sunnuntaina, joulukuuta 18, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 117

Valkoinen hehku (White Heat, USA 1949), ohjaus: Raoul Walsh, käsikirjoitus: Ivan Goof, Ben Roberts, kuvaus: Sid Hickox, musiikki: Max Steiner, pääosissa: James Cagney (Cody Jarrett), Virginia Mayo (Verna Jarrett), Edmond O`Brien (Hank Fallon/Vic Bardo), Margaret Wycherley (Ma Jarrett), Steve Cochran (Big Ed Sommers), John Archer (Philip Evans), Marshall Bradford (poliisipäällikkö). Tuotanto: Louis F. Edelman/Warner Bros.

Kolmostelevision aloittaessa joulukuussa 1986 ilmassa väreili uusi odotus ja innostus. Nyt saadaan jotakin uutta, jotakin aktiivista ja energistä Suomen tv-toimintaan. Toisaalta kaupallisuuden rinnalle tuotiin myös kulttuurisia linjauksia. Tämän päivän kvarttaalitaloudessa sellainen tapa toimia on bisnesihmisten mielestä häpeällistä. Aikaisemmin Bolweiserin yhteydessä tuli julkaistua esimerkkilista niistä lukuisista laatuelokuvista, joita Kolmostelevisio esitti 1980-luvun lopulla. Ylen, MTV3:n ja Nokian perustama vaihtoehtokanava oli mainosrahoitteinen, mutta sen ohjelmistopolitiikka oli kaikkea muuta, mitä nykyisten kaupallisten tv-kanavien tarjonnan pohjalta voisi ajatella ja ymmärtää.
Kolmostelevision tulo oli myös piristysruiske allekirjoittaneelle, jonka päätehtävä lehdessä oli televisioon tulevan elokuvaohjelmiston seuraaminen ja arviointi. Kolmostelevision elokuvaohjelmisto lisäsi hetkessä töitäni, mutta vieläkin täytyy ihmetellä, miten kaupallinen kanava pystyi rakentamaan niin loistavan elokuvatarjonnan. Nyt ei ollut kysymys vain parhaasta vanhasta ja uudesta amerikkalaisesta elokuvasta, vaan italialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta yms. merkkifilmistä.
Kolmostelevsion toimitilat sijaitsivat Ilmalassa, MTV3:n päärakennuksen takana kohoavassa talossa, sen yhdessä kerroksessa. Siellä sijaitsi myös videokatseluhuone, jossa kävin viikottain. Kanavan menon rentoutta osoittivat tiedostuspäällikön ja elokuvista vastaavan henkilön vieraanvaraisuus. Kolmostelevision moderni ja tehokas johtaja Heikki Lehmusto saattoi vierailla katseluhuoneessa moikkaamassa kriitikkoa. Muistan erään käynnin, kun hiukan huolestunut Lehmusto tuli sisään ja kysyi mielipidettäni Timo T.A. Mikkosen viihteellisestä ajankohtaisohjelmasta Tänään tässä ja nyt. Sitä jota lähetettiin arkisin klo 17.00. Hän nyökkäili, kun esitin, että T.A. voisi pysyä enemmän poissa ruudusta ja antaa tilaa muille.
=====================================================================================================
Kolmostelevision elokuvatarjonnassa sunnuntai-illat oli varattu klassikoille. Muuan sellainen oli Raoul Walshin gangsterielokuva Valkoinen hehku. Se oli suuren näyttelijän James Cagneyn uran huipennuksia. Huimaa virtaa ja luovuutta tihkuva gangsterielokuva esitettiin kanavalla 15.1. 1989. Tunsimme hyvin Cagneyn. Olimme eläytyneet Cagneyn 1930-luvun gangsterifilmeihin, joissa lyhyt mutta eloisasti liikkuva ja iskevästi replikoiva näyttelijä tulkitsi kovapintaisia ja nopeakäänteisiä antisankareita.
Tiesimme Raoul Walshin (1887-1980), Hollywoodin kulta-ajan mutkattoman ammattimiehen, "primitiivisen elokuvataiteilijan", joka tuli mukaan mykällä kaudella D. W. Griffithin assistenttina ja näyttelijänä. Valokuvassa Walsh esiintyi aina musta lappu toisen silmänsä päällä. Walsh oli menettänyt toisen silmänsä näkökyvyn ohjatessaan vuonna 1929 elokuvaa The Old Arizona. Walshin legendaarinen maine liittyi ohjattujen elokuvien lukumäärään: Niitä on pitkälle yli sata.
Valkoinen hehku valmistui toisen maailmansodan jälkeisissä ristiriitaisissa tunnelmissa. Ilmassa väreili optimismi, odotus paremmasta maailmasta, mutta samalla neuroosit ja tyytymättömyys levisivät amerikkalaiseen väestöön. Vanhat arvot alkoivat rapistua ja sukupolvien välinen kapina oli edessä. Kommunistihysteriakin pulppusi yhteiskunnassa, mutta on syytä muistaa näinä talouskriisin aikoina, että tuolloin alkoi lähes katkeamaton hyvinvoinnin ja keskiluokan vaurastumisen pitkä jakso. Se säteili Amerikasta Eurooppaan, muuallekin. Kulutusyhteiskunnan vinha vauhti valtasi läntisen maailman.
Voi sanoa hyvällä syyllä, että 1940-luku oli Raoul Walshin parasta ohjaajan aikaa. Syntyivät sellaiset merkittävät elokuvat kuin High Sierra, He kuolivat saappat jalassa, Genteleman Jim, Puanatakkien sankari, Kosto Burmassa, San Antonio, Hopeavirta. Walshin myöhemmistä ohjaustöistä lienee kuuluisin vuonna 1957 valmistunut Clark Gable -elokuva Band of Angels eli Orjakauppias (1957). Se on hehkuva romanttinen ja historiallinen draama etelästä, eäränlainen Tuulen viemän rinnakkaisversio.
Raoul Walsh ohjasi 1950-luvun lopulla elokuvaversion Norman Mailerin paksusta sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sovitus oli häpeällisen viihteellistä Hollywood-rutiinia. Walsh tuskin välitti, olivatko hänen westerninsä "taantumuksellisia" tai sotafilminsä "militaristisia", sillä häntä kiinnosti suoraviivainen tarina, ulkoilmaepiikan avarat miljööt ja vimmaiset äänet. Mutta hän saattoi tiedostamattaan luoda hetkiä, joissa ilmenee suurta hellyyttä ja rakkautta.
Walshin elokuvien miesnäyttelijät olivat ykkösluokkaa (Cagney, Douglas Fairbanks, Errol Flynn, Humphrey Bogart, Gary Cooper, Clark Gable), mutta Warnerilla pääosan urastaan tehnyt ohjaaja joutui kärsimään ajoittain heikoista tuotantoarvoista. Walshin ura päättyi vuonna 1964 kumuavaan, John Ford -tyyliseen ratsuväki vs. intiaanit -westerniin Urhojen linnake, joka valmistui kotoisassa Warner Bros. yhtiössä.
James Cagney ura päättyi kolme vuotta aikaisemmin Billy Wilderin nerokkaassa itä-länsi -satiirissa Yks´kaks´, kolme, joka tapahtui ja kuvattiin Länsi-Berliinissä. Cagney esitti tehokasta amerikkalaista liikemiestä ja perheenisää, joka luovii jaetun kaupungin poliittisessa todellisuudessa. Elokuva jäi testamentiksi Cagney omasta tahdosta. Suomessa elokuva kiellettiin ulkopoliittisista syistä tuoreeltaan, mutta pääsi idän leirin murruttua esitykseen 1980-luvun lopulla. Elokuva todistaa Cagney olleen komedianäyttelijänäkin taituri.
=====================================================================================================
Raoul Walsh
Carlos Clarens paalutti kirjassaan "Crime Movies: From Griffith to the Godfater and Beyond (1980), että Walshin maailmassa vapauteen ensin tottuneet ihmiset eivät voineet tyytyä myöhemmin lupauksiin yhteiskunnan parantamisesta - ei oikealta eikä vasemmalta. "Vapauden ainoa vertainen oli kuolema."
Suomessa aikanaan kielletty Valkoinen hehku oli Raoul Walshin uran huipennus. Walsh ja James Cagney yhdistivät voimansa elokuvassa. He olivat tehneet Warnerille 1939 vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan gangsterifilmin The Roaring Twenties. Cagney oli Warnerin sopimusnäyttelijä, armottoman pikkumiehen ja häikäilemättömän rikollisen tulkki. Näitä rooleja riitti, ja yleisö uskoi todellisuudessa herttaisen kotimiehen ja maaseutua rakastavan Cagney olevan samanlainen myös yksityiselämässään.
Valkoinen hehku merkitsi James Cagney paluutta kotipesäänsä, Warner Bros. -yhtiöön. Hän oli irrottautunut firmasta aikaisemmin kokeillakseen menestystä oman tuotantoyhtiön parissa. Niin tapahtui, että 1940-luvun lopulla suosionsa huipulla oleva Cagney solmi uuden sopimuksen Warnerin kanssa. Ohjaaja Raoul Walshille annettiin tehtävä luoda elokuvasta lopullinen yhteenveto sosiaalisiin aiheisiin erikoistuneen, "työväenluokkaisen" Warner Bros. -yhtiön ja James Cagney yhteisistä 1930-luvun gangsterielokuvista.
Valkoinen hehku kuvaa suurta keikkaa, joka ajan hengen mukaan tuskin onnistuu. Cagney on kiero Cody Jarrett, joka potee voimakasta äitikompleksia. Käsikirjoitukseen sopeutettiin USA:ssa noihin aikoihin muotiin tulleen psykiatri Sigmund Freudin oppeja.
Äitikompleksi aiheuttaa Codyssa eräänlaisen luonteen kielteisen ketjureaktion: Hän vieroksuu vieraita ihmisiä, suhtautuu epäluuloisesti vaimoonsa, yleensäkin kauniimpaan sukupuoleen. Suuren keikan suunnittelun ja toteuttamisen aikana Cody Jarrett kohtaa lopullisesti omat demoninsa.
Elokuvan järisyttävät loppuhuipennukset koetaan kemikaalitehtaan huomassa. Atomipommit oli lähetetty Japaniin, tuho oli valtaisa, pelko ydinsodasta levisi Amerikassa. Raoul Walsh kehitti elokuvansa loppuun yleisen yhteiskunnallisen tason paralleeleja, sillä kaikki päättyy valtavan räjähdykseen ja tulimereen. Yksityisellä tasolla loppuun on laadittu muuan elokuvahistorian maineikkaimmista paradokseista: James Cagneyn Cody Jarrett seisoo ennen kuolemaansa tehtaan yläkerroksessa ja huutaa kasvot ylös kohotettuna: "Äiti, tein sen, maailman huipulla."  

 

Ei kommentteja: