sunnuntaina, syyskuuta 11, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 103

RAHA (L´argent, Ranska 1983) ohjaus: Robert Bresson, käsikirjoitus: Bresson - Leo Tolstoin novellin mukaan, kuvaus: Pasqualino De Santis, Emmanuel Machuel, musiikki: Johann Sebastian Bach, pääosissa: Christian Patey (Yvon), Sylvie Van den Elsen (harmaatukkainen nainen), Vincent Risterucci (Lucien), Caroline Lang (Elise), Didier Baussy (valokuvausliikkeen omistaja). Tuotanto: Jean-Marc Henchoz, Daniel Toscan Du Plantier/Eos-Films, France 3 Cinema, Marions Films.

Robert Bresson (1901-1999) oli sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan suuri itsenäinen ja tinkimätön mestari. Hän aloitti elokuvien tekemisen palattuaan toisen maailmansodan jälkeen sotavankeudesta. Hän ohjasi harvakseltaan elokuvia. Viiden vuosikymmenen aikana valmistui kaikkiaan 14 kokoillan elokuvaa. Ne ovat kaikki merkittäviä, mutta henkilökohtaiset suosikit ovat Naisen kosto (1945), Kuolemaantuomittu on karannut (1958), Pickpocket (1959), Suloinen nainen (1969), Neljä yötä Pariisissa (1974) ja tämä Bressonin testamentti Raha.
Yleensä Robert Bressonin elokuvia on luonnehdittu askeettisiksi ja ahdistuneiksi. Hän on hiljaisen rytmin ja kuva-alan sisällä tapahtuvan liikkeen taituri. Ranskalainen elokuvatutkija Andre Bazin on määritellyt Bressonin estetiikan dialektiikaksi konkreettisen ja abstraktin välillä: Vastakkaiset elementit toimivat kuvassa yhdessä. Bresson on itse puhunut elokuvan kielen tärkeydestä: "Muoto ilmentää tapahtumat, muoto, kompositio on elokuvassa tärkeämpi kuin henkilöt."
Robert Bresson oli myös sitä mieltä, että elokuvaan ei saa sotkea muita taiteenlajeja. Hän varoitti kirjallisesta elokuvasta. Hyväksynnän hän soi ainoastaan elokuvan ja maalaustaiteen "kättelylle." Bresson pahoitteli jo 1960-luvulla, että elokuva jäljentää liian paljon teatteria. Siksi hän suunnitteli jokaisen elokuvansa hyvin.
Idea, tarina saattoi syntyä Bressonilla neljän seinän sisällä omassa yksinäisyydessä. Kuvatessaan Bresson käytti paljon amatöörejä, sillä loistavakin näyttelijä antaa elokuvassa Bressonin mukaan ihmisestä yksinkertaistetun kuvan. Bressonin kuuluisa vaatimus oli, että elokuva ei saa todistaa, vaan kuvien täytyy tavoittaa teoreeman, väittämän kauneus.
Robert Bresson kertoi usein kärsivästä ja yksinäisestä ihmisestä, joka kokee lopussa pelastumisen ja vapautumisen. Bressoniin on liitetty aikaisemmin uskonnollisen ohjaajan epiteetti, mutta loppujen lopuksi hän kuvasi ihmisiä, joiden täytyy myös itse tehdä ratkaisuja ja valintoja.
Elokuvassaan Mouchette - raiskattu (1966) ohjaaja kertoi 14-vuotiaan tytön kohtalon. "Kärsiä ja lopulta kuolla", kuului elokuvan perusajatus, mutta Bresson halusi myös väittää, että kuolema ei ole ainoa ratkaisu. Siksi elokuvan hienoimmassa kohtauksessa koululapset laulavat "toivoa, lisää toivoa."
==========================================================================================
Raha on Robert Bressonin karun ankara, jopa kova testamentti, talouskriisien aikana sen johtoajatus täsmää: Kun kysytään, missä raha luuraa, niin siihen vastataan, että raha on kaikkialla. Jos Bresson osoittaa elokuvallaan rahan vallan, rahan himon, niin samalla hän kuin varkain osoittaa, että raha pitää ihmisyhteisöjä koossa, mutta samalla se vieraannuttaa yksilön todellisen elämän arvoista. Monet Bresson-tutkijat ovat huomauttaneet ohjaajan kyvystä antaa rahalle metafyysinen ominaisuus.
Elokuvan keskushenkilö on koulupoika Yvon Targe, joka potee rahapulaa. Taskurahat ovat huvenneet, mutta Pickpocketista poiketen Rahan Yvon ei lähde näpistelemään, vaan laskee liikkeelle väärennetyn 500 frangin setelin. Tuosta laittomuudesta kasvaa johdonmukainen sattumusten ja erehdysten tapahtumakudos, joka päättyy viattoman ihmisen murhaan. Bresson päästää helvetin irti, sillä aikaisempien elokuvien toivon ja vapauden välähdyksiä ei enää näy, koska Jumala on vaiennut, eikä ihmisen maailmassa ole enää selvää tietoa tulevasta. Ei tämä elokuva ole mihinkään vanhentunut.
Testamenttielokuvassa kuvat etenevät toteavasti, kuin 82-vuotias Robert Bresson olisi halunnut katsoa totuutta suoraan silmiin. Vanhan ohjaajan silmä on tarkempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin: Moraali on kuollut, henkinen ja fyysinen väkivalta ja julmuus, kanssaihmisen kusettaminen ovat päivän sana. Ei tämä elokuva ole todellakaan vanhentunut, päinvastoin.
Muistan, miten elokuvan Dianan ensi-illasta 23.11. 1984 poistuttiin apein mielin. Samalla tajusimme, että olimme nähneet myös sellaisia yksinkertaisia ja kauniita elokuvallisia jaksoja, joita mestari tuskin oli tuonut monesti aikaisemmin valkokankaalle - kuten myöhemmin muun muassa kriitikko Adrian Martinin mainitsema kohtaus, jossa Yvon poimii hasselpähkinöitä ja jakaa ne naiselle samaan aikaan kun valkoinen lakana liehuu tuulessa. 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Siinä elokuvassa onkin jokunen hasselpähkinä purtavaksi. Kyllä: mestariteos ja mestarillinen analyysi jälleen.