tiistaina, lokakuuta 28, 2014

Tsetseeni kansainvälisen vakoilun uhrina * * * *













Älykkäiden ja monikerroksisten vakoiluromaanien kirjoittaja John le  Carré punoutui ajankohtaiseen jälki-9/11 -traumaan uudessa romaanissaan, josta Anton Corbijn on ohjannut mielenkiintoisen elokuvaversion A Most Wanted Man. le Carré palaa romaanissaan Saksaan, nyt Hampuriin. Muistamme vielä hyvin Martin Rittin 1960-luvun puolivälin hienon le  Carré -filmatisoinnin Mies kylmästä, jossa Richard Burton toimi silloisessa jaetussa Berliinissä.
Ajat ovat nykyisin aivan toiset. Martin Rittin elokuvan tullessa ensi-iltaan elettiin kylmän sodan vaaran vuosia. Anton Corbijn´n elokuvassa näkyy ja korostuu kansainvälinen terroristijahti, jossa ilmenee paranoian merkkejä. Elokuva osoittaa selvästi, että jahdissa on menty liiallisuuksiin.
Toteutukseltaan A Most Wanted Man muistuttaa hetkittäin ruotsalaisen Tomas Alfredsonin le Carré -elokuvaa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011). Sama tarina nähtiin loistavana tv-sarjana 1980-luvun lopulla – kirjailijan hahmo George Smiley juoni Britannian salaisen palvelun sokkeloisessa maailmassa.
A Most Wanted Man kertoo tsetseeni-venäläisestä Issa Karpovista (Grigori Dobrygin), joka saapuu laittomasti Hampuriin. Hänen tarkoituksensa on selvittää isänsä kadonnut omaisuus. Tässä mielessä Willem Dafoen esittämällä pankkiirilla saattaa olla osuutta Issan isän taloudellisessa tilanteessa. Issan toimista kiinnostuvat niin saksalaiset kuin amerikkalaiset agentit. Robin Wright näyttelee CIA-agenttia ja Philip Seymour Hoffman saksalaista Günther Bahrmania. Tapahtumiin liittyy monia muitakin henkilöitä – kuten ihmisoikeusjuristi (Rachel Adams).
=====================================================================================================
A Most Wanted Man näyttää seikkaperäisesti, miten yksilön saattaa käydä, jos hän joutuu tahtomattaan vakoilu- ja terrosristipelin uhriksi. John le Carré ei olisi maineensa veroinen, jos hän ei sekoittaisi pakkaa ja heittäisi vakoilukuvioon salaperäisiä harhautuksia. Elokuvassa pohditaankin, mikä on tsetseeni-venäläisen tulijan todellinen identiteetti.
Kritiikeissä on ehditty huomioida ohjaaja Anton Corbijn ekonominen, kirjailijalle oikeutta tuova, hiukan kuivakin ilmaisu. Arkkitehtoniset kuvadetaljit ovat myös herättäneet arvostusta. Ja vaikka näyttelijäryhmä on suuri, niin A Most Wanted Man kohoaa erinomaisen luonnenäyttelijän Philip Seymour Hoffmanin bravuuriksi. Elokuva on Hoffmanin viimeisiä suorituksia valkokankaalla.

Ajankohtainen kommentti

Vilkaistaanpa katsojatilastoja, kun niistä on tullut sekä valkokankaalla että televisiossa niin tärkeitä. Nyt Finnpanel mittaa myös netti-tv:n käynnistykset. Tutkinnan kohteena ovat Ylen Areena, Nelosen Ruutu ja MTV3:n Katsomo. En ryhdy tässä luettelemaan netti-tv:n katselijamääriä, mutta kyllä ne ovat suuret – ymmärsinkö oikein, että käynnistysmäärä saattaa nousta jopa puoleen miljoonaan? Ja syyskuussa tapahtui oikea nousupiikki. Areena johtaa käynnistyksiä edelleen, mutta alkusyksynä Katsomo oli nousussa ja Ruutu oikein hyppäsi lentoon.
Perinteisten tv-kanavien odotetut, iltapäivälehdissä jatkuvasti mainostetut suosikit ovat Nelosen Vain elämää, joka keräsi 1, 115 000 katsojaa ja MTV3:n Tanssii tähtien kanssa, joka ”joutui tyytymään” 978 000 silmäpariin. Onhan ne kovia lukuja.
Kontrastiksi voi ottaa Ylen Teema -kanavan, jonka katsotuimpia oli jo päättynyt italialainen tv-sarja Isä Matteon tutkimuksia, katolisen papin osassa Terence Hill, joka ratsasti 1970-luvulla ja hiukan myöhemminkin Budd Spencerin kanssa hölmöissä koomisissa westerneissä. Edelleen Teeman ohjelmistossa pyörivä laadukas espoanjalainen sarja Gran Hotel on saavuttanut sentään 174 000 katsojan suosion. Itsekin olen siinä mukana.
=====================================================================================================
Entä uudet kotimaiset elokuvat? Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja on rikkonut 300 000 katsojan rajan lippuluukuilla. Äskettäin ensi-iltaan tullut Muumit Rivieralla keräsi ensi-illassa jopa 28 524 lipun lunastanutta. Mutta missä on J-P Valkeapään uutuus He ovat paenneet. En löytänyt sitä SES:n tilastosta. Laatu ei siis kiinnosta, eikä sellainen raju todellisuuskuvaus, jonka toivoisi kansasta vieraantuneiden poliitikkojenkin käyvän katsomassa.

tiistaina, lokakuuta 21, 2014

Oman käden oikeutta lumimaassa * *

Isla Sales
















Helsingin ohjelmistossa pyörii Antoine Fuguan ohjaama The Equalizer – oikeuden puolustaja, jonka taustalta löytyy 1980-luvunloppupuolen amerikkalainen tv-sarja Kutsukaa McCall. Siinä hieno englantilainen näyttelijä Edward Woodward (s. 1930) oli pantu esittämään ex-agenttia, joka ryhtyy harjoittamaan kaduilla ja asunnoissa oman käden oikeutta. Vastenmielistä sarjaa ei voinut puolustella millään argumenteilla.
Nyt ohjelmistoon on tuotu norjalaisen Hans Peter Molandin ohjaama Lumiauramies, jonka nimeksi olisi aivan hyvin voinut laittaa alkuperäisen Kraftidioten´in. Ahkerasti filmaava (myös Hollywoodissa) ruotsalainen Stellan Skarsgård esittää yksiviivaisesti yksiviivaisen elokuvan päähenkilöä. Hän on palkittu kansalainen Nils Dickman, joka puhdistaa talvisin valtavalla aura-autollaan pohjoisen tiet. Dickmanin elämä muuttuu, kun hänen poikansa menehtyy huumeiden yliannostukseen. Isä ei usko tähän, vaan alkaa kostaa kaikille niille, jotka jotenkin liittyvät lumisen maan huumebisnekseen. Oman käden oikeudesta tulee lumiauramiehen päivittäinen ”ruoka-annos”, mutta teiden putsaamistakaan ei unohdeta.
=====================================================================================================
Lumiauramiehen lumiset maisemat pöllyävät isosti katsojan silmien edessä. Maisemakuvaus onkin Hans Peter Molandin elokuvan parasta antia. Entä sitten se ”oman käden oikeus” ja silmitön kostoväkivalta. Onko ohjaaja tavoitellut westernin sävykuvioita vai vain halunnut iskeä katsojaa munaskuihin niin lujaa kuin pystyy. Elokuva saattaisi toimia paremmin, jos kostoteemaa olisi varioitu, tapahtumiin olisi tuotu yllätyksiä ja uusia käänteitä. Nyt elokuva etenee tasapaksua lumilatua alusta loppuun.
Näytelläänhän elokuvassa hyvin. Stellan Skarsgård on kuin koston musta enkeli, joka ei kysy, mutta ei vastaakaan. Parhaan roolityön napsauttaa Pål Sverre Hagen, joka esittää vaimostaan eronnutta sadistista huume-Kreiviä. Hän listii toisella kädellään ihmisiä, mutta vaatii jälkikasvua juomaan porkkanamehua ja välttämään äidin (Birgitte Hjort) murohömpötyksiä. Huume-Kreivin ja hänen apuriensa toimet loksahtavat tarinaan, mutta serbigangsterien veto väkivallan sirkukseen ontuu. Vaikka itse Bruno Ganz vakuuttaa kivikasvoisena serbipomona.
(Ensi-ilta 24.10.)

Ajankohtainen kommentti

Täytyy kehua Yle Teeman suursarjaa Sound Trackeria, jossa musiikin nomadi ja monitoimies, Hanoi Rocksista tunnettu ja Slashin soittokaveri, basisti Sami Yaffa on kiertänyt maailmaa. Hän on kaivanut musiikilliset juuret ja ilmenemismuodot, lukuisat erilaiset muusikot New Yorkista, Serbiasta, Espanjasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Etiopiasta. Lopulta Yaffa on etsinyt musiikin soundeja kaksiosaisessa ohjelmakokonaisuudessa syvältä Amerikasta. Sarja on varmasti tyydyttänyt ”maailman musiikin” ja vaikkapa bluesin ystäviä.
Sound Tracker on nojannut littimäisen hymyn omaavaan Sami Yaffaan. Hänen musiikintietämyksensä, maailmalla jo aikaisemmin tavattujen muusikoiden tuntemus ja rento kielimaailma ovat olleet ohjelmasarjan kivijalka. Yaffan haastatteluissa ja juonnoissa on näkynyt eletyn elämän ja erilaisten soittokokemustan – kaduilta aina hyvin palkattuihin areenakonsertteihin - ääni ja vimma. Harrastat tai kuuntelet sitten minkälaista musiikkia tahansa, niin olet varmasti ihastunut Sound Trackerin Sami Yaffan lumovoimaan.
Olisi ihme, jos Sami Yaffalle ei alkaisi sataa palkintoja

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2014

He pakenavat ”paratiisisaarelle” - J-P Valkeapään uusin elokuva on ehdoton tapaus * * * * *

Kuva Jaana Rannikko © Helsinki-filmi 2014 

















J-P Valkeapää ponnahti uuteen suomalaiseen elokuvaan ”kuin puskista” vuonna 2009. Hänen esikoiselokuvansa nimi oli Muukalainen. Sitä ei oikein osattu ottaa vastaan nuoren ohjaajan taidonnäytteenä, jonka viisarit osoittivat elokuva- ja romaanitaiteen perinteisiin. Valkeapään elokuvan ilmaisu ja kerronnan syvyys viittasi venäläiseen Andrei Tarkovskiin. Tarinassa saattoi nähdä Albert Camusin ”Sivullisen” vaikutteita. Tällaista nuorta tulokasta saattoi pitää intohimoisesti elokuvataiteeseen suhtautuvana ohjaajana.
Viiden vuoden jälkeen J-P Valkeapää esittelee meille uuden ohjaustyönsä He ovat paenneet. Siihen osattiin suhtautua meillä huomionarvoisesti jo syyskuussa, koska teos oli valittu maailman kolmanneksi rankatuimman Venetsian filmifestivaalin Venice Days -sarjaan. Eipä Venetsiassa juuri ole nähty suomalaisia elokuvia.
He ovat paenneet kertoo Jonista (Teppo Manner) ja Raisasta (Roosa Söderholm), jotka kohtaavat nuorisokodissa. Joni suorittaa kodissa siviilipalvelusta. Raisa on nuorisokodin asukki, joka kapinoi auktoriteetteja ja aikuisten mielivaltaa vastaan. Itse nuorisokoti on kuin sotilaallinen kasarmi, joka sijaitsee metsän keskellä. Nuorten ja laitoksen henkilökunnan välillä ei ilmene luottamusta. Nuorisokodissa vallitsee nollatoleranssi.
=====================================================================================================
Elokuvan nimi kertoo jo sen, miten puhevammaisen, herkän Jonin ja raisujakin otteita harrastavan Raisan tarina edistyy. He ottavat hatkat laitoksesta, koska Joni haluaa tukea Raisaa. He lähtevät pakomatkalle suomalaisessa kesässä. Jonista ja Raisasta tulee kapinallisia syystä, ei siis syyttä – kuten Nicholas Rayn 1950-luvun puolivälin klassikossa Nuori kapinallinen, johon kotimaista uutuutta ehdittiin jo verrata R&A -festivaalien aikana. J-P Valkeapään elokuvan harvat, harkitut repliikit ilmaisevat kaiken: Raisa Jonille: ”Minua ei ole koskaan rakastettu.” Joni Raisalle: ”Minä r-rakastan sinua”. Se riittää.
He ovat paenneet johdattaa sopeutumattomat Jonin ja Raisan road movien hengessä syrjäiselle saarelle”. Jos Nuoren kapinallisen James Dean ja Natalie Wood etsiytyvät omaan rauhaansa autioon taloon, niin J-P Valkeapään elokuvassa nuoret löytävät pakopaikkansa saaresta. Se osoittautuu pelottavaksi paratiisisaareksi, jossa käärme luikertelee – missä muodossa - se jääköön paljastamatta.
J-P Valkeapään elokuvallinen ilmaisu on jälleen rohkeaa, haastavaa, uskomattoman intensiivistä. Valkeapää viljelee kontrasteja, pelaa värisommitelmilla (Raisan huulipuna) ja maisemakuvauksen vivahteilla ja voimakkailla sävymuutoksilla. Uni- ja hallusinaatiojaksot ovat loistavaa elokuvaa. Ja musiikkitausta lyö älllikällä. Kun Joni ja Raisa saapuvat toisen kerran samalle saarelle, tunnelmat muuttuvat pelottavaksi. Julma, äärimmäisen pahaenteinen kidustusjakso venäläisine ruletteineen viittaa Michael Ciminon Vietnam-odysseiaan Kauriinmetsästäjään (1978).
Korostetaan myös, että He ovat paenneet heittää oman puheenvuoronsa kuin kuvien välistä nykyisin Suomessa vallitsevaan nuorten pudokas- ja syrjäytymiskeskusteluun. J-P Valkeapää ei ryhdy syyttelemään, mutta kieltämättä Raisan vierailu lapsuuden kodissa osoittaa, miten tunteettomia vanhemmat voivat olla. Ovathan ne hienoja nuo elokuvan lyhyet takautumat, joissa Raisan lapsuus meni luistimilla jäällä ja sullottiin lopulta kellarin pahvilaatikkoihin.
Tekisi mieli hehkuttaa He ovat paenneet -elokuvan pääparia Teppo Manneria ja Roosa Söderholmia. On siinä täydellisesti onnistunut pari. Ilmeisiä luonnonlahjakkuuksia. Harvoista sivuosista löytyy Pelle Heikkilän huimasti esittämä kaupparatsu, joka muistuttaa meille kaiken julmuuden keskellä, että hyvyyttäkin vielä löytyy.


Ajankohtainen kommentti

Nykyisin kotimaisen elokuvan laadun mittariksi näyttää muodostuneen yleisömäärä. Sen mukaan vuoden 2014 ”paras kotimainen” olisi Dome Karukosken Mielensäpahoittaja, jonka katsojamäärä on kivunnut 300 000 pintaan. Se on tietenkin huima luku nykytilanteessa, mutta se ei osoita koko totuutta.
Mielensäpahoittaja on hyvä esimerkki kotimaisen elokuvan nykysuuntauksesta. Tuotannon lähtökohta on kaupallinen, ei enää taiteellinen ja ilmaisullinen – kuten Pirjo Honkasalon Betoniyössä tai perjantaina teattereihin saapuneessa, häikäisevässä He ovat paenneet -nuorisokuvauksessa. Nuo elokuvat osoittavat, että maassamme toimii, sinnittelee, vielä ohjaajia, jotka haluavat sanoa jotakin, haluavat kertoa elokuvallisesti, jopa uudistaa elokuvaa.
Muistellaanpa menneitä. Mielensäpahoittajan päähenkilöä tulkitseva Antti Litja näytteli 1970-luvun puolivälissä Risto Jarvan komedioissa Mies, joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Jarva siirtyi rankan realistisesta, kehnosti lippuluukuilla menestyneestä Yhden miehen sodasta komediaan, koska halusi pelastaa pian konkurssikypsän Filminor-yhtiön.
Risto Jarvan komediat saavuttivat puolenmiljoonan katsojamäärät, mutta niiden toteutuksessa pidettiin koko ajan huolta laadusta ja tasosta. Niissä itsessään oli siis jotakin arvokasta ja puhuttelevaa, joka kiinnosti yleisöä. Jarvan elokuvien kaupallinen lähtökohta liittyi ainoastaan siihen, että ilmaisumuoto oli nyt komedia (jäähyväistyötä, toki lukijoiden suosikin Arto Paasilinnan menestysromaaniin perustuvaa ja Litjan näyttelemää Jäniksen vuotta voi kutsua tragikomediaksi).

tiistaina, lokakuuta 14, 2014

Kiinnostava elokuva matkasta Australiassa * * * *


















Ohjelmistoon perjantaina otettu Tracks on minulle täydellinen tuntemattomuus. En tiennyt sen taustoista ja ohjaaja John Curranista mitään. Oli siis otettava selvää, sillä tämä autsralialainen uutuuselokuva on kaunis ja peittelemätön kuvaus nuoren Robyn Davidsonin (Mia Wasikowska) vaivalloisesta matkasta Keski-Australiasta Intian valtamerelle.
John Curran (s. 1960) on newyorkilainen kirjoittaja ja elokuvaohjaaja, jonka teoksista Suomessa on esitetty ainakin Kirjava huntu. Se valmistui vuonna 2006. Curranin muita ohjaustöitä ovat Stone (2004) ja We Don´t Live Here (2010). Curran opiskeli ennen elokuvaohjaajan uraa maalausta ja lavastusta Syracusan yliopistossa. Hän työskenteli oppimissaan töissä New Yorkissa, mutta päätti vuonna 1986 muuttaa Australiaan.
Sydneyssä John Curran ohjasi tv-mainoksia kunnes pääsi toteuttamaan ensimmäisen oman elokuvansa Praisen (1998). Rikoskirjailija Jim Thompsonin ystävät saattavat muistaa Curranin käsikirjoitustyön elokuvassa The Killer Inside Me. Sen ohjasi lahjakas Michael Winterbottom, näyttelijöinä vaikuttivat muun muassa Jessica Alba ja Bill Pullman. Nykyisin Curran asuu New Yorkissa.
=====================================================================================================
Tracks perustuu Robyn Davidsonin omakohtaiseen kirjaan, jota on pidetty siekailemaattoman feministisenä puheenvuorona. John Curran kuvaa 27-vuotiaan Robynin aavikko- ja erämaavaelluksen kuin viittaisi hetkittäin David Leanin englantilaiseen sotaeepokseen Arabian Lawrenceen (1964). Curranin elokuvaa voisikin pitää Arabian Lawrencen naispuolisena versiona, vaikka maanosa ja ajankohta ovat aivan toisia (Freddie Youngin huikeista maisemaotoksista kuuluisa Lawrence tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana).
Tiedetään, että Robynin äärimmäisen haastava vaellus kesti yhdeksän kuukautta. Miksi hän lähti matkalle kamelien ja koiran kanssa – se jää epäselväksi, mutta oliko Robynilla pakottava halu näyttää naisen selviytymiskyky erämaaolosuhteissa
Tracks tapahtuu vuonna 1977. Taustaksi voisi kertoa, että Robyn Davidson ei ollut matkalla koko ajan yksin, vaan hänen tukijansa National Geographic -julkaisu palkkasi kuvaajan dokumentoimaan vaelluksen jälkipolville. Kuvaaja toimi pieteetillä ja tuli mukaan aina silloin tällöin vaelluksen aikana.
On tämä yhden naisen eeppinen kohtalotarina, jossa huikeat maisemat ikään kuin siivittävät kulkijan yksityisiä ajatuksia ja tunnekuohuja. Kuka sitten on Robynia esittävä Mia Wasikowska? Hän vaikuttaa tutulta, kihelmöivän tutulta, ja niinhän se on, että nuori Wasikowska näytteli katkeamispisteessä haparoivaa tyttöä HBO-tuotannon ainutlaatuisessa, Gabriel Byrnen isännöimässä Terapia -tv-sarjassa.

Ajankohtainen kommentti

Vihdoinkin Yle Teema on valinnut ohjelmistoonsa suomalaisen 1960-luvun uuden elokuvan mestarin Risto Jarvan teoksia. Tiedän, että MTV3 omistaa oikeudet useisiin Jarvan elokuviin. Niitä ovat 1970-luvun komediat Mies, joka ei osannut sanoa ei, Loma ja Jäniksen vuosi. Viimeksi mainittu jäähyväistyö on Jarvan tuotannon ehdoton huippu. Risto Jrva kuoli autokolarissa vuoden 1977 lopulla, juuri Jäniksen vuoden ensi-illan jälkeen.
Yle Teeman Jarva-sarjassa ovat esillä ohjaajan toinen päätyö Työmiehen päiväkirja (1967), median rikki repivästä ihmiskohtalosta vankkumattoman kuvauksen tarjonnut Kun taivas putoaa (1972), joka esitetään 16.10, vieläkin ajankohtainen yrittäjäanalyysi Yhden miehen sota (1973), jota etenkin kirjailija Christer Kihlman arvosti suuresti, sekä tietenkin tuo Jarvan yhdessä silloisen Ylioppilasteatterin johtajan Jaakko Pakkasvirran kanssa toteuttama Yö vai päivä (1962). Kaksikon esikoiselokuvaa voi pitää modernisoituvan Suomen läpivalaisuna ja erittäin vapautuneena kuvauksena silloisesta kulttuurimiljööstä – ja ”ajan hengestä” - kuten monipuolisen, perusteellisen ja rikkaan Jarva-kirjan (1983) tekijä Sakari Toiviainen on asian ilmaissut.
Risto Jarvan ohjaajan ura kattoi vuodet 1962-1977. Toki Polin teekkari oli ohjannut myös lyhytelokuvia, joista Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) oli huomattava, niin kuin 1963 toteutettu Kitka. Sakari Toiviainen kiteyttää Jarvan merkityksen teoksessaan muun muassa seuraavasti: ”Jarvan tuotanto tarjoaa havaintoesimerkin suomalaisen elokuvan kehityksestä, tematiikan päälinjoista ja painopisteiden siirtymistä, ajan ja yksilön lävistäneistä maailmankastomuksellisten prosessien sähkövirroista noina 60- ja 70-luvun vuosina.” Niin, Jarvaa askarrutti kysymys tapahtumien salaisista syy-yhteyksistä”, kuten asian ilmaisi ohjaajalla kuvaajana toiminut Antti Peippo.

tiistaina, lokakuuta 07, 2014

Kiltti tyttö katoaa - David Fincherin taidokas trilleri * * * *

(c)2014. Twentieth Century Fox 




















Se oli vuosi 1992, kun coloradolaislähtöinen David Fincher (s. 1962) ohjasi Alien-sarjan kolmannen elokuvan. Fincher oli ansioitunut musiikkivideoiden tekijä. Hän työskenteli paljon Madonnan kanssa. Alien 3- elokuvan jälkeen tulivat mystinen Se7en (1995) ja Fight Club (1999), jotka vahvistivat Fincherin maineen amerikklaisen nykyelokuvan kyynisenä ja postmodernina ”mestarina”. Nelisen vuotta sitten näimme häneltä ajankohtaisen The Social Network- elokuvan.
David Fincherin uutuus Gone Girl ei petä odotuksia. Elokuva perustuu
Gillian Flynnin romaaniin ”Kiltti tyttö”, joka ilmestyi 2000-luvun alussa. Flynn on osallistunut elokuvan käsikirjoituksen tekoon ohjaajan kanssa. Romaania lukematta voi heti todeta, että tekijät ovat ilmeisesti sekoittaneet teemaa entisestään. Missourissa tapahtuva murhapeli menee joskus yli katsojan ymmärryksen. Fincher haluaa olla nokkela ja haastava.
Elokuvan kiltti tyttö on Amy Dunne (Rosamund Pike), oikea unelmien nainen. Hänen miehensä Nick ei erotu mitenkään ainakaan älyn lahjoillaan, mutta baaria hän osaa vetää kaksoissisarensa (Carrie Coon) kanssa. Dunnet olivat niin, niin rakastuneita. suhteen alussa, mutta Missouriin muuton jälkeen avioliitto alkaa rakoilla. Sellaista se on tosielämässäkin.
=====================================================================================================
Puhuin murhapelistä. Olenkohan oikeassa? Gone Girlin toiminta alkaa kiihtyä, kun Amy Dunne ilmoitetaan kadonneeksi. David Fincher alkaa pyörittää kysymystä aviomiehen mahdollisesta osallistumisesta katoamiseen. Ettei vain olisi murhaan suistunut? No, ainakin paikkakunnan media alkaa kehitellä tällaista ajatusta, mutta saa sitten nähdä, mitä poliisi pystyy sanomaan asiasta.
Gone Girl on kerronnaltaan tyypillistä David Fincheriä. Teeman sekoitukset toimivat ainakin puolittain, mutta tunnelmissa ja detaljeissa on kiehtovia sävyjä. En nyt aivan muista, käyttikö Fincher aikaisemmissa elokuvissaan sinertävää värimaailmaa, mutta tässä uutuudessa se on vallitseva elementti – fincheriläisen kuvakerronnan intensiteetin tae.
Ohjaajankin ansioitunut Ben Affleck soveltuu erinomaisesti harmaan keskiluokkaisen amerikklaismiehen rooliin. Amerikkalaiskritiikeissä kehuttu Rosamund Pike on ”blondiosassaan” kuin haalea muisto Alfred Hitchcockin 1950-luvun trillerien vaaleista naiskaunottarista.

Ajankohtainen kommentti

Nelonen on tuonut sunnuntai-iltaan Shine Finöandin tuottaman formaattiohjelman Vino Show´n , joka on niin typerä ja tylsä, että ei tiedä, itkeäkö vain nauraa. Ohjelmaa mainostettiin kauppakeskuksemme valotaululla:Kuvassa show-ohjelman näyttelijät seisoivat vinossa asennossa. Onpa hauskaa ja omaperäistä Että oikein lapsettaa. Ohjelman nimi tulee vinoista lavasteista.
Vino Show -kamaluudessa näyttelevät muun muassa Ville Virtanen ja Minttu Mustakallio. Niinhän se Leo Jokela -vainaa sanoi aikanaan, että näyttelijä hyppii vaikka seinillä, jos käsketään. Nelosen show´n näyttelijöiden ei tarvitse sentään seinille juosta, sillä vinous ja vinoilu riittävät. Toki muuan näyttelijä seisoo käsillään, ja viime sunnuntaina esitetyn jakson loppupuolella esiintyjät yrittävät päästä vinoa lattia pitkin pisteestä A pitseeseen B. Muuten: Näyttelijöille annetut tunnistamistehtävät muistuttivat takavuosien klassikkoa Thilia Thaliaa.

perjantaina, lokakuuta 03, 2014

Suomalaismies ruotsalaisena kansankodissa * * *

Nordisk Film



























Miika Nousiainen julkaisi 2007 huomiota herättäneen esikoisromaanin 
”Vadelmavenepakolainen”. Ruotsin laivoilla reissaavat tietävät, mistä romaanin nimi tulee: vadelmaveneistä. Ne ovat karkkia, joita Nousiaisen sankari Mikko Virtanen ahmii pussillisen. Paha olo siitä tulee, mutta Virtanen ei luovuta, vaan aikoo Ruotsiin saavuttuaan muuttua kansankodin demariksi.
Leif Lindblom on ohjannut romaanista suomalaistuottaja Ilkka Matilan ehdotuksesta samannimisen ruotsalaisen elokuvan. Ruotsia elokuvassa puhutaan. Mikko Virtasen inho on kohdistunut suomalaisten heikkoon itsetuntoon, ja ennen Ruotsiin muuttoaan hän on valmistanut alttarin Ruotsin kuningasperheelle ja tietenkin tuolle kansankodin viimeiselle toivon tuojalle, päministeri Olof Palmelle, joka murhattiin vuonna 1986.
Valdemavenepakolainen on Leif Lindblomin toinen pitkä elokuvatyö. Esikoisteos Aurinkomyrsky valmistui vuonna 2007. Ajallisesti ensimmäisen ja toisen ohjaustyön väli on pitkä, mutta Lindblom on sanonut haastatteluissa, että ei Ruotsissa ole niinkään helppo päästä tekemään elokuvia. Tosissaan Lindblom on ottanut romaanin Mikko Virtasen henkilöhahmon, sillä ohjaaja opiskelee suomea intensiivikursseilla. Hän myös korostaa, että monikulttuurisessa Ruotsissa ei ole enää kansankotia – tuskin mikään uutinen -, joten Mikko Virtasen tarina saattaa tuntua ruotsalaisista oudolta. Elokuva on tähdätty ruotsalaisille. Suomessa sen vastaanotto on kysymysmerkki, mutta olihan Nousiaisen kirja meillä menestys.
==========================================================================================
Hämmentävää elokuvaversiossa on ruotsalaisen näyttelijän Jonas Karlssonin valinta suomalaiseksi Mikko Virtaseksi. Kait Suomesta olis löytynyt näyttelijöitä, joilla ruotsi on hallinnassa. Nousiaisen luoma Mikko Virtanen muuten pänttäsi päähänsä Göteborgin murteen ja oppii Ruotsin historian ja kulttuurin ulkoa. On siinä kaveri. Niin, näytttelijä Jonas Karlssonin kunniaksi täytyy todeta, että hän opiskeli sitkeästi suomea. Saa sitten nähdä, miten täällä härmässä otteaan vastaan Karlssonin “suomi”.
=========================================================================================
Vadelmvenpakolaisessa puretaan tunteita vähän kaikkeen. Tavaraa ja ihmissuhteita on roppa kaupalla. Lindblom ei ole pystynyt välttämään liiottelun ja kliseiden tuomista tapahtumiin. Toki romaanin mukaan mennään noin niin kuin pääpiirteissään, mutta Miika Nousiaisen kirjoittamaa tapahtumavyyhtiä olisi voitu karsia.
Elokuvan pääteemaksi nousee ihmisen identiteetti. Baarissa Mikko Virtanen kysyy alkoholisoituneelta opettajalta Anderssonilta, voiko hän ottaa miehen identiteetin. Saapa nähdä, miten identiteettimuutos tapahtuu. Ja onko Virtasesta todellakin kunnon Anderssoniksi vai jääkö hän valheiden seittiin?
========================================================================================
Leif Lindblomin elokuvaersio on toiminnallinen. Tyylilajista ei oikein osaa sanoa mitään. Olisiko se tragikomedia? Vai vauhtikomedia? Joka tapauksessa ohjaaja ja käsikirjoittajat Erik Ahrnbom ja Daniel Karlsson ovat pyrkineet kevyeeseen ”soitantaan”. Ja onhan Mikko Virtasen valituksissa hiukan samaa kuin Dome Karukosken Tuomas Kyrö -elokuvan Mielensäpahoittajan päähenkilön rutinoissa, mutta nähtäväksi jää, miten innostuneesti suomalaiskatsojat jaksavat seurata elokuvan kliseitä ja sterotypioita.
 (Ensi-ilta 3.10. 2014)


Ajankohtainen kommentti

Viime viikkojen mediauutinen oli Ylessä aloitetut YT-neuvottelut. Aiotaan lopettaa 185 työpaikkaa. Tuhat yleläistä on joutunut YT-neuvotteluiden piiriin. Neuvotteluista pelastuvat tiettävästi uutistoiminta, Yle-urheilu ja Yle-Uutisten ulkomaantoiminta. Entä Ylen ajankohtaistoiminta? Ja miten käy ruotsinkielisen Ylen? Paletin uskotaan olevan valmis maarraskuussa.
Yhtiössö pidetään väen vähennystarpeen syynä Yle-veroa, joka ei nouse ensi vuonna, koska Suomen hallitus päätti jäädyttää indeksikorotuksen. Nyt puhutaan noin kymmenen mijoonaan euron tulevasta vajeesta Ylen budjettissa.
Onko sittenkin kysymys Ylen huonosta taloudenpidosta. Vai liian laajan ohjelmapalvelun syöttämisestä Yle-kanaville? Ylessäkin vedotaan median nopeaan murrokseen. Yllättikö se julkisen palvelun yhtiön, kun muualla on osattu valmistautua kiihtyvään kehitykseen. Että perinteinen uutisvälitys siirtyy nopeammin ja nopeammin nettiin ja mobiiliin. Yle aikookin kasvattaa osuuttaan verkossa, ja se kyllä taas suututtaa kaupalliset mediatalot.
=================================================================================
Yle-television ohjelmien uusinnat närkästyttävät meitä monia. Ja viime kesäkausi osoitti, miten eri ohjelmia uusittiin vauhdilla eri tv-kanavilla. Luonto-ohjelmat ovat kaiketi Yle-television suola, mutta kuka enää pystyy sanomaan, mikä Avara luonto -kattaus oli uusinta ja mikä mahdollinen uutuus. Puhumattakaan vanhoista elokuvista, joiden uusintamäärää ei pysty enää sanomaan.
================================================================================
Finnpanelin tutkimusten mukaan pääkanavien osuudet televison katselusta olivat elokuussa 2014 seuraavat: Yle TV1 26,4 %, TV2 17,3 %, Yle Teema 2,9 %, Yle Femma 1,1, MTV3 24,4, % ja Nelonen 7,1 %. Per päivä televisiota katsottiin 2 tuntia ja 34 min. Surkeat ovat ruotsinkielisen tv-kanavan katsojamäärät ja kulttuurikanava Yle Teema ei tahdo millään lähteä lentoon. Hiukan ihmetyttää MTV3: osuus. Toki siellä katsojia on siirtynyt lukuisille maksukanaville. Nelosen heikko katsojaosuus ei voi olla muuta kuin epäonnistuneen ohjelmapolitiikan syytä.