lauantaina, toukokuuta 29, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 47

The Dreamers (Ranska-Italia-USA 2003), ohjaus: ja käsikirjoitus: Bernardo Bertolucci, kuvaus: Fabio Cianchetti, leikkaus: Jacopo Quadri, pääosissa: Michael Pitt (Matthew), Eva Green (Isabelle), Louis Garrel (Theo), Anna Chancellor (Äiti), Robin Renucci (Isä), Jean-Pierre Kalfon (itse), Jean-Pierre Leaud (itse). Tuotanto: Fox Searchlight Pictures.

"Tasavalta oli romahtamaisillaan, mutta ei tuhoutunut", todettiin jälkeenpäin Pariisin toukuusta 1968, kun ylioppilaat ja työläiset olivat vallaneet yliopistot ja tehtaat, tavanneet kahviloissa ja mellakoineet kaduilla. Jopa Pariisin Odeon-teatteri otettiin vallankumouksellisten haltuun.
Puhuttiin Euroopan hullun vuoden 1968 tapahtumista, jotka olivat huipentuneet Pariisin toukokuuhun. Aikaisemmin Tshekkoslovakiassa oli virinnyt uusi toivo demokraattisemmasta ja vapaammasta maasta. Tätä toivoa kutsuttiin Prahan kevääksi. Toukokuun alkupäivinä Prahasta lähetettiin vetoomus Moskovaan, koska Dubcek ja hallitus pelkäsivät Neuvostoliiton lähettävän Varsovan liiton panssarit Tshekkoslovakiaan.
Toukokuun yhdestoista päivä saimme täällä Suomessa lukea uutisia opiskelijoiden mellakoista ja ensimmäisistä pystytetyistä katusuluista Pariisissa. Edellisellä viikolla radikalisoituneet opiskelijat olivat vallaneet Sorbonnen yliopiston. Samaan aikaan Vietnamin sota eskaloitui ja sotilaat olivat ampuneet neljä opiskelijaa Yhdysvaltain kuohuvassa Kentin valtionyliopistossa.
Ranskassa kaikki alkoi Nanterren yliopiston campuksella, jossa kehnoihin olosuhteisiin kyllästyneet opiskelijat alkoivat liikehtiä. Myrskyisät protestit suuntautuivat ummehtunutta oikeistovaltaa vastaan. Se oli hallinnut Ranskaa kymmenen vuotta. Ns. Viidennen tasavallan valtiosääntöön määriteltiin 1958 presidentti Charles de Gaullelle laajat poliittiset valtuudet.
Pariisin 1968 toukokuu osoitti, että de Gaulle ei ollut tajunnut maailman muuttuneen. Hän ei ollut tajunnut, että valtakoneistoa pitää uudistaa, kansan olosuhteita parantaa, demokratiaa kehittää. Ehkä Ranskan eliitti ei ollut huomannut, että työttömyys on korkea, johto työpaikoilla huono ja palkat alhaiset. Valta oli jälleen sokaissut yhden presidentin.
Kiinnostavaa oli, että toukokuun 1968 myllerryksessä porvariluokan lapset liittyivät työläisiin. Mellakat johtivat kapinaan, jonka kenraali de Gaulle torjui muutamien viikkojen horjunnan jälkeen. Hän piti tarkoin harkitun tv-puheen. Lopulta gaullistien mielenosoitukseen osallistui 30.5. 1968 kaikkiaan 400 000 ihmistä. Pariisin Champs-Elyseellä oikeisto sai hetkeksi hengitysrauhan.
Ranskassa järjestettiin vaalit kesäkuussa. UDR (Tasavallan puolesta toimivat demokraatit) saivat murskavoiton. Pariisin toukokuusta tuli myytti. Kenraali, presidentti Charles De Gaulle vetäytyi. Vuoden päästä hän oli eläkkeellä, mutta myllerryksestä ehti kulua vain kaksi vuotta, kun kenraali oli kuollut.
=====================================================================================================
Italialaisen Bernardo Bertoluccin (s. 1940) tilityksellinen The Dreamers palaa Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikaan. Siitä syystä valitsen jo tässä vaiheessa näinkin uuden elokuvan sarjaani, koska se kuvastaa kuviltaan tuota ajankohtaa, joka ei poistu muististamme. Se johti meillä syksyllä Vanhan valtaukseen, poliittiseen radikalisoitumiseen ja - vaikkapa meitä innostaneen Filmihullu-lehden perustamiseen.
Bernardo Bertolucci on luonut mestarillisen tarinakuvion kolmesta nuoresta, jotka leikkivät omia kiihottavia seksuaalisia leikkejään isossa pariisilaisessa huoneistossa samaan aikaan kun aktiivit opiskelijat ja työläiset vyöryvät hallitusvaltaa vastaan Pariisin kadulla. Bertolucci rinnastaa elokuvassaan yksityisen ja yleisen, miten kauan voi sulkea silmänsä ulkopuoliselta maailmalta, jossa on menossa poliittinen ja yhteiskunnallinen muutosprosessi.
The Dreamersissä amerikkalainen opiskelija Matthew saapuu Pariisiin. Hän aikoo opiskella ranskaa, mutta hän ei pysty millään solmimaan kontakteja. Filmihullu Matthew tutustuu lopulta Ranskan elokuva-arkiston näytännössä (Cine´mathe´que Française) pariisilaisiin opiskelijoihin Isabelleen ja Theoon, jotka rakastavat myös katsoa klassikkoja.
Paljastuu, että Isabelle ja Theo ovat kiintyneet fyysisesti syvästi toisinsa, mutta he ovat sisaruksia. Matthew vedetään sisarusten outoon maailmaan, jossa seksin ohella olennaista ovat elokuvat ja politiikka. Väitellään Vietnamin sodasta, mutta usein elokuvan historiasta - kumpi on parempi ohjaaja Chaplin vai Keaton. Kun sisarusten vanhemmat lähtevät matkalle, kolmikko voi toteuttaa vapaasti halujaan ja ideoitaan asunnossa.
=====================================================================================================
The Dreamers on Bernardo Bertoluccin rohkeimpia ja hätkähdyttävimpiä, mutta myös kauneimpia ja vapautuneimpia elokuvia. Bertolucci on säpsähdyttänyt aikaisemminkin elokuvillaan (Fasisti, Viimeinen tango Parisissa, 1900 1-2, Bertoluccin Kuu), mutta nyt hänen rohkeimmissakaan kohtauksissa ei ole mitään "tehtyä" tai "pakotettua". Vaikka pidän Tangoa fantastisena elokuvana, niin hetkittäin Marlon Brandon ja Maria Schneiderin intiimeissä kohtauksissa ilmenee asetelmallisuutta.
The Dreamersissa kudotaan asioita nerokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi: vieraantuminen, yksityisyys ja läheisyys; vieraantumisen epiikka, politiikka ja elokuvataide. Isabellen, Theon ja Matthewin kolmiopeli kuvastaa vieraantumista ja ulkopuolisuutta, samalla läheisyyttä ahmivien nuorten tarvetta turvata privaatti mahdollisimman pitkälle. Pariisin 1968 toukokuun mellakat ja mielenosoitukset ovat kolmikon silmissä aika pitkälle häilyvää poliittista taustaa, mutta jossakin vaiheessa suojatusta yksityisyydestä täytyy siirtyä kollektiivisen toiminnan keskelle.
Bernardo Bertolucci poimii valtavasta liikehdinnästä itselleen tärkeän sivujuonteen. Ranskan elokuva-arkiston arvostettu johtaja Henri Langlois on erotettu virastaan. Tämä on johtanut mielenosoituksiin  ja elokuvaa tuntevat muistavat hyvin uutsikuvat Cannesin kevään 1968 filmifestivaaleilta, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat, Godard ja Truffaut etunenässä, esittivät protestejaan.
Bertolucci sivuaa elokuvassaan Langlois-episodia ja ranskalaisen kulttuuripolitiikan kokemia kolauksia. Bertolucci on leikannut elokuvaansa arkisto-otoksia, joissa esiintyy Ranskan uuden aallon elokuvien ohjaajia ja näyttelijöitä (mm. Truffaut, Belmondo), myös itse syrjäytetty legendaarinen filmientusiasti Henri Langlois sekä toukokuun 1968 opiskelija-atiiveista Aleksandra Kacprzak.
=====================================================================================================
The Dreamersin tapahtumavuonna 1968 nuori parmalaissyntyinen Bernardo Bertolucci ohjasi neljännen elokuvansa Partnerin. Kaksoishenkilöllisyyttä (Pierre Clementi on Jakob 1 ja Jacob II) tutkivan elokuvan tarina oli sovitettu Dostojevskin romaanista. The Dreamers muistuttaa Partneria siinä mielessä, että elokuvataide on siinäkin olennaisessa osassa. Partnerissa nuori Bertolucci tavoitteli Jean-Luc Godardin elokuvallisia tekotapoja ja tarkoitusperiä. Godardin tavoin Bertolucci oli kiinnostunut elokuvallisen muodon kysymyksistä kuin itse kerronnasta.
Bertolucci käyttää kuva-alaa Godardin tavoin, antaa henkilönsä katsoa suoraan kameraan tai kameran siirtyä henkilöstä pois.
Kulutusyhteiskunnan kritiikki on molemmilla näkyvää. Partnerin päähenkilö I-II näyttää, miten Molotovin coctail valmistetaan. Sama tapahtui Godardilla vuosina 1967-1968 ohjatussa Le gai savoirissa. Bertolucci-tutkijat ovat huomauttanet, että italialaisohjaaja löysi liian usein Godardin sisältään, ja se esti oman ohjaajapersoonallisuuden kehittymisen. Onneksi se puhkesi pintaan vuoden 1972 Fasistissa.
Sergio Leonen vakiosäveltäjä Ennio Morricone laati musiikin Partneriin. Onpa elokuvassa pomminheitto-kohtaus, joka viittaa Leonen Huuliharppukostajaan, jonka tarinaa Bertolucci oli kirjoittamassa. Tämä todistaa Bertoluccin tarpeen tuoda elokuviinsa muiden tekijöiden laatua ja spirittiä. The Dreamersin nuori kolmikko pelleilee 1920-luvun lopun suuren saksalaistähden Marlene Dietrichin valokuvan edessä. Partnerissa on kohtaus, jossa Jacob II lukee Lotte Eisnerin kirjaa F.W. Murnausta (s. 1888-1931), Dietrichin aikalaisesta saksalaisesta mestariohjaajasta. Samalla Jacob II imitoi Murnaun klassisen kauhuelokuvan Nosferatun näyttelijää Max Schreckiä.
The Dreamersiin musiikki on koottu 1960-luvun bändien kappaleista tai saman vuosikymmenen elokuvien musiikeista. Musiikkivalinnat ovat osa The Dreamersin tärkeää taiteellista antia, sekä tarinaa ja tapahtumia sykähdyttävästi taustottavaa ominaisuutta. Musiikkivälähdyksiä ovat muun muassa Jimi Hendrixin "Hey Joe", Michel Polnareffin "La Mer", Steve Miller Bandin "The Spy", Edith Piafin "Non, Je Ne Regrette Rien". Kuullaan vielä filmimusiikkia Jean-Luc Godardin Viimeisestä hengenvedosta ja Hullusta Pierrotista sekä François Truffautin 400 kepposesta.
====================================================================================================
Näimme The Dreamersin 19.7. 2004 Helsingin Forum 1 -elokuvateatterissa - entisessä Mannerheimintien Capitolissa. Forumia ei enää ole. Suomessa Bernardo Bertoluccin mahdollinen testamenttielokuva meni vähällä huomiolla - osittain se johtui keskikestästä. Minulle elokuvasta on näiden muutamien vuosien muiston aikana muodostunut rakkain Bertolucci-teos, merkittävän - joskin hiukan epätasaisen - uran komea huipentuma.

Ei kommentteja: