tiistaina, helmikuuta 25, 2014

Folk-laulajan synkkä tarina - Coenin-veljekset 1960-luvun alun New Yorkissa * * * *

Future Film


















Kun katsoi Ethan ja Joel Coenin uutta elokuvaa Inside Llewyn Davis täytyi jälleen ihmetellä, että ohjaajapari ei anna periksi millekään kaupallisille kutkutuksille. Coenien tapa tehdä elokuvaa on omaperäinen, säilynyt sellaisena aina 1980-luvulta. Ilmeisesti veljeksillä on ympäri maailmaa harras fanipiiri, joten raha-hanat ovat pysyneet ainakin toistaiseksi avoimina.
Inside Llewyn Davis on alakuloinen, melkein mustanpuhuva kertomus Greenwich Villagessa vaikuttaneesta folklaulajasta, joka esiintyi klubeilla saamatta koskaan kovin suurta suosiota. Tarkoitan tällä sitä, että elokuvaa katsoessa mieleen pujahtaa Bob Dylan, josta tuli suurin piirtein samoihin aikoihin maailmankuulu folklaulaja. Llewyn Davisin kappaleiden sanoitukset vaikuttivat minusta suurenmoisilta, mutta ehkä ne olivat tuona ajankohtana liian eksentrisiä.
Inside Llewyn Davis tapahtuu New Yorkin talvessa. Davisilla on aina mukanaan kitara ja kissa. Kitara pysyy hanskassa, mutta kissa taitaa karata joskus omille teilleen. Davis asuu ystäviensä luona, ja muuan tyttöystävä taitaa odottaa muusikolle lastakin.
================================================================================================
Coenin-veljesten elokuvassa tehdään automatka. Davis matkustaa kohti Chicagoa – jos siellä saisi parempia keikkoja. Automatka tuo mieleen Jack Kerouacin 1950-luvun kulttikirjan ”On The Road”. Coenin-veljesten elokuvassa matka kestää aika pitkään, mutta ei hätää, sillä sen ympärille on punottu hyviä välähdyksiä elämästä ja todellisuudesta. Uskomattoman mainion sivuosasuorituksen tekee vanha tuttu John Goodman, joka istuu takapenkillä ja käy aina huonoilla jaloillaan vessassa huoltoasemilla.
Inside Llewyn Davis ei ole aivan Ethan (s. 1957) ja Joel (1954) Coenin parhaita elokuvia – nostan edelle Barton Finkin, Serious Manin ja Menetetyn maan. Mutta musiikinharrastajalle se tarjoaa hienon elämyksen. Ja elokuvataiteen kannalta se on merkkityö. Jos Coenin- veljesten tapaisia käsikirjoittajia ja ohjaajia piisaa jatkossakin, niin elokuvataide ei tule kuolemaan. (Ensi-ilta 28.2. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Palautetta tulee sivustolleni, erilaista, myönteistä ja kielteistä. Sen koommin kommentoimatta liitän tähän Timon kirjoittaman palautteen, joka on täyttä asiaa suomalaisen kulttuurin nykyisestä alasajosta: ”Samaan linjaan valitettavasti sopii, että Ylen Teeman, Suomen parhaan TV-kanavan, lopettamisesta on puhuttu, sekä toisaalla se, että yliopisto-opintoja halutaan ehdoin tahdoin typistää ja rajoittaa, vaikka luulisi tavoitteena olevan laaja, syvällinen yleissivistys. Voi todella kysyä, millainen on suomalaisen kulttuurin ja tieteen tulevaisuus. Ei se hyvältä näytä.”

tiistaina, helmikuuta 18, 2014

Mies joka rakastuu käyttöjärjestelmään * * *

















Kuuntelin yksi päivä radiosta tulevaisuuden tutkijoita, jotka esittivät aikamoisen hypoteesin: Tekoäly yleistyy ja korvaa kohta ihmisen, robotit ovat samalla tavalla ottamassa tämän inhimillisen maailman haltuun. Toki robotit työskentelevät jo muun muassa autotehtaissa, mutta tulevaisuuden tutkijoiden mukaan myllerrys saattaa olla lähivuosina/vuosikymmeninä samanlainen kuin nykyään median kriisi. Mitähän lukiossa nykyään opiskelevat nuoret ajattelevat tulevaisuudestaan. Muuttuuko yhteiskunta pelkäksi käyttöjärjestelmien ja tekoälyn tyyssijaksi? Miten käy työpaikkojen?
Spike Jonzen (Sofia Coppolan entinen aviomies) kiinnostava elokuva Her on siinä mielessä tärkeä, että se ennakoi rakkauden alalla muutosta, joka saattaa olla tulossa. Joaquin Phoenix esittää Theodorea, joka työskentelee uudenaikaisessa it-firmassa. Hänen työnsä on kuitenkin ”vanhanaikaista”, koska hän kirjoittaa tietokoneelle kauniita kirjeitä firmaan yhteyttä ottaneille pareille. Kun siis joku vanhus ei pysty enää pitämään kynää kädessään, niin Theodore ja firman muut kaunokirjoittajat hoitavat hänen puolestaan kirjeiden tekstit. Tai he hoitavat rakkauskirjeet esimerkiksi Prahassa työskentelevän amerikkalaismiehen puolesta.
Her-elokuvan kehittyvä draamallinen kaari liittyy eroamassa olevan Theodoren yksinäiseen iltaelämään. Hän huomaa kerran uuden käyttöjärjestelmän mainoksen ja päättää ottaa sen omakseen. Theodore kohtaa järjestelmässä ”tekoälynaisen” Samanthan (Scarlett Johanssonin ääni). Heidän välilleen syntyy kiihkeä rakkaus. Fyysistä kohtaamista ei ole odotettavissa, mutta puheen ja keskustelun tasolla seksi-ilmaisuissa mennään pitkälle.
================================================================================================
Jälleen joutuu ihmettelemään, että nykyisessä amerikkalaisessa elokuvassa enää vain seksi on tärkeää. Muuta sisältöä ei elokuviin haluta laittaa. Spike Jonzellahan olisi ollut kaikki mahdollisuudet syventää keskustelut kommentoimaan maailman tilaa. Jos meidän kansainvälisesti tunnetuin filosofi George Henrik von Wright vielä eläisi, hän olisi antanut sapiskaa Spike Jonzelle. Jotakin syvempää täytyy löytyä draaman sisältöön, mutten elokuvat muuttuvat pelkäksi kuvaukseksi.
Toki muistutan, että elokuvassa on etenkin loppupuolella miellyttäviä kontrasteja. Theodore huomaa, että sittenkin, sittenkin on olemassa ympäröivä fyysinen todellisuus. On kaupunki, tornitalot, kadut, töihin kiirehtivät ihmiset, puistot, meri ja vielä luminen maaseutu. Tämän kaiken Jonze kuvaa todella kauniisti. Arcade Fire-yhtyeen musiikkikin on kuin hunajaa korville. Mutta siihen kaikki jää.
Her jättää jälkeensä kiinnostavaa pohdittavaa, mutta – kuten tuli sanottua - laajentamista ja rohkeaita poliittisia vetoja olisi tarinaan kaivannut ehdottomasti.

Ajankohtainen kommentti

Yle-TV2 ei enää ole se kanava, jota aikaisemmin katsottiin. Nimittäin saksalaisia dekkarisarjoja – kuten Kahden keikka ja Kettu. Nämä sarjat on siirretty TV1:n puolelle, sunnuntain alkuiltaan. Mutta TV2 on selkeä urheilukanava, kyllä sieltä tulee myöhemmin illalla actionelokuvia ja alkuillasta edelleen Pikku kakkonen. Ei kait epäonnistunut Uusi päivä enää ilmesty ruutuun. Ja miksi Ajankohtaisesta kakkosesta on tehty populistinen silllisalaatti.
TV2:n lippulaivaksi näyttää muodostuneen Urheiluviikonloppu. Studiossa isännöi muun muassa suulas Kaj Kunnas, joka selostaa oudosti Sotshissa naisten lätkää. Vieraita on kutsuttu puhumaan urheilun ajankohtaisista kysymyksistä ja ilmiöistä. Kanava näyttää myös vinhasti otteluita. Tuskin enää muistaa, milloin jääpalloa olisi esitetty televisiossa. TV2:n Urheiluviikonloppu on korjannut tämänkin puutteen. Talvinen ”herrasmies”-laji ansaitsisi enemmänkin huomiota mediassa. Erikoisia urheilulajejakin näytetään. Niin kuin alamäkiluistelua. Se näyttäisi olevan vauhdikas, luistimilla pysyvien ja nopeutta jääkouruissa lisäävien miesten todellinen irtiottokilpailu. Onkohan laji tulossa talviolympialaisiin?
================================================================================================
Entä Sotshin pariviikkoiset talviolympialaiset? Yle on panostanut kisojen välittämiseen eri kanavilla niin massiivisesti, että minuakin alkoi hirvittää. Täytyyhän välittämisen maksaa maltaita. Joutuu ajattelemaan, miten meidän veronmaksajien Yle-verot riittävät enää mihinkään muuhun kuin uusittaviin brittisarjoihin. Miten käy kotimaisen draaman. Kun olin vielä työelämässä kansalaiset lähettivät palautetta ja valittivat urheilun liian isosta asemasta televisiossa. Nyt ei kukaan enää valita.
Todettakoon kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että tietojeni mukaan Sotshin talviolympialaisten tv-oikeudet ovat maksaneet 30 % vähemmän kuin edelliset kisat. Yle pulittanee kisojen välittämisestä alle 10 miljoonaa. Tuolla summalla olisi muuten tuettu ainakin kymmenen kotimaisen pitkän elokuvan tuottamista. Esimerkkinä viittaan viime vuoden yhteen hyvään kotimaiseen elokuvaan, Taru Mäkelän Mielettömään elokuuhun, jota Suomen elokuvasäätiö tuki 800 000 mijoonalla eurolla. Mahdottomasta rakkaudesta kertova, 1960-luvun alun Helsinkiin sijoittuvan draamakomedian kokonaisbudjetti oli 1 800 000 euroa.

tiistaina, helmikuuta 11, 2014

Dallas Buyers Club on aito todellisuuselokuva * * * *

















Martin Scorsesen loistavassa The Wolf of Wall Sreet -elokuvassa sivuosan näytellyt Matthew McConaughey on nousussa tähtipörssissä. Hänet nimettiin Oscar-ehdokkaaksi Jean-Marc Valléen hienosta aids-kuvauksesta Dallas Buyers Club. Kyllä näyttelijä onkin vahvassa vedossa, melkein voisi sanoa, että McConaughey tekee elämänsä roolityön.
Dallas Buyers Club kertoo texasilaisesta rodeokilpailijasta Ron Woodrofista. Rodeon ohella Ron viihtyy uhkapelin maailmassa. Viinakin maistuu, myös huumeet ja kyllä hän kopsahtelee ajoittain naisiinkin, joiden maine ei ole ylevä. Ron on tyypillinen texasilainen isänmaanystävä, joka vihaa kaikkea erilaisuutta. Ohjaaja Vallée on nimennyt hänet ”punaniskaksi”. Niinpä Ron vihaa myös homoja.
Dallas Buyers Clubin tarina ei olisi kiinnostava, jos olisi vain jääty tähän. Ron Woodrof kuulee lääkäriltä diagnoosin, joka viittaa HIV-tartuntaan. Ron ei tahdo millään uskoa lääkärin puheita. Elämässä täytyy tehdä valintoja, jotta ei pudottaisi syvään epäuskon kuiluun. Ron Woodford valitsee tiedon. Hän alkaa tutkiskella kaikkea, mitä aidsista tiedetään.
================================================================================================
Dallas Buyers Clubin todellisuuspohjainen tarina on ajoitettu 1980-luvulle. Me muistamme, miten HIV-tartuntaan ei ollut vielä löydetty päteviä lääkkeitä. Muistamme monen tunnetun henkilön kuoleman, vaikkapa Rock Hudsonin, joka ei koskaan tullut homona ”ulos kaapista”. Marc Valléen elokuvan päähenkilö etsiytyy Meksikoon, josta pitäisi löytyä aidsiin pureva lääke. Saapa nähdä.
Kanadalaissyntyinen ohjaaja Jean-Marc Vallée saa elokuvansa toimimaan uskottavasti. Vaikka tarina on kuin toisesta maailmasta punottu. Osittain syynä ovat keskitetty kerronta ja Matthew McConaugheyn näyttelijäsuoritus, joka heijastuu kankaalta suoraan iholle. Elokuvaa katsoessa ei ajattele, että tuotantobudjetti oli pieni ja työryhmä suoritti vaadittavat tehtävät melkein ilmaiseksi.
Matthew McConaugheyta (s. 1969) on verrattu 1950-luvun Paul Newmaniin. Ei suotta. Hänen olemuksensa on täynnä energiaa ja virtaa. Siksi hän omalla tavallaan palaa vanhaan Hollywood-traditioon, Actors Studion kehittelemän metodinäyttelemisen lähteille. Hyvä näin.
Jos ollaan tarkkoja, niin McConayghey ei ole näytellyt aikaisemmin kovin onnistuneissa elokuvissa, The Wolf of Wall Sreetia lukuun ottamatta. No, Steven Spielbergin Amistadissa hän oli mukana, mutta tuskin kukaan muistaa häntä tästä elokuvasta. Pian julkisuuteen rymiävien Oscar-juhlien aikana McConaughey saattaa nostaa näyttelijäpystin koko maailman nähtäväksi.

Ajankohtauinen kommentti

Suomessa ei enää tarvita ihmisiä töihin, sillä yritykset ilmoittavat joka viikko YT-neuvotteluista, lomautuksista ja irtisanomista. Ihmisellä ei ole enää arvoa tässä maassa. Toinen asia on kirjallisuus. Kirjoilla ei ole enää mitään todellista arvoa. Nyt kirjastoja ollaan siirtämässä itsepalveluun. Eikö kukaan nouse vastarintaan: Miten käy kirjastonhoitajien ja informaatikoiden? Heitä ei siis enää tarvita.
Nykyisin täällä julkaistaan julkkisten kirjoja. Tai sitten julkisuuden makeaa maustetta nauttivien henkilöiden romaaneja. Runeberg-palkinnon ”Terminaalista” saanut Hannu Raittila kiinnitti huomiota siihen, että tärkeät kirjat ja kirjailijat jäävät meillä paitsioon.
Yle Teeman lauantaina esittämä dokumentti 1950-luvun newyorkilaisen Beat-sukupolven kolmesta ystävästä, runoilija Allen Ginsbergistä (Huuto), kirjaillijoista Jack Kerouacista (Matkalla) ja William Burroughs´ista (Alaston lounas) palautti mieleen ajan, jolloin kirjalla oli merkitystä. Ja huomasitteko, että yksityisiä kirjakauppojakin löytyi katujen kulmista. Nyt myynti on isojen ketjujen hallussa ja siirtymässä tai jo siirtynyt nettiin. Eikä kukaan purnaa.
================================================================================================
Sunnuntai-iltana päättynyt Veikko Aaltosen suurtyö Kansan mies oli hyvä. Se kasvoi jakso jaksolta. Kristo Salminen oli pääosassa todella loistava. Salmisen loppupuhe demokratian ja totuuden palauttamisesta toi mieleen James Stewartin samanlaisen puheen vuoden 1939 elokuvassa Mr. Smith menee Washingtoniin.

P.S. Viime viikolla saaapui suruviesti New Yorkista. Hieno näyttelijä ja oman tiensä kulkija Philip Seymour Hoffman on kuollut. Huumeiden yliannostus? Hoffmanin kirpaisevaa näyttelijätyötä voi ihailla Helsingin ohjelmistossa jatkavassa A Late Quartetissa, jossa kuvataan ikääntyviä muusikoita ja kamarimusiikkiyhtyeen toimintaa.