lauantaina, helmikuuta 26, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 80

Nanook - pakkasen poika (Nanook, USA 1920-21) ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Robert Flaherty, esiintyjät: nanook (Nanook), Nyla (Nyla, Nanookin vaimo) ja Nanookin perhe.















Ollessani elokuvan läänintaiteilijana Keski-Suomessa vuosina 1977-1979 en vain johtanut Jämsänkosken kunnankinoa, luennoinnut läänin elokuvakerhoissa ja opettanut elokuvaa Jämsänkosken lukiossa, vaan toimin myös tuntiopettajana Jyväskylän yliopistossa. Muuan keskeisiä luentosarjoja oli Etnologian laitoksella pidetty "Elokuva visuaalisena ympäristön kuvaajana".
Luentosarjani kakkososa keskittyi elokuvan leikkaukseen, käytin esimerkkinä Panssarilaiva Potemkinia. Tärkeänä koin myös luentosarjani dokumenttielokuvan historiasta ja kehityksestä. Sain merkittävää apua ja tukea professori Veikko Anttilalta, etnologilta, joka toimi yliopistotyön ohella läänin taidetoimikunnan puheenjohtajana.
Luentosarjani jälkeen ilmestyi amerikkalaisten Herman J. Engelin ja Sonya Friedmanin dokumentti Dokumenttifilmi - asiaelokuva (Documentary, USA 1979), jonka piti olla kattava katsaus lajin kehityksestä 1920-luvulta 1970-luvulle. Nähtyäni dokumentin televisiossa saatoin vain todeta, että Jyväskylässä pitämäni luentosarja ei hävinnyt tasossa amerikkalaisille tekijöille. Oikeastaan Engelin ja Friedmanin dokumentti oli niin ohut esitys dokumenttielokuvan historiasta ja kehityksestä, että esitin tv-kritiikissäni lievän paheksumiseni, kun Dokumenttifilmi - asiaelokuva näytettiin helmikuussa 1981 televisiossa.
Se oli myönnettävä, että Engel ja Friedman lähtivät oikeutetusti kartoittamaan dokumenttielokuvan kehitystä Robert J. Flahertyn Nanookista - pakkasen pojasta. Elokuva on dokumenttifilmin ehdoton perusteos. Se oli luentosarjani kivijalka, ei vain lajin tähden, vaan etnologiankin kannalta. Tämä tieteen haara tutkii ihmisten ympäristöjä ja olosuhteita. Rinnakkaishaarana kulkee antropologia, jonka kuuluisaan perusteokseen, Paul Hockingsin 1975 julkaisemaan "Principles of Visual Anthropology" mahdutettiin elokuvataide.
=====================================================================================================
Nanook - pakkasen poika oli ensimmäinen luova dokumenttielokuva. Kun yleenesä parhaat dokumenttielokuvat syntyivät kriisiaikoina (Venäjän vallankumous, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, Korean kriisi, 1960-luvun kuohunta, Vietnamin sota, Latinalaisen Amerikan muutos), niin Robert J. Flaherty tunkeutui syvälle silloin aika tuntemattoman vähemmistökansan, Pohjois-Kanadan eskimoiden elämään ja toimeentulokamppailuun. Flaherty liikkui kameroineen alueelle, jossa vallitsi ikuinen jää.
Skotlantilainen tuottaja, organisoija ja teoreetikko John Grierson (1899-1972) määritteli - ehkäpä Flahertyyn viitaten - dokumenttielokuvan periaatteet vuonna 1926: Se ei merkitse vain elämän esittämistä, vaan myös sen tulkitsemista. Kun kuvataan todellista elämää näytetään siiitä yksityiskohtia ja annetaan niistä tulkinta.
John Grierson omisti elämänsä dokumenttielokuvalle. Hän oli luova voima 1920- ja 1930-luvuilla brittiläisen dokumenttielokuvan kehittäjänä. Grierson vieraili myös Kanadassa ja loi pohjan maan filmituotannolle.
=====================================================================================================
Nanook -pakkasen poika näyttää ihmisen luonnon taustaa vasten. Eli: ihminen on pääosassa, luonto ei aina edes ansaitse Flahertyn mukaan kunnioitusta. Flaherty kuvasi ihmisen ikuista kamppailua luonnonvoimia vastaan. Hän näytti, miten eskimo Nanook hankkii elantoa tappamalla hylkeitä. Niistä ei saa vain ruokaa, vaan myös muita hyödyllisiä tarvikkeita. Eskimoisä taistelee elämästä ja kuolemasta jääkentillä. Jos sama elokuva tehtäisiin nyt, niin ohjaajan tulkinta olisi toinen: Miksi ihminen haaskaa näin luontoa.
Nanook -pakkasen poika avasi Robert J. Flahertyn romanttisten dokumenttielokuvien sarjan. Sitä seurasivat Moana, Tabu - kiellettyä rakkautta, Lousiana Story ja Aran-saarten mies. Saksalaisen F.W. Murnaun (Nosferatu, Viimeinen mies, Auringonnousu) kanssa ohjattu Tabu - kiellettyä rakkautta (1930-1931) kuvattiin Etelämeren saarella. Se on maailman kauneimpia rakkauselokuvia ja samalla jännittävä selvitys arvokkaiden helmien pyydystämisestä.
Britanniaan tultuaan Robert J. Flaherty tutustui myös John Griersoniin. Yhteistyönä syntyi vuonna 1933 dokumenttifilmi Industrial Britain. Irlannisssa 1934 kuvattu Aran-saarten mies on Robert J. Flahertyn ehdoton mestarityö. Teosta voi verrata läheisimmin Nanook-pioneerielokuvaan.
Jälleen Flaherty kuvaa ihmisen kamppailua luonnonvoimia vastaan. Ihmiset ovat Irlannin länsirannikon koillisosan kalastajia. Flahertyllä ei ollut käsikirjoitusta, vaan rankat olosuhteet loivat elokuvan rungon. Aran-saarten kalastajien elämää ja Nanookin kamppailua jääkentillä kuvatessaan Flaherty oli elokuvataiteilijana Irlannissa kuin Pohjois-Kanadassa antropologi ja etgnologi, sillä hän vietti kuvausten ajan samaa karua elämää irlantilaisten kalastajien ja eskimoiden kanssa.
Niin Nanook - pakkasen poika kuin Aran-saarten mies ovat täynnä dokumenttielokuvan huippukohtauksia: Nanook heittää pyydyksensä, eskimolapset ruokailevat, radion kuunteleminen tuo uuden ajan yhteisöön; irlantilaisten kalastajien täytyy lähteä merelle, vaikka tyrskyt pieksevät rantakallioita, veneet lentelevät aalloilla kuin lastut tuulessa, saarelaiset odottavat rannalla kalastajien paluuta...
Robert J. Flahertyn todistusvoimaiset dokumenttielokuvat auttoivat aikanaan länsimaisia ihmisiä ymmärtämään syrjäisten ja kaukaisten seutujen kansojen ankaraa todellisuutta ja niukkaa arkea. Samalla Flaherty tiedostamattaan lisäsi suvaitsevaisuutta vieraita kansoja kohtaan. Suomalainen Markku Lehmuskallio jatkaa nykyisin ohjaaja-vaimonsa A. Lapsuin kanssa Robert J. Flahertyn perintöä. Nenetsien elämästä kuvaavissa elokuvissa ilemenee samaa herkkyyttä, tempoa ja - taikuutta.
=====================================================================================================

Robert Flaherty
Jyväskylän yliopiston luentosarjassa kehittelin listan dokumenttielokuvan parhaimmistosta Nanookista aina 1970-luvulle. Jos en väärin muista, niin siihen kuuluivat Dziga Vertovin venäläinen Mies ja elokuvakamera (1929), Leni Riefenstahlin 1930-luvun saksalainen Olympia, John Griersonin englantilainen Night Mail, (1936), Pare Lorenzin amerikkalainen The River (1937). Noiden elokuvien tekijöistä muun muassa Vertov oli Alastoman sataman kuvaajan Boris Kaufmanin veli ja Lorenz oli tukemassa Rooseveltin New Deal -kampanjaa, jolla saatiin Amerikka nousemaan 1930-luvun lamakaudesta.
Jatkoin listaani seuraavilla elokuvilla: Humphrey Jenningsin 1940-luvun englantilainen Listen to Britain, Sidney Meyersin 1950-luvun amerikkalainen The Quiet One, Alain Resnaisin ranskalainen Yö ja usva (1956), argentiinalaisen Fernando Solanasin 1960-luvun Polttouunien aika ja Barbara Kopplen Harlan County U.S.A. (1976). Listani päättyi tietenkin vuoteen 1976, mutta myöhemmin siihen voisi lisätä lukuisia ja lukuisia uusia dokumenttielokuvia.
Luennoillani jaottelin dokumenttielokuvan rakenteen erittelemällä kuubalaisen Santiago Alvarezin HoTshi Minh -dokumentin 79 kevättä (1969), jossa seurataan Vietnamin kansan johtajan vaiheita 1920-luvulta nykyaikaan. Alvarez rakensi elokuvan dokumenttimateriaalista, johon hän lisäsi kuvaamaansa materiaalia. Hän liitti mukaan kuubalaisen Jose Martinin runolainauksia. Nykyisin elokuvaa pidettäisiin vastenmielisenä propagandana.

keskiviikkona, helmikuuta 23, 2011

ISÄN JÄLJILLÄ AMERIKAN SYRJÄMAILLA * * * *












Näyttelijä-ohjaaja Robert Redfordin elokuvakulttuuriteko on Sundance-instituutti ja Sundance Film Festival. Jokavuotinen festivaali on tarkoitettu riippumattomalle eli indie-tuotannolle. Festivaalin ansiosta moni nuori ohjaajatulokas on saanut nimeä, saanut elokuvansa laajempaan levikkiin. Viimeisin Suomeen tullut Sundance-voittaja on Winter´s Bone, muuan kevään parhaita ensi-iltaelokuvia.
Debra Granikin realistinen Winter´s Bone tapahtuu Ozarkin vuorilla, syrjäisellä maaseudulla Keski-Amerikassa. Geologisesti ja luonnonkuvauksellisesti tärkeät vuoret sijaitsevat puolittain Etelä-Missourissa ja osittain Arkansasin koillis- ja pohjoisosissa. Jennifer Lawrence näyttelee Dollyn perhettä koossa pitävää ja kahta sisartaan hoivaavaa, 17-vuotiasta Ree-tyttöä, jonka täytyy löytää kadonnut Jessup-isänsä. Perheen talo lunastetaan velkojen tähden, jos isästä ei kuulu mitään. Jos isä on kuollut, siitä täyty hankkia todiste. Rohkea, lannistumaton Ree lähtee isänsä jäljille. Unelma armeijaan liittymisestä taitaa tuhoutua.
Winter´s Bonessa liikutaan vaarallisella maaseudulla, jossa harjoitetaan huumekauppaa. Jessup on välittänyt huumeita, mutta ilmeisesti hänen bisneksensä ovat menneet huonosti. Tai hän on jäänyt velkaa isoimmille tekijöille. Ree kohtaa jäljitysmatkansa aikana erilaisia ihmisiä, joiden tausta voisi olla hippikaudessa. Onko Ozarkin vuorien ikääntyvien miesten ja naisten elämästä muodostunut katkera olemassaolotaisto?
Debra Granikin elokuva perustuu Daniel Woodrellin romaaniin. Se ilmestyi vuonna 2006. Ang Lee ohjasi 1999 Woodrellin toisesta romaanista elokuvan Paholaisen satulassa. Elokuva tapahtuu Missourin seudulla juuri kun sisällissota alkaa. Ang Lee korostaa romaanin mukaan naisten ja mustien asemaa tuon ajan Amerikassa. Tasa-arvoa ei ole, oikeudet ovat minimaaliset.
Winter´s Bone elää ja hengittää maaseudun povessa. Ihmiset ovat eräällä tavalla elinpiirinsä vankeja. Kaikki eivät selviydy arjen paineista, mielen sairauksia ilmenee. Toisaalta Ree Dolly kohtaa miehiä, jotka ovat karskeja ja väkivaltaisia. Ree pystyy kuitenkin uhmaamaan rikollisia miehiä, jotka eivät tahdo millään paljastaa Jessupin kohtaloa. Räjähtikö huumelaboratorio? Ja mitä Jessupin veli Teardrop (John Hawkes) tietää?
=====================================================================================================
Debra Granik (s. 1963) on uuden amerikkalaisen elokuvan kovia ohjaajalupauksia. Hän varttui Washington D.C.:ssä. Granik on opiskellut elokuvaa New Yorkin yliopistossa ja ohjannut lyhytfilmejä. Granik on myös kirjoittaja ja kuvaaja. Esikoisteos Down to the Bone valmistui vuonna 2004.
Kahdella miljoonalla dollarilla tuotettu Winter´s Bone valittiin tämän kevään Oscar-ehdokkaaksi - mm. paras elokuva, paras käsikirjoitussovitus (Granik ja Anne Rosellini) ja paras pääosasuoritus. Jennifer Lawrence on todella vakuuttava Ree-tyttönä. Autenttinen läsnäolo huokuu katsomoon.

Esityskuva: Matti Tanskanen
Ajankohtainen kommentti

TV1:n perjantai-iltaan on koottu kolme kulttuuriohjelmaa. Yle mainostaa kokonaisuutta Kulttuuriputkena. Se alkaa heti Urheiluruudun jälkeen. Aikaisemmin perjantai-iltana esitettiin ulkomainen kokoillanelokuva. Perinne jatkui vuosia, jopa vuosikymmeniä. Koska elokuvat ovat siirtyneet Ylellä lähes kokonaan Teemalle, perjantai-illan ohjelmapaikka vapautuikin kulttuuriohjelmille. Eri asia on sitten, jakasavatko katsojat viipyä kultuuriohjelmien parissa niinkin pitkän aikajakson kuin klo 21.00-22.50.
Putken aloittava Tuomas Enbuske - Sivistyksen käsikirja on ohjelma, jossa kyseenalaistetaan itsestäänselvyyksiä. Enbusken päätä ei palella, vaan hän uskaltaa arvioida poliittisesti epäkorrektistikin kulttuurin asioita ja ilmiöitä. Eikä hän piittaa kulttuurielämän portinvartijoista. Enbuskessa on jopa valistusajan lähettilään henkeä.
Viimeksi käsiteltiin teatteria, ja etenkin yhteiskunnallisen teatterin nykytilaa. Ohjelma oli parasta Enbuskea, helmi television kulttuuritarjonnan joukossa.
=====================================================================================================
Strada on koheltava kulttuuriohjelma, jonka juontajat antavat luovuutensa pulputtaa. Strada on uudenlainen kulttuuriohjelma, jossa viihteellinen lähestymistapa valtaa alaa. Ehkä vähän liikaakin. Sketsimäistä osuutta on onneksi pienennetty ja ylilyöntejä karsittu. Aivan mainio oli Sanna Stellanin vierailu liikemies, keräilijä ja vaalirahoittaja Kyösti Kakkosen luona. Käytiin läpi Kakkosen taideaarteita.
Kulttuuriputken päättää keskusteluohjelma Voimala. Sen lähetysilta oli aikaisemmin maanantai. Perjantai-illassa se saattaa jäädä paitsioon. Toivottavasti näin ei tapadu, sillä Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan juontama ohjelma on säilyttänyt vahvan tasonsa.
Viimeksi keskusteltiin hissiyhtiö Koneesta ja teatteri Komista. Taustaksi löytyy John Simonin avoin, hieno kirja Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä. Neljäkymmentä vuotta täyttänyt Kom-teatteri, joka asustaa Kapteeninkadun entisessä Joukola-elokuvateatterissa, on laatinut kirjasta oman tulkintansa. Mistään Simonin kirjan sovituksesta ei ole kysymys, vaan näyttämölle tuodaan kiinnostavasti ja fiktiivisesti Kone-yhtiön henkilöitä ja joitakin Pekka Herlinin elämän episodeja.
Kalle Chydeniuksen ohjaama esitys on katkelmallinen, uutta muotoa etsivä, 2010-luvun suomalaisen teatterin täysosuma. Komilaiset rinnastavat kiehtovasti Koneen ja oman teatterinsa historiat. Samalla pohditaan sukupolvien välisiä mielipide-eroja ja mahdollista sukupolvivaihdosta. Näitä asioita valoitettiin myös Voimalassa. Studiossa vierallut Ilkka Herlin osoitti selkeästi, miten nykyinen yrittäjäpolvi etsii uutta eettistä lähestymistapaa bisnekseen.
Kom-teatterin Kone-esityksestä jäi mieleen nuoren polven näyttelijän Juho Milonoffin repliikki, miten vasta helvetillisen vaikeasta on mahdollisuus saada aikaan jotakin niin hienoa. Uuden hakeminen, uuden löytäminen ei ole helppo asia. Se ei ole viihdettä, se on rankkaa työtä. 

lauantaina, helmikuuta 19, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 79

Nuori kapinallinen (Rebel Without A Cause, USA 1955). ohjaus: Nicholas Ray, käsikirjoitus: Stewart Stern ja Ray - perustuu tri. Robert A. Linderin kirjaan "Rebel Without a Cause: The Story of A Criminal Psychopath", kuvaus: Ernest Haller (WarnerColor/CinemaScope), musiikki: Leonard Rosenman, pääosissa: James Dean (Jim Stark ), Natalie Wood (Judy), Sal Mineo (Plato), Corey Allen (Buzz). Jim Backus (herra Stark), Ann Doran (rouva Stark), Dennis Hopper. Tuotanto: David Weisbart/Warner Bros.

"Väärin ymmärretty nuoruus" oli aiheena Nicholas Rayn tunnetuimmassa elokuvassa, joka teki James Deanista kuolemattoman. Kolmessa elokuvassa - toiset Eedenistä itään ja Jättiläinen - fantastisesti kompleksista nuorta miestä tulkinnut Dean kuoli auto-onnettomudessa 30.9.1955. Oikeastaan Dean nousi arvoon arvaamattoman vasta kuolemansa jälkeen - esimerkiksi Suomessa Nuori kapinallinen ja Jättiläinen saivat ensi-iltansa postuumisti. Dean-kuume nousi kohisten 1950-luvun loppupuolella. Nuoresta kapinallisesta tuli 1940-luvun loppupuoliskolla syntyneiden suurten ikäluokkien sukupolvielokuva.
James Dean on nykyisin lähes unohdettu näyttelijäsuuruus. Se saattaa johtua siitä, että nykyinen elokuvissa ahkerasti käyvä nuoriso ei tunne häntä nimeksikään. Ehkä tarvittaisiin jälleen Deanin elokuvien tv-esityksiä, jotta näyttelijän kasvot alkaisivat elää nuoren sukupolven tajunnassa. Vielä 1970-luvun loppupuolella puhuttiin "diinareista", James Deania palvovista tytöstä. Muistan, miten ollessani päiväämässä 1978 Jämsänkosken kunnankinoon elokuvia Warnerin Esplanadin toimistossa, sisälle tupahti kaksi yläkoulun tyttöä, jotka pyysivät kainosti Dean-elokuvien materiaalia - etenkin Nuoren kapinallisen julisteita.
Miksi olin kunnnakinon johtajana ja elokuvakasvattajana Keski-Suomessa, Jämsänkosken pienessä teollisuuskunnassa, jossa silloinen Yhtyneiden tehdas vuoli rahaa puusta ja takasi kuntalaisten hyvinvoinnin? Vireä koululaitos, sen opettajat ja etenkin koulutoimenjohtaja tarjosivat Helsingistä tulleelle elokuvaentusiastille ja kriitikolle erinomaisen toimintakentän.
Neljän vuoden työrupeama SEKL:ssä päättyi nolosti syksyn 1976 Savonlinnan liittokokouksessa. Olin ajanut parin SEKL:n hallituksen jäsenen kanssa liiton hallituspohjan laajentamista, jotta voisimme kehittyä koko kansan elokuvakerhojen liitoksi. Meillä oli yli kaksisataa elokuvakerhoa ympäri maata, mutta liiton hallitus koostui lähes pelkästään taistolaisista ja vasemmistodemareista. Tavoitteemme pohjan laajentamisesta tyrmättiin, joten jätin kokouksen jälkeen eroanomuksen liiton puheenjohtajalle.
Perheellinen, kahden lapsen isä hyppäsi tyhjän päälle. Onneksi Keski-Suomen läänin taidetoimikunnasta tuli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Olin ajanut muutaman vuoden ajan kunnankino-ajatusta ja olin kiinnostunut koulujen elokuvakasvatuksesta - vai pitäisikö sanoa sen ajan termin mukaan joukkotiedotuskasvatuksesta. Muutto Jämsänkoskelle tapahtui vuodenvaihteessa 1976-1977. Työ alkoi, ja tuo Jämsänkosken lukion elokuvakasvatuskokeilu on muuan virstanpylväs urallani.
=====================================================================================================
Nuori kapinallinen syntyi asiaansa uskoneen Nicholas Rayn päättäväisyyden ansiosta. Kun hän esitteli suunnitelmaansa Warnerin pomoille Hollywoodissa, muutamat nuoremmat johtajat ehdottivat pääosiin Tab Hunteria ja Jayne Mansfieldiä. Kaikki kunnia heille, mutta elokuvasta olisi tullut keskinkertainen, ei se "elämää suurempi elokuva", jos Ray olisi suostunut.
Nicholas Ray jaksoi inttää vastaan. Hän vaati pääosiin James Deania ja Natalie Woodia. Ray oli tutustunut läheltä Elia Kazanin Eedenistä itään -elokuvan kuvauksiin. Hän tajusi, että Deanin palava nuoren miehen intensiteetti heijastaa suoraan 1950-luvun puolivälin nuoren sukupolven tuntoja. Woodissa Ray näki kiehtovan kaksijakoisuuden: lämmin myötäeläminen kuin sisäinen haavoittuvaisuus.
Nuori kapinallinen ei ole vain James Deanin ja Natalie Woodin elokuva, vaan heidän rinnalleen nousee herkkä Sal Mineo, jonka kohtaloon Nicholas Ray lataa traagisimmat painotukset. Dean, Wood ja Mineo muodostavat vanhempien ylivaltaa ja järjestelmän konservatiivisuutta vastaan kamppailevan teinikolmikon, jonka kasvoilla välkehtii tulevaisuuden optimismi. Kolmikon kasvoilla näkyy myös arka hätä ja hapuileva pyrkimys löytää oma suunta sodanjälkeisessä kylmän sodan, vanhempien kulutushysterian ja atomipommin uhan ilmapiirissä. Pitää tosin muistaa, että elokuvan nuorten kapinointi on vielä vaistonvaraista, kaukana esimerkiksi tietoisesta poliittisesta toiminnasta.
Nuori kapinallinen jää historiaan huolenpidon ja sosiaalisen vastuun elokuvana. Nicholas Rayn mestarillinen studiokuvaus tuottaa jatkuvasti täydellisiä visuaalisia metaforia. Ray pystyi liittämään ulkokuvat ja studio-otokset sopusuhtaisesti kokonaisuuteen. Rayn ohjauksen taidosta kertovat kaiken keskiluokkaisessa losangeleslaisessa lähiössä asuvien Jimin ja isän yhteenotto portaissa, rohkeutta testaava autokilpailu, kosmiset näyt planetariumissa (onko maapallomme tuhoutumassa, onko maapallomme vain portti johonkin toiseen universumiin?) ja runollinen aution talon jakso lähikuvineeen Deanista ja Woodista.
=====================================================================================================
Nicholas Ray
Toteutin 1977-78 Jämsänkosken ala-asteella ja lukiossa elokuvakasvatuskokeilun. Laajaan kokeiluun kuului myös elokuva-arvostelutehtävä lukion1 A ja 1 B -luokille. James Deanin uuden suosion tähden arvosteltavaksi elokuvaksi valittiin Eedenistä itään (1955), joka perustuu John Steinbeckin romaaniin. Elokuvassa Dean tulkitsi toista veljeksistä, Calia, jota isä sorsii toisen veljeksen kustannuksella. Lukiolaiset kirjoittivat kaikkiaan 59 elokuva-arvostelua kyseisestä elokuvasta. Lisäksi työryhmät laativat sarjakuvia, joihin piti tiivistää elokuvan sanoma.
Timo Porkkala (1 B) kirjoitti osuvasti James Deanista: "Elokuva sijoittuu rauhalliseen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka ilmapiiri muuttu ja vaihtelee veljeyden ja saksalaisvihan välillä ensimmäisen maailmansodan pyörteissä. Ihmiset ovat tyypillisiä maaseudun ihmisiä, paitsi Cal (James Dean). Hän ei ikään kuin sopeudu ympäristöönsä. Hän ei ajattele samoin kuin muut ihmiset, vaan on erilainen juureton vaeltaja. Tämä piirre on havaittavissa myös muissakin James Deanin filmeissä (vrt. Nuori kapinallinen)."
Laadin myöhemmin kirjasen "Elokuvaskavatus ja koulu" Jämsänkosken elokuvakasvatuskokeilusta. Tavoitteena oli tuoda elokuva eräänä taidekasvatuksen keskeisenä elementtinä tasa-arvoisesti koulun normaaliin arkeen. Tavoitteemme oli luoda ohjelma, joka lähtee liikkeelle ennen kaikkea oppilaiden todellisuudesta ja lähentää nuoria elokuvataiteeseen. Annetaan perustiedot ja kokonaiskuva elokuvan rikkaista mahdollisuuksista. Tavoitteemme oli luoda ohjelma, joka lähtee liikkeelle ennen kaikkea oppilaiden todellisuudesta ja lähentää nuoria elokuvataiteeseen. Annetaan perustiedot ja kokonaiskuva elokuvan rikkaista mahdollisuuksista. Vuonna 1978 ilmestyneen kirjasen James Dean - ja Orson Welles -aiheisen kannen suunnitteli silloinen vaimoni, joka on edistänyt laajasti elokuvakasvatusta kouluissa.  Kirjoitin kirjasen esipuheeseen muun muassa: "Elokuvan asemaa koululaitoksessa ei ole mitään syytä ylikorostaa. Mutta koska maassamme sentään vuosittain ostetaan kymmenisen miljoonaa elokuvalippua ja elokuvayleisön valtaosa muodostuu nuorisosta, ei ole yhdentekevää, mitä elokuvaa katsotaan ja minkälaisin lähtökohtaideoin."
Idealismi ja innostus oli 1970-luvulla vielä laajaa, nyt elokuvasta on tullut pelkkä kulutustavara. Silti haluan muistuttaa Nicholas Raysta esimerkkinä ohjaajasta, jonka mielestä Nuori kapinallinen antoi hänelle elokuvistaan täydellisimmän tyydytyksen ja pakotti uskomaan, että se säilyttää "arvonsa dokumenttina ja viihteenä."
Nicholas Ray (1911-1979) oli sodanjälkeisen Hollywoodin kapinallisia, joka lopetti ohjaamisen kyllästyttyä systeemiin 1960-luvun alussa. Hän oli saanut valmiiksi spektaakkelin 55 päivää Pekingissä. Hän jaksoi muistuttaa, että elokuvaohjaaja ei saa hylätä tosiasioita, vaan hänen täytyy puhua muutoksen puolesta. Ray määritteli elokuvan tehtävän seuraavasti: "Elokuvan on vaikutettava, aktivoitava, kirkastettava, tehtävä ihminen onnelliseksi." Toistin tämän yksinkertaisen ja selkeän määritelmän Jämsänkosken lukiossa keskustellessamme lukiolaisten kanssa elokuvan merkityksestä.

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2011

JULMAA PELIÄ BRIGHTONISSA * *













Brittiohjaaja Rowan Joffen ensimmäinen teatterielokuva Brighton Rock tapahtuu nimensä mukaisesti englantilaisessa ranta- ja lomakaupungissa. Kuuluisan veden päälle rakennetun viihdealueen ravintolat, tivoli ja tietenkin nousuvesi vaaroineen ovat elokuvan korostuvia elementtejä. Elokuvan tapahtumavuosi on 1964, jolloin modsit intoutuivat nuorisokapinaan ja taistelivat hurjapäisesti rokkareita vastaan. Elokuvaa on sisällytetty mittava joukkokahina, jonka yhteydessä päähenkilö Pinkie Brown (Sam Riley) suorittaa rannan hämärässä oman julman tapponsa.
Pinkie Brown -nimi herättää heti kiinnostuksen. Jos elokuvan taustasta ei tietäisi mitään, niin Brighton Rockia voisi katsoa tekotaiteellisena ja pingoitettuna rikostarinana. Pinkie Brown johtaa kirjallisuuden ystävät Graham Greenen jäljille. Nizzan alueella viimeiset elinvuotensa asunut englantilainen kirjailija julkaisi mittaamattomasti romaaneja. Pinkie Brown on Greenen 1938 ilmestyneen "Kova kuin kivi" -romaanin päähenkilö. Richard Attenborough näytteli Brownia 1947 John Boultingin elokuvaversiossa. Greene oli tuolloin kova kirjailijanimi, sillä hän käsitteli romaaneissaan toisen maailmansodan ja sodanjälkeisen hauraan ajan poliittisia ja moraalisia kysymyksiä.
Kummallisesti Rowan Joffe (isä mm. Robert De Niro-Jeremy Irons -elokuvan Linnakkeen ohjaaja Roland Joffe) on melkein hävittänyt Graham Greenen romaanin ajankohtaan liittyvät moraaliset pohdinnat. Juuri ennen toisen maailmansodan alkua Greene tutki ennen kaikkea katolisen uskon ja yksilön välisiä jännitetiloja. Joffen elokuvassa katolilaisuus on jäänyt pelkäksi viitteeksi. Greenen tarkkanäköinen psykologinen näkemys on latistunut uhkapelin ympärillä toimivien rikollisten välienselvittelyksi.
Toki Brighton Rockin toimivinta antia on julman tappajan Pinkie Brownin ja Idan (Helen Mirren) kahvilassa työskentelevän Rosen (Andrea Riseborough) rakkaussuhde. Pinkie käyttää Rosea vain hyväkseen peitelläkseen rikollisia toimiaan, mutta ujo ja nuhruinen Rose avaa rakkautensa miehelle, vaikka Ida varoittelee ja yrittää tempoa tytön irti suhteesta. Rowan Joffen elokuvassa kokematon ja viaton nainen näkee mahdollisuuden päästä seikkailuun hypätessään pahan miehen kelkkaan. Joffe onnistuu näyttämään suorasti Rosen muodonmuutoksen ja pakkomielteisen halun nauttia vaarasta.
=====================================================================================================
Graham Greenen "Kiveä kovempi" -romaanin kanssa Brighton Rockilla on hyvin vähän tekemistä. Rikollisryhmien välienselvittelyistä tai kulissina näytettyjen modsien riehakoinnista ei ole saatu kehiteltyä mitään uutta. Rowan Joffe ohjaa persoonattomasti. Ilman hyvää paikallisväriä ja sivuosanäyttelijöiden oivallista panosta elokuva jäisi melko vaatimattomaksi. Helen Mirren on jälleen - ja monennenko kerran - upeassa vedossa. John Hurt yllättää positiivisesti Idan läheisenä ystävänä. Sam Riley on pääosassa aika yksioikoinen. Paremmin onnistuu Andrea Riseborough onnettoman Rosen roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Brighton Rock -elokuva saattaa nostaa Suomessakin Graham Greenen (1904-1991) jälleen parrasvaloihin. Ehkä joku katsoja menee kirjastoon ja kaivaa esille Greenen romaaneja. Tosin mielessäni väräjää epäilys, että Greenen lukijat eivät mene edes katsomaan elokuvaa, koska Rowan Joffe melkein tuhoaa "Kova kuin kivi" -romaanin. Mutta kirjailija on kuollut, teoksen ilmestymisestä on kulunut seitsemänkymmentäkolme vuotta, joten perikuntakaan ei voi enää vaalia Greenen romaaniin liittyviä tekijän oikeuksia.
Graham Greene oli katolilainen. Tästä johtui kirjailijan jatkuva kiinnostus selvitellä syyllisyyskysymyksiä. Greene kirjoitti paljon myös ihmisen pahuudesta. Greene korosti aina, että hänen kirjansa ovat viihdettä. Hän kirjoitti jännitys- ja rikosromaaneja. Greene tarkasteli myös vakoilumaailmaa. Tämä oli ymmärrettävää ajajankohtana, jolloin vallitsi toinen maailmansota aattohetkineen ja jälkipyykkeineen. Kylmä sotakin herätti Greenen runosuonen. Romaanissaan "Inhimillinen tekijä" (1978) Greene kuvaa Englannin Salaisen Palvelun virkailijaa Maurice Castlea, joka ei oikein sopeudu työhönsä. Romaaniin tiivistyy Graham Greenen moraali: "Minusta kenellekään ei ole oikeutta yrittää muuttaa tai ohjailla toisen ihmisen elämää. Ainoa minkä voimme tehdä, on edes yrittää olla hiukan inhimillisiä."
Greeneä on filmattu ahkerasti. Kuuluisin elokuva on Carol Reedin vuonna 1949 ohjaama Kolmas mies, johon Greene kirjoitti käsikirjoituksen. Kolmas mies sijoittuu sodanjälkeiseen Wieniin, jossa mustan pörssin kauppa rehottaa. Elokuvan huippukohtana on Orson Wellesin yhdeksän minuutin vierailu. Welles tulkitsi demoonista Harry Limeä, joka elää ja liikkuu kaupungin viemäreissä. Hän keinottelee penisiliinillä. Anton Karasin sitrateema jäi soimaan korviin.
Tuottelias Graham Greene laati romaanien ja näytelmien lisäksi elokuvakäsikirjoituksia. Greenen kiinnostus elokuvaan vauhdittui 1930-luvulla, sillä hän toimi filmikriitikkona Spectaror-lehdessä. Greenen kritiikeistä koottiin 1972 kokoelma "Graham Greene on Film". Kolmas mies on varmasti Greenen merkittävin elokuvakäsikirjoitus, joka ei perustunut hänen omaan kirjaan. Toinen pelkkä käsikirjoitus on Pyhä Johanna, jonka Otto Preminger ohjasi vuonna 1957. Reedin 1948 ohjaama Valheiden talo pohjautuu Greenen omaan tarinaan, josta kirjailija kirjoitti käsikirjoituksen. Se on Kolmannen miehen ohella kaikkein paras Greene-elokuva.
Graham Greenen romaaneista tehdyistä elokuvista kannattaa mainita John Boultingin alkuperäisen Brighton Rockin lisäksi Fritz Langin Ministry of Fear (1944), Joseph L. Mankiewiczin Hiljainen amerikkalainen (1958), Carol Reedin Miehemme Havannassa (1959) ja Otto Premingerin Inhimillinen tekijä/The Human Factor (1990). Greene muuten kirjoitti itse Boultingin elokuvan käsikirjoituksen. Elokuvasta käytettiin anglosaksisissa maissa myäs nimeä Young Scarface.

lauantaina, helmikuuta 12, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 78

Taksikuski (Taxi Driver, USA 1976), ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Paul Schrader, kuvaus: Michael Chapman, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Robert De Niro (Travis Bickle), Cybil Shephard (Betsy), Jodi Foster (Iris), Harvey Keitel (Sport), tuottajat: Julia ja Michael Phillips/Columbia.

Se on ikuinen, uuden ja uuden katsomisen kestävä elokuva. Se on amerikkalaisen elokuvan viimeisen suuren ohjaajapersoonallisuuden Martin Scorsesen ja modernin metodinäyttelijäkyvyn Robert De Niron elokuva. Eipä silti, se on New York -elokuva, jossa katolisen Scorsesen ja kalvinistisen käsikirjoittaja Paul Schraderin tavoitteet kipunoivat.
“Minä katselen elokuvia kaiken aikaa ja olen myös hyvin huono heräämään. Elokuva on minulle lähes samaa - kuin tunne siitä, että on vain puolittain hereillä” (Martin Scorsese). Taksikuski oli Scorsesen lopullinen läpimurto-ohjaus, vaikkakin pari vuotta aikaisemmin valmistunut Alice ei asu enää täällä ja sitä edeltänyt omakohtainen Sudenpesä oikeuttivat jo puhumaan tulevasta mestariohjaajasta.
Taksikuski on kuin kulta-ajan Hollywood-elokuvaan uskovan Scorsesen toiveiden täyttymys. Elokuvassa unenomainen tunnelma ja huikeat värilliset New York -otokset todistavat ohjauksellisesta voimasta, kohtausten nerokkuudesta ja eri osasten loksahtamaisesta täydellisesti kokonaisuuteen.
Mutta Scorsesen elokuva herätti keskustelun väkivallasta ja sen kuvaamisesta valkokankaalla. Näytännöissä oli huudettu USA:ssa.
Väkivaltakeskustelu ponnahti pintaan hiukan samalla tavalla kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin valmistuneen Arthur Pennin pankkiryöstöelokuva Bonnien ja Clyden kohdalla. Hoksaava katsoja tajusi molempia elokuvia kokiessaan, että niin Penn kuin Scorsese analysoivat amerikkalaisen yhteiskunnan väkivaltaa, Penn lamakauden ryövääviä tensioita, Scorsese mielipuolisia purkauksia New Yorkin yössä.
Molemmat ohjaajat liittivät väkivallan yhteyksiinsä. Arthur Penn muistutti, että väkivalta on kuulunut ja kuuluu amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Aseintoilu periytyy vanhan lännen ajoilta. Äskettäin Arizonassa tapahtunut massamurhaajan demokraattisenaattori Gabrielle Giffordsiin kohdistunut ampuminen kertoo, että aina silloin tällöin joku mielipuoli osoittaa vainoharhaiset kantansa aseella. Useita kansalaisia kuoli, mutta lääkärien kamppailun ansiosta senaattori Giffords selvisi hengissä, mutta takavuosikymmeninä John Lennon ei, Robert Kenendy ei, Martin Luther King ei, John F. Kennedy ei.
Martin Scorsese on perustellut Taksikuskin ampumista ja väkivaltaa tarpeellaan osoittaa vaistomaisesti, että tunteiden mukaan toimiminen ei ole hyvä tapa elää. Scorsese on korostanut, että elokuvan tarkoitus oli herättää katsojat tajuamaan, mihin väkivaltainen toiminta johtaa - vaikka sen motiiviksi olisikin otettu halu tehdä oikein, pelastaa maailma, johon on kuormittunut liian paljon kuonaa. Scorsese loi elokuvallaan väkivaltaisen katharsiksen: "Noin ei voi tehdä, tuolle täytyy saada loppu."
=====================================================================================================
Taksikuski palaa Vietnamin-sodan jälkeiseen aikakauteen. Itse asiassa sodan päättymisestä on kulunut tuskin vuotta. Martin Scorsese kertoo yksinäisestä Travis Bicklestä (Robert De Niro), joka ajaa taksia öisin New Yorkissa. Travis on sotinut Vietnamissa. Hän on nähnyt tappamista ja kuolemaa liian paljon ympärillään. Sotaveteraaneja tutkittaessa on ilmennyt, että jotkut selviävät henkisittä vaurioitta siviiliyhteiskuntaan, toiset saavat ahdistavia traumoja, saattavat pelätä liikkumista kadulla tai säpsähtää kaupungin ääniä, mutta jotkut kantavat väkivallan opit siviiliin.
Hulluuteen syöksyvä yksinäinen Travis ei pysty tekemään harkitsevia johtopäätöksiä. Hän on sodan traumatisoima, jakomielitautinen mies, joka ryhtyy siivoamaan ase kädessä kaupungin ulosteita. Travis Bickle on dostojevskilainen kellariloukon asukki, jonka henkilökohtainen ongelma on tuttu Albert Camusin tai Jean-Paul Sartren teoksista ja Robert Bressonin elokuvista, etenkin syyllisyysteemaa tutkivasta Taskuvarkaasta (1959). Scorsese ja Schrader, ohjaaja ja käsikirjoittajat pohtivat eksistentialistista kysymystä: Pitäisikö minun edes olla olemassa.
Travis Bickle hakeutuu poliitikolle työskentelevän Betsyn (Cybil Shepherd) seuraan. Betsy voisi murtaa miehen yksinäisyyden, auttaa hänet ulos mielen loukuista, mutta Travis kuvittelee naisen enkeliksi, unikuvaksi. Kun Travis sitten tapaa iljettävän sutenöörin (Harvey Keitel), joka myy lapsiprostituoitua (Jodie Foster), hänessä syttyy lopullinen tarve moraalisesta pelastustehtävästä.
Travis Bickle jatkaa siviilissä ikään kuin sitä samaa sotatehtävää, joka hänelle oli määrätty Vietnamissa.
New Yorkissa kommunistien tilalle ovat tulleet kuonan sirottelijat, kaupungin normaalin elämän likaajat ja ihmisarvon loukkaajat. Martin Scorsesen mukaan Travis Bickle luulee tekevänsä oikein, kuin Pyhä Paavali heräisi miehessä. "Hän haluaa puhdistaa elämän, puhdistaa mielen, puhdistaa sielun" (David Thopmson & Ian Christie: Scorsese on Scorsese, Like 1990).
=====================================================================================================
Taksikuski syntyi viileän käsikirjoituksen ja vimmaisen ohjauksen dialektiikasta. Schraderin bressonilainen näkemys syyllisyydestä muuntuu hurjaksi ekpsressionismiksi kuvastoksi Scorsesen ohjauksen ja De Niron maanisen luonnetutkielman yhteentörmäyksestä. Elokuva on täyttä 1970-luvun New Yorkin hermoa ja huurua. Michael Chapmanin kameratyö nostaa kuvat lopulta tasolle, jonka Scorsese näki kuvajaisina jo lukiessaan Paul Schraderin käsikirjoitusta.
Taksikuskin taustalta löytyy New Yorkin "Pikku-Italian" kasvatin vanhoja elokuvasuosikkeja. Martin Scorsese on katsonut elokuvia mittaamattomasti - vähän kuin ranskalainen työtoverinsa, edesmennyt François Truffaut. Westernin ystävä ei voi olla puhumatta John Fordin Etsijöiden (1956) Ethan-sedästä, John Waynen ehkä synkimmästä henkilöhahmosta. Ethan palasi siviiliin sisällissodasta. Hän oli yksinäinen vihainen mies, jonka ainoa tehtävä oli pelastaa intiaanien käsiin joutunut Debbie-sukulaistyttö (Natalie Wood). Hän ratsasti tasangoilla, laaksoissa ja metsissä pelastuspakkomielteensä ajamana aivan kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin taksikuski Travis Bickle ajoi New Yorkin katuja Martin Scorsesen elokuvassa. Vanha ja uusi leikkaavat samana jatkuvassa ihmisen olemassaolokamppailussa.
Scorsese itse on kertonut Taksikuskin eräänä innoittajana olleen leikkaajana, kuvaajana ja ohjaajana toimineen Irving Lernerin (1909-1976) pieni Murder by Contract -elokuva (1959), jonka Risto Hannula esitteli kuten ohjaajankin "Elokuvan vuosikirja Studiossa" (1959). Ehkä Scorsese ihaili Lernerin kykyä tallentaa elävästi ilmapiiri ja kuvata tehokkaasti kaupunkiympäristöt. Jokin aika Lernerin kuoleman jälkeen Scorsese kertoi ihailleensa Lernerin kykyä tehdä asioita pikakirjoituksella, kuten Bresson ja Godard. Lernerin taidokas leikkaustyö vaikutti myös Scorseseen. Hän arvosti Irving Lerneriä niin paljon, että palkkasi veteraanin New York, New York -musikaalin (1977) leikkaajaksi Marcia Lucasin rinnalle.
Lisäbonus Taksikuskissa on tietenkin Hitchcock-säveltäjä Bernard Herrmannin (1911-1975) taianomainen musiikkitausta. Scorsese sai suostutella kauan Herrmannia elokuvansa säveltäjäksi. Vihdoin hän suostui, ja kun musiikkisessiot oli saatu äänitettyä, mestari poistui toisiin taivaisiin. Unenomaisuus korostuu kuvauksen ohella Herrmannin musiikissa.
=====================================================================================================
"Brothers" Robert De Niro ja Martin Scorsese
Näin ensimmäisen kerran Taksikuskin Maxim 2:ssa 12.11. 1976. Sen jälkeen se tuli televisiosta ainakin kuusi kertaa, mutta ensi-illan ohella vavahduttava kokemus tapahtui 11. 9. 2002. Katsoin elokuvan työmielessä VHS-kasetilta. Eli tasan vuosi WTC-iskujen jälkeen. Se lienee ollut masokismia, mutta elokuva vetosi jälleen hurjalla tavalla. Se ei pelottanut, vaikka tv-kuvat WTC-tornien romahtamisesta olivat tuoreina mielessä. Elokuva vapautti. Se oli terapia-istunto - kuten ohjaaja oli toivonut. Neloselta elokuva tuli sitten ulos 14.9.
Taksikuski palasi mieleeni, kun olimme kymmenen päivää New Yorkissa hieman yli kaksi vuotta WTC-tornien iskujen jälkeen. Manhattanilla vallitsi hälytystila, sillä valtava määrä kaupunkilaisia tunki kohti Times Squarea juhlimaan uudenvuodenaattoa. Mitään pahaa, mitään terrori-iskua ei tapahtunut, mutta turvatoimet olivat massiiviset. Silti kaduilta toisella saattoi liikkua joustavasti.
New York vaikutti siistimmältä, mitä 1970-luvulla saattoi päätellä Martin Scorsesen elokuvasta. Kaupungissahan oli ruvettu tekemään "siivoustöitä" aikaisemman pormestarin Rudolph "Rudy" Giulianon aloitteesta. Tullessaan valituksi New York Cityn pormestariksi Giuliano otti ohjelmakseen nollatoleranssin rikollisuuden ja pienempienkin rikkeiden suhteen. Giuliano toimi pormestarina kolme kautta vuosina 1993-2001.
Muistetaan kuitenkin, että Taksikuski on fiktio, vaikka sen lukuisat kaupunkikuvat ovat unenomaisuudestaan huolimatta kuin dokumenttia New Yorkista. Voisiko ajatella, että Giulianon kaudella joku Travis Bicklen näköinen yksinäinen ja syyllinen mies tallusti jollakin sivukaduilla miettien vajaavaisuuttaan ja petollisuuttaan. Ehkä hän tipautti aseensa ritilän läpi viemäriin ja livahti hakemaan synninpäästöä pieneen kirkkoon.

keskiviikkona, helmikuuta 09, 2011

KUULKAA KUNINKAAN PUHUVAN * * * *












Kuningas Yrjö VI (1895-1952) oli nykyisen kuningatar Elisabet II:n isä. Yrjö VI tuli valtaan tahtomattaan ja vastahakoisesti 1936, koska veli Edward VIII ei halunnut tehtävää rakkausasioiden tähden. Kuningas ei voinut erota vaimostaan ja mennä uusiin naimisiin, joten Edward luopui kruunusta, erosi ja otti uudeksi puolisokseen rakastettunsa, amerikkalaisen Wallis Simpsonin.
Yrjö VI hallitsi aina kuolinvuoteensa saakka. Englannin kuningashuoneen valta oli kaventunut merkittävästi 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1917 hallitsijasuvun nimeksi oli muutettu Windsor. Britannian nykyinen hallitsija Elisabeth II on Yrjö VI:n toinen tytär. Hänestä tuli 1952 kuningatar. Hänen sisarensa on Margaret ja miehensä prinssi Philip.
Tom Hooperin ohjaama asiallinen historiallinen elokuva Kuninkaan puhe kytkeytyy Yrjö VI:n aikaan. Elokuva ei ole mikään tarkka historiallinen kronikka, vaan Hooper keskittyy henkilökohtaisiin ja inhimillisiin ongelmiin. Samalla elokuva on ystävyystarina ja kuvaus hallitsijan kansakuntaa vahvistavien radiopuheiden merkityksestä. Elokuvassa näytetään vielä, mitä keinoja käytettiin, jotta änkyttävän kuninkaan puheista saataisiin sujuvia. Elokuva onkin kiinnostava analyysi puhetaidon ja -vikojen karsimisesta ja tiedotusvälineen vallasta.
Kuninkaan puheen ohjaaja Tom Hooper (s. 1972) on kouluttautunut Lontoon Westminster Schoolissa. Mitään kovin mittavaa uraa hän ei ole tehnyt elokuvaohjaajana, mutta mainetöihin luetaan huipulta pudonneen jalkapalloseura Leedsin vaiheista enemmän fiktiota kuin faktoja tarjoava The Undamned Leeds (2009), jossa vaikeuksiin joutuneen manageri Brian Cloughin roolin esitti Michael Sheen. Kuninkaan puheessa näyttäytyvä Jim Broadbent oli pääosassa Hooperin elokuvassa Longford (2006), jossa kuvataan kuuluisaa brittiläistä poliittista kamppanjavelhoa. Hooper ohjasi 2002 George Eliotin romaanista tv-sarjan Daniel Deronda, joka tapahtuu 1800-luvun Lontoossa.
Kuninkaan puhe todistaa, että historia kiinnostaa Hooperia. Elokuva ei ole mikään suuri työ, mutta hyvin mielenkiintoinen ja epookiltaan varma valoitus viime vuosisadan alkupuoliskon englantilaisesta valtapolitiikasta ja kuningashuoneen myllerryksistä. Colin Firth näyttelee osuvasti kiivailevankin Yrjö VI:n antoisan roolin. Helena Bonham Carter on aivan erinomainen valinta Yrjö VI:n eli "Bertien" vaimoksi ja kahden tytön äidiksi. Geoffrey Rush tulkitsee loistavasti kuninkaan puheopettaja Lionel Logueta. Perheellinen mies ei saavuttanut menestystä näyttelijänä, joten hän otti käyttöön varasuunnitelman - puheopettajan roolin. Ilman mitään koulutusta tai ammatillista pätevyyttä.
Tom Hooper ei tietenkään ole voinut tehdä elokuvaa ilman viittauksia William Shakespeareen. Rinnastus Rikhard III:een on klisee, mutta sinänsä perusteltu. Shakesparen kuningasnäytelmä on kiehtova kuvaus 1500-luvun kuningashuoneen intrigeistä ja valtataisteluista. Brittiläisen teatterin ja elokuvan edesmennyt iso tekijä Laurence Olivier ohjasi siitä 1955 elegantin filmiversion.
Kuninkaan puhe osoittaa jälleen, mikä merkitys medialla on valtaapitävien aseman ja imagon luomisessa. Tom Hooper pysyttelee kuitenkin koko ajan viitteiden tasolla. Siksi "Bertien" ja Lionelin vaiherikas yhteistyö, joka kasvaa vähitellen ystävyydeksi, saa elokuvassa niin tärkeän osuuden.
BBC on ollut ja on radio- ja tv-kanavineen käsite Britanniassa. Impeiriumin loiston päivinä se oli sitä myös siirtomaissa, joten Yrjö VI:n jännityksellä odotettu virkaanastumispuhe kaikkine valmisteluineen ja lähetyksineen on elokuvan vavahduttava huippukohta. Eikä sitä esitetä lyhyinä leikkauksina, vaan elokuvan nimen mukaisesti huippukohdalla annetaan aikaa ja tilaa.
Colin Firthin kuninkaan ja Geoffrey Rushin puheopettajan toiminta mikrofonin molemmin puolin on kuin viulistin ja säestäjän täydellinen yhteispeli konserttilavalla. Hooper hyödyntää tunnelman lisätekijänä Schubertin klassista "Tyttö ja kuolema" -jousikvartettoa. Eikä intensiivinen jakso koostu vain näistä elementeistä, vaan Hooper sirottelee puheen väliin välähdyksiä kansalaisten reaktioista kotona ja siirtomaissa. Kuvaan tuodaan vielä ulkomailla oleskelevien Yrjö VI:n veljen ja Wallis Simpsonin jännittynyt kuuntelutuokio radion edessä.
=====================================================================================================
Kuninkaan puhe voitti viime vuonna melkein kaikki brittien elokuvapalkinnot. Keväällä se kilpailee Oscareista Los Angelesissa. Tom Hooperin seuraavan elokuvan piti olla uusi versio John Steinbeckin Eedenistä itään -romaanista, josta Elia Kazan ohjasi 1955 alkuerpäisen filmisovituksen - pääosassa James Dean. Käsikirjoituksen Hooperille laatii arvostettu Christopher Hampton. Tiettävästi Universal hyllytti toistaiseksi projektin.

Ajankohtainen kommentti

MTV3-kanavalla alkoi sunnuntaina Lauri Nurksen ohjaama ja Jarowskij-yhtiön tuottama 8-osainen rikossarja Tappajan näköinen mies. Se perustuu Matti Röngän, Ylen uutispäällikön ja uutisankkurin, neljään ensimmäiseen Viktor Kärppä -dekkariin. Luin ennen sarjan alkua Röngän Isä, poika ja paha henki -dekkarin, joka ilmestyi 2007. Rönkä kirjoittaa lyhyttä, arkikielimäistä ja helppolukuista tekstiä, johon heitellään vanhahtavia ilmaisuja. Vähitellen tajuaa, että kirjailija saa tekstiin paljon asiaa ja merkityksiä.
Matti Röngän dekkareiden suosio johtuneen Viktor Kärpän henkilöllisyydestä ja taustasta. Se on ollut poikkeavaa kotimaisessa dekkarikirjallisuudessa. Monialayrittäjä, vaikeuksiin joutuneiden ihmisten asiamies, yksityisetsivä Viktor Kärppä on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, joka pääsi Suomeen presidentti Mauno Koiviston toiminnan ansiosta. Matti Rönkä on voittanut dekkareillaan niin Suomen kuin pohjoismaiden dekkaripalkinnot. Röngän esikoisdekkari Tappajan näköinen mies (2002) ilmestyi myös Saksassa, kipusi heti dekkarikriitikoiden suosituslistan kärkisijoille ja menestyi kirjakaupoissa.
Ajankohtaisen kotimaisen Veijarit-elokuvan ohjaaja Lauri Nurkse ei työskentele ensimmäistä kertaa televisiossa. Taideteollisen korkeakoulun ohjaajalinjan käynyt Nurkse, 32, hankki valmiuksia tv-työhön muun muassa muutaman vuoden takaisessa Uutishuone-sarjassa, jossa Krista Kosonen vakuutti. Tappajan näköisessä miehessä Nurkse suorastaan kuvittaa Matti Röngän dekkareiden maailmaa. Akselilla Suomi-Venäjä liikutaan aivan kuin Ylen puolelle menevässä synkeässä Alamaailma-sarjassa. Siinä venäläiset rikolliset ovat rantautuneet Suomeen ja täältäkin käydään laittomilla keikoilla itänaapurissa.
Tappajan näköinen mies on sujuvaa, jopa nautittavaa tv-kerrontaa. Aivan varma ei voi olla, onko Samuli Edelmann sopivin valinta Matti Röngän luomaksi Viktor Kärpäksi. Edelmannin olemuksesta puuttuu Kärpälle ominainen eletyn elämän karheus, mutta muuten näyttelijä rakentaa pieniä ihmisiä auttavasta, alamaailman porteilla liikkuvasta asiamiehestä kärppämäisen humaanin mieskuvan. Ja Edelmann näyttelee sopivan rauhallisesti.
Sivuosanäyttelijöistä Martti Suosalon poliisi ja Maria Ylipään Marja ovat tavanomaisia hahmoja. Ylipää on toki viehättävä Kärppään tutustuvana nuorena naisena, mutta Suosalo vetää yli. Vielä ei ole rohjettu palkata Alamaailman tavoin venäläisiä ja virolaisia näyttelijöitä esittämään omien maidensa henkilöitä. Silti Kari Ketonen ja Tero Jartti ovat virolaiskorostuksineen uskottavia tylyinä rikollisina.

lauantaina, helmikuuta 05, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 77

Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo´s Nest, USA 1975) Ohjaus Milos Forman, käsikirjoitus: Lawrence Hauben, Bo Goldman - perustuu Ken Keseyn samannimiseen romaaniin ja Dale Wassermanin näytelmään, kuvaus: Haskell Wexler, Willliam A, Faker, Bill Butler, musiikki: Jack Nitzsche, pääosissa: Jack Nicholson (Randle Patrick McMurhy), Louise Fletcher (Hoitaja Mildred Ratched), William Redfield (Harding), Brad Dourif (Billy Bibbit), Will Shampson ("Päällikkö" Bromden), tuotanto: Saul Zaentz, Michael Douglas/Fantasy Films.

Muuan 1960-luvun rakkaimpia elokuvia oli Milos Formanin tshekkiläinen Vaaleaverikön rakkaus. Eikä sitä hiukan aikaisemmin valmistunut Musta Pekkakaan huono ollut. Ei, ei missään nimessä. Forman ja kumppanit olivat tshekkiläisen uuden elokuvan toivoja, mutta kuten hyvin tiedämme, Dubcekin ajama ihmiskasvoinen sosialismi tukehtui elokuussa 1968, kun neuvostopanssarit vyöryivät Tshekkoslovakiaan.
Moni tshekkitaiteilija loikkasi maasta, niin myös Milos Forman, niin myös kirjailija Milan Kundera, joka on antanut näille tapahtumille kasvot romaanissaan, josta amerikkalainen Pihilip Kaufman ohjasi 1988 elokuvasovituksen Olemisen sietämätön keveys. Nykyisin lienee vaikea ymmärtää, että rautaesiriipun takaa todella loikattiin ja paettiin. Tshekkiläisistä loikkareista Milos Formanin ohella on kuuluisin jääkiekkoilija Vaclac Nedomansky.
Mustan Pekan, Vaaleaverikön rakkauden ja Palaa, palaa -satiirin ohjaaja Milos Forman loikkasi Yhdysvaltoihin. Hän oli ihaillut maata jo nuorena, joten lähtö ja muutto ei ollut mikään yllätys. Tiedetään, että Forman ei osannut englantia, joten tuntuu vieläkin oudolta, että hän pystyi ohjaamaan ensimmäisenä amerikkalaisena elokuvanaan sellaisen teoksen kuin Taking Off - otetaan hatkat, jossa on paljon puhetta. Forman sopeutui nopeasti uuteen kotimaahansa, asumisen ja viihtymisen edellytykset löytyivät itärannikon Connecticutista. Milos Forman kertoo kirjassaan "Otetaan hatkat" (1994): "Olin tehnyt kaiken voitavani Tsekkoslovakiassa. Hollywood oli siis minulle luonnolliselta tuntuva askel eteenpäin." Edelleen ihmetyttää, että Forman ohjasi Yhdysvalloissa täysin amerikkalaisia aiheita - mm. Hair, Ragtime, Larry Flynt. Ja tämän tuiki amerikkalaisen Yksi lensi yli käenpesän. Hetkinen - onhan elokuvassa yleismaailmallinen mielenterveysaihe. Mutta sielultaan elokuva on periamerikkalainen.
Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Kesey romaaniin, josta tuli kulttiteos 1970-luvulla vähän samalla tavalla kuin Jack Kerouacin "On the Roadista" 1950-luvulla. Kesey kuvasi hyvin suorasti ja läheisesti elämää amerikkalaisessa mielisairaalassa. Forman eläytyi täysin Keseyn tekstiin. Voi tietenkin ajatella, että totalitaristisesta valtiosta nimeltä Tshekkoslovakia lähtenyt Forman tiesi, mistä hän puhuu. Vaikka Tshekkoslovakia antoi Formanille eväät elokuvaohjaajan ammattiin, niin ei ollut mitenkään vieras johtopäätös, että tässä sosialistisessa valtiossa puoluebyrokratia ja sensuuri suitsivat taiteilijoita - lähes mielipuolisen elämän partaalle. Yksi lensi yli käenpesän syntyi siinä mielessä onnellisten tähtien alla, että tuotantoyhtiö antoi Formanille nuoren näyttelijäkyvyn, josta oli tullut jo tähti. Hän on Jack Nicholson, jota ilman elokuvaa ei voisi edes kuvitella. Nicholson oli tuolloin nousussa lukuisten elokuvien ansiosta - loistoroolit Michelangelo Antonionin Ammatti: reportterissa ja Bob Rafelsonin Rajuissa kuvioissa.
Milos Formanin elokuvassa Jack Nicholson tulkitsi keseyläistä meilisairaalapotilasta McMurpyä. Nicholson teki henkilöstä samalla tavalla kapinallisen outseiderin kuin aikaisemmin Bobby Dupeasta Rajuissa kuvioissa ja Billy Budduskystä Hal Ashbyn matkaelokuvassa The Last Detailissa (Saattokeikka). Nicholson henkilöi Formanin elokuvassa kaikkea sitä, mitä 1960-luvun jälkitunnelmien systeemin vastustaja voi edustaa.
Yksi lensi yli käenpesän oli Kirk Douglasin pojan Michaelin tuottama elokuva. Ei ehkä aina muisteta, että liberaali ja radikaalikin Michael Douglas tuotti elokuvia 1970-luvulla ennen kuin ryhtyi näyttelemään. Douglas salli Formanille täysin vapaat kädet, joten voimme vain herkistää muistiamme, kun ajattelemme elokuvan lukuisia muistettavia kohtauksia, jotka naksaavat loistavasti kokonaisuuteen.
=====================================================================================================
Yksi lensi yli käenpesän on häikäisevä analyysi mielisairaalasta, sen hierarkisesta toiminnasta. Louise Fletcherin näyttelemä ylihoitaja melkein varastaa elokuvan, mutta vain melkein. Milos Formanin elokuvan voi kokea loikkariohjaajan sarkastisena irtiottona sosialistisesta Tshekkoslovakiasta, mutta myös amerikkalaisuuden analyysinä.
Nykyisin kukaan ei puhu enää "systeemeistä" tai niiden vastustamisesta. Vapauden ja demokratian puolesta keräännytään uskomattoman suuriin mielenosoituksiin, kuten Tunisian ja Egyptin esimerkit todistavat. 1970-luvulla Milos Formanin elokuva oli viimeisiä systeemin vastaisia elokuvaoodeja, jonka traagisesta pohjavireestä painokkain on intiaani "Chief" Bromdenin kokema kamppailu auktoriteetteja vastaan. Niin, samalla McMurphyn ja Bromdenin suhde on kauneimpia ystävyyskuvauksia elokuvan historiassa - kuin kaiku Dalion ja Jean Gabinin läsnäolosta Jean Renoirin 1930-luvun lopun pasifistisesta Suuresta illusionista.
=====================================================================================================

Milos Forman
 Yksi lensi yli käenpesän sai Suomen ensi-illan 19.3. 1976 Pikku-Robertinkadun hienossa, punertavassa Gloria-teatterissa. Kirjoitin elokuvasta ylistävän arvion Suomen Sosiaalidemokraattiin. Myöhemmin luin elokuvasta laadittuja ulkomaisia arvioita, joista The New Yorker -lehden kritiikki osuu aika lailla ytimeen. Kriitikon mielestä Milos Formanin teos on voimallinen, iskevän tehokas elokuva - ei suuri elokuva, mutta sellainen joka saa katsojien tunteet hytisemään. Lehdessä elokuvaa verrataan sellaisiin mestariteoksiin kuin Hurjapäät, Nuori kapinallinen ja Easy Rider.
Minusta Yksi lensi yli käenpesän on suuri elokuva. Milos Forman on todennut osuvasti: "Mitä enemmän tarinaa ajattelin, sitä enemmän halusin McMurphyn rooliin tunnetun nimen. Elokuvamme veisi yleisön tutusta ympäristöstään raakaan, uhkaavaan, täysin outoon maailmaan. Ajattelin, että siirtyminen maailmasta toiseen onnistuisi helpommin, jos oppaana olisi tuttu henkilö."
Tshekkiemigrantti oli oikeassa. Jack Nicholson on elokuvan peruskivi, samalla kertaa tunteiden kärjistäjä ja tasapainottaja - kaikesta McMurphyn henkilön traagisuudesta huolimatta.

keskiviikkona, helmikuuta 02, 2011

KATKELMALLINEN ELOKUVA HELLA WUOLIJOESTA * *










Ensin positiiviset puolet: Näyttelijätyö on aivan erinomaista, ja visuaalinen ulkoasu film noir -viitteineen kertoo kuvaajan lahjakkuudesta. Siis Tiina Weckström on täydellinen Hella Wuolijokena (1886-1954), joka oli liikenainen, kommunisti, kansainvälisen luokan näytelmäkirjailija (Niskavuori-sarja Juhani Tervapään salanimellä) ja aktiivinen tahtonainen. Niin oli hän rauhanaktivisti ja toisenmaailmansodan jälkeen kansanedustaja. Ja tietenkin 1940-luvun lopulla Yleisradion pääjohtaja.
Matleena Kuusniemi on myös hyvä Hellan tyttärenä Vappuna, joka menee myöhemmin naimisiin kokoomuksen Sakari Tuomiojan kanssa. Tuosta avioliitosta syntyy 1946 Erkki, nykyinen SDP:n kansanedustaja, joka toimi aikaisemmin hienosti ulkoministerinä. Erkki Tuomioja on muuten kirjoittanut kirjan Hella Wuolijoesta. Tämä kirja ei ole valitettavasti toiminut Juha Wuolijoen "suurelokuvan" Hella W:n pontimena, vaan tarina perustuu Outi Nyytäjän alkuperäiskäsikirjoitukseen.
Hella W on kuin pitkitetty traileri. Vai pitäiskö sanoa, että se on mainoselokuva, joka yrittää johdattaa katsojat kompleksisen Hella Wuolijoen elämän lähteille. Jo aikaisemmassa elokuvassaan Joulutarinassa Juha Wuolijoki antautui mainosmaisen elokuvanteon syövereihin. Nyt hän osoittaa lopullisesti, että elokuvan ohjaamaisen lahjat eivät ole kummoiset.
Hella W ei keskity mihinkään asiaan, mitään fokusta ei löydetä. Siirrytään hetkestä toiseen - ja alkaa vaikuttaa, että elokuva olisi koottu leikkauspöydässä. Tunnelmia pyritään tukemaan (tai peittämään) mahtipontisella musiikilla. Eikä voi vältttyä ajatukselta, että film noir -tyyppinen kertojan ääni eli Vappu Wuolijoen sisäinen monologi olisi liitetty myöhemmin mukaan, koska tekijät ovat huomanneet, että elokuva ei toimi.
Se ei todellakaan toimi lopun vankilajaksoja lukuunottamatta. Tuntuu oudolta, että Valtiollisen poliisin kuulustelujaksot (Hannu-Pekka Björkman taas hyvä) muistuttavat liikaa taannoista Jörn Donnerin Kuulustelu-elokuvaa, jonka päähenkilö, desantti Kerttu Nuorteva on mukana myös Juha Wuolijoen filmissä.
En myöskään oikein ymmärrä, miksi Wuolijoen elokuvaan on leikttu kuvavälähdyksiä vanhoista suomalaisista Niskavuori-filmeistä. Ehkä ne on tarkoitettu kunnianosoituksiksi Hellan näytelmäkirjailijan työlle. Bertolt Brecht mainitaan vain kerran vuorosanoissa, vaikka hän Suomessa ollessaan kirjoitti Hellan kanssa todelllisen maailman näytelmäkirjallisuuden klassikon Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Miksi muuten Ralf Längbackan upeasta elokuvasovituksesta (1980), jossa näyttelivät Lasse Pöysti ja Pekka Laiho, ei muistettu laittaa katkelmia Wuolijoen teokseen?
=====================================================================================================
Minun sukupolveni tuntee Hella Wuolijoen, mutta miten suhtautuvat nuoremmat ja nuoret? Elokuvaa katsoessaan he saattavat olla aivan ymmällään. Mikä tämä on? Mistä tämä kertoo? Niin, tuskin nuoret edes tulevat katsomaan tätä uutta kotimaista elokuvaa, joka on puolittainen epäonnistuminen. Ilman Weckströmiä, Kuusniemeä ja Björkmania sekä visualaista ulkoasua voisi puhua totaalisesta flopista.
Kun Outi Nyytäjää pidetään Tove Idströmin ohella Suomen parhaana käsikirjoittajana, olisi kiinnostavaa tietää, minkälainen oli alkuperäiskäsikirjoitus. Josko se muutettiin tai jopa pilattiin?

Ajankohtainen kommentti

Hjallis Harkimo jatkaa vauhdikasta menoaan tv-maailmassa. Ilmeisesti Jokerien johtaminen on luovutettu kokonaan kiekkomies Kekäläiselle, joten Hjalliksella on aikaa pällistellä julkisuudessa. Harkimon uusi ohjelma Hjalliksen kanssa alkoi viime viikolla MTV3-kanavalla. Sitä ennen Hjalliksen naama näkyi lähes kaikkien lehtien kansissa. Kun mies meni taas eroamaan vaimostaan, niin Hjalliksen mediasuosio tuntuu olevan taattu. Jopa Ylen "Seiska" eli P.S. -ohjelma puffasi Hjalliksen ohjelmaa ennalta.
Hjalliksen kanssa alkoi lupaavasti. En sano, että Hjallis olisi todellinen älyn jättiläinen, mutta Timo Soinin kanssa keskustellessaan hän pääsi hyvään vetoon. Hetkittäin tuli tunne, että Ylen takavuosien älykkö ja konekiväärihaastattelija Leif Salmén on palannut kehiin.
=====================================================================================================
Olen kehunut syystä Ruben Stillerin Pressiklubia. Eikä syytä kritisointiin ole vieläkään - paitsi yhdessä asiassa. Miksi kommentaattori Jouni Tervoa nimitetään ohjelmassa vapaaksi toimittajaksi? Sellainen hän on ollut ja on varmaan edelleenkin, mutta tarkkasilmäinen tietää, että Tervo on nykyisin kustantaja, joka perusti rikoskirjailija Harri Nykäsen kanssa CrimeTimen, osuuskuntavetoisen kustannustalon. Helsingin Sanomat julkaisi kulttuuriosaston lähtöjutussa koko sivun esittelyn kustantamosta. Tänään HS puffaa jälleen CrimeTimeä, ja Jouni Tervo kertoo , että kustantamon yhteistyökumppaniksi on valikoitunut Elisa. Muuten: eikö suomalaisen rikoskirjallisuuden mainostaminen ala tuntua ylimitoitetulta. Missä ovat lehtijutut ja ohjelmat, joissa puhutaan nuorista runoilijoista tai vaikkapa niin vanhanaikaisesta asiasta kuin kaunokirjallisuus.
Viime perjantaina Pressiklubissa "vapaan toimittajan" kanssa media-asioita kommentoi MTV3:n rikostoimittaja Jarkko Sipilä, joka on Tervon ja Nykäsen kustantatamon kirjailija. Toivoisi, että Pressiklubiin saataisiin "kytkennöistä" vapaita sananvapauden puolustajia ja yhteiskuntakriitikkoja. Eikö Yle Radio 1:n keskiviikkoaamun kolumnisti Jertta Blomstedt olisi mielipiteineen ja tietämyksineen oivallinen kommenttaattori.

P.S. Viime sunnuntaina dokumenttielokuva Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana päättyi sykähdyttävästi viidenteen osaan. Herran Jumala, minkä dokumentin Donner oli ohjannut. Aivan loistavan. Vieläkin haukkoo henkeään, kun muistaa dokumentin eri lähteistä kootun kiehtovan uutiskuva-aineiston. Ja sitten nolottaa, kun meidän sukupolvemme ei saanut koulussa minkäänlaista tietoa Suomen lähihistoriasta. Kaikesta vaiettiin. Ehkä ennakkoluulomme Mannerheimiakin kohtaan syntyivät tuosta tietämättömyyden sietämättämästä tilasta? Ok. Mannerheim oli valkoinen kenraali, mutta Jörn Donner osoitti, että hän oli paljon muutakin. Mannerheimin ratsastajapatsasta katsoo nyt Kiasman edessä aivan uudella tavalla.