia avasi jo 1970-luvun alussa näkökulman suomalaisen väkivallan syihin ja seurauksiin. Lahtelainen Teatteri Vanha Juko otti tammikuun lopulla 2010 ohjelmistoonsa uuden version Niskasen Kahdeksasta surmanluodista. Se päivittää elokuvan tragedian.
Hurjan hyvä teatteriesitys syöksyy väkivallan syövereihin, osoittaa - ei vain Pihtiputaan tapahtumien, vaan myös pitkän suomalaisen väkivallan historian kautta - mikä kansaamme riepoo. Se osoittaa, miksi Suomi on jakautumassa hyväosaisiin ja syrjäytyneisiin, miten Niskasen elokuvan ajan kuristuva maaseutu on vaihtunut teollisuuspaikkakunniksi, joissa irtisanomiset ovat osa väkivallan kierrettä ja työttömyys alkoholismeineen ajaa ihmisen tarttumaan aseeseen.

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010

PETER FRANZÉN ON UUSI HARJUNPÄÄ * *

Kuva: Jolle Onnismaa











Olli Saarelan kauan odotettu ohjaustyö Harjunpää ja pahan pappi saapui viime viikolla teattereihin. Saarela on siirtänyt Matti-Yrjänä Joensuun rikos- ja poliisiromaanin valkokankaalle. Harjunpää ja pahan pappi koettelee kestämyksemme rajoja, sillä kysymys on rankasta tunkeutumisesta pahuuden silmään. Elämäntyönsä rikospoliisina tehnyt Joensuu tietää, mihin ihminen julmimmillaan pystyy. Saarela ei kaunistele tai peittele joensuulaisia teemoja, joissa rikollisuus näyttäytyy yhä raaempana.
Olli Saarela (s. 1965) on elokuvakoulutuksen kasvatti. Hän tuli kotimaiseen elokuvaan 1997 todella lupaavana ohjaajana Lunastus-nimisellä teoksella, jossa kuvataan hienovaraisesti sisällissodan papin (Kari Heiskanen) toimintaa ja ahdistusta maaseutupaikkakunnalla. Suuri läpimurto oli 1999 valmistuut sotafilmi Rukajärven tie, jossa kerrotaan yksilön kokemuksista ja sisäisistä muutoksista sodan tilanteessa. Jatkosodan aikaan sijoittuvassa elokuvassa luutnantti Perkola (Peter Franzén) saa tehtävän johdattaa polkupyöräosaston vihollisen maille.
Olli Saarela kokeili 2000-luvulla jopa koko perheen elokuvaa, Rölli ja metsän henki, mutta 2007 valmistunut hullun rakkauden kuvaus Suden vuosi oli sisällöllisesti ja visuaalisesti täyttä elokuvaa. Minusta se on Saarelan kiehtovin, attraktiivisin ja puhuttelevin elokuvatyö, jonka keskiössä yliopistolehtori (Kari Heiskanen) yrittää selvittää rakkaussuhdettaan nuorempaan naiseen (Krista Kosonen). Saarelan tunteenomaiset visuaaliset juoksutukset saattoivat yltyä hulluuden partaalle.
=====================================================================================================
Uutuus Harjunpää ja pahan pappi esittelee paljon käytetyn Peter Franzénin Matti-Yrjänä Joensuun romaanin rikosylikonstaapelina. Viimeaikaisissa elokuvissa Franzén on jotenkin lukkiutunut koomisiin maneereihinsa, joten ennen elokuvaa odotukset olivat ristiriitaisia. Onneksi Saarela on karsinut näyttelijän pahimpia maneereita, mutta ei voi sanoa, että Franzénin Harjunpää liittyisi saumattomasti aikaisempien elokuvien ja tv-sarjan rikospoliisimuotokuviin. Johan Simberg oli Harjunpää Åke Lindmanin hienossa 1980-luvun sarjassa. Kari Heiskanen näytteli tyylikkäästi Harjunpäätä vuonna 1993 valmistuneessa kokoillanelokuvassa, jonka ohjauksesta vastasi jälleen Lindman.
Harjunpää ja pahan pappi on Leo Viirretin käsikirjoittama ja Rauno Ronkaisen kuvaama moderni rikos- ja poliisielokuva. Rikosylikonstaapeli Harjunpää tutkii outoja metrokuolemia, joiden takana saattaa olla iljettävä sarjamurhaaja. Joensuun romaanissa hänet nimetään "maahiseksi", joka on syyllinen kaikkeen ja joka näkee kaiken.
Samaan aikaan Harjunpään yksityiselämässä suru pukeutuu mustaan. Tyttären kuolema on tragedia, joka sekoittaa ylikonstaapelin mielen ja vaikuttaa syvästi perheen toimintaedellytyksiin. Olli Saarela kysyy, miten kauan yksilö voi kestää surua ja kuolemaa? Miten oma yksityinen tragedia heijastuu työhön, joka liittyy päivästä päivään pahuuden maailmaan?
Valitettavasti Harjunpää ja pahan pappi on mahalasku Olli Saarelan uralla. Peter Franzén ei ole oikea näyttelijävalinta Harjunpääksi. Saarelan luoma tyylitelty visuaalisuus on kyllä komeaa katsottavaa, mutta elokuvalla on enää vähän tekemistä Joensuun romaanihenkilön ja romaanien kanssa. Jotenkin vaikuttaa, että väkivaltaa on lisätty kaupallisista syistä. Kyllä tulee ikävä Åke Lindmanin Harjunpää-teoksia.

 Ajankohtainen kommentti

Kuuntelen yleensä aamupäivisin Ylen Radio 1:n lähetyksiä. Innolla höristelen korviani, kun Markku Heikkinen johtaa keskustelua tiistaiaamuna, Kirsi Virtanen antaa palaa keskiviikkona ja Tuomas Enbuske määrittelee torstaina vieraidensa kanssa ajankohtaisia asioita. Hyvä on myös perjantaiaamun Syntymäpäivävieras, jota Seppo Konttinen vetää omalla persoonallisella ja radikaalilla tyylillään.
Äskettäin perjantaiaamun lähetyksiin palasi Risto Nordellin johtama Pähkinänsärkijä, joka lähetetään klo 10.00-11.00. Ohjelmassa eri kaupunkien joukkueet kilpailevat klassisen musiikin tietotaidossa. Vastikään mikkeliläiset kohtasivat joensuulaiset, ja Itä-Suomen vireän kaupungin joukkueessa vaikutti läänin poliisineuvos Mikko Varis. Tiedetään, että Varis tuntee klassisen musiikin, mutta kuka muistaa, että poliisineuvos on aito filmihullu. Monesti 1960-luvulla tapasi Mikon elokuva-arkiston näytännöissä Helsingissä.
Pähkinänsärkijälle pitää antaa uusi lähestysaika ja pitempi kesto. Ehdotan iltaa, sillä musiikista voi kysyä loputtomiin. Jos Ylen Radio 1 suo kansanmusiikin toivekonserteille kokonaisen illan, niin kyllä Risto Nordellin ohjelma kelpaisi samaan kastiin. Ketkä muut kuin eläkeläiset ehdimme kuunnella Pähkinänsärkijää perjantaiaamuisin?