sunnuntaina, syyskuuta 27, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 16

Ikiru - Tuomittu (Ikiru, Japani 1952), ohjaus: Akira Kurosawa, käsikirjoitus: Shinobu Hashimoto, Hideo Oguni, Kurosawa, musiikki: Fumio Hayasaka, leikkaus: Kurosawa, pääosissa. Takashi Shimura. Tuotanto: Toho/Sjojiro Motoki.



Kaksi muistikuvaa:
1. On sunnuntaiaamu seitsemäs syyskuuta vuonna 1998. Olen pyöräillyt kuten yleensä tekemään maanantaikolumnia Helsingin Sanomiin. Ollaan vielä Ludviginkadulla. Lehden antama kännykkä soi. Henkilöuutisten toimittaja on kuunnellut radiota: "Akira Kurosawa on kuollut, voisitko mennä tekemään nekrologin." Vastaan lyhyesti, että lukitsen parhaillaan fillariani Luddan pyörätelineeseen. Menen heti toimitukseen ja ryhdyn laatimaan nekroa.
2. Joskus 1962 sain kortin kirjallisuuteen perehtyneeltä henkilöltä Venetsian edustan pienestä merellisestä kylästä. Kortin lähettäjä, joka kävi usein elokuvakerhomme näytännöissä, kirjoitti runollisin sanoin: "Istuin yöllä hotellin puistossa, taivas oli pimeä, tuuli heilutti puiden lehtiä. Silloin havaitsin kiikkutelineen. Menin ja kiikuin - aivan kuin se virkamies Kurosawan Ikirussa."
Kortin lähettäjä viittaa japanilaisen Akira Kurosawan elokuvaan. Se oli saanut ensi-iltansa Helsingissä Aito Mäkisen - kukas muukaan - maahantuomana 18.3. 1960. Teatteri oli Helsingin 1952 kesäolympialaisiin avattu kuuluisa Corona, joka sijaitsi Mannerheimintiellä. Ei kulunut kovin kauan, kun Ikiru - tuomittu oli elokuvakerhojen saatavilla. Näimme sen Kajaanissa. Siksi arvostan yli kaiken tätä Akira Kurosawan modernia elokuvaa, vaikka hienoja ovat Rashomon- paholaisen temppeli ja Seitsemän samuraita 1950-luvulta, Yojimbo - onnensoturi 1970-luvulta ja äärimmäisen humaani aikalaiskuvaus Köyhän pikajuna eli Dodeska-Den (1965), jonka Freddy Kamras toi syksyllä 1979 Ratakadun Rigoletto-teatteriinsa.
==============================================================================
Akira Kurosawa syntyi 23.3. 1910 Tokiossa. Hän toimi 1930-luvulla kuuluisassa Photo Chemical Laboratoriesissä, josta kehittyi myöhemmin Japanin suurin filmiyhtiö Toho. Kurosawa sai apulaisohjaajan töitä. Hän kirjoitti käsikirjoituksia. Kurosawan ensimmäinen ohjaustyö Sanshiro Sugata valmistui vuonna 1943. Kahdeksan vuotta myöhemmin japanilaiset veivät Venetsian legendaarisille filmijuhlille Kurosawan historiallisen elokuvan Rashomon - paholaisen portti. Se voitti pääpalkinnon. Uusi elokuvamaa oli esitelty länsimaisille katsojille. Kurosawan jokainen tuleva ohjaustyö saisi valtavan ennakkokohun.
Ikiru - Tuomittu valmistui samana vuonna kuin Yhdysvaltain miehitys päättyi. Muistamme hyvin joulukuun 1941, kun Japani oli iskenyt yllättäen Yhdydvaltain tukikohtaan Pearl Harborissa, Tyynellä merellä. Se isku herätti uinuvaksi jättiläiseksi sanotun USA:n, ja kuten tiedetään - kosto oli julma: Amerikkalaiset pudottivat atomipommit 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin. Japani miehitettiin. Vasta myöhemmin paljastui, että atomipommit olivat tehneet uskomatonta tuhoa. Tuohon Hiroshiman "kuoleman hetkiin" palaa ranskalaisen uuden elokuvan ohjaaja Alain Resnais vuonna 1959 rakkauselokuvassaan Hiroshima, rakastettuni.
Ikirun julkistamisen aikaan Japani otti ensimmäisiä askeliaan länsimaistumisen tiellä. Japanin uudenaikaistumista ja demokratisoitumista on kuvannut hienosti toinen japanilainen mestariohjaaja Yasujiro Ozu Tokio Storyssaan (1953), joka välittää osuvia huomioita Itä-Aasian rannikolla sijaitsevan valtion amerikkalaistumisesta. Akira Kurosawa ei käsittellyt Ikirussaan samoja asioita ja kehitystrendejä kuin Ozu, vaan hän on pyrkinyt luomaan modernin kaupunkilaisen yleispätevän sairaskertomuksen. Kerrontateknisesti Kurosawa käyttää sekä etuutumia että takautumia.
Ikirun säntillinen virkamies Kanji Watanabe on oikea byrokratian peruspalvelija. Hän on lyönyt neljännesvuosisadan ajan leimoja tärkeisiin papereihin. Watanabe on nimetty virastossa hiljaiseksi puurtajaksi, sanattomaksi valtion palvelijaksi, elämälle vieraaksi muumioksi.
=============================================================================
Akira Kurosawan elokuvassa tieto kuolemansairaudesta aiheuttaa muutoksen: Watanabe alkaa juhlia, kerää vihdoinkin niitä kokemuksia, joita on vältellyt pienen ikänsä. Naisenkin vartalo alkaa kiihottaa miestä, mutta lopulta hän palaa ikään kuin lähtöruutuun. Kurosawa paljastaa, että Watanabe ei ole ollut vain pelkkä kumileimasin, vaan hän on kamppaillut lasten leikkikentän puolesta.
Kuolemisesta on tehty monta harrasta ja humanistista elokuvaa. Kuolema on "pääosassa" Ingmar Bergmain Seitsemässä sinetissä (1957) ja Kuiskauksissa ja huudoissa (1973). Ja muistettakoon, että Michelangelo Antonionin Yössä (1960) kuoleva ystävä (Bernard Wicki) on avioparin (Jeanne Moreau ja Marcello Mastroianni) yksinäisyyden tien avajaana.
Samaa yksinäisyyden alakuloista poesiaa loihti valkokankaalle Akira Kurosawa virkamies Watanaben tarinassa. Watanaben roolin unohtumaton tulkki on Takashi Shimura, joka näytteli niin ohjaajan esikoisteoksessa Sanshiro Sugatassa kuin lukuisissa muissa Kurosawan elokuvissa - muun muassa Juopunut enkeli (1948), Hiljainen kaksintaistelu (1949), Nora inu/Olkikoira (1949), Rashomon, Idiootti (1951) ja Seitsemän samuraita (1954). Viimeksi mainittu on monien, monien mielestä ylittämätön Kurosawa-elokuva.
=========================================================================
Se kiikkulauta, johon kortin lähettäjä viittasi 47 vuotta sitten? Hän muisti sen Kurosawan Ikirusta, mutta hän kiikkui laudalla Adrianmeren lämpimässä kesäisessä yössä. Hän ei saavuttanut aivan samaa tilaa kuin elokuvan nuhteeton ja säntillinen Watanabe, joka kiikkui lumihiutaleiden putoillessa mahaan. Tuo kohtaus on muuan elokuvahistorian vaikuttavimpia - ja sen kuten kortin lähettäjän muiston olen säilyttänyt mielessäni. Taivaasta putoilevat lumihiutaleet merkitsivät kuoleman läheisyyttä, mutta samalla toivoa, että on vihdoinkin vapaa. Käsitin vasta vuosia myöhemmin, että kortin laajasti sivistynyt lähettäjä sairasti syöpää kuten Ikirun - Tuomitun virkamies Kanji Watanabe.

perjantaina, syyskuuta 25, 2009

Kiperä kuulustelu sodan aikana * * *




Jörn Donner (s. 1933) on palannut elokuvaohjaajaksi. Kriitikko, kirjailija, tuottaja ja ohjaaja Donner tunnetaan Suomessa yhteiskunnallisena keskustelijana ja poliitikkonakin, samoin takavuosina hätkähdyttäjänä.
Donnerin merkitys suomalaisen elokuvakulttuurin edistäjänä oli merkittävä 1950-luvulla. Hän oli perustamassa elokuva-arkistoa. Hän oli näkyvä vasemmistolainen lehtimies, mutta harva muistaa, että Donner työskenteli 1960-luvun alussa elokuvakriitikkona tukholmalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä. Tämä tehtävä kasvatti Donnerista elokuvaohjaajan. Ja vieläkin Donnerin ruotsalaiset elokuvat Syyskuinen sunnuntai (1963), Rakastaa (1964) ja Poikkiparru ovat parasta, mitä monitoimimies on luonut. Niin, tietenkin pitää huomioida ystävyys Ingmar Bergmanin kanssa, joka huipentui Oscar-patsaan hakuun tuottajan ominaisuudessa vuonna 1983 Fannysta ja Alexanderista.
Jörn Donner on kirjoitustöiden ohella tuottanut viime vuosina elokuvia. Jostain syystä hän on palkannut ohjaajaksi Lauri Törhösen, joka millä mittapuulla tahansa on Suomen heikoimpia filmiohjaajia. Nyt Donner on halunnut itse varmistaa tuottamansa elokuvan lopputuloksen. Kuulustelu on Jörn Donnerin paluu ohjaajaksi sitten 1980-luvun löysän Dirty Storyn. Tai ollaanpa tarkkoja: Joitakin vuosia sitten Jörn ohjasi kauniin, melankolisen dokumenttielokuvan isänsä Kain jäljiltä Siperiasta.
===========================================================================
Kuulustelu muistuttaa rakenteellisesti Jörn Donnerin parasta elokuvaa Poikkiparrua (1967), joka tapahtuu suurelta osalta ravintolan pöydän ympärillä. Poikkiparrussa Harriet Andersson esittää eläytyvästi pakolaista ja muukalaista Noomia, jolla on vaikeuksia luoda kontakteja Ruotsissa. Donnerin kamarielokuvan ohjaus oli tiivistä.
Kuulustelu on pienimuotoinen, jopa askeettinen "taskuelokuva". Se perustuu tositapahtumiin. Suojelupoliisimme historian vuosilta 1949-2009 kirjoittaneen Matti Simolan uunituoreessa kirjassa "Ratakatu 12" kerrotaan lyhyesti Kerttu Nuortevasta, jonka isä Santeri oli Neuvosto-Karjalan entinen presidentti. Kerttu oli saanut itänaapurissa Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin (NKVD) vakoilukoulutuksen.
Desantti Kerttu Nuorteva pudotettiin vuoden 1942 helmikuussa Suomeen. Hän toimi Suomessa tekaistulla nimellä aina syyskuuhun, jolloin hänet otettiin kiinni. Valpon kuulusteluissa Kerttu kertoi, että hänen piti ottaa yhteyttä muun muassa kirjailija Hella Wuolijokeen. Samalla Kerttu sai tehtävän raportoida tietoja Neuvostoliittoon.
Jörn Donnerin elokuva on Kerttu Nuortevan kuulustelun rekonstruointia. Minna Haapkylä esittää Kerttu Nuortevaa, jonka olemuksen kuvaaja Pirjo Honkasalo on tallentanut rajatusti filmille. Keskittyminen Nuortevan kuulusteluun, jota kolme suojeluspoliisin miestä vetivät, on Jörn Donnerin elokuvan suuri ansio. Samalla elokuva antaa hyvän käsityksen siitä sinisilmäisestä Stalin-ihailusta, johon Nuortevankin tapaiset suomalaiset kommunistit syyllistyivät. Donner näyttää pala palalta, hetki hetkeltä Nuortevan vastarinnan murtumisen. Äkkiä hän tajuaa, minkä tappokoneiston Stalin loi kansalaisiaan vastaan.
==========================================================================
Kuulustelua voisi pitää vanhan polven elokuvamiehen vastauksena nuorelle suomalaiselle nykyelokuvalle. Jossakin haastattelussa Jörn Donner on hiukan epäoikeudenmukaisesti syyttänyt nuoria suomalaisohjaajia muun muassa kameralla kikkailusta. Aivan kuin syytöksiensä tueksi hän itse on ohjannut elokuvan, jossa ei ole mitään liian suurta tai mahtavaa. Syytöksilta putoaa pohja, jos ajatellaan Jukka-Pekka Valkeapään hallittua Muukalaista tai Zaida Begrothin tuoretta Skavabölen poikia. Kyllä se kaikessa rankkuudessaan on nuoren ohjaajan ilmaisullisesti kypsä työnäyte, jonka rinnalla Donnerin elokuva kalpenee - mutta ei suinkaan kokonaan.
Jörn Donnerin ohjaustyöllä on arvonsa. Kuulustelu on kiinnostava asiaelokuva lähihistoriamme eräästä kipupisteestä, mutta eikö niukka kuvakieli toimisi paremmin pienessä tv-ruudussa.

Ajankohtainen kommentti

Kirjoitin viimeksi Ylen vetäneen rahoituskeskusteluun suurten urheilutapahtumien televisioinnin ja välittämisen. Ylen johdon mukaan niihin ei kohta ole varaa ilman erikoisjärjestelyjä. Ylen säästölinja pakottaisi yhtiön etsimään uusia maksajia. Jos näin kävisi, suuri osa suomalaisista kokisi varmasti tulleensa petetyksi. Niin suosittua on urheilun televisiointi Ylen kanavilla.
Tämän todistaa vaikkapa Finnpanelin elokuun 2009 katsojatilasto. Kymmenen katsotuimman ohjelman lista näytti TV2:n (Ylen urheilun pääkanava) puolelta tältä: Yleisurheilun MM su 23.8.2009 16:58 1 242 000, Yleisurheilun Ruotsi - Suomi la 29.8.2009 19:10 690 000 , Tv-uutiset pe 21.8.2009 18:50 621 000, Kakkosen kesäsää la 29.8.2009 19:05 597 000, Alueellinen uutislähetys pe 21.8.2009 18:53 563 000, Urheiluruutu la 29.8.2009 19:00 561 000. Yleisurheilun Kalevan kisat su 2.8.2009 16:00 506 000, Tv-uutiset, sää ja urheilu la 22.8.2009 22:12 495 000, Ajankohtainen Kakkonen ti 11.8.2009 21:00 463 000, Kesäillan valssi pe 14.8.2009 21:00 417 000, Tv-uutiset pe 28.8.2009 21:50 367 000, Mansikkapaikka to 27.8.2009 21:00 359 000, Jalkapallon Naisten EM su 23.8.2009 19:38 340 000.
Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista Nelosen maksuttoman Urheilukanavan puolelle. Se on välittänyt muutaman vuoden ajan Veikkausliigan jalkapallo-otteluja. Matti Even studioisännnyys ja Tuomas Virkkusen selostus ovat toimineet loistavasti. Hyviä pelejäkin on nähty, mutta keskimääräinen tv-katsojamäärä on ollut 40 000. Se on hyvin alhainen luku Ylen välittämien urheilutapahtumien rinnalla. Saa nähdä sitten ensi vuonna, kun Veikkausliiga teki pitkän sopimuksen uuden maksullisen Urhotv- yhtiön kanssa.

sunnuntaina, syyskuuta 20, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 15

Vaitelias mies (The Quiet Man, USA 1952) ohjaus: John Ford, käsikirjoitus: Frank S. Nugent - Maurice Walshin 1933 ilmestyneestä novellista, kuvaus: Winston C. Hoch, musiikki: Victor Young, pääosissa: John Wayne (Sean Thornton), Maureen O´Hara (Mary Kate Danaher), Barry Fitzgerald (Michaeleen Og Flynn), Ward Bond (Isä Lonergan), Victor McLaglen (Red Will Danaher). Tuotanto: Argosy Pictures/Republic Pictures.



Suuren John Fordin tuotannosta voisi valita lähes loputtomiin mestariteoksia - westerneistä vaikkapa ratsuväkitrilogian ehdoton huippu Keltainen nauha 1940-luvun lopulta, Etsijät (1954) ja Mies joka ampui Liberty Valancen (1962) tai ei-westerneistä tietenkin toisen maailman sodan kynnyksellä valmistuneen John Steinbeck -elokuvan Vihan hedelmät, joka näyttää kouraisevimmin kuin monet 1930-luvun dokumenttifilmit laman koko kuvan ja amerikkalaisen ihmisen leppymättömän unelman etsimisen.
Valitsen kuitenkin Vaiteliaan miehen, kahdesta syystä. Se on Irlanti-elokuva, John Fordin paluu kotimaahan, vihreiden niittyjen ja solisevien purojen maailmaan. Näin tämän elokuvan tekemisen synnyttäneestä myytistä hienon kokoillan dokumenttielokuvan Innisfreen 1980-luvun lopulla tv-alan kriittisillä Input-festivaaleilla Tukholmassa. Toinen syy on äitini Daisyn (1917-2007) muiston kunnioittaminen: Kajaanin filmikerholaiset kysyivät joskus 1960-luvun alussa häneltä, lyseon kuvaamataidon lehtorilta, mikä on opettajan mielestä kaikkien aikojen paras elokuva. Hän vastasi empimättä: "Vaitelias mies on listalla ykkönen". Olen ajatellut jälkeen päin, että hän piti elokuvan raisusta komediallisesta otteesta ja punapää Maureen O´Haran itsepäisestä irlantilaisuudesta.
=================================================================================================
John Ford suunnitteli Vaiteliaan miehen filmaamista parinkymmenen vuoden ajan, heti kun hän oli lukenut Walshin mehukkaan irlantilaisnovellin. Ford piti sen kuvaamista kansalaisvelvollisuutenaan. John oli syntynyt 1.2. 1895 irlantilaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hänen nimensä oli hyvin irlantilaisesti Sean Aloysius O´Feeney. Sean kasvoi Portlandissa, jossa hänen isänsä omisti saluunan. Sean lähti 1913 ison veljensä perässä Hollywoodiin. Sean suoritti studiolla kaikenlaisia pikkutehtäviä kunnes sai esiintyä Ku Klux Klan -ratsastajana elokuvaohjauksen isän David W. Griffithin Kansakunnan synnyssä (1915).
Ohjaajan ura aukesi 1917, ja nimi muuttui 1923 John Fordiksi. Todellinen läpimurto tapahtui 1924 Iron Horsessa, joka kuvasi Amerikan rautateiden rakentajien vaiherikasta elämää, mutta vasta Juudas-tutkielma Ilmiantaja (1935) ja western Hyökkäys erämaassa (1939) vakiinnuttivat John Fordin maineen. Hänestä tuli nopeasti muuan Hollywoodin itsenäisistä ohjaajamestareista, jonka nimi takasi tuotantorahat ja kassatulot - ei tosin aina. Toisen maailmansodan jälkeisen Hollywood-elokuvan tekijöistä Ford oli kuuluisin Alfred Hitchcockin ohella. John Fordin ura jatkui aina 1960-luvun puoliväliin, jolloin valmistui hieno Seitsemän naista. Ford voitti lukuisia Oscareita - muun muassa Vaiteliaasta miehestä. Hän kuoli syöpään vuonna 1973. Suulas, ärhäkkä ja jopa puheissaan ronski John Ford oli 78-vuotias.
==============================================================================
Vaitelias mies kertoo miehisestä, hiukan salaperäisen taustan omaavasta Sean Thorntonista. Mies palaa kotiseudulleen Irlantiin. Sean on nyrkkeillyt menestyksellisesti, mutta muuan ikävä kehäkuolema on päättänyt hänen uransa. Nyt Sean aikoo viljellä maata Inisfreessä. Hän ihastuu tuliseen Mary Kateen, mutta suhde ei ole helppo, koska kaksi itsepäistä ja itsenäistä ihmistä joutuu tuimaan sukupuolten sotaan. Jopa häävuoteelle käy kalpaten heidän kesyttäessään toisiaan.
Usein on todettu, että Vaitelias mies on John Fordin ainoa todellinen rakkauselokuva. Ja kuten Fordista kirjan tehnyt Lindsay Andersson on huomauttanut, se on todellinen tarinankertojan elokuva. Ford-tuntijat ovat puhuneet myös panteistisesta elokuvasta, jossa aistillisuus lepää enemmän maiseman helmassa kuin Seanin ja Mary Katen sängyssä. Puritaaninen Ford ei antanut koskaan erotiikan tihkua avoimesti elokuviensa kohtauksista, mutta Vaiteliaan miehen aistillisuus onkin epäsuoraa. Oliko syynä sittenkin ohjaajan oivallus, joka syntyi vasta elokuvan filmauksen keskivaiheilla: Nyt tehdään aikuista rakkauselokuvaa. Filmauksen alussa Ford uskoi ohjaavansa Irlanti-komediaa, jossa farssi ja tragikomiikka vuorottelevat.
===========================================================================
Vaitelias mies olisi saattanut jäädä filmaamatta, sillä John Ford ei tahtonut saada Republicin tuottajia millään lämpenemään projektilleen. Hänen täytyi viedä yhtiön pomo Eurooppaan, jotta ymmärrettäisiin elokuvan ainutlaatuisuus: Se täytyy kuvata Irlannissa ja kuvaaja Winton C. Hochin täytyy saada hyödyntää Technicolor-värejä. Onneksi Republic-pomo ymmärsi Irlannin maisemien lumon ja näytti lopulta vihreää valoa. John Ford sai palata vanhempiensa kotimaan kadonneeseen aikaan, myyttiseen paikkaan nimeltä Innisfree, jota todellisuudessa ei ollut olemassa.
Todellisuudessa John Ford kuvasi hauskan, rennon ja vapautuneen Vaiteliaan miehen 1950 Galwayn piirikunnassa - eli samana vuonna kun Rajarosvon voittaja (Wagon Master )ja Rio Grande ilmestyivät teattereihin. Paikkakunnalla vierailee kesäisin Vaitealiaan miehen ystäviä ympäri maailmaa - kuten näkemästäni Input-festivaalin dokumentista saattoi huomata.

perjantaina, syyskuuta 18, 2009

Erokommelluksia haarautuvan rakkauden talossa * * *




Petri Karran esikoisromaani "Haarautuvan rakkauden talo" (2008) oli hauska, hiukan alakuloiseksikin vetävä lukukokemus. Karra kertoo näppärin sanakääntein ja runsaalla materiaalilla kuormitetusti hyvintoimeentulevasta pariskunnasta, joka päättää erota, mutta jää asumaan samaan omakotitaloon. Nyt pyritään jakamaan kaikki tasan molempien puolisoiden kesken. Sitten yritetään välttää uusien ihmisten tuomista taloon, mutta eihän se onnistu pitkän päälle. Kun pitää kiusata, niin kiusataan kunnolla rakastajilla ja rakastajattarilla.
Mika Kaurismäki on ohjannut romaanista elokuvakomedian. Karran romaanin lukeneesta Haarautuvan rakkauden talo vaikuttaa alussa liian tutulta. Mennäänkö tässä vain romaanin ehdoilla? Eikö ole löydetty uusia näkökulmia ja painotuksia. Eikö ole haluttu lähteä rikkomaan romaanin rakennetta ja jopa uudistamaan sisältöä?
Ei, ei todellakaan. Se ei ole ihme, sillä romaanifilmatisoinneissa voi aina olla uskollinen alkuperäiselle teokselle. Tai tehdä temppu kuten Howard Hawks 1940-luvun Kirjavassa satamassa. Elokuvan alkuperäinen nimi To Have and Have Not taisi olla ainoa viite Ernest Hemingwayn romaaniin.
==============================================================================
Haarautuvan rakkauden taloon pääsee mukaan puolivälin jälkeen. Sittenkin alkaa jännittää, miten perheterapeutti Juhani Helin, 35 (Hannu-Pekka Björkman) ja yritysvalmentaja Tuula Helin, 34, (Elina Knihtilä) tulevat järjestämään eronsa, miten lukuisat sivuhenkilöt on saatu upotettua kokonaisuuteen. Heitä ovat muun muassa seksiklubia pitävä velipuoli (Antti Reini), kaidalle tielle palannut isä (Kari Väänänen) ja Virosta käsin toimiva rikollinen äiti (Kati Outinen). Kyllä kaikki sivuhenkilöt ja osaset loksahtavat hyvin pääkuvioon. Hauskuutta lisää Juhanin ja Tuulan säntillinen naapuri (Kari Heiskanen), joka kyttää ja kurkkii erokommellusta minkä ehtii.
Haarautuvan rakkauden talo on hallittu elokuvakomedia, tosin hiukan sovinnainen, varman päälle ohjattu. Sen suurin arvo löytyy onnistuneesta roolituksesta ja näyttelijäohjauksesta. Knihtilä ja Björkman ovat mahtavia pääosissa. Antti Reini ja perheterapeutin kaveria esittävä Tommi Eronen näyttävät nauttivan läsnäolostaan. Todellisen täysosuman tekee Kati Outinen Yrsana, joka matkustaa Helsinkiin etsimään kadonneita rahoja. Onpa Kaurismäki löytänyt Juhanin valerakastajattaren rooliin raikkaan uuden tulokkaan Anna Easteden. Eikä Irina Björklundin viiniä litkittävässä Tuulan ystävättäressä ole mitään vikaa.

Ajankohtainen kommentti

Ennen kuin Ylen rahoituspohjan varmistamisesta eli pakollisen 175 euron mediamaksun käyttöönotosta on edes tehty päätöstä, yhtiössä on alettu suunnitella supistuksia. Ylen mahdollinen säästölinja karsisi ennen kaikkea henkilöstömenoja ja ulkopuolista ohjelmatuotantoa. Ylen johto vaatii Mika Lintilän työryhmän esittämän mediamaksun toteuttamista. Vain se takaisi Ylen tulevaisuuden. Muuten jouduttaisiin vähentämään 300 henkilövuotta ja supistamaan ulkopuolisia ohjelmaostoja kolmanneksella.
Ylen toimitusohtaja Mikael Jungner on todennut lehtitietojen mukaan, että suunniteltu 175 euron mediamaksukaan ei tule riittämään, vaan siihen tarvitaan vuosittainen indeksikorotus. Tämä kaikki alkaa vaikuttaa uhkaamiselta, etenkin kun Ylen toimistusjohtaja on ilmoittanut, että säästölinjan johdosta urheilun suurkisojen televisiointia joudutaan supistamaan. Esimerkiksi vuoden 2005 Helsingin Yleisurheilun MM-kisojen kerrotaan maksaneen Ylelle 10 miljoonaa euroa. Nyt on julkisuuteen tullut tietoja, että Ylessä alettaisiin supistaa myös kotimaiseen elokuvatuotantoon sijoitettuja varoja.
=============================================================================
Tosiasiallisesti Ylen tv-kanavat ovat kasvattaneet suosiota viime vuosina urheilun välittämisellä. Suomalaiset haluavat katsoa maksuttomasti yleisurheilua, hiihtoa ja mäkihyppyä. Ja tietenkin kaikki mahdolliset olympialaiset ja jääkiekon MM-kisat. On selvää, että Ylen ohjelmatarjonnan kiinnostavuus vähentyisi huomattavasti, jos julkisen palvelun yhtiö ei voisi enää jatkossa tarjota kansalaisille näitä suurkisoja.
Täytyykin kysyä, mitä Yle tarjoaa jatkossa tv-katsojilta nykyisin saatavilla lupamaksuilla ja mahdollisella tulevalla pakollisella mediamaksulla? Viime kesä oli Ylen tv-kanavilla vahvasti uusintapainotteinen. Uutis,- ajankohtais,-urheilu- ja kulttuuriohjelmia lukuun ottamatta kaikki muu tarjonta on Ylen tv-kanavilla lähes pelkästään ulkopuolisten audiovisuaalisen alan tuotantoyhtiöiden tekemiä. Jos Ylellä on nykyisin 3 300 vakituista työntekijää, joista kuulemma 83 % osallistuu suoraan ohjelmien tekoon (HS. 11.9.), niin missä se näkyy? Tietenkin Ylen radiokanavilla ja varmasti myös kasvavassa määrin nettipalveluissa. Kannattaa muistaa, että Ylen tv-tarjonnan nykyinen kulttuurijalka Yle Teema lähettää suurelta osalta ulkomaista ohjelmaa. Teeman sinänsä merkittävä elokuvaohjelmisto on ollut suurelta osalta uusintoja ja uusintojen uusintoja.
Olisiko siis tehtävä reilu ratkaisu: Eikö olisi järkevintä siirtää Ylen rahoitus jatkossa valtion budjettiin. Ei Yle voi saada niin vain veronkanto-oikeutta. Sitähän pakollinen mediamaksu olisi käytännössä.

sunnuntaina, syyskuuta 13, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 14

Varastettu kuolema (Suomi 1938), ohjaus: Nyrki Tapiovaara, käsikirjoitus: Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari - Runar Schildtin novellista Köttkvarnen (1919, suomennettu 1922 nimellä Lihamylly), kuvaus Olavi Gunnari, Erik Blomberg, musiikki: George de Godzinsky, lavastus: Kille Oksanen, Tapio Tapiovaara, pääosissa: Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman), Santeri Karilo (Jonni Claesson), Annie Mörk (matami Johansson), tuotanto: Erik Blomberg.



Pyrin katsomaan kouluaikoina kaikki uudet kotimaiset elokuvat. Vaikka Jörn Donner oli kirjoittanut 1960 Elokuvan vuosikirja Studioon tulikivenkatkuisen arvion elokuvamme tilasta. Donnerin mukaan elokuvassamme oli menossa vuosi nolla. Muistan hetken, kun kävelin Kajaanin Pohjolankadulla ja muuan elokuvakerhomme Kate-Kinon aktiivi tuli vastaan ja kysyi uteliaana, minne olin menossa. Sanoin meneväni katsomaan Kino Kainuuseen Aarne Tarkaksen uutta elokuvaa Hän varasti elämän. Aktiivin katseessa eli päivittelevä sääli. Ei kukaan kotimaista halunnut katsoa. Sitä pidettiin moukkamaisena, sivistymättömänä. Myöhemmin tajusin, että kriitikon toimessa kouluajan kotimaisen elokuvan säännöllisellä seuraamisella oli suuri hyöty.
Elokuvakerhomme tapauksia oli Nyrki Tapiovaaran Varastetun kuoleman esitys. Tiesimme Tapiovaaraa pidetyn 1930-luvun suomalaisen elokuvan suurimpana lupauksena, joka ei ehtinyt luoda kovin pitkää uraa. Tapiovaara kuoli 29.2.1940 Tohmajärvellä. Hän suoritti asepalvelusta talvisodan aikana.
Olen valinnut Tapiovaaran elokuvista sarjaani Varastetun kuoleman kahdesta syystä: Siinä on se kuuluisa pakojuoksu halki pihan valkoisten pyykkien ja kuvallisesti uskomattoman komea loppujakso, jossa kuljetaan kohti valoa ja vapautta, aavaa merta. Toinen syy on uskollisuus: Kun Helsingin Sanomissa kysyttiin elokuvan 100-vuotisvuonna parasta kotimaista elokuvaa useilta elokuva-aktiiveilta, niin vastaukseni oli empimättä Varastettu kuolema.
Nyrki Tapiovaara oli minusta taiteellisen suomalaisen elokuvan pioneeri, mannermainen kyky. Tuskin häntä on ylistetty myöhemmin, vaikka annan arvoa Hannu Lemisen, Valentin Vaalan, Erik Blombergin, Edvin Laineen, Matti Kassilan, Mikko Niskasen, Risto Jarvan ja joidenkin nykyohjaajienkin työnäytteille. Tapiovaara oli filmisivistyneenä ohjaajalahjakkuutena meillä ainutlaatuinen tapaus. Tapiovaaran ohjaamat elokuvat Juha, Varastettu kuolema ja Miehen tie jäävät pohjoismaisen elokuvan historiaan.
================================================================================
Nyrki Tapiovaara (s.1911) oli aloittanut lakitieteen opinnot, mutta ne keskeytyivät. Hän toimi ensin teatterikriitikkona ja sai ohjata 1934-35 Työväen näyttämöllä. Hän kuului niin sanotun Tulenkantajien ryhmään. Tapiovaaran elokuvainnostus puhkesi kukkaan 1934 perustetussa helsinkiläisessä elokuvakerho Studiossa (kerho herätettiin henkiin 1950-luvulla, sen julkaisutoimintaan kuului oloissamme ylittämätön Elokuvan vuosikirja Studio, jonka julkaiseminen loppui 1960-luvun alussa).
Tapiovaara tutustui kerhossa muun muassa tulevaan arkkitehtilegendaan Alvar Aaltoon ja kirjailija Juhani Ahon poikaan Heikkiin. Tapiovaara sai ohjata 1937 esikoiselokuvanaan Juhani Ahon Juhan. Romaanin filmaaminen oli Heikki Ahon suuri unelma. Heikki oli puolestaan vakiinnuttamassa asemaansa merkittävien lyhytfilmien tekijänä velipuolensa Björn Soldanin kanssa.
Juhasta tuli voimakas romaanifilmatisointi. Se ei ollut suomalaiselle elokuvalle tyypillinen kuvitettu klassikkofilmatisointi, vaan Tapiovaara osoitti heti kuvallisen voimansa. Ahon romaanin lukeneet saattoivat ihmetellä, miksi Tapiovaara on supistanut dialogin minimiin etenkin elokuvan alkupuolella.
Juha hellii jokaisella kuvallaan suomalaista luontoa, mutta Karjalan maisemat eivät ole henkilösuhteiden taustaa, vaan elimellinen osa koskilla hurjaankin tempoon kiihtyvää tarinaa. Tapiovaara-tutkijat ovatkin todenneet, että Juhan, Marjan ja Shemeikan traaginen kolmiodraama sisältää ihmisen tunteiden ja mielialojen jatkuvassa vuorovaikutuksessa olevan sykkeen.
===========================================================================
Varastettua kuolemaa on aina pidetty Nyrki Tapiovaaran hyppäyksenä elokuva-avantgardismin maailmaan. Runar Schildtin novellin tapahtumat on siirretty vuodesta 1918 vuoteen 1905. Kysymys on aktivistien ja venäläisten santarmien välienselvittelystä. Tuulikki Paanasen herkästi ilmentämä Manja on urkkija, joka rakastuu aktivisti Robertiin.
Nyrki Tapiovaaran elokuva on huikea kuvakertomus Suomen vaaran vuodesta, maanalaisesta toiminnasta ja asekaupan vaaroista. Kieltämättä elokuvan käsikirjoitus oli jäänyt hieman epäselväksi, sillä tekijät ovat pyrkineet muuttamaan alkuperäisen novellin hengen ja asetelmat. Mutta elokuvaa katsoessaan ihaileekin elävää kuvakieltä ja romanttisia paisutuksia - eikä ole väärin toistaa, että Varastettu kuolema on kansainvälinen kotimainen elokuva, joka kunnioittaa elokuvataiteen perinteitä ja kokelumieltä.
Varastetun kuoleman tärkeä kanssatekijä oli kuvaaja Erik Blomberg, joka ohjasi 1950-luvulla muutaman hienon elokuvan (Valkoinen peura, Kun on tunteet, Kihlaus). Varastetussa kuolemassa Blomberg toimi kuvaajana Olavi Gunnarin kanssa. Blomberg kuvasi yksin Tapiovaaran testamentiksi jääneen Miehen tien, joka perustuu juuri kirjallisuuden Nobelin voittaneen F.E. Sillanpään romaaniin. Blomberg, näyttelijä Mirjami Kuosmanen ja uusintakuvausten henkilöohjaaja Hugo Hytönen saattoivat keskeneräisen elokuvan loppuun.
=================================================================================
Erik Blomberg on kertonut työskentelystään vasemmistointellektuelli Tapiovaaralle muun muassa seuraavaa: "Oli suuri riemu kuvaajalle, kun kerrankin pääsee kuvaamaan niin kuin itse lystää ja tuntee että hyvää tulee. Ei ollut mitään kiirettä, saatoimme rauhassa työskennellä. Niin, se oli nuoruuden kevättä. Olimme hyvin innostuneita koko joukko siitä touhusta. Se oli mitä suurinta juhlaa..." ( Sakari Toiviainen: Erik Blomberg, Suomen elokuva-arkiston julkaisu 1983).

perjantaina, syyskuuta 11, 2009


Järkyttävä elokuva perheen alamäestä * * * * *



Heti on sanottava, että viikko sitten ensi-iltateattereihin tullut Skavabölen pojat on loistava ohjaustyö. Se on nuoren polven ohjaajan Zaida Bergrothin (s.1977) esikoispitkä. Bergroth on ohjannut aikaisemmin muutaman lyhytelokuvan, joista Heavy Metallia (2007) kehuttiin. Skavabölen pojat perustuu Q-teatterin 1990-luvun alun menestysnäytelmään. Sen omakohtaisen tekstin kirjoitti näyttelijä-ohjaaja Antti Raivio.
Zaida Bergroth halusi tehdä jo vuosia sitten elokuvaversion vaikuttavasta näytelmästä. Raivio oli sitä mieltä, että aika ei ollut kypsä, ajan piti antaa kulua. Bergroth pääsi aloittaman elokuvan suunnittelun vuonna 2004. Hän oli käsikirjoittajana Jan Forsströmin ja näytelmän isän Raivion ohella. Projektin rahoituksen hankinta vei aikaa ja aiheutti vaivaa. Kun saksalaiset tulivat mukaan ja budjetti saatiin kyllin vankaksi, Zaida Bergroth ja upea työryhmä - kuvaajana Anu Keränen, lavastajana Kaisa Mäkinen, puvustajana Sari Suominen - saattoivat lopulta aloittaa kuvaukset.
=====================================================================================
Skavabölen pojissa Rupert-veli (Lauri Tilkanen) palaa armeijasta kotiin Hyrylään (Skavaböle ruotsiksi). Veli saapuu ränsistyneeseen omakotitaloon, jossa elämä on pysähtynyt. Äitiä (Leea Klemola) ei näy, elinkeinohallituksessa joskus johtotehtävissä työskennellyt isä (Martti Suosalo) on rappiolla. Isä kaipaa Johnnie Walker -viskipulloa.
Talossa vierailee sotatraumaa kantava "Taikuri" (Sulevi Peltola), joka pitää jonkinlaista huolta poikien isästä. Rupertin nuorempi veli Evert (Iiro Panula) ei ole saanut pitävää otetta elämästä, mutta veljesten lapsena vannoma verivala kantaa.
Zaida Bergroth on valinnut kerrontamudoksi takautumat. Poikien lapsuuden kokemukset nähdään Rupertin muistikuvina. He ovat asuneet 1970-luvulla Kauniaisten Helsinginkadun rivitalossa. Alussa onni on vieraillut kodissa ennemmin kuin epätoivo tai suru, mutta vähitellen hyvintoimeen tulevan perheen rakenteet alkavat rakoilla. Äidin mielenterveys pettää, isän syrjähypyt kiusaavat. Isän alkoholismi nostaa päätään, joten avioero kolkuttaa talossa, jossa vierailevat usein sukulaiset (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Eila Roine). Kun muutto Kauniaisista Hyrylään tapahtuu, perheen alamäki ja mielikuvitusleikkejä harrastaneiden poikien rankat kokemukset ovat totta.
============================================================================
Tämä elokuva kiinnostaa meitä sodan lopun tai suuren ikäluokan edustajia, jotka alkoivat perustella perheitä 1960-luvun lopulla ja elivät 1970-luvulla kovan poliittisen tiedostamisen ajan. Zaida Bergrothin työryhmineen luomassa seitkytluvussa on alleviivaamattomalla tavalla kaikki oikein. Isän iltarituaalit, Lasse Virenin kultajuoksu, erilaiset karkit, autot, pop-kappaleet (tärkeänä Rubettesin "Sugar Baby Love") ovat olennaista viite- ja muistomaailmaa, joka loksahtaa toimivasti järkyttävään perhetarinaan. Sen olennaisia nimittäjiä ovat juna ja Koivuhovin pysäkki Kauniaisissa. Lähestyvän junan ääni on Rupertin trauma, joka pamahtaa tajuntaan armeijasta paluun hetkellä.
Skavabölen pojat hätkähdyttänee myös 1970-luvulla syntynyttä ikäluokkaa. Elokuvan uskoisi puhuttelevan kaikkia nykyisiäkin nuoria vanhempia, jotka etsivät kasvatuksen malleja kouluikään tulleille lapsilleen. Rankkojen ja traagisten kohtausten tähden sitä ei tietenkään voi suositella lapsille.
Zaida Bergroth on näyttänyt ensimmäisellä kokoillanelokuvallaan kykynsä moniäänisen ihmissuhdedraaman ja perhekuvauksen tekijänä. Hän on näyttänyt kykynsä tarinan aitona kertojana, joka hallitsee toimivat elokuvalliset keinot. Hän on näyttänyt kykynsä näyttelijäohjaajana, joka on pystynyt karsimaan Martti Suosalonkin maneerit - tosin loppuvaiheen vaikeissa juoppokohtauksissa kontrolli hiukan pettää.
Elokuvan ehdottomat aikuisnäyttelijät ovat Leea Klemola elämänsä roolissaan ja sivuosien mestari Sulevi Peltola. Juuri Peltolan tärkeä rooli piirtää elokuvaan kolmen eri sukupolven kasvot. Veljeksiä lapsina esittävät Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila ovat täysillä mukana kameran edessä. Lauri Tilkanen saa muutamalla repliikillään ja katseellaan purkausta odottavaa sähköä kertoja-Rupertiin.

Ajankohtainen kommentti

Keskustelu ja poliittinen hännänveto Ylen julkisen palvelun tulevaisuudesta jatkuu. Mika Lintilän Yle-työryhmän mietintö ei taida toteutua sellaisenaan. Kansanedustajista koottu Ylen hallintoneuvosto saatetaan korvata Britannian mallisella elimellä, jonka eduskunta nimittäisi. Poliitikkoja tulisi mukaan, mutta myös ja ennen kaikea median edustajia ja journalismin asiantuntijoita. Kilpailuoikeuden tuntijoita halutaan myös valvonta elimeen, ilmeisesti siitä syystä, että kaupalliset mediayhtiöt ovat viime kuukausina väittäneet Ylen vääristävän valtavalla tarjontavolyymillään joukkoviestintäkentän kilpailua.
Kaikki on tietenkin vielä spekulaatiota. Viestintäministeri Suvi Lindén haluaa pysytellä vaiti ennen kuin hallituspuolueiden pomot ottavat asioihin kantaa. Tiettävästi sen pitäisi tapahtua syyskuun lopulla.

lauantaina, syyskuuta 05, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 13

Chicagon yöperhoset (Party Girl, USA 1958) ohjaus: Nicholas Ray, käsikirjoitus: George Wells - Leo Katcherin tarinasta, kuvaus: Robert Bronner, musiikki: Jef Alexander, pääosissa. Robert Taylor (Tommy Farrell), Chyd Charisse (Vicki Gayer), Lee J. Cobb (Rico Angelo), John Ireland (Louie Canetto), tuotanto Joe Pasternak/MGM.


Tietysti aina Nicholas Ray - Nuoren kapinallisen tähden, mutta myös maailman parhaisiin esikoiselokuviin kuuluvan He elävät öisin johdosta. Niin suuri on Rayn asema arvoasteikossani, että annoin nuorimmalle pojalleni nimen hänen mukaansa.
Tuottaja Dore Schary antoi 1947 radiokirjailija, teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Nicholas Raylle (s. 1911) ohjattavaksi Edward Andersonin romaaniin perustuvan aiheen He elävät öisin (They Live by Night). Rayn mustavalkoisesta esikoiselokuvasta tuli 1940-luvun lopun runollinen, epätoivon ja tuskan, hullun nuoren rakkauden laulu. Robert Altman ohjasi samasta aiheesta 25 vuotta myöhemmin realistisemman ja tarkkailevamman elokuvan.
Mestarillisen esikoiselokuvan jälkeen Nicholas Rayn ura kesti Hollywoodissa vain 16 vuotta. Rayn 1950-luku on komea: Pettävällä pohjalla, The Lusty Men, Johnny Guitar, Luotien maa, Nuori kapinallinen, Mustalaiskuningatar, Peilin takana, Jesse James, Katkera voitto, Suolla tuulee ja Chicagon yöperhoset, Kuningasten kuningas.
Nicholas Rayn viimeiseksi elokuvaksi jäi spektaakkelituottaja Samuel Bronstonille ohjattu 55 päivää Pekingissä. Ray teki vielä 1971-73 riippumattoman We can´t Go Home Again. Ja muistettakoon, että saksalainen Wim Wenders kunnioitti Nicholas Rayta ohjaamalla 1980 hienon haastatteluelokuvan Lightning Over Water eli Nick´s Movie.
Siinä sairas Ray tilittää uraansa ja purkaa muistojaan.
==============================================================================
Chicagon yöperhoset sai ensi-iltansa Helsingin Alohassa 21.8. 1959. Näimme elokuvan Kajaanissa elokuvakerhoesityksenä. Joskus 1963 painatimme Me´lie`s -elokuvalehtemme numeron kansikuvaksi Chyd Charissen Chicagon yöperhosissa. Elokuva oli tehnyt meihin vaikutuksen kuin pommi. Tunsimme Rayn tietenkin Nuoresta kapinallisesta ja Johnny Guitarista, mutta emme tienneet silloin, että Hollywoodin kapinallinen oli päättänyt lopettaa filmin teon.
Joitakin vuosia myöhemmin luin artikkelin, jossa arkkitehtuuria nuorena Chicagon yliopistossa opiskellut ja nuorisoaiheita hellinyt Ray kertoi saaneensa tarpeeksi Hollywoodista ja tuottajien mielivallasta.
Hankin aina kuin mahdollista kaiken materiaalin Nicholas Raysta. Etelä-Ranskan matkalla 1989 ostin Aix-En-Provencen laadukkaasta kirjakaupasta ranskalaisten Filmo-sarjan elokuvakirjoja. Kokoelmaan kuuluu myös Pierre Giulianin hieno Nicholas Ray -kirja, joka alkaa Yeatsin lainauksella voitosta ja kuolemasta. Rayn kaikki elokuvat käydään läpi.
Ranskaa taitamaton arvostaa yli kaiken Leo Anderssonin kerhoesitettä (se oli lyhennetty Ylioppilaslehden 11.12. 1959 ilmestyneestä kritiikistä), jossa Chicagon yöperhosia ylistetään runollisin sanoin. Andersson lainaa esitteeseen Christian Ledieun toteamusta, että elokuva on kaunein rakkaustarina mitä kukaan filmiohjaaja on koskaan luonut.
Nicholas Raylle kirjoittanut käsikirjoittaja Philip Yordan (Kuningasten kuningas, 55 päivää Pekingissä) totesi 1960-luvun alussa ohjaajasta: "Nick, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuuksia, eivätkä amerikkalaiset pidä hänestä. Annetaan arvoa eräille hänen filmeistään, mutta pelätään niiden tekijää. Hänellä on ollut ikävyyksiä tuottajien kanssa, hänen elokuviaan on silvottu, vääristelty, leikattu. Jos hän olisi ollut koko ajan vapaa, olisimme olleet viisi tai kuusi mestariteosta rikkaampia."
============================================================================
Chicagon yöperhosissa palataan 1930-luvun myyttiseen rikosten Chicagoon. Vicki Gaye tanssii Golden Rooster -yökerhossa. Gansgteripomo Rico Angelo kutsuu tanssijoita juhliinsa. Vicki hurmaa glamourillaan juhlijat. Luutnantti Canetto on kiinnostunut Vickistä, samoin Ricon lakimies Farrell.
Lakimies pidätetään, mutta hän pääsee vapaaksi, koska viranomaiset haluavat Farrellin ilmiantavan gangstereita. Lopulta Vickin ja Farrellin välille syntyy rakkaustarina. He matkustavat muun muassa Ruotsiin, jotta Farrellin onnettomuudessa vammautunut jalka voitaisiin operoida kirurgisesti Tukholman Karoliinisessa instituutissa.
Metrocolor-väreissä ja Cinemascope-koossa kuvattu elokuva on tehty silmiä, aisteja varten. Elokuvan juoni ja henkilöiden välinen psykologia eivät ole tärkeitä. Leo Andersson onkin muistuttanut, että olennaista Rayn teoksessa on elokuva sinänsä ja ohjaajan filminäkemys. "Toisaalta voi kysyä, mikä oikeastaan on muotoa ja mikä sisältöä. Party Girlissä tietoinen taiteilija sulattaa kaiken liikkeiden hitaaksi kierrokseksi. Ray ei koskaan tahdo vaikuttaa meihin kuvattujen ihmisten ja tilanteiden välityksellä, sillä hänen ainoa oikea, ainoa rehellinen ja nöyrä kaino ilmaista itseään on epäsuora, taiteen salaisuuksiin ja muotoihin turvautuminen. Hän ei vetoa tunteisiimme, hänen filminsä liikkuvat toisella tasolla ja hänen alituinen pyrkimyksensä on luoda kauneutta vailla vertaa..."
Chicagon yöperhosiin nuo sanat sopivat loistavasti, sillä elokuvan ylöspano viittaa melodraamaan ja musikaaliin. Ray valitsikin naistähdeksi Cyd Charissen, joka oli tanssija. Hän esiintyi 1940- ja 1950-luvuilla useissa MGM-musikaaleissa Fred Astairen tai Gene Kellyn partnerina. Miespääosaan palkattiin vanheneva Robert Taylor, joka itketti sodan ajan yleisöä Sumujen sillassa.
Chicagon yöperhosissa filmin ominaispiirteet, muotokieli ja ohjaajamisen taito ovat täydellisesti Rayn hallussa, mutta kauneuden varjosta nousevat esille inhimillisten aatteiden ongelmat ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, rakkauden etsimisen tarve, halu hylätä laittomuus. Ei ollut ihme, että Nicholas Ray ihaili syvästi italialaista neorealismia.

perjantaina, syyskuuta 04, 2009

John Dillingerin elämä ja kuolema * * * * *



Nyt sen voi sanoa lopullisesti: Johnny Depp on suuri filminäyttelijä. Hän on 1980-luvulla tulleiden amerikkalaisnäyttelijöiden ehdotonta eliittiä Sean Pennin ohella. Molemmat ovat parantaneet kypsyessään ja ikääntyessään. Pen oli aivan fantastinen muutama vuosi sitten Clint Eastwoodin Menneisyyden otteessa. Depp on tehnyt pari vuosikymmentä erilaisia rooleja rohkeasti tabuja rikkoen, mutta Michael Mannin uudessa Public Enemiesissa hän todistaa lopullisesti taitonsa ja venymiskykynsä. Depp on omimmillaan 1930-luvun alun chicagolaisena gansterina John Dillingerina, joka ryösti pankkeja ja kuoli tultuaan katsomasta Clark Gable -elokuvaa Manhattan Melodrama.
Public Enemies on Michael Mannin (syntynyt Chicagossa 1943) kirjoittama, tuottama ja ohjaama Warner Brothers -elokuva. Se perustuu Bryan Burroughsin 2004 valmistuneeseen kirjaan "Public Enemies: America's Greatest Crime Wave and the Birth of the FBI, 1933–34". Kirjailija suunnitteli alunperin teoksestaan mini-sarjaa televisioon. Arvostettu tv-sarjojen vaihtoehtotuottaja HBO innostui suunnitelmasta. Robert De Niron Tribeca Productions tuli mukaan.
Burroughsia pyydettiin kirjoittamaan sarjan käsikirjoitus, mutta koska hän ei tuntenut alaa, projekti ei ottanut tulta.
Kun kirja oli julkaistu Burrough halusi, että aiheesta tehdään kokoillan elokuva. HBO myi oikeudet Michael Mannin ja Leonardo di Caprion tuotantoyhtiölle. Di Caprion piti näytellä John Dillingerin rooli, mutta suunnitelma hautautui kolmeksi vuodeksi. Kun elokuvaa ryhdyttiin lopulta kuvaamaan di Caprio ei ollut enää vapaa Dillingeriksi, koska hän oli saanut pääosan Martin Scorsesen uudessa elokuvassa Shutter Island. Lopulta Universal-yhtiö tuli tuottajaksi Tribecan kanssa ja Michael Mann valitsi pääosaan Johnny Deppin.
=====================================================================================
Public Enemies -elokuvan nimi viittaa suorasti 1930-luvun alun Hollywood-elokuvaan. William A. Wellman ohjasi Warner Brothersille gangsterielokuvan Public Enemy/ (Suomessa Yhteiskunnan vihollinen), jossa James Cagney näytteli muistettavasti irlantilaista gangsteria Tom Powersia. Henkilön vaiheita seurataan kieltolain ajan Chicagossa. Tomista tulee olutkuningas. Wellmanin elokuvan kuuluisassa loppukohtauksessa häikäilemättömän Tom Powersin ruumis jätetään kuolleen äidin kotiovelle.
Gangsterielokuva oli 1930-luvun Hollywood-äänifilmin keskeisiä genrejä westernin, musikaalin ja amerikkalaisen komedian ohella. Warnerista tuli gangsterifilmien keskeinen tuottaja. Jack ja Harry Warnerin 1920 perustama filmiyhtiö erikoistui yhteiskunnallista todellisuutta kuvaaviin aiheisiin. Warnerin kohderyhmänä oli työväenluokka. Samaan aikaan MGM kohdensi elokuvansa keskiluokalle ja loi musikaaleja, kun taas Paramount huolehti ylemmästä keskiluokasta tuottaen muun muassa Ernst Lubitschin ja Marx-veljesten komedioita.
================================================================================================
Michael Mannin Public Enemies tavoittaa 1930-luvun alun Chicagon ilmapiirin. Mannin kyvyt kertovana ohjaajana on tunnettu jo vuoden 1981 Varas-elokuvasta. Mannin suurin työ oli 1995 valmistunut Heat - ajojahti, jossa Robert De Niron rikollinen ja Al Pacinon poliisi pelaavat tihkuvan jännittävää kissa ja hiiri -leikkiä. Heat -ajojahti näytti myös Mannin kyvyn ohjata sisältörikasta ja lukuisilta henkilökuviltaan tarkkaa toimintajännitystä.
Samaa on sanottava Public Enemies -elokuvasta. Se on on erittäin perinne- ja historiatietoinen elokuva. Tosin jotkut kriitikot ovat paheksuneet Michael Mannin ratkaisua sivuuttaa pulakauden Amerikan todellisuus. Mutta Mannin elokuvan painopiste on toisaalla: Elävöittää kuvilla ja äänillä Chicagon gangsterismin vuodet, Al Caponen pahamaineinen aika.
Eittämättä mieleen nousevat monet vanhat amerikkalaiset gangsterielokuvat 1930-luvulta aina 1980-luvulle. Mannin elokuvan kummeja voisivat olla Yhteiskunnan vihollinen ja saman ajan Pikku Caesar, Fritz Langin Gangsterikuningas, Nicholas Rayn Chicagon yöperhoset, Samuel Fullerin Underworld USA, Arthur Pennin Bonnie ja Clyde ja Brian De Palman Lahjomattomat.
Hetkittäin dokudraamaa lähestyvän elokuvan dynaaminen kuvallinen ilmaisu on tavattoman kiinnostava, sillä Michael Mann ei käyttänyt 35 mm:n kameraa, vaan HD-formaattia. Siitäkö syystä Chicago ympäristöineen saavat niin uskottavan teräväpiirtoilmaisun. Eikä liene uutinen, että Mann ohjaa jälleen hurjia toimintajaksoja ja konepistoolit rätisevät kuin historiatietojen mukaan ajankohdan Chicagossa.
=====================================================================================
John Dillingerin henkilökuva ja vaiheet ja Dillingerin rakastettu Billie Frechette (Marion Cotillard) on kuvattu vahvoin vedoin. 1930-luvun alun muista gangstereista on huomioitu omaperäiset pahikset Pretty Boy Floyd ja Baby Face Nelson. Muistettakoon, että Dillinger, Floyd ja Nelson kuolivat peräkkäin samana vuonna 1934, John heinäkuussa, Pretty Boy lokakuussa ja Baby Face marraskuussa. FBI:n syntyvuodet, kuuluisan pomon J. Edgar Hooverin toiminta ja päättäväisen agentti Melvin Purvisin (Christian Bale) Dillinger-jahti rikastavat elokuvan kokonaisuutta.
Public Enemiesin häikäiseviin puoliin kuuluu myös musiikki. Michael Mann käyttää jälleen Heat - ajojahti -elokuvan säveltäjää Elliot Goldenthalia. Hän luo parasta amerikkalaista elokuvamusiikkia pitkään aikaan. Tärkeä on tunnettu balladi "Bye Bye Blackbird", jonka jazzlaulaja Diana Krall esittää Johnin ja Billien tanssikohtauksen aikana.

Ajankohtainen kommentti

Juuri ennen ulkomaille lähtöä viestintäministeri Suvi Lindén esitti tv-uutisissa, että Yle-maksusta päättäminen on siirtymässä vuoteen 2012 ja seuraavalle hallitukselle. Kannanotto oli järkevä, sillä Yle-maksua on vastustettu pakkoverona, koska se peritään kaikilta asuinkunnilta katsoi televisiota tai ei edes omista vastaanotinta.
Elokuun yhdeksäntenätoista päivänä julkistettiin sanomalehdistön Taloustutkimuksella teettämä kysely Yle-maksusta. Kansalaiset olivat ainakin tutkimuksen mukaan eri mieltä Mika Lintilän työryhmän ehdotuksista. 175 euron Yle-maksua ei haluttaisi ja Ylen hallintoneuvosto korvattaisiin ulkopuolisella media-alan asiantuntijaelimellä. Tätä mallia kannattaa kolme neljästä vastaajasta.
Taloustutkimuksen saamissa vastauksissa Ylen rahoitus haluttaisiin järjestää valtion budjetin kautta. Nykyistä tv-lupamallia suosi 21% vastaajista. Lintilän ehdotus nousi kolmannelle sijalle.
Mika Lintilän poliittisen työryhmän ehdotus saattaa siis kaatua tai ainakin siirtyä tuonnemmaksi. Poliitikkojenkin pitää vähitellen tajuta, että pakkomallien aika on ohi Suomessa. Kuluttajat haluavat itse päättää, mitä he katsovat ja mitä niistä maksavat. Ja kun kaikki ohjelmat ja sisältöpalvelut ovat valumassa ilmaiseksi imuroitaviksi nettiin, niin Yle-vero tuntuu enemmän ja enemmän omituiselta ratkaisulta.