sunnuntaina, heinäkuuta 29, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 139


Bennyn video (Benny´s video, Itävalta-Sveitsi 1992) ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Haneke, kuvaus: Christian Berger, musiikki: J. S. Bach, pääosissa: Arno Frisch (Benny), Angela Winkler (perheen äiti), Ulrich Muhe (perheen isä), Ingrid Strassner (tyttö). Tuotanto: Veit Heiduschka.

Mitä tiedämme itävaltalaisesta elokuvasta? Emme oikein mitään, sillä maan tuotanto on jäänyt aina Saksan varjoon tai siellä tehdyt elokuvat ovat levineneet vain saksankielisiin maihin. Toki muistamme 1950-luvulta ihastuttavan Romy Schneiderin näyttelemät romanttiset Sissi-elokuvat ja jos oikein pinnistäme muistiamme, niin olihan 1930-luvun ja 1940-luvun Hollywood-elokuvassa vaikuttamassa todellinen itävaltalaisten ohjaajien siirtokunta - Josef von Sternberg, Billy Wilder, Otto Preminger, Robert Siodmak jne.
Itävalta jäi toisen maialmansodan jälkeen Saksan (lue Länsi-Saksan ) vangiksi, mutta klassinen musiikki ja oopperataide ovat sentään menestyneet hyvin Wienissä. Ja onhan Itävallalla muuan nykykirjallisuuden huippuihin kuuluva Peter Handke, joka oli kirjoittamassa Wim Wendersin 1980-luvun lopun elokuvaa Berliinin taivaan alla. Niin, ja kuvatttiinhan amerikkalaisen Richard Linklaterin loistava Ethan Hawke-Julie Delpy -elokuva Rakkautta ennen aamua Wienissä.
Jos naapurimaan Sveitsin elokuvateollisuus tuotti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla hyvän määrän huippulaatuelokuvia (Hetki naisen elämässä, Salamanteri, Kutsut) ja kasvatti merkittäviä eurooppallaisia ohjaajia (Alain Tanner, Claude Goretta, Daniel Schmidt ), niin Itävallassa ei ole koettu vastaavanlaista nousukautta.
Itävallassa jäätiin menneisyyteen, mutta niinhän tapahtui jalkapallossakin, sillä 1930-luvulla maan maajoukkeesta puhuttiin nimellä "Wunderteam". Siksi on yllättävää, että Itävalta saattoi lähettää maailmalle 1980-luvun lopussa edes yhden huippuohjaajaan, jonka nimi on Michael Haneke. Se vain, että Haneke ei ole syntyperäinen itävaltalainen. Hän näki päivänvalon 23.3. 1942 Saksan Münchenissä. Ohjaajan uralle hän ei päässyt suinkaan nuorena.
================================================================================================

Bennyn video on Michael Haneken toinen näytelmäfilmi. Elokuvantekijänä hän orientoitui heti suorasti todellisuuteen. Hän on kuvannut tuotannossaan arkielämää, joka saattaa katketa väkivaltaan. Hän on pureutunut itävaltalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin tabuihin. Siitä ovat hyviä esimerkkiejä ranskalaisen Isabelle Huppertin näyttelemä Pianonopettaja (2001) sekä Kätketty (2005) ja Funny Games (1997).
Michael Haneke opiskeli Wienin yliopistossa filosofiaa ja näyttämötaidetta. Valmistuttuaan hän muutti naapurivaltio Länsi-Saksaan. Hän toimi kriitikkona ja opetteli dramaturgin tehtäviä. Haneke pääsi 1970-luvun alussa saksankieliseen televisioon. Siellä vierähti vuosia, sillä Haneken esikoiselokuva Seitsemäs manner valmistui vasta 1989. Kolme vuotta myöhemmin tuli pakahduttava Bennyn video, joka on yhteiskunnalliselta fokukseltaan vuosikymmenen tärkeimpiä eurooppalaisia elokuvia.
Bennny (Arno Frisch) on varakkaan itävaltalaisperheen poika. Hän vuokraa melkein solkenaan videoita ja katselee niitä omassa huoneessaan (muistetaan, että internet ei ollut vielä tuolloin joka kodin todellisuutta).
Benny on luonut huoneestaan eräänlaisen ärsykkeitä tulvivan kuvien ja äänien temppelin. Niin vain käy, että sivistyskodin hyväkäytöksinen poika samaistuu väkivallan keinomaailmaan. Bennyn todellisuudentaju pettää tietyllä hetkellä. Hän ottaa koekaniinikseen koulutytön.
Michael Haneke halusi kuvata elokuvassaan länsimaiseen elämäntapaan levinnyttä tunteiden jäätymistä. Hän halusi tehdä elokuvan porvarillisen elämän kätketyistä salaisuuksista ja pohjavirroista. Siksi tämä mestarillinen nykyelokuva on toteutukseltaan hyvin kliininen ja toteava. Haneke rikkoo perheiden julkisivun ja tunkeutuu juuri ennen netin läpimurtoa privaatin alueelle.
Bennyn videossa hillitysti käyttäytyvä lapsihirviö keksii siirtää vastuun omista teoistaan tekonsa vanhempien kontolle. Benny ei tunne mitään syyllisyyttä teoistaan, vaan hän pitää vanhempiaan syypäinä. Hän ikään kuin toimii isänsä peilikuvana.
Bennyn video on äärimmäisen vaativa, ahdistava elokuva, joka nykyisten koulusurmien ja Oslon tapausten johdosta vaikuttaa aikaansa edellä olevalta profetialta. Katsoja miettii, onko Benny väkivaltavideoiden katsojauhri vai toimiiko hän lopulta ns. vapaan kasvatuksen "tuotteena". Joka tapauksessa Bennystä on kasvamassa aikuinen, joka ei pysty erottamaan hyvää pahasta, fiktiota todellisuudesta.
Katsoja jätetään miettimään niin siantappoaseen merkitystä, äidin itkua Egyptin matkan aikana ja Bennyn ilmeisen ironista repliikkiä "Anteeksi." Voisiko myös ajatella, että elokuva todistaa oikeaksi ns. porttiteorian: Väkivaltavideoiden ja -pelien katsominen johtaa kieroon kasvaneen yksilön kohdalla oikean tappamisen lähteille.
================================================================================================
Michael Haneken seuraavista elokuvista Kätketty ja etenkin Pianonopettaja todistavat, että itävaltalaistekijä on tanskalaisen Lars von Trierin ohella harvoja nykyisiä toimivia eurooppalaisia auteurohjaajia. Haneke on oman tiensä kulkija, elokuvallisen jäsentelyn ja hahmotuksen mestari, mutta myös kertoja, joka puhuu yleismaailmallisista asioista, yleismaailmallisista ongelmista.
Michael Haneke puhuu länsimaisen kulutus- ja kilpailuyhteiskunnan tilanteesta, joka viittaa niin mahdolliseen moraaliseen rappioon kuin tuhoon. Pianonoppettajassa ohjaaja tuo ilmi asioita, joista me yleensä kuiskailemme suljetuissa huoneissa. Siinä on Haneken suuruus elokuvaohjaajana. Hänen elokuvansa saattavat suututtaa, joskus jopa kuvottaa, mutta ne viiltävät suoraan sielumme parahduksiin ja ja huutoihin.
Michael Haneken uusin elokuvatyö Amour esitettiin viime toukokuussa Cannesin filmifestivaalien pääsarjassa. Siinä kuvataan muusikkoa, ja viitataan muun muassa Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleihin, joiden tämän kesän juhlat päättyvät tänään. Elokuva voitti Cannesin pääpalkinnon.
Michael Hanekelle se oli toinen voitto Cannesissa, sillä hän saavutti Kultaisen palmun vuonna 2009 Valkoisella nauhalla. Pianonopettaja palkittiin myös Cannesissa.
Mainittakoon, että Haneke ohjasi 1997 elokuvan Das Schloss tsekkikirjailija Franz Kafkan romaanin pohjalta. Samasta "Linna" -romaanista Jaakko Pakkasvirta ohjasi elokuvan 1980-luvun puolivälissä. 

tiistaina, heinäkuuta 24, 2012

Paholainen on nainen * *

Kuva: Hannele Majaniemi @ Helsinki-filmi Oy















Heinäkuun puoliväliin ajoittui kotimaisen uutuuselokuvan ensi-ilta. Sen nimi on ytimekkäästi Ja saapuu oikea yö. Kirjoittaja on Tuomas Parviainen ja ohjaaja Jyri Kähönen. Kysymys on esikoiselokuvasta. Kähösestä en kyllä tiennyt ennen elokuvaa mitään. Täytyi ottaa selvää, ja Kähönen paljastui "Irakgatea" käsittelevän tv-elokuva Pääministerin tekijäksi.
Ja saapuu oikea yö on psykologinen trilleri. Alkuasetelmat viittaavat 1940-luvun amerikkalaisiin film noir -elokuviin, joissa nainen kuvattiin usein pahaksi. Jyri Kähösen elokuvan nainen on Veera (Jemina Sillanpää), joka kihlautuu IT-alalla työskentelevän Sakarin (Jarkko Niemi) kanssa. Veera ei olekaa sitä, mitä ulkonäkö näyttää. Hän suhtautuu vihamielisesti isäänsä (Martti Suosalo) ja keksii kaikenlaisia valheita Sakarin päänmenoksi. Sakari vaikuttaa "jeesmieheltä", joka toimii tahdottomasti ja putoaa morsiamensa verukkeisiin.
Jyri Kähösen elokuva on liian ennalta-arvattava. Kuvio toimii, mutta alkuasetelman jatkoksi olisi kaivattu vaihtuvia näkökulmia ja kontrasteja, jotka loisivat kerrontaan sisällöllisiä käänteitä ja yllätyksiä. Aika ahdistava elokuva jää keskeneräiseksi. Käsikirjoitusta olisi voitu kehitellä pitemmälle ja ohjaukseen olisi pitänyt saada energiaa. Ehkä tekijöillä ei ole ollut kykyjä ylittää keskinkertaisuuden rajaa.
Ja saapuu oikea yö ei ole edes näyttelijöiden elokuva. Martti Suosalon näytteleminen on kliseistä. Jarkko Niemi ei pääse oikein koskaan sinuksi Sakarin kanssa. Jemina Sillanpää sentään tavoittaa jollakin tavalla paholaismaisen naisen luonteen ja toiminnan piirteet. Elokuvasta puuttuvat koukut, jotka vaikuttaisivat katsojan tunnetasoon ja kiinnostukseen.

Heinäkuinen kommentti 

Kesäkauden kiinnostavimman elokuva-aiheisen haastattelun julkaisi Suomen Kuvalehti. Nuoren polven kriitikko ja toimittaja Lauri Lehtinen oli tavannut elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin. Halpis-elokuvien tekijän ja oman tiensä kulkijan. Hänen elokuvistaan muistetaan 1970-luvun lopulta aina näihin päiviin ainakin Pyhä perhe, Regina ja miehet, Kello, Huhtikuu on kuukausista julmin, Kuningas lähtee Ranskaan, Muuttolinnun aika, Joensuun Elli ja aivan tuore Saunavieraat. Mänttäri oikaisee haastattelussa myös Sodankylän elokuvajuhlien perustamiseen liittyvän myytin. Hän sen keksi perustaa ollessaan puhumassa elokuvataiteesta Juvalla.
Anssi Mänttäri on aina joutunut tappelemaan elokuviensa rahoituksesta. Viime vuosina elokuvasäätiön suhtautuminen on ollut kylmä. Lainaan tähän Suomen Kuvalehden jutusta yhden kappaleen: " Joensuun Elli sai lopulta tv-elokuvalle tarkoitettua tukea. Sen jälkeen kaikki Mänttärin säätiölle lähettämät tuotantotukihakemukset on jätetty odottamaan tai torjuttu." Mänttäri paljastaa: "Sieltä tulee lappu, että tämä sinun ideasi tai käsikirjoituksesi ei vastaa säätiön tasoa. Aika loukkaava paperi. Joku lakimies on kai keksinyt muotoilun, koska taso on asia, josta ei voi kinata."
Anssi Mänttäri, 70, perää haastattelussa yhteiskunnalta isompaa panostusta elokuvien jakeluun. "Voisi olla valtion levitysketju tai valtion elokuvateattereita. Teatteriala ei siitä pitäisi, mutta tuskin varsinaisesti kärsisikään. Sinne menisivät nämä riskituotannot." Idea ei ole uusi, tosin 1970-luvulla maahamme vaadittiin kunnallisia elokuvateattereita.
Anssi Mänttäri arvostelee myös elokuvakoulusta valmistuneita ohjaajia, koska heidät valjastetaan tekemään kaupallisia systeemejä suurimmille tuottajille. "Luulisi, että kun sieltä valmistuu kuitenkin ohjaajia, kuvaajia, leikkaajia, niin tulisi työryhmä, joka rykäisi ainakin kerran. Tekisivät yhden elokuvan, jota on koko opiskeluaika mietitty, vaikka osuuskuntana. Mutta ehkä he haluavat varmistaa hyvän työpaikan heti. Jos tekisivät riskituotannon, niin olisivat merkittyjä."
Lajinsa viimeisiin kuuluva Anssi Mänttäri aikoo jatkaa elokuvan tekoa vielä vuosia. Hän kuitenkin huomauttaa haastattelussa ironisesti: "Jos rahoitus saadaan kasaan. " Ehkä Anssi on kuvaamassa uutta draamaelokuvaa parhaillaan jossakin kesäisessä maisemassa. Ja ehkä hän pääsee aloittamaan lastenelokuvan ohjaamisen suunnitelmansa mukaan marraskuusssa. Jos vain rahoitus ratkeaa
===============================================================================================
Aivan toisenlaisia tuntemuksia herätti HS-haastattelu heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Sankariksi oli nostettu toimittaja Tuomas Enbuske, joka tuli hakemaan haastattelijaa BMW-citymaasturilla. Sitten mentiin Espooseen, Enbusken omakotitaloon.
Luettuani haastattelun "Oikeistolaisten oppipoika" tunsin ärtymystä, sillä minua oli höynäytetty. Siis Enbusken suhteen. Olen tällä palstalla kehunut aikaisemmin Tuomas Enbusken keskusteluohjelmia, jotka Yle Radio 1 ajoi ulos torstaisin yhdeksän jälkeen. Tuo ohjelma ja muutkin arkiaamujen keskusteluohjelmat ovat loppuneet. Minusta ne olivat todella hyviä ohjelmia, jotka trimmasivat kuuntelijan älynystyröitä. Eikä Enbuske toitottanut omassa ohjelmassa mitään uusliberalismin ja vapaan markkinatalouden juhlasanomaa.
HS-haastattelussa Tuomas Enbuske toitottaa noita asioita - jos ei sitten juttu oli ironiaa tai kesäinen feikki. Lainaan yhden kohdan: "Markkinatalouden pitäisi olla nykyistä vapaampaa. Rajoittamista kaipaa markkinatalouden sijasta valtio, joka puuttuu ihmisten yksityisasioihin. Verot alas! Yksilölle vapautta!"
Eiköhän täällä vallitse aikamoinen vapaus. Saa kirjoitella nettiin melkein mitä sylki suuhun tuo. Saa ammuskella ihmisiä ja surmata lapsia. Ja miten tämän Euroopan kävisi, jos Enbusken hirvityksenä kokemista vasemmistolaisista esimerkiksi valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ei tekisi täysiä päiviä muiden vastuullisten eurooppalaisten politiikokkojen tavoin euro-alueen pelastamiseksi. Ja eikö markkinatalouskin ole nykyisin supervapaata. Pääoma riehuu minkä ehtii ja isot investointipankit tuhoavat Eurooppaa. Onhan se fakta, että supervapauden sijasta tarvitaan poliittisia voimia, jotka edes jollakin tavalla taistelevat ahneuden tuulimyllyjä vastaan ja suitsisivat markkinataloutta.