sunnuntaina, lokakuuta 25, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 18

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany´s, USA 1961) ohjaus: Blake Edwards, käsikirjoitus: George Axelrod - perustuu Truman Capoten novelliin, pääosissa: Audrey Hepburn (Holly Golightly), George Peppard (Paul Varjak), Patricia Neal (2 E), Martin Balsam (O.J. Berman), tuotanto: Paramount.


Ihastuimme Audrey Hepburniin, viattoman aristokraattiseen ja hoikkaan kaunottareen 1950-luvun elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, Rakastunut Pariisissa ja Arianen lemmentarina. 1950-luvun lopulla raikas ja iloinen Audrey uudisti näyttelijäimagonsa Fred Zinnemannin elokuvassa Nunnan tarina. Sitten epäonnistuneen Leppymättömien jälkeen hän suostui ottamaan vastaan ristiriitaisen newyorkilaisen Holly Golightlyn roolin. Se oli jotakin uutta, jotakin erilaista - viattomuuden kukka lakastui ja tilalle versosi haavoittuva, jopa seksiä haluava newyorkilaisnainen, joka nousee aamulla limousiinista, kävelee Manhattanilla Tiffanyn näyteikkunoiden ohi ja pistäytyy vielä kahvilla.
Aamiainen Tiffanylla avasi elokuvana 1960-luvun. Näin sen ensimmäisen kerran joskus keväällä 1963, en ymmärtänyt sen merkitystä, mutta lukuisat uusintakatsomiset vuosikymmenien aikana kirkastivat mieleni: On tämä suurenmoinen elokuva, ajankohtansa peili.
Audrey Hepburnin olemuksesta tuli Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa käsite: hiukset nutturalla, koru hiustötterön edessä, timantteja olkapäillä ja savuke palamassa pitkän savukeholkin päässä. Tai kuinka lumoutuneita olimme kun näimme Audreyn istumassa kitaran kera ikkunalaudalla ja tapailemassa Moon River - iskelmää. Tuota Henry Mancinin säveltämää elokuvan nimisävelmää.
Nähtyäni elokuvan ensimmäisen kerran en tietenkään voinut tajuta, että Audreyn roolihahmosta muodostuu 1960-luvun ikoni. Vähän samalla tavalla kuin Warren Beattysta ja Faye Dunawaysta saman vuosikymmenen gangsteritarinassa Bonnie & Clyde, Dustin Hoffmanista seksuaalitabuja rikkovassa Miehuuskokeessa, Paul Newmanista ja Robert Redfordista vuosikymmenen lopun railakkaassa westernissä Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat tai moottoripyörien selässä kohti New Orleansia kiitävistä Dennis Hopperista ja Peter Fondasta 1960-luvun päättävässä Easy Riderissä.
Tietenkin Aamiainen Tiffanylla -elokuvan menestystä siivitti myös Moon River -kappaleen ohella Manhattanille luotu puku- ja väriloisto - kuten Hepburn-elämäkerran "Lumous" (2006) kirjoittanut Donald Spoto on todennut. Mutta Spoto on myös muistuttanut, että elokuvan viihteellinen paketti vetosi Amerikassa uuteen nuoreen yleisöön, joka oli mieltynyt "aivan kaikkea kohtaan, ruuasta ja juomasta musiikkiin ja elokuviin ja yhteiskunnallisista pyrinnöistä taloudellisiin odotuksiin saakka".
====================================================================
Truman Capoten novelli on täynnä kiinnostavia, originelleja henkilöhahmoja: kuten timanttikauppias John McGiver, Hollyn agentti ja ystävä O.J. Berman, viehättävä ikääntyvä nainen 2E, joka avustaa rahallisesti Paul Varjakia ja japanilaissyntyinen valokuvaaja Mr. Yunioshi, jota pikkumies Mickey Rooney esittää mainiosti. Entä Holly? Emme oikein tiedä, mistä hän ilmestyy Manhattanille, mutta huomaamme hienovaraisista viitteistä, että Holly palvelee miehiä päästäkseen avioon maailman rikkaimman miehen kanssa. Holy tutustuu nuoreen kirjailijaan Paul Varjakiin, jonka luomisvoima on kriisissä. Paul haltioituu Hollysta, mutta pelkästään koruista ja rahasta kiinnostunut manhattanilaisnainen ei vastaa täysillä kirjailijan kutsuun.
Holly Golightly näyttää itsenäiseltä ja kovalta, hän on aika moraaliton, hän vapauttaa toimillaan naisille iskostuneen roolikuvan. Mutta lahjakkaan Blake Edwardsin elokuva - Truman Capoten satasivuista novellia muutettiin paljon käsikirjoitusvaiheessa - ei etene mustavalkoisesti: loppupuolella saatamme tajuta, että Holly ei olekaan niin kovapintainen ja riippumaton kuin meille on uskoteltu. Ja muistettakoon, että Paramount, käsikirjoittaja Axelrod ja ohjaaja Edwards tasapainottelivat koko ajan sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden rajamailla: novellin raakuudet ja rämäkkyydet pehmennettiin romanttisilla kuorrutuksilla.
Siksi on syytä kuunnella myös kirjailija Truman Capotea, joka arvosteli kitkerästi elokuvasovitusta Donald Spotolle samassa "Lumous"-teoksessa: "Kirjani on oikeastaan melko katkera, ja Holly Golightly oli todellinen - hän oli vahva luonne, ei lainkaan Audrey Hepburnin kaltainen. Minun mielestäni rooliin olisi sopinut parhaiten Marilyn Monroe. Hollyssa täytyi olla jotakin koskettavaa, keskeneräistä. Marilynissä oli sitä. Paramount kuitenkin huijasi minua antamalla osan Audrey Hepburnille."
Truman Capote on myös harmitellut sitä, että hänen vakavahenkinen mutta samalla koominen tarinansa muuttui Hollywood-tuotannossa. Capoten mukaan kirja kertoo yksinäisestä ja levottomasta manhattinilaistytöstä, mutta elokuvaversiossa tarina muuntui "New York Citylle osoitetuksi äiteläksi ystävänpäiväkortiksi".
====================================================================================
Aamiainen Tiffanylla on elokuvana kaikesta "sovinnaisuudestaan ja kaksinaismoraalistaan" huolimatta 1960-luvun legendoja, melkein myyttinen luomus, joka on jättänyt sukupolveemme unohtumattomat muistijäljet (monessa tuota vuosikymmentä paaluttavassa elokuvakirjassa Audreyn hahmo on kansikuvana). Siksipä saavuttuamme New Yorkiin vuosi ja kolme kuukautta 11/9 terrori-iskun jälkeen halusimme tietenkin kävellä Viidennellä Avenuella. Halusimme seisoa hetken Tiffanyn edessä aivan kuin Audrey Hepburn neljäkymmentä vuotta aikaisemmin elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa. Newyorkilaisen tavan mukaan Audrey nauttii aamiaista kadulla ja tuijottaa Tiffanyn näyteikkunassa olevia jalokiviä. Vaikutelma oli sykähdyttävä. Ja vieläkin siinä Tiffanyn vaurauden ja loiston edessä mietti, miksi elokuvaa silloin 1963 juuri ennen Berliinin matkaa katsoessani en voinut tajuta, että Audreyn Holly on prostituoitu. Niin hienovaraisesti Blake Edwards piirsi Hollyn muotokuvan.

Ei kommentteja: