sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 42

Persona - naisen naamio (Persona, Ruotsi 1965), ohjaus Ingmar Bergman, käsikirjoitus: Bergman, kuvaus: Sven Nykvist, musiikki: Lars von Werle, pääosissa: Bibi Andersson (Alma), Liv Ullman (Elisabet Vogler), Margaretha Krook (Lääkäri), Gunnar Björstrand (Herra Vogler). Tuotanto: Allan Ekelund/Svensk Filmindustri.



Rakkauteni Ingmar Bergmaniin alkoi 1958 koulukaupungissa Mansikkapaikan esityksessä. Vuosi myöhemmin olin Teinijohtajakurssilla Eerikkälässä, joka tunnetaan jalkapallon urheiluopistona. Vietin kurssin jälkeen elokuun viimeisen viikon Helsingissä. Asuin tätini luona Kolmannella linjalla, minä joka täytin vasta marraskuussa viisitoista vuotta. Se viikko oli muuan jakso elämäni yliopistoista.
Kävin viikon aikana katsomassa kaiken mahdollisen teatterin (innostus Samuel Beckettiin syntyi), mutta menin eräänä iltana Kluuvikadun Maximiin, jossa näytettiin Bergmanin Kasvoja (1958). Teatteri oli omistettu ruotsalaiselle elokuvalle, ruotsalaisten filmitähtien valokuvia riippui seinillä - Hasse Ekman, Jarl Kulle, Lars Ekborg, Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Ewa Dahlbeck, Max von Sydow.
Kasvot oli ravisuttava elämys. Kolme vuotta myöhemmin Ruotsissa ilmestyi Jörn Donnerin perusteellinen, elävä elokuvakirja "Djävulens ansikte". Kirjan nimi viittaa niin Kasvoihin, mutta myös 1956 julkaistuun Seitsemään sinettiin, joka on Bergmanin avainteoksia. Nuo elokuvat opettivat meille, että paha on läsnä niin ihmisen ulkoisessa kuin sisäisessä todellisuudessa, mutta velvollisuutemme on elää ja antaa toistenkin elämälle arvo. Niin, ja opettivat ne nuoren ihmisen tajuamaan - joskin kaukaisesti - että meidän ihmisten täytyy kuolla.
Noissa Bergmanin kahdessa elokuvassa etsitään elämän merkitystä, käydään jatkuvaa kamppailua Jumalan kanssa, mutta onnellinen on se, joka löytää onnensa arjesta, niin kuin Seitsemännen sinetin ilveilijäpariskunta. Pari löytää tasapainonsa arkisista asioista, omasta läheisyydestään ja yhteisyydestään.
Seitsemäs sinetti perustuu ohjaajan yksiosaiseen näytelmään "Puumaalaus" ja on saanut inspiraationsa Brueghelista, Raamatun "Ilmestyskirjasta", Strindbergistä ja kirkkomaalauksista. Aivan kuin inspiraatioon sisältyisi kaikki se, mitä Bergman käsitteli usein elokuvissaan. Siksi Seitsemännen sinetin ritari ja aseenkantaja ovat kuin ihmismielen kaksi eri puolta: Toinen kuuntelee mielellään tarinoita kuolemasta, kun toinen rukoilee kirkossa, jotta Jumala voittaisi Paholaisen.
=====================================================================================================
Jörn Donner laati Bergman-kirjaansa 1960-luvulla kaksi uutta painosta. Otava julkaisi Juha Virkkusen oivaltavana suomennoksena 1967 Donnerin kirjan nimellä Paholaisen kasvot. Kirjan loppuun Donner kirjoitti lisäjakson "Uusi Bergman". Näin myös Bergmanin 1960-luvun ehkä tärkein elokuvatyö Persona - naisen naamio saatiin mukaan. Kysymys on Bergmanin naisten elokuvasta - mikä klisee - , sillä naisia ruotsalaismestari on kuvannut pilvin pimein. Tarkoitamme elokuvia kuten Nainen ilman kasvoja, Naisten unelmia, Kesä Monikan kanssa, Neidonlähde, Kuin kuvastimessa, Puhumattakaan naisista.
Persona - naisen naamio kertoo juhlitusta näyttelijättärestä Elisabet Voglerista. Hän on menettänyt kontrollinsa esityksessä ja alkanut nauraa. Hänen tekonsa ei ole kuulunut näytelmään, mutta sen on uskottu kuvastaneen sairauden puhkeamista. Vogler menettää puhekykynsä ja joutuu sairaalaan. Näyttää, että Voglerissa ei ole mitään vikaa, mutta häntä ei saada puhumaan. Mitä sitten tapahtuu, kun nuori hoitaja Alma alkaa kaitsea Elisabetia.
Bergmanin elokuvassa nainen kaksoisvalaistaan. Alma on äänessä sitä enemmän mitä tiukemmin Elisabet vaikenee. Bergman tutkii naisen identiteettiä, identiteetin muutosta, vähän samalla tavalla kuin Michelangelo Antonioni 1960-luvun italialaisessa naistrilogiassaan Seikkailu, Yö ja Kuumetta/Auringonpimennys. Mutta Bergmanilla identiteetit tahtovat vaihtua: Almasta tulee Elisabet, Elisabetista Alma hetkellä, kun naisen naamio riisutaan. Tai toinen naisista pettää toisen ja tunkeutuu privaatin herkimmille alueille.
Jörn Donner suhtautuu Bergman-kirjassaan elokuvaan kaksijakoisesti. Hän näkee siinä myönteistä ja kielteistä. Donnerin mukaan Persona - naisen naamio kertaa Bergmanille rakkaita teemoja. Tosin taitavasti., Toisaalta kirjoittaja ihailee Bergmanin kykyä kertoa intensiivisesti kuvilla. Kaikki toiminta, tapahtuminen on riisuttu pois, jotta naisen sielu paljastuisi avoimilleen. "Mutta yllättävintä on kuitenkin B:n taito kertoa paljon sanomatta mitään, ladata kohtaukset tunnevoimalla, joka etsii vertaansa nykyajan elokuvassa" (Donner 1967).
Ingmar Bergman sai myöhemmin ihailijapostia muun muassa Woody Allenilta, joka viittasi ruotsalaiseen mestariin omissa elokuvissaan - ehkä lähimmin Sisäkuvissa (1979), jonka naiskuvissa näkyy Personan - naisen naamion vaikutteita. Samoin Allen lienee innostunut Bergmanin saksalais-norjalais-englantilaisesta Syyssonaatista (1977), joka kuvaa kamarielokuvan keinoin äidin ja tyttären haurasta kohtaamista.
Ingmar Bergman oli kansainvälisesti maineikkaimmillaan 1970-luvulla. Bergman sai 1972 kaksi elokuvaa Sight and Sound -lehden kuuluisalle Top Ten -listalla, joka julkaistaan joka kymmenes vuosi. Elokuvat olivat Persona - naisen naamio (viides) ja Mansikkapaikka (kymmenes). Vuosien 1982 ja 1992 listoilta Bergmanin oli pudonnut pois.
=====================================================================================================
Persona - naisen naamio on kahden ruotsalaisen elokuvan naisnäyttelijän, norjalaissyntyisen Liv Ullmanin ja Bibi Anderssonin suurtyö. Kuin kuvastimesta kajastuvat heidän kasvojensa ilmeet ja liikkeet, sielun peilin liikkeet. Ja tuskin monessa muussa Ingmar Bergmanin elokuvassa kaksi naista on ollut näin lähellä toisiaan, aivan ihohuokosilla.
Muistettakoon, että Persona - naisen naamio valmistui ajankohtana, jolloin uusi nuori sukupolvi rynni ruotsalaiseen elokuvaan. Nuoret laativat jopa kiistakirjoituksia Bergmanista, Bergmanin liian suurta asemaa ja vaikutusta vastaan. Niin kävikin, että 1960-luvun uuden ruotsalaisen elokuvan ohjaajat Bo Widerberg (Korppikortteli), Jan Troell (Tässä on elämäsi), Vilgot Sjöman (Olen utelias, keltainen, Olen utelias sininen), Kjell Grede (Hugo ja Josefin) ja kumppanit (mm. Jan Halldoff, Jonas Cornell, Mai Zetterling) ravisuttivat raikkailla, moderneilla elokuvillaan ilmapiiriä. Maestro Bergman ei hätkähtänyt kritiikistä, vaan jatkoi ohjaamalla mestariteoksia aina vuoden 1982 rikaskudoksiseen testamenttiinsa Fannyyn ja Alexanderin. Sitten Bergmanin lopetti teatterielokuvien ohjaamisen, mutta jatkoi rohkeasti tv-elokuvassa (Saraband on loistava) ja teatterissa. Tuolla 1960-luvun uudelle sukupolvelle ei käynyt yhtä hyvin.
=====================================================================================================
Muistamme seuranneemme keväällä 1983 televisiosta, kun Fannyn ja Alexanderin tuottaja, suomalainen elokuvaohjaaja ja kirjailija, Bergmanin ystävä Jörn Donner pokkasi Oscar-pystin vuoden parhaasta ulkolaisesta elokuvasta. Samassa juhlassa palkittiin Bergmanin luottokuvaaja Sven Nykvist samasta elokuvasta vuoden parhaana kuvaajana. Nykvist oli jo mennyt Yhdysvaltoihin ja kuvasi muun muassa Woody Allenille muutaman elokuvan.
=====================================================================================================
Ingmar Bergman (1918-2007) ei osallistunut Fannyn ja Alexanderin juhlintaan Los Angelesin gaalassa, eikä hän koskaan ohjannut Amerikassa, vaikka häntä houkuteltiin etenkin 1970-luvulla. Ohjasi Bergman sentään 1970 Elliott Gouldin ja Bibi Anderssonin kanssa Kosketuksen, joka oli amerikkalais-ruotsalaistuotantoinen rakkauselokuva. Länsi-Saksassa Bergman ohjasi ja asui 1970-luvun loppupuolela joitakin vuosia. Siellä syntyi muun muassa hyytävä avioliittodraama Marionettien elämästä (1980), joka lienee nykyisin unohdettu

Ei kommentteja: