keskiviikkona, toukokuuta 05, 2010

ITÄVALTALAISOHJAAJA NATSISMIN ORAASSA * * *

Kevään Helsingin elokuvateatteritarjonnan kiinnostavia eurooppalaisia elokuvia on ranskalaisen Profeetan ohella Michael Haneken ohjaama mustavalkoinen Valkoinen nauha. Se on historiallinen kuvaus elämästä ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä pienessä protestanttisessa pohjois-saksalaisessa kylässä. Haneken kamera tunkeutuu kylän tarkasti vartioituun hierarkiamaailmaan, jota johtavat maanomistaja-paroni ja kyläläisiä otteessaan pitävä pastori. Henkilögalleriaan on liitetty liuta lapsia, ja takautumina avautuvan elokuvan kertojana toimii kylän liberaali opettaja.
Michael Haneke (s. 1942) muistetaan Suomessa ehkä parhaiten julmasta kahden naisen, äidin ja tyttären valtataistelua, alistamista ja vapauden riistoa kuvaavasta Pianonopettajasta (2002), jossa näyttelivät ranskalaiset Isabelle Huppert (Pitsinnyplääjä) ja Annie Girardot (Rocco ja hänen veljensä). Tuon vastenmielisenkin elokuvan jälkeen Haneke heittäytyi tutkimaan ihmissuhteiden kieroa kirjoa Kätketyssä (2005), joka palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla. Haneken aikaisemmista julmuuden kuvauksista erottuvat Bennyn video (1992) ja Funny Games (1997).
Valkoinen nauha jatkaa Hanekelle tyypillistä pahuuden ilmapiirin heijastelua. Kylässä tapahtuu hirmutekoja, mutta ovatko ne lasten suorittamia ja orastavatko kylän raiteilla pian valtaan pääsevän natsisukupolven enteet?
Tapansa mukaan Michael Haneke ei lähde antamaan vastauksia, ja muutenkin hän kuvaa väkivallan tekoja sellaisella kylmän kauniilla estetiikalla, että elokuvan kohtaukset alkavat kuvottaa pitkän päälle. Silti Haneke on niin taitava ohjaaja, niin omintakeinen kertoja, että ei hänen uutta luomustaan voi hylätä kokonaisuudessaan.

Ajankohtainen kommentti

Mikä on ollut parasta kotimaista sarjadraamaa kevätkaudella televisiossa? Onko se Nelosen urbaani Kallio vai TV1:n Kotikatsomon avioerotutkielma Jälkilämpö. Hyvin ne on tehty, mutta silti valitsen Moskito Televisionin Roope Lehtisen tuottaman ja Veikko Aaltosen ohjaaman Helpon elämän. Sarjan toisen tuotantokauden jaksot lipuvat ruutuun sunnuntai-iltaisin yhdeksän jälkeen MTV3:lla. Tosin jatkuvat mainoskatkot nakertavat kerronnan intensiteettiä.
Helppo elämä kertoo varakkaan - tai ainakin päältä varakkaalta näyttävän - Mikkosen ydinperheen elämästä. Nyt kyse ei ole mistään tavallisesta keskiluokkaisesta suomalaisesta ydinperheestä, vaikka pinnalta katsoen tälläiset asetelmat täsmäävät. Carl-Kristian Rundmanin isä-Tapio ja Anu Sinisalon äiti-Jaana vetävät perhettä, jonka taustalla pilkottaa salattu rikollinen elämä.
Perheen todellisuuteen liittyvät aikuistuvat lapset, jotka alkavat etsiä paikkaansa pääkaupunkiseudun elämässä (tytär on kiinnostumassa uskonnollisesta lahkosta, poika on ollut kuskina ryöstöautosssa). Kovin konna taitaa olla Mikkosten tuttu, vankikuljetusautosta paennut kanssarikollinen Eki Julkunen (Taneli Mäkelä), joka on koston tiellä. Sivuhenkilöistä maittavin on Kari Sorvalin näyttelemä originelli poliisi Heinivaara: Jo ulkonäköä myöten suoritus on täysosuma.
Helppo elämä ei elä ja hengitä ruudussa läpeensä arkirealistisena draamana, vaan Veikko Aaltonen on saanut kehitettyä kerrontaan tummanpuhuvaa mystiikkaa ja salaperäisyyttä. Kuvallinen ilmaisu on harkittua ja erittäin herkkää. Näyttää kuin kaikki osaset olisivat loksahtaneet paikoilleen - niin Mikko Pöllän (pääkirjoittaja), Timo Varpion, Johanna Hartikaisen, Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitusta ja nuorten (Antto Orasmaa, Sanna Toivanen) osuutta myöten.
Anu Sinisalo on rouva Mikkosena jopa vielä paremmassa vedossa kuin Helpon elämän ensimmäisen tuotantokauden jaksoissa. Carl-Kristian Rundman on nyt elämänsä roolissa herra Mikkosena. Hänen katseessa väreilee synkkien vesien kajo. En ole aina pitänyt Rundmanista, joka näytteli Kafkan romaanin päähenkilöä 1980-luvun puolivälissä Jaakko Pakkasvirran tekotaiteellisessa Linna-elokuvassa. Mutta Veikko Aaltosen "komennossa" Puhtaiden valkeiden lakanoiden ja Sydänten akatemian pahis on löytänyt tasapainoisen roolityöskentelyn avaimet.

Ei kommentteja: