keskiviikkona, maaliskuuta 31, 2010

Vankila elämän yliopistona * * *










Helsingin elokuvaohjelmiston ranskalainen kummajainen on Jacques Audiardin ohjaama Profeetta. Ranskassa elokuva on kerännyt miljoonayleisön. Sen rankat ja rajut kohtaukset ovat vedonneet nuoreen yleisöön, vaikka nyt ei ole kysymys mistään vastuuttomasta viihdeväkivallasta. Audiard kuvaa vaativin kuvin ranskalaisen yhteiskunnan pimeää puolta, niitä slummien ja esikaupunkien epäinhimillisiä olosuhteita, jotka aika ajoin ovat ryöstäytyneet silmittömäksi kapinaksi ja rähinöinniksi.
Profeetan päähenkilö on ranskanalgerialainen Malik (Tahar Rahim). Hänen tarinansa on gangsterin ja vangin tarina. Suurin osa elokuvan tapahtumista sijoittuu kiven sisään, ahtaisiin ja tavattoman julmiin vankilaoloihin. Audiard kuvaa Malikin tarinan selviytymis- ja kasvutarinana. Vankila on Malikin, "saastaisen arabin", elämän yliopisto. Ilman vankilaa Malikista ei ehkä olisi tullut selviytyjää. Ohjaaja Autiard vihjaa, että normaalissa yhteiskunnassa hän olisi sortunut huumeisiiin ja menehtynyt jonkun väkivaltaisen kahakan aikana.
=====================================================================================================
Ranskalaiset kriitikot ovat verrannet Profeettaa jopa Francis Ford Coppolan Kummisetään. Kuvallisessa ilmaisussa ja tilakäsityksessä on kyllä paljon samaa, mutta Jacques Audiardin elokuvasta puuttuu Coppolan mestariteokselle ominainen italialaisuus, synkkien varjojen lomassa puhkeava energia ja ilo, romanttinen ja myyttinen käsitys elämästä amerikanitaliaisen mafiayhteisön sisällä. Jacques Audiardin elokuva on realistinen, jopa inhorealistinen. Se on niin ahdistava elokuva, että pahaa tekee, vaikka ohjaaja rakentaa kuva kuvalta uutta identiteettiä vanki-Malikille. Ehkä Malik jossain vaiheessa saavuttaa kunnioituksen vankilan tarkoin rajatussa "etnisessä" yhteisössä. Todella: Vankilayhteisön nokitusjärjestelmä on niin selkeä, että vaikea siellä on ranskanalgerialaisella selviytyä.
Ranskan koko kuvaksi Profeetasta ei ole, mutta sen pinnan alla ja kuvien välissä risteilevät asiat, joista ranskalainen valtakoneisto ei voi olla ylpeä. Päinvastoin. Kolonisaation aika ei ole ohi. Se on nyt valtioiden sisällä.

Ajankohtainen kommentti

Taisin kehua taannoin Sanna Stellania, todellista luonnonlahjakkuutta tv-juontajana, jonka tulo viime syksynä Yle TV1:n Stradaan nosti ohjelman hetkessä toiseen potenssiin. Kehua täytyy Sannan partneria Ivan Puopoloa, jonka raikas ja rento olemus siivittää sekin kulttuuriohjelman vauhtiin. Stradasta on tullut ohjelma, joka täytyy katsoa joka perjantai klo 21.30. Ylen Kulttuurin muihin ohjelmiin verrattuna Strada on ilopilkku. Teemalla pyörinyt Kirjamaa on aivan hyvä kulttuuriohjelma, mutta TV1:n Runoraatia ei jaksa millään katsoa, ei ainakaan sen jälkeen, kun Jukka Virtanen aloittaa narinansa ja yrittää selvitellä käsittelyssä olevan runoilijan teoksen olemusta.
Strada riippuu ajassa. Aiheita on puolen tunnin ohjelmassa aika paljon, mutta ne viedään nopeasti läpi. Nopeus ei ole pahe, sillä Stellan ja Puopolo saavat aina aiheiden käsittelyyn tarvittavaa syvyyttä. Ei televisiossa ole ollut pitkään aikaan ohjelmaa, jossa kulttuurielämän ilmiöt popularisoidaan samalla intensiteetillä ja älykkyydellä.
Todella nautittavaa Stradassa ovat sketsit, jotka Stellan ja Puopolo hoitavat mallikkaasti. He rakentelevat erilaisia rooleja ja rohkenevat heittäytyä erilaisiin maskeihin. Sketsit on kirjoitettu ja esitetty niin hyvin, että ne loksahtavat paikoilleen asiakokonaisuuteen. Varmasti television takavuosien sketsimestarit haukkovat henkeään katsellessaan Stellanin ja Puopolon työskentelyä. Siinä leiskuu huumori ja itseironia.
Stradan tuottajana toimii pitkän linjan yleläinen Inari Uusimäki, joka juonsi 1990-luvun loppupuolella Susanne Päivärinnan kanssa hyvää lauantaiaamun ohjelmaa TV1:ssä. Eikä siitä ole kauan, kun Uusimäki veti Axa Sorjasen kanssa kiinnostavaa kulttuuriohjelmaa K-Rappua TV1: n puolella (Sorjanen muuten juontaa nykyisin keskusteluohjelma Patsastelua Yle Radio 1:ssä). Nyt Inari Uusimäkeä voidaan kiittää elämyksellisestä Strada-ohjelmasta, joka on Ylen omaa tuotantoa. Todellakin.

P.S. Nopoloiden "Risto Räppääjä" -kirjoista tehty toinen elokuvasovitus Risto Räppääjä ja polkupyörävaras on menestynyt valtavan hyvin valkokankaalla. Sadantuhannen katsojan raja puhkaistiin helmikuun loppupuolella, maaliskuun lopulla elokuva ylitti 250 000 katsojan rajan. Mari Rantasilan ohjaama elokuva on täyttänyt lasten- ja nuortentuotannossa ilmenneen aukon. Näitä elokuvia edustavat Suomenkin ohjelmistossa lähes pelkästään amerikkalaiset animaatioseikkailut, nyt vielä 3D-versioina.
Risto Räppääjä ja polkupyörävaras näyttää puhuttelevan niin lapsia kuin aikuisia. Elokuvassa on nähty suomalaista komiikkaa ja huumoria, hiukan jännitystä ja mainiota tyypittelyä. Tosin kriittisemmät katsojat ovat todenneet, että elokuva on tehty varman päälle. Silti onnea Mari Rantasilalle ja tuotantoyhtiö Kinottarelle. Menestys velvoittanee tuottamaan kolmannen Räppääjä-elokuvan..

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 39

Adieu Philippine (Adieu Philippine, Ranska 1962) ohjaus: Jacques Rozier, käsikirjoitus: Michele O´Gior ja Rozier, pääosissa: Jean-Claude Aimini (Michel), Stefania Sabatini (Juliette), Vittorio Caprioli (Pachal), Yveline Gery (Liliane). Tuotanto: Unitec/Alpha.





Suomen elokuvatarkastamoon tulee katsottavaksi ranskalainen elokuva Adieu Philippine. Se tarkastetaan ja hyväksytään 5.7. 1966. Tarkastuttaja on Jyväskylän kulttuuripäivät. Elokuva-arkiston Pentti Pajukallio on vienyt Ranskasta tulleen kopion tarkastamoon. Hän on lähetyttänyt myöhemmin kopion linja-autorahtina Jyväskylään. Olen ollut mukana autossa, joka on vienyt filmikelat tarkastamoon. Olen töissä tutkimusassistenttina elokuva-arkistossa.
Lähden muutaman päivän päästä bussilla Jyväskylään. Teen juttuja kulttuuripäivien elokuvaohjelmistosta Uuteen Suomeen - kuten Satyajit Rayn Apu-trilogiasta. Päivillä käsitellään idän ja lännen elokuvaa. Kriitikko Michel Delahye on tullut Pariisista puhumaan Ranskan uudesta aallosta. Tunnemme Suomessa hyvin Godardin, Truffautin, Chabrolin ja Rivetten, mutta Jacques Rozier on tuntematon ohjaajanimi. Kuntelen Delahyen englanniksi puhumaa esitelmää ja lähetän myöhemmin siitä referaatin lehteen.
Delahye on todennut muun muassa: "Vallankumous ranskalaisessa elokuvassa tapahtui, koska se oli elänyt 20 vuotta ennen vuotta 1958 paikallaan. Se oli jähmettynyt, mitään kehitystä ei ollut tapahtunut. Nuoret hakivat uuden käsityksen tehdä elokuvaa, he ilmaisivat oman sukupolvensa asioita. He eivät pohtineet sitä, onko elokuva taidetta, eivätkä yrittäneet tehdä keinotekoisesti taidetta. He olivat vakuuttuneet, että elokuva on taidetta, edellisten taiteiden suoranaista jatkoa. He löysivät Picasson sanat: Minä en etsi, minä löydän."
Näin sitten kulttuuripäivillä Adieu Philippinen, unohdetun ranskalaisen uuden aallon mestariteoksen. Ihastuin siihen välittömästi. Kirjoitin siitä kehuvan jutun Uuteen Suomeen. Minulla ei ole enää sitä juttua, vain muistikuvat, vain kiihkeän riemuni muiston jäljet mielessäni. Ja joskus vuosia myöhemmin sain lukea, miten Jacques Rozierin ura melkein tukahtui Adieu Philippineen. Elokuva oli kaupallinen fiasko. Eikä esikoiselokuvan tekijä uuden aallonkaan puitteissa voinut päästää käsistään kaupallista fiaskoa.
=====================================================================================================
Jacques Rozier syntyi 1926 Pariisissa. Hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Jean-Luc Godard ja kuusi vuotta vanhempi kuin François Truffaut. Rozier tuli ranskalaiseen elokuvaan 1950-luvun puolivälissä. Ensimmäiset elokuvakokeilut La Rentree Des Classes (1955) ja Blue Jeans (1958) eivät vielä herättäneet huomiota. Dokumenttifilmi Dans Le Vent (1962) otettiin vastaan myönteisesti. Samana vuonna Rozier sai ryhtyä ohjaamaan italialais-ranskalaisena yhteistyönä esikoiselokuvaansa Adieu Philippineä. Sen tapahtumat sivuavat Algerian sotaa hiukan samalla tavalla kuin Jacques Demyn menestyselokuva Cherbourgin sateenvarjot (1964).

Adieu Philippinessä tv-studiossa työskentelevä Michel on saanut kutsun lähteä Algerian sotaan. Hänellä on kaksi kuukautta aikaa ennen kuin asepalvelus alkaa. Nuoret näyttelijättäret Juliette ja Liliane pörräävät tv-studion ympärillä. Michel tutustuu heihin. Pieni virkistävä flirtti alkaa, mutta sodan odotus painaa Michelin mieltä. Kun Michel päättää lähteä lomailemaan Korsikalle, tytöt seuraavat perässä.
Jacques Rozier ohjasi elokuvansa uuden aallon periaatteiden mukaan. Ehkä hän halusi mennä vielä pidemmälle kuin monet hänen työtovereistaan. Rozier käytti amatöörinäyttelijöitä, harrasti improvisaatiota, piilotti mikrofoneja tapahtumapaikoille ja kuvasi koko ajan oikeissa miljöissä. Hän onnistui.
Elokuvan kuvista ja äänistä virtaa katsomoon sellainen spontaniteetti, oikea välittömyyden runous, että vastaava ei kohtaa joka päivä. Rozierin elokuvassa on nuoruuden etsinnän ja rakkauden kuvauksena jotakin samanlaista aitoutta kuin Coletten Vilja oraalla -romaanissa. Ja Rozierin elokuva sykkii vastustamattomana kuvien runoutena Pariisia ja Korsikaa.
=====================================================================================================
Adieu Philippine ei tullut Jyväskyläänkään siinä muodossa, mitä ohjaaja olisi halunnut. Tuottaja puuttui leikkauspöydällä Rozierin työhön. Fiasko teattereissa heitti Rozierin lähes työttömäksi. Hän teki muutaman dokumentin - muun maussa 1930-luvun ranskalaisohjaajasta ja uuden aallon isästä Jean Vigosta - mutta näytelmäfilmin tekoon Rozier sai palata vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Harvakseen hän on ohjannut, emmekä tiedä oikein mitään Jacques Rozierin elokuvista Fifi Martingale (2001), Maine-Ocean (1985), Les Naufrages de l'Ile de la Tortue/The Castaways of Turtle Island (1976) ja Du Cote D'Orouet/Near Orouet (1971).
Jacques Rozier on mysteeri. Hän vain piipahti elämässäni neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt vain toivoo, että voisi joskus vielä nähdä alkuperäisen, ohjaajan version Adieu Philippinestä?

keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2010

Kunnianosoitus Leo Tolstoille










Suurista venäläisistä kirjailijoista Leo Tolstoi mainitaan aina Anton Tsehovin ja Feodor Dostojevskin rinnalla. Leo Tolstoi (1828-1910) oli ajattelija ja vaikuttaja, filosofinen keskustelija, jonka moraaliset, uskonnolliset, sodankäyntiin liittyvät ja seksuaaliset pohdinnot herättivät kiinnostusta tsaarinajan Venäjällä. Tolstoi kirjoitti myös kirjallisuudesta, ja häntä askarruttivat taiteen kysymykset. Tolstoin mielipide ihmisen totuttamisesta roskaan on edelleen ajankohtainen: "Niin kuin ihmiset voi totuttaa mätään ruokaan, viinaan, tupakkaan, oopiumiin, samoin ihmiset voi totuttaa huonoon taiteeseen, kuten itse asiassa tehdäänkin". Tämä lausuma on kirjattu Martti Anhavan suomentamaan "Mitä on taide" -teokseen, joka ilmestyi meillä vuonna 2000.
Leo Tolstoin kirjat ovat kiinnostaneet aina elokuvantekijöitä. Muistettakoon Greta Garbon hauras näyttelijätyö 1930-luvun hollywoodilaisessa Anna Kareninassa tai Tolstoin "Sodan ja rauhan" hollywoodilainen elokuvaversio 1950-luvun lopulta. Tässä King Vidorin suurelokuvassa esintyivät Audrey Hepburn, Mel Ferrer ja Henry Fonda. Neuvostoelokuvan mahtiohjaaja Sergei Bondartshuk toteutti rahaa säästämättä "Sodasta ja rauhasta" versionsa 1960-luvun lopulla.
Leo Tolstoin ehkä kuuluisin romaani "Anna Karenina" on filmattu kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Romaani on nyt ajankohtainen Turun kaupunginteatterin omapäiseksi sanottuna näyttämötulkintana - Suden vuoden ja Uutishuoneen Krista Kosonen on kriitikoiden mukaan fantastinen pääosassa.
Anna Karenina ja Leo Tolstoi ovat ajankohtaisia myös Orionissa, elokuva-arkiston eli Kavan kevätsarjassa. Vladimir Gardinin legendaarisesta mykkäelokuvasta Anna Kareninasta (1914) esitetään säilyneet kohtaukset arkistossa ensi tiistaina. Veteraaniohjaaja Aleksandr Zarhin kallis 1960-luvun lopun Anna Karenina nähdään arkistossa 3.5. Se on kuuluisa Tatjana Samoilovan suorituksesta. Samoilova nousi maailmantähdeksi Kurjet lentävät -elokuvassa 1950-luvun lopulla.
====================================================================================================
Helsingin elokuvateatteriohjelmistoon on muuten tulossa englantilainen elokuva Viimeinen asema, joka kertoo vanhan Leo Tolstoin elämäntavan muutoksista ja lähipiirin oudoksunnasta. Tolstoita tulkitsee hieno luonnenäyttelijä Christopher Plummer, joka näkemäni trailerin perusteella oli muotoutunut ainakin ulkoisesti täydellisesti kirjailijan näköispatsaaksi.

Ajankohtainen kommentti

Britannian BBC panostaa jatkossa laatuun, kotimaiseen draamaan ja jättää määrän vähemmälle. Internet-palveluja karsitaan, radioasemia loptetaan ja amerikkalaista sarjafilmiohjelmistoa ostetaan entistä vähemmän BBC:n tv-kanaville. Suunnitelmia ei ole vielä hyväksytty BBC:n johdossa, mutta Robert Murdochin The Times -lehden mukaan uusi linjaus on hiottu yksityiskohtaisesti yhtiössä. BBC:n kerrotaan esittelevän uudet suunnitelmansa näinä aikoina. BBC:n tarkoitus on täsmentää julkisen palvelun tv- ja radioyhtiön ohjelmapolitiikkaa ja karsia rönsyjä - asiantuntijoiden mukaan suunnitelmat tulisivat hyödyntämään kaupallisia toimijoita.
Suomalaiset sanomalehtien kustantajat ovat vaatineet äänekkäästi samansuuntaisia toimenpiteitä Yleltä, joka on lisännyt viime vuosina rönsyjään joka puolelle. Vancouverin olympiakisojen aikana jokainen huomasi, että urheilun välittäminen, kisatapahtumien taustottaminen ja selostaminen on ylivertaisessa asemassa Ylessä. Tv-urheilusta maksetaan iso hinta - kaiketi 20 milj. euroa vuodessa - joten se on pois esimerkiksi kotimaiselta draamatuotannolta. Koska Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminta on korkeatasoista, niin kannattaisiko yhtiössä harkita samanlaisia linjauksia kuin BBC:ssä. Eli jatkossa tullaan keskittymään kovaan laatujournalismiin, ulkomaanuutisointiin ja lastenohjelmiin.

P.S. BBC:n päätöksistä ei ole vielä tietoa, mutta tiistaina 23.4. selvisi odotetusti, että eduskuntaryhmät eivät päässeet yksimielisyyteen Yle-ratkaisujen jatkotoimista. Uusi valmistelu siirrettiin viestintäministerille ja päätökset tehdään uudessa eduskunnassa 2011. Yle-ratkaisujen kaatumisen on vihjattu johtuneen kaupallisten mediatalojen vahvasta lobbauksesta ja ministeri Suvi Lindénin sekoilusta. Minusta viestintäministeri osoitti jämäkkyyttä ja itsenäisyyttä tilanteessa, jossa kaikille pakollisen, epäoikeudenmukaisen Yle-maksun vastustus oli rankkaa.
Heikki Hellman veti Yle-asioita osuvasti yhteen Helsingin Sanomien Uutisanalyysissä (24.3. 2010): "Lain uusi valmistelu on myös helpotus. Kansan jo etukäteen vihaama Yle-maksu ei olisi ollut kestävä ratkaisu. Budjettirahoitus on.
Helpotuksen koki myös Yleisradion johto, kun yhtiön toiminta luvattiin säilyttää nykyisellä tasolla. Se tarkoittaa, että Yleisradio säilyttää nykyiset kanavansa."
Voi myös ajatella, että Ylen tuki kotimaiselle elokuvalle säilyy entisellään. Jos näin käy, tieto helpottaa Suomen elokuvasäätiötä ja elokuvantekijöitä.

lauantaina, maaliskuuta 20, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 38

Apu-trilogia (Intia 1955-59) ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto Satyajit Ray. Ensimmäinen osa lapsuus: Pather Panchali (Tien laulu), toinen osa nuoruus: Aparajito (Voittamaton), kolmas osa aikuisuus: Apur Sansar (Apun maailma).





Jyväskylän kulttuuripäivät 1966 avasivat oven aivan uuteen elokuvamaailmaan. Kulttuuripäivien elokuvateemaksi oli valittu idän ja lännen elokuva. Ranskan uuden aallon kattavan esityksen ohella itää edusti intialaisen Satyajit Rayn Apu-trilogia, jota englantilaiset ovat syystäkin rakastaneet ja jonka ensimmäinen osa Pather Panchali oli äänestyksissä monella kriitikolla muuan maailman parhaista elokuvista.
Toimin Jyväskylän kulttuuripäivillä Uuden Suomen kirjeenvaihtajana - aiheena titenkin vain elokuvataide. Olin päässyt vuodenvaihteessa 1965 lehden radikaalin kulttuuriosaston avustajaksi. Sen mahdollisti tulo elokuun lopulla Helsinkiin, opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Kirjoitin syksyllä artikkelin Hitchcockista Teinilehteen. Tein vielä muutaman elokuva-arvostelun Ylioppilaslehteen, jonka toimitussihteerinä toimi Carl Henning. Ylioppilaslehden juttuja oli muun muassa Otto Premingerin Ensi voiton arvio, jota lukiessaan Henning pyöritteli päätään. Läpi kuitenkin meni. (Henningistä tuli myöhemmin Helsingin Sanomien arvostettu ulkoasutoimittaja, joka voitti palkintoja ulkomaillakin)..
Uudessa Suomessa arvostettiin Jyväskylän kulttuuripäiviä, koska ne olivat edistykselliset ja tabuja rikkovat. Sain lähettää Satyajit Raysta ison artikkelin Uuteen Suomeen, jonne olin päässyt aikaisempien kirjoitusteni ja elokuvasta erittäin kiinnostuneen kulttuuritoimittaja Risto Hannulan suosituksesta (Hannula oli laatinut Ylioppilaslehteen 1950-luvun lopulla filmikritiikkejä nimimerkillä "Rihla".) Nuorta verta, rohkeitakin elokuva-ajatuksia tuettiin Uudessa Suomessa, enkä koskaan joutunut kahnauksiin lehden vakituisen elokuva- ja teatterikriitikon Heikki Eteläpään kanssa.
====================================================================================================
Satyajit Ray syntyi 2.5. 1921 Kalkutassa, Länsi-Bengalin pääkaupungissa. Satyajitin isoisä ja isä olivat taiteilijoita. Äiti toivoi pojastakin taiteilijaa. Siihen oli hyvät mahdolliksuudet, sillä Satyajit kasvoi vapaissa olosuhteissa, sai opiskella ja oppia englantia. Hän sai kymmenvuotiaana laatikkokameran. Taiteilija kasvoi hänessä hitaasti, vähitellen. Taiteilijaksi tuloon olivat hyvät edellytykset Bengalissa, joka toimi uudistusliikkeiden tyyssijana ja jossa kirjallisuus, teatteri ja musiikki pääsivät kukoistamaan. Satyajit harjoitteli ensin piirtämistä, aikuistuttuan hänestä tuli kuvittaja ja myöhemmin mainostaiteilija, vaikka hän on väittänyt omanneensa kirjallisen mielen.
Apu-trilogian ensimmäinen osa Pather Panchali on Satyajit Rayn esikoisteos. Sen alkusoitto tapahtui vuonna 1945, kun Satyajit Ray palkattiin Signetin isoon kustannustaloon. Rayn tehtävä oli kuvittaa bengalilaisten ihaileman Pather Panchali -romaanin uusi laitos. Kuvitustyön edetessä Ray tajusi löytäneensä ihanteellisen elokuvallisen tarinan. Kuvitustyön aikana brittiläinen Intia luhistui ja maa itsenäistyi.
Satyajit lähetettiin Vuonna 1950 Lontooseen. Hän katsoi muutaman kuukauden aikana kymmeniä elokuvia. Rayn elämää ja tuotantoa tutkinut Marie Seton on kertonut, miten Satyajit kirjoitti ja kuvitti paluumatkallaan Apu-trilogian ensimmäisen osan käsikirjoituksen. Kesti lähes viisi vuotta ennen kuin esikoisteos kuvattiin.
Apu-trilogia ei syntynyt helpolla, sillä kukaan elokuva-alalla ei oikein uskonut Satyajit Rayn vallankumouksellisiin visuaalisiin ideoihin. Rahoitusta hankittiin tipoittain sieltä ja täältä. Tunnettu amerikkalainen ohjaajapersoona John Huston sattui käymään Kalkutassa kuvausten aikana. Marie Seton on kertonut, että Ray näytti kuvattua aineistoa Hustonille, joka huomasi välittömästi harvinaislaatuisen elokuvataiteilijan. Ray toivoi, että Huston auttaisi kansainvälisissä rahoitussuhteissa, mutta niin ei käynyt. Että meillä on ihailtavana Apu-trilogian kaltainen ainutlaatuinen elokuvateos, siitä saamme kiittää Satyajit Rayn omaisia, jotka pyysivät suhteidensa avulla Länsi-Bengalin viranomaisia hoitamaan puuttuvan rahoituksen.
=====================================================================================================
Apu-trilogiassa kuvataan bengalilaisen Apu-pojan lapsuutta, isää ja äitiä, sukulaisia, ympäristöä ja erilaisia kulttuurellisia vaikutteita, pojan varttumista nuorukaiseksi ja lopulta mieheksi, joka rakastuu ja pääsee opiskelemaan yliopistoon. Ristiriitoja tarinaan tuo isän ja Apu-pojan vaikea suhde. Isä on menettänyt vaimonsa Apun synnytyksessä. Isä ei ole voinut antaa rakkaansa kuolemaa anteeksi pojalle, mutta veren perintö on sen verran sankka, että lopulta tehdään sovinto.
Apun tarina on yleismaailmallinen pojan kasvutarina. Läheisenä vertailukohteena voisi olla neuvosto-ohjaaja Mark Donskoin Gorki-trilogia, jossa Maksim Gorki kulkee pitkän tien kansainvälisesti arvostetuksi kirjailijaksi. Donskoin elokuvan ominaispiirre on venäläisyys, Rayn trilogia tihkuu Bengalin luontoa ja elämänpiiriä, ulkokuvien runoutta. Se oli lähes ennennäkemätöntä bengalilaisessa elokuvatuotannossa, jossa kuvattiin sisällä, suosittiin teatraalisia eleitä ja livautettiin mukaan irrallisia musiikkikohtauksia, jotta taattaisiin kaupallinen menestys.
Trilogian ensimmäisen osan Pather Panchalin, Tien laulun, musiikkia ihasteltiin laajasti. Ray tajusi musiikin vivahteet. Musiikin taidokas käyttö on elokuvan muuan tärkeä ominaispiirtre. Pather Panchalin musiikista vastannut säveltäjä Ravi Sankhar kohosi myöhemmin lännessä jopa kulttihahmoksi.
Apu-trilogian ensimmäinen osa Pather Panchali jäljitti köyhyyden keskellä "elämän suurta tarkoitusta". Humanistisena ja epäsentimentaalisena taideteoksena elokuva saavutti suurta arvostusta ympäri maailmaa. Cannesin filmijuhlien palkinto 1956 avasi intialaisen elokuvan ja Satyajit Rayn tien länteen. Saman vuoden syksyllä Apu-triogian toinen osa Voittamaton kutsuttiin Venetsian filmijuhlille. Se löi siellä Akira Kurosawan Seittien linnan ja Luchino Viscontin Valkeat yöt.
Apu-trilogian kuvat palaavat silloin tällöin mieleeni. Viimeksi näin tapahtui kesällä 2007 Kreetan saarella, kun matkustin taksilla Giorgiopoulosin pienestä kaupungista herkuttelemaan Haniaan, "Pikku-Venetsiaan". Hurjan vauhdin voimasta takapenkillä pomppiessani muistin, miten oli kuusikymmenluvulla katsonut Jyväskylän kulttuuripäivillä Apu-trilogiaa, jokaisen länsimaisen nuoren miehen oppitunnin intialaisuudesta, Intian kulttuurista ja elämänmuodosta.
Ehkä trilogian kaikken hienoin elokuva on viimeinen osa Apun maailma, Apu sansar, joka valmistui aivan viisikymmenluvun lopussa. Siinä bengalilaisperheen nuorukainen Apu saa tutkinnon valmiiksi Kalkutan yliopistossa ja aloittaa kirjailijan uransa. Se tie vie vaikeuksien kautta täyttymykseen..
=====================================================================================================
Suomessa intialaista elokuva tunnetaan nykyisin pelkästään musiikillisten Bollywood-tuotteiden kautta. Toista oli vielä 1980-luvun alussa, kun Satyajit Rayn 1973 valmistunut Kaukainen jyrinä sai meillä kaupallisen ensi-iltansa. Elokuva taustottaa 1942 Bengalissa tapahtunutta puolentoista miljoonan ihmisen nälkäkuolemaa.
Kaukainen jyrinä esitettiin Kaivopihan Bio-Bion viereen perustetussa, HYY:n pienessä Illusion-laatuelokuvateatterissa. Sain olla suunnittelemassa työryhmässä 1980-luvun vaihteessa teatterin ohjelmistopolitiikkaa ja esitysshabluunaa. Sitä teatteria ei ole enää olemassa. Eikä Bio-Bio -saliakaan.
Satyajit Ray kuoli 1992.

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Bob Marshallin veikeä fellinisque    * * * *










Näimme kuutisen vuotta sitten Bob Fossen ja kumppanien Chicago-musikaalin elävänä esityksenä New Yorkin 49:n kadun Ambassador-teatterissa, joka sijaitsee Broadwayn ja Kahdeksannen Avenuen välissä. Siirtyessämme saliin ja löydettyämme paikkamme eläydyimme täysillä musikaaliteatterin loistoon. Huippuammattilaiset johdattivat meidät 1920-luvun Chicagoon, rikoksen, rakkauden, mustasukkaisuuden ja petoksen tyyssijaan, tummanpuhuvaan kertomukseen tanssityttö Roxie Hartista, joka murhaa rakastajansa. Hiukan myöhemmin näin Bob Marshallin ohjaaman elokuvaersion Chicago-musikaalista. Catherine Zeta-Jones oli valloittava naispääosassa ja Richard Gere hyvä johdattelijan ja seremoniamestarin osassa, mutta elokuvaa ei voinut millään pitää Broadwayn teatteriesityksen veroisena.
Sama Bob Marshall on ohjannut jälleen elokuvaversion Broadway-musikaalista. Sen nimi on Nine ja se perustuu löyhästi italialaisen elokuvaohjaajan Federico Fellinin 8 1/2 -elokuvaan. Koska ei ole nähnyt alkuperäistä teatteriversiosta, niin Marshallin elokuvasta nauttii täysin siemauksin. Taustaksi kannattaa muistaa, että Fellini ohjasi myöhäiskaudellaan riemastuttavan musikaalielokuvan Ginger & Fred (1986), jossa Giulietta Masina ja Marcello Matsroianni tulkitsivat viehättävästi osa-aikaviihdyttäjiä. He olivat luoneet ohjelmansa Hollywoodin kulta-ajan musikaali- ja tanssielokuvien tähtien Ginger Rogersin ja Fred Astairen mukaan.
Bob Marshallin Ninen "Federico Fellini" on luovuuden tuskaa poteva elokuvaohjaaja Guido Contini (Daniel Day-Lewis), joka tilittää uraansa ja ennen kaikkea suhdettaan naisiin. Elokuva ajoittuu 1960-luvule, jolloin Fellini ohjasi 8 1/2 -elokuvan lisäksi värifilmi Giuliettan ja viettelykset ja niitä ennen Boccaccio 70 -episodielokuvan osuuden Tri. Antonion kiusaukset, jonka viettelijänä näyttäytyi uhkea Anita Ekberg. Ruotsalaistähti oli hurmannut kaksi vuotta aikaisemmin Fellinin Ihanassa elämässä. Pierino-klovnia, Pablo Picassoa, Carl Gustav Jungia ja Alberto Moraviaa ihaillut Fellini totesi 8 1/2 aikoihin: "Olen aina ollut sitä mieltä, että elokuva on oma ilmaisulajinsa, että sillä on omintakeinen kielensä, joka ei ole velkaa millekään muulle taidelajille eikä ole niiden kanssa minkäänlaisessa suhteessa."
Bob Marshallin Nine toteuttaa hienosti Federico Fellinin kannanoton. Marshall lähenee siinä mielessä Felliniä, että hän päästää luovuuden ja jopa valehtemisen padot irti. Marshall luo kiihkeästi visiota Felliniä muistuttavan elokuvaohjaajan omintakeisesta maailmasta, jossa naiset nostetaan toisiin taivaisiin.
Ninen veikeys ja viehkeys perustuu taidolla valittuun naisnäyttelijäkaartiin. Penelope Cruz, Marion Cotiillard, Nicole Kidman, Fergie, Judie Dench, Kate Hudson ja ohjaajan äitiä tulkitseva Sophia Loren ovat kuin siitä Fellinin Naisten kaupungin (1981) kutkuttavasta eroottisesta maailmasta, jossa Marcello Mastroianni soitti ensiviulua. Marshallin naisnäyttelijät saavat omat tanssi- ja laulunumeronsa. Totisesti meno on komeaa. Penelope Cruzin numero on kaikessa seksistisyydessään elokuvan kohokohtia.
Nine on heteromiehiä romanttisesti miellyttävä elokuvamusikaali, joka musikaalinumeroidensa sisällä tavoittaa jotakin koskettavaa elokuvataiteilijan luomisestosta. Federico Fellini ikään kuin lamaantui vuoden 1965 jälkeen ohjaajana ja pääsi oikeastaan mukaan tekemiseen vasta neljä vuotta myöhemmin valmistuneessa Fellinin Satyriconissa. Marshallin elokuvan Guidossa on samaa lapsenomaisuutta, ehkä myös maestroille ennen sallittua edesvastuuttomuutta. Aviossa olevaa Guidoa ajaa syrjähyppyihin miehen halu ja naisen kaipuu. Guido kuten Federico ovat vilpittömiä valehtelijoita, jotka tasapainottelevat fyysisen ja metafyysisen maailman välillä.
=====================================================================================================
Toinen asia on sitten Ninen tarpeellisuus elokuvana 2010-luvulla. Joku voi pitää sen sisältöä tyhjänä, mutta eiväthän Hollywoodin kulta-ajankaan elokuvamusikaalit olleet kovin sisältörikkaita. Joku voi väittää oikeutetusti, että Ninen kaltainen menneen maailman elokuva ei ole enää pätevä tänä aikana. Joku voi vielä lisätä: Eikö Federico Fellinin (1920-1994) tuotanto ole menettänyt merkitystään vuosien kuluessa? Miksi siis palataan vuoden 1965 Rooman Cinecittaan. Voisin vastata: Eikö Bob Marshallin elokuva ole kunnianosoitus myös Italialle ja italiaisuudelle konsanaan. Olkoonkin, että Italia ei ole enää entisensä.

Ajankohtainen kommentti

Viestintäministeri Suvi Lindén järjesti aikamoisen yllätyksen viime viikolla Yle-maksu -asiassa. Hän päätti siirtää maksupäätökset ja mahdollisen Yleä valvovan neuvoston perustamisen tasavallan seuraavalle hallitukselle. Ministerin linjauksessa voi nähdä paljon positiivista, sillä joka talouteen tulevan pakollisen Yle-veron (n. 195 euroa vuodessa) ehdottaminen aiheutti kansalaisten valtavan palauteryöpyn. On niin paljon talouksia, joissa ei katsota televisiota. Eivätkä kaikki pysty maksamaan veroa. Pakkovero olisi epäoikeudenmukainen. Sitä paitsi internet ja älykännykät ovat muuttamassa viestintäilmastoa niin radikaalisti, että julkisen palvelun television ja radion toiminnan turvaaminen on järjestettävä toisella tavalla.
Ylen Ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat oli minusta oikeassa, kun kaksi keskustelijoista ehdotti Yleisradion rahoituksen siirtämistä valtion budjettiin. Turha tässä on pelätä, että eduskunnan Yle muuttuisi hallituksen Yleksi, kuten jotkut kansanedustajat ovat marisseet. Hoitaahan itsenäinen Suomen elokuvasäätiö täysin vapaasti kotimaisen elokuvan ja elokuvakulttuurin tukemisen, vaikka se kuuluu Opetusministeriön kulttuuripolitiikan toimialan ohjaukseen. Säätiön ilmoittamien linjausten mukaan Opetusministeriö nimittää säätiön hallituksen, hallitus nimittää säätiön toimitusjohtajan ja toimitusjohtaja nimittää säätiön muut toimihenkilöt. Säätiön tukitoimintaa ohjaavat laki ja asetus elokuvataiteen edistämisestä.Säätiö saa varansa suurimmaksi osaksi valtion talousarviossa Veikkauksen ja raha-arpajaisten voittovaroista elokuvataiteen edistämiseen osoitetusta määrärahasta.
Keskiviikkona 17.3. eduskuntaryhmät ottivat Yle-maksun ja hallinnon järjestelyt käsittelyyn. Keskustan Timo Kalli on halunnut saada päätöksiä aikaan jo tällä vaalikaudella. Tarkoitus lienee ollut kääntää viestintäministerin pää, jotta hän esittelisi hallitukselle Yle-maksun Mika Lintilän komitean mallin mukaisesti - tai ainakin hengessä.
Eduskuntaryhmien neuvottelussa ei saatu aikaan mitään konkreettista. Luvattiin kuitenkin, että Yle-asia pyritään ratkaisemaan vielä tällä vaalikaudella.

lauantaina, maaliskuuta 13, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 37

Gertrud (Gertrud, Tanska 1964), ohjaus ja käsikirjoitus Carl Th. Dreyer - perustuu Hjalmar Söderbergin näytelmään (1906) , kuvaus: Henning Bendtsen, Arne Abrahamsen, musiikki: Jurgen Jerslid, pääosissa: Nina Pens Rode (Gertrud Kanning), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (Gabriel Lidman), tuotanto: Palladium.

Kirjailija Hjalmar Söderberg kertoi kerran, että hän uskoo vahvasti lihan himoon, mutta myös ihmissielun parantumattomaan yksinäisyyteen.
Tanskan, Skandinavian ja koko maailman 1900-luvun alkupuoliskon elokuvataiteen mestari Carl Th. Dreyer ohjasi 75-vuotiaana testamenttifilminsä. Dreyer oli mannermainen ohjaajanimi jo mykän kauden aikana, sillä tanskalaisohjaajan mestarillinen Jeanne D´Arc -runoelma tehtiin 1928 Ranskassa. Suppeahkon tuotannon julkistanut Dreyer ohjasi Tanskan ja Ranskan lisäksi Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa. Häntä pidettiin yleisesti suurimpana skandinaavisena elokuvaohjaajana 1960-luvulle saakka, mutta sitten Ingmar Bergman anasti tittelin.
Muistan huiman hetken, kun sain kirjoittaa nuorena Uuden Suomen elokuva-avustajana ensi-iltakritiikin Carl Th. Dreyerin Gertrudista. Tehtävä osoitti, että ansioitunut vakituinen kriitikko Heikki Eteläpää luotti keltanokka-arvostelijaan.
Gertrud sai ensi-iltansa Suomi-Filmin maahantuomana 1.4. 1966 Helsingin Orionissa. Laadin elokuvasta ison arvioinnin. Se ei ole säilynyt, mutta muistan vieläkin kritiikin yhteyteen painetun valokuvan Nina Pens Rodesta. Arvostelua kirjoittaessani tiesin elokuvan olevan Dreyerin testamentti, mutta tiesin myös jotakin ohjaajan tyylistä, sillä olin nähnyt elokuvakerhoissa aikaisemmin Jeanne D´ Arcin lisäksi vuonna 1955 valmistuneen huikaisevan Sanan.
=====================================================================================================
Gertrud oli Carl Th. Dreyerin uusin elokuva kymmeneen vuoteen. Hän halusi kuvata Hjalmar Söderbergin naturalistisen näytelmän, koska siinä vahva nainen etsii paikkaansa erilaisten miesten elämänpiirissä. Mutta Dreyer päätti muuttaa näytelmän sävytykset, tehdä elokuvastaan suuren tragedian. Tapaamme vanhan, kuolemaan valmistautuvan Gertrudin, joka tilittää elämäänsä ja miessuhteitaan. Hän on ollut naimisissa, mutta ei ole saanut vastakaikua haluilleen ja toiveilleen aviomieheltään Gustavilta. Gertrud päättää jättää miehensä ja etsiä onnea nuoren muusikon seurasta.
Tämäkään suhde ei toimi Gertrudin haluamalla tavalla, joten hän etsiytyy vielä uusien miesten piiriin.
Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin Getrud tajuaa olevansa täydellisesti miestensä yläpuolella. Miehet eivät pysty antamaan mitään uutta Gertrudille, joka on älykäs ja tunteva, vapaa ja voimakas, oman tahtonsa ja elämänsä sankaritar. Tällaista naista ei vain hyväksytä miesten hallitsemassa maailmassa, yhteiskunnassa, jossa roolit on määritelty tarkoin.
Dreyerin viimeinen elokuva tuotti meille yllätyksen. Olimme uskoneet ohjaajan kuvaavan aina naisia, jotka ovat joko miesten tai olosuhteiden uhreja. Nyt Dreyer halusi kertoa naisesta, joka ikään kuin testaa miessukupuolta ja huomaa lopulta, että hän ei voi rakentaa elämäänsä miesten varaan. Gertrud hylkää miehensä ja valitsee yksinäisyyden. Voimakkaan emotionaalisen latauksen synnyttämän elokuvan loppuhetkissä lepattaa henkisen vapautumisen tuska, joka johtaa valaistukseen. Elokuva päättyy hautapaateen, johon on kaiverrettu testamentallisesti lause: "Amor omnia".
=====================================================================================================
Carl Th. Dreyer pyrki tuotannossaan plastisuuteen ja täydellisyyteen. Hän oli yksityiskohtien mestari, joka totesi kerran tavoitteistaan: "Sitten kun elokuvan kaikki taiteelliset ominaispiirteet sulautuvat tiukasti toisiinsa, niin että yhtäkään niistä ei voi poistaa tai muuttaa turmelematta kokonaisuutta, filmiä on lupa verrata arkkitehtooniseen luomukseen."
Dreyer oli kuvan runoilija niin mykän kauden Presidentissä (1920), Jeanne D´Arcissa kuin myöhemmissä Vampyyrissä (1932) ja varsinaisessa ensimmäisessä äänifilmissään Vihan päivissä (1943). Vähitellen puheen osuus ja näyttelijätyön voima alkoivat korostua Dreyerin tyylissä. Siitä on hyvä esimerkki Sana, jossa Dreyer-tutkijoiden mukaan elokuvataiteen Giotto on edennyt mykänfilmin päivistä renessanssin runsauteen.
Gertrudia ensimmäisen kerran katsoessani hämmästelin Dreyerin tyyliteltyä niukkuutta tilakäsityksessä. Ilmaisu on hyvin keskitettyä, jopa rajattua, mutta kerronta on niin voimakasta, että ei voi puhua mistään teatterikappaleen askeettisesta tulkinnasta. Dreyer tekee elokuvaa, josta on riisuttu lähes kaikki lähikuvat, eikä tilanteita ole vauhditettu millään sovinnallisella toiminnallisuudella.
Carl Th. Dreyer harrastaa pitkiä otoksia, jotka antavat henkilöille ja tilanteille riittävästi aikaa kehittyä ja hengittää. Tässä mielessä Dreyerin testamenttielokuva lähenee arkkitehtuuria, jota hän on pitänyt enemmän elokuvataiteen sukulaisena kuin musiikkia tai runoutta. Siitä huolimatta nekin ovat esillä tanskalaismestarin teoksissa.
=====================================================================================================
Entä uskonnollisuus Dreyerin elokuvissa? Se oli epäilevää, pohtivaa, mutta jossakin elämän ja kuoleman leikkauspisteessä lopulta antautumista Jumalalle - kuten maanmiehellään, filosofi ja teologi Sören Kierkegaardilla (1813-1855).

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2010


Naisten elämää monisäikeisesti               * * * *









Saara Cantell on ohjannut hienon pienen elokuvan Kohtaamisia seitsemän erilaisen ja eri-ikäisen naisen elämästä. Elokuva on kerronnaltaan monitapahtumainen. Naisten kohtalot kulkevat elokuvassa rinnakkain. Kerrontamuoto on tuttu Robert Altmanin loistokkaasta 1990-luvun elokuvasta Short Cuts - Oikopolkuja, joka perustuu Raymond Carverin novelleihin ja runoon. Altmanin elokuva jäsensi järistystä odottavan Los Angelesin taivaan alla lukuisten henkilöiden tarinat, joiden yhteisenä nimittäjänä voisi olla Carverin ajatus: "- Ja saitko elämältä minkä halusit, saitko. - Minä sain. Ja mitä sinä halusit. - No, kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni rakastetuksi maan päällä."
Saara Cantellin Kohtaamisissa kohta kahdeksankymppinen Martta (Anneli Sauli) tapaa tyttärentyttärensä Emmin (Jenni Banerjee), joka tarvitsee rahaa hankkiakseen aineita. Emmi haluaisi saada isoäitinsä arvokkaan korun. Kahden naisen jännittynyt kohtaaminen avaa elokuvan. Myöhemmin tavataan liuta muita naisia, joiden tarinoihin liittyy pieniä iloja ja suuria suruja. Elokuvan monitapahtumaisen kerronnan punaisena lankana voisi olla lasten ja vanhempien välit, vähemmän tai enemmän tulehtuneet suhteet. Suomalaista nykytodellisuutta jäljitetään herkästi, hyvin realistisestikin kuvaamalla yhteiskunnallisia ongelmia, rasismia ja parisuhdetta kalvavaa petollisuutta. Tuntevatko elokuvan ihmiset itsensä rakastetuiksi? Sitä Cantell kysyy rehellisesti monissa kohtauksissa.
Saara Cantellin ilmaisu perustuu tinkimättömään haluun antaa aikaa ja tilaa naisten tarinoille ja luonnetutkielmille. Kestoltaan pitkiä kohtauksia ei tuhota nopeilla tai yllättävillä leikkauksilla. Cantellin elokuvan vuoropuhelu toimii. Kohtauksissa on tragiikan lisäksi paljon aitoa hauskuutta, huumoria, joka kuuluu ihmisen elämään vapauttavana ja täydentävänä suuntamerkkinä. Cantell on onnistunut luomaan elokuvallisesti jännitteisen palapelin, josta on pyyhitty pois kaikki paperinmakuisuus ja tekotaiteellisuus.
====================================================================================================
Kohtaamisia on näyttelijätöiltään tavattoman onnistunut kotimainen elokuva. Tietenkin Anneli Saulin osuus nousee ylitse muiden, vaikka se ei liene ohjaajan tavoite. Niin se vain on, että Sauli elää jokaisella huokosellaan kameralle. Ei ole uutinen, että 1950-luvun suomalaisen elokuvan Hilja, maitotyttö on synnynnäinen elokuvanäyttelijä. Ja nyt hän tekee seniori-ikäisenä elämänsä roolityön elokuvassa.
Upeassa maahanmuuttajahumaanissa sairaalajaksossa, jossa elokuvan ihmiskohtaloita sidotaan yhteen, Anneli Saulilla on pitkä kävely osaston käytävällä. Sen merkitys paljastuu sitten hienolla tavalla.
Pieni kriittinen huomio: Jaksoista siirrytään seuraaviin aina välikuvilla, joissa ilmenee lievää aasinsillan makua. Siis niin lievää, että katsomiskokemuksen jälkeen miettii, olisiko joku toinen kerronnallinen ratkaisu toiminut paremmin.

 Ajankohtainen kommentti

Lauri Kivisen valinta Yleisradion uudeksi toimitusjohtajaksi käsiteltiin mediassa pelkkänä henkilöjuttuna. En löytänyt nimityksen jälkimainingeissa juttuja, joissa olisi pohdittu Ylen nykyistä tilaa, ohjelmistopolitiikasta puhumattakaan. Se on tietenkin fakta, että Mikael Jungnerin viisivuotiskaudella yhtiön talous saatiin kuntoon ja uuden median uudet alustat tulivat painokkaasti käyttöön. Jungner johdatti Ylen mahtavaan internet-käyttöön ja perässä seurasi panostus mobiiliin. Ohjelmatoiminnan sisällöstä ei ole hiiskuttu, ja näyttää siltä, että esimerkiksi tv-yhtiöiden ohjelmia ei ehditä seurata niin kokonaisvaltaisesti, että voitaisiin keskustella ohjelmistopolitiikasta tai edes vertailla julkisen palvelun ja kaupallisten tv-toimijoiden ohjelmia. Se on valitettavaa.
Jopa Helsingin Sanomien kulttuuriosaston keskiviikkokolumnistina vieraileva, aikaisemmin Ylelle ohjelmiakin tehnyt Johanna Korhonen käsitteli Jungnerin tapausta pelkkänä henkilöasiana. Hänen mielestään Suomessa valitaan johtajaksi aina pitkä, rennonkallista pukua pitävä mies, jolla on sovinnainen henkilöhistoria ja vuorosanat valmiiksi opeteltuna. "Tämä on syy, miksi Mikael Jungner ei voinut jatkaa Ylen johdossa. Hän keskittyi johtajan roolin näyttelemisen sijaan itse johtamistyöhön, mutta oli muuten oma itsensä. Se oli liikaa."
Totta tuossa lienee toinen puoli, mutta ei Korhosellakaan ollut aikaa tarkastella Ylen julkisen palvelun roolia ja ohjelmistopolitiikkaa. Se on vahinko.
Lauri Kivisen ensimmäiset lausunnot vihjaavat, että Yle tulee media-alan murroksessa panostamaan enemmän ja enemmän uuteen mediaan. Kivinen on matkaviestinnän asiantuntija, joten voisipa ennustaa, että TV1:n Kotikatua ja urheiluojelmia katsotaan lähitulevaisuudessa enemmän Nokian älypuhelimen näytöltä kuin asunnon tv-vastaanottimesta. Mobiilialusta on ilmeisesti lähitulevaisuuden iso katsomisväline, sillä ovathan Googlen johtajat kertoneet, että kännyköistä tehdään jo joissakin maissa enemmän Google-hakuja kuin kotitietokoneesta.
Lauri Kivinen oli Yle-uutisten haastateltavana tiistaina (2.3. 2010). Hän ei puhunut mitään ohjelmistopolitiikasta tai sisällöstä, mutta julkisen palvelun yhtiön roolia sivuttiin. Kuten odottaa saattoi, Kivinen haluaa täsmentää ja tarkentaa Ylen roolia suhteessa kaupallisiin mediataloihin. Saa nähdä, mitä se sitten tarkoittaa käytännössä, kun Lauri Kivinen aloittaa toimitusjohtajana 1.5. 2010.
=====================================================================================================
Jotakin on sentään keskusteltu aivan viime päivinä Ylen roolista. Yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi esitti urheilutapahtumien karsimista. Helsingin Sanomien sunnuntaiosaston päätoimituskeskustelussa (7.3.) Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen muotoili asian ytimekkäästi: "Urheilu on viihdeteollisuutta - siis maksukanaville. Samoin pintahömppää voi karsia. Ylen tulee käsitellä ihmisten elämään oikeasti vaikuttavia asioita. Katsojaluvut eivät ole tärkeintä."

P.S. Olisiko kansanedustaja "Veltto" Virtasen pitänyt käydä katsomassa Saara Cantellin kirjoittama ja ohjaama Kohtaamisia-elokuva, jotta hän olisi harkinnut toisen kerran rasistista lavaesiintymistään perussuomalaisten viikonloppuristeilyllä.

sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 36


Tervetuloa ikävä (Bonjour tristesse, USA 1957) ohjaus: Otto Preminger, käsikirjoitus: Arthur Laurentz - Françoise Saganin romaanin mukaan, kuvaus: Georges Parinal, musiikki: Georges Auric, alkutekstit: Saul Bass, pääosissa: Deborah Kerr (Anne), David Niven (Raymond), Jean Seberg (Cecile), Mylene Demongeot (Elsa), tuotanto: Columbia.




Itävaltalais-amerikkalainen, Itävalta-Unkarin menestyneen lakimiehen poika Otto Preminger (s. 1905) oli suuressa suosiossani 1960-luvun alkupuolella. En ollut nähnyt montakaan Premingerin elokuvaa, mutta yksi yli kaiken teki vaikutuksen: Paul Newmanin näyttelemä Exodus (1960), Leon Urisin romaaniin perustuva suurelokuva.
Otto Preminger oli onnistunut edellisenä vuonna raiskaustapausta käsittelevässä Erään murhan anatomiassa, jonka olin nähnyt koulukaupungissani. Preminger olikin vahvassa vedossa 1950-luvun Hollywood-elokuvassa, mutta en tiennyt mitään hänen kuuluisasta amerikkalaisesta läpimurtoelokuvastaan Laurasta, muotokieleltään hyvin haastavasta rikos-mysteeristä, jota pidetään 1940-luvun film noir -genren kaikkein loistokkaimpana saavutuksena. Sen verran tiesin Exodusta ensimmäisen kerran katsoessani, että Preminger opittiin tuntemaan objektiivisen elokuvan mestarina. Enkelin kasvot, Viattomuus kadulta, Joki, jolta ei ole paluuta, Kultainen käsivarsi ja tietenkin suosikkini Tervetuloa ikävä olivat komeita näyttöjä Premingerin laaadukkaasta viisikymmenluvusta.
=====================================================================================================
Tervetuloa ikävä välttää kaiken Hollywood-sovinnaisuuden. Se voisi olla Ranskan uuden aallon ohjaajan elokuva, sillä niin suorasti ja valloittavasti Preminger on muuntanut kuviksi Saganin raikkaat ranskalaiset juoni- ja teemakuviot. Se on myös kiehtovimpia isän ja tyttären ystävyyssuhteen kuvauksia. Saganilaisittain elokuvaan liittyy uhkarohkeitakin ihmisuhdejännitteitä.
Näin elokuvan ensimmäisen kerran 20.3. 1966 AFK:n (Akateeminen Filmikerho) näytännössä, jotka järjestettiin Kalevankadun alkupään Elysee-elokuvateatterissa. Olin noihin aikoihin töissä Suomen Elokuva-arkistossa ja kirjoitin elokuvasta Uuteen Suomeen. Elokuva-arkiston näytännöt, AFK, Helsingin lukuisten elokuvateattereiden esitykset, Goethe-Instituten saksalaissarjat ja Kulttuuritalon neuvostoelokuvan esittelyt olivat nuoren entusiastin "elämän yliopistot". Mitä siitä, jos opiskelut yliopistolla sakkasivat, jos saattoi nähdä Jean Sebergin modernin naishahmon Elyseen valkokankaalla.
Tervetuloa ikävä seuraa melko uskollisesti Françoise Saganin romaania. Otto Preminger kertoo railakkain, osin hauskoin ja osin alakuloisin vedoin nuoren Cecile-tytön ja tämän playboy-isän Raymondin tarinan. Kolmas henkilö on tuhoutuva vanhempi nainen Anne, jota Deborah Kerr tulkitsee tahallisen epäeroottisesti.
Raymondin ja Cecilen suhde on läheinen - nyt voisi jopa puhua insestiin viittaavista alhioista. Preminger ei ole aivan uskollinen romaanille, sillä hän rikkoo lineaarisen kerronnan ja hyödyntää omalla tavallaan Saganin romaanin viimeisiä sivuja, joilla kuvataan Cecilen elämää Annan kuoleman jälkeen, "tytön muistojen kehyksenä" - kuten englantilainen kriitikko Ian Cameron totesi 1962 Movie-elokuvalehdessä. Premingeriä kritisoitiin aikanaan tästä muutoksesta, mutta hänen ratkaisuaan voi vain ihailla. Muistot elävöittävät Rivieran tapahtumat, jotka on kuvattu Technicolor-väreissä, mutta Pariisin talvea on saanut luonnehtia mustavalkokuvien runous.
Raymondin, Cecilen ja Annen tarina on kerrottu premingeriläisten viitteiden kavalkadina. Nerokasta elokuvassa on Preminger tapa antaa henkilöiden kuulla salaa toistensa asioista. Aikanaan Premingeriä arvosteltiin pinnallisuudesta, vaikka hän oli vain näyttänyt osasia huvittelulle taipuvaisen Cecilen elämästä. Toisaalta ei huomattu, miten traagisen kohtalon kokeva Anne on henkilö, joka haluaa muuttaa niin Raymondin kuin Cecilen.
Jean Sebergin myrtyneesti lausuma, itselleen ja isälleen omistama repliikki lassottaa Premingerin teeman: "Anne on muuttanut hänet, Anne on muuttanut minut." Annen ansiosta Raymond pakottaa Cecilen keskittymään opiskeluun ja jättämään vähemmälle hurvittelun poikaystävänsä (Geoffrey Horne) kanssa.
=====================================================================================================
Keskustelimme usein 1960-luvun puolivälissä olutlasin ääressä Vanhan kellarissa Otto Premingeristä. Vastapäätäni istui Lahdesta Helsinkiin tullut ja Teatterikorkeakoulussa opiskellut kriitikko, laulaja ja runoilija Pertti "Lumis" Lumirae, joka valmistautui noihin aikoihin nousemaan näyttämölle Salon-Chydeniuksen-Holmbergin Lapualaisoopperassa. Hän näytteli 1967 Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjassa.
Me tunnustimme nauttivamme Premingerin objektiivisesta tyylisistä: jätetään johtopäätökset katsojalle. Kinasimme jopa, miten Premingerin nimi lausutaan. Minä kuten Pertti olimme lukeneet cahierslaista Movie-lehteä, jonka muutamat englantilaiset filmiaktiivit olivat perustaneet Sight an Soundin vastineeksi. Löysin arkistostani numeron, jossa Ian Cameron kirjoittaa Tervetuloa ikävä -elokuvasta: "Preminger näyttää kaiken mikä on tunnusomaista ja näytettävissä, mutta jättää tulkinnan kokonaan katsojalle. Näin hän on luonut erään kaikkein aikojen ambivalenteimmista elokuvista." Voi olla, että Premingerin ohjauksen taide ei ole enää muodikasta.
Oikeastaan tuntuu ikävältä todeta, että wieniläisen koulukunnan Hollywood-ohjaaja (Preminger näyttelikin, mm. Billy Wilderin sotaleirisatiirissa Stalag 13), jäi elämään sinne 1960-luvulle. Exoduksen jälkeen valmistuneet Ensi voitto ja Kardinaali ovat komeita elokuvia, mutta niiden jälkeen Premingerin ote heltyi selvästi. Agenttifilmi The Human Factor(1980) on enää kalpea esitys mieheltä, joka oli saanut kerran Marilyn Monroen hehkumaan kasteenraikkaana elokuvassa Joki jolta ei ole paluuta. Ja epäilen, että ei löydy enää monta elokuvaentusiastia, joka vannoisi Premingerin nimeen. Hänen maineensa on hiipunut. Tempperamenttinen, itsekäs ja näyttelijöitä surutta tyrannisoinut "Otto the Terrible" palasi Hollywood-uran katkettua kotimaahansa ja kuoli 1986 Wienissä.
====================================================================================================
Muistojen kirjaani jäi traagisen kohtalon kokenut, itsetuhoinen Jean Seberg (1938-1979), joka elää loputtomasti valkokankaalla kolmessa maineikkaassa elokuvassa: Tämä Tervetuloa ikävä, Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon ja Robert Rossenin Lilith. Kaikki ovat 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun mestariteoksia.

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2010

Scorsese suljetulla sairaalasaarella * * * * *






Italialaisten maahanmuuttajien poika, New Yorkin "Pikku-Italian" Elizabeth Streetin kasvatti Martin Scorsese (s. 1942) on viimeisiä suuria amerikkalaisia ohjaajia, todellinen filmihullu ja auteur, jolle elokuvataiteen historia on läpikotaisin tuttu. Kuka voisi olla arvostamatta Scorsesen elokuvia kuten Sudenpesä (1973), Alice ei asu enää täällä (1974), Taksikuski (1975), Kuin raivo härkä (1980), Koomikkojen kuningas (1982), Suuret setelit (1986), episodielokuva New York Storiesin osuus Life Lessons (1989), Cape Fear (1991) Viattomuuden aika (1993), Kasino (1995). Huomaan päättäneeni listan 1990-luvun puoliväliin. Sen tähden täytyy kysyä, onko Scorsesen tahti hiipunut? Ei missään nimessä, jos ajattelen Martin Scorsesen uutta, mestarillista ohjaustyötä Suljettua saarta. Sitä ennen valmistuneista tuoreista Scorsese-elokuvista Lentäjä (2004) oli mahtava studiotyö, mutta jotenkin muotopuoli ja sisällöltään hiukan tasapainoton. Vuoden 2006 tarinakehittelyltään juonikas The Departed toimi suhteellisen hyvin, mutta jokin lisäarvo siitäkin puuttui. Suljettu saari on parasta Scorsesea vuosiin. Se on kiehtova osoitus Scorsesen taidosta ohjata niin studiossa kuin ulkona, luoda Hollywoodin kulta-ajalle ominaista perinteistä kerrontaa (elokuvan tärkeitä luontoelementtejä ovat vesi, myrsky ja kalliot). Scorsese viittaa elokuvassaan etenkin Alfred Hitchcockin traditioon. Robert Richardsonin kamera kulkee käytävillä ja majakan kallioilla kuin Robert Burksilla Linnuissa, ja näkökulmatekniikka toimii. Musiikkitaustan valinneen Robbie Robertsonin iso linja viittaa Hitchcockin kuuluisan vakiosäveltäjään Bernard Herrmanniin (muistettakoon, että Herrmann loi Taksikuskin musiikin ja Scorsese ohjasi 1970-luvun lopulla dokumenttifilmin Robertsonin The Band -yhtyeestä).
Suljettu saari ajoittuu vuoden 1954 paranoian ja kommunistivainojen Amerikkaan. Leonardo Di Caprio esittää Liittovaltion poliisia, U.S. Marshal Ted Danielsia, joka saapuu tutkimaan suljetun mielisairaalasaaren outoja tapahtumia. Saari sijaitsee jossakin Bostonin edustalla. Daniels ja partneri (Mark Ruffalo) tulevat saarelle, koska sairaalasta on kadonnut naispotilas. Saarella he kohtaavat hulluuden ja synkkyyden piirin, josta on pakko päästä jossain vaiheessa ulos. Toisaalta herää kysymys, onko Ted Daniels hoidettavana saarella.
Kuinka ovelasti Scorsese kehittelee palapeliään ja ikään kuin 1940-luvun amerikkalaisen film noir -suuntauksen kunniaksi kuviot sotketaan niin perusteellisesti, että teatterista ulos tullessaan katsoja ei osaa sanoa täysin varmasti, mistä tässä oli kysymys. Tämä oveluus on kuitenkin Scorsesen vimmaisen elokuvan voima. Kerrankin näkee uuden elokuvan, jossa asioita ei ole pureskeltu valmiiksi katsojalle.
====================================================================================================
Martin Scorsesella ei ole pääosaan kohta jo kahdeksassakymmenessä elokuvassa esiintyneen Robert De Niron kaltaista loistavaa luonnenäyttelijää, jonka hermoherkkä, maaninen ja laaja-alainen ihmiskuvaus ilmeni huikeimmillaan Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bicklenä ja Kuin raivo härän keskisarjan nyrkkeilijäkomeetta Jake La Mottana. Ei aivan ! Vaikka uutta De Niroa ei enää tule, niin Leonardo DiCaprio pääsee häntä vaaksan mitan päähän. DiCaprio tulkitsee tehokkaasti sotatraumaa kantavaa ja vaimonsa (Michelle Williams) kuolemaa surevaa miestä (oli vapauttamassa sodan lopussa Dachaun keskitysleiriä). DiCapriosta on tulossa Martin Scorsesen uusi luottonäyttelijä. Hänen olemuksestaan irtoaa räjähtävä monisykkeisyys ja karisma, armolahja.
Suljetun saaren hurjan palapelin keskeltä erottuu lukuisia hienoja sivuosanäyttelijöitä - niin kuin sairaalan johtajaa esittävä Ben Kingsley ja arvoituksellisena lääkärinä toimiva Max von Sydow. Michelle Williams on hyvä valinta Danielsin vaimoksi, joka ilmestyy ajoittain varoittamaan leskimiestään. Onko kysymys Danielsin hallusinaatioista vai painajaisista, jotka ovat johtamassa häntä hulluuden syövereihin?
Elokuvan taidokkaasta leikkauksesta vastaa jälleen Martin Scorsesen koulutoveri ja lukuisten elokuvien yhteistyökumppani Thelma Schoonmaker (s. 1945). Shoonmaker oli aviossa vuosina 1984-1990 Michael Powellin kanssa eli aina kuuluisan brittiohjaajan kuolemaan saakka. Scorsesen Kuin raivo härkä -elokuvasta Schoonmaker voitti 1980 parhaan leikkauksen Oscarin. Samoin Scorsesen The Departed (2006) toi Shoonmakerille himoitun pystin. Myös Scorsese voitti elokuvasta vihdoinkin ohjauksen Oscarin.

Ajankohtainen kommentti

Juuso Ala-Kyyny on tehnyt ison työn kokoamalla kriitikoilta listat vuosituhantemme ensimmäisen vuosikymmenen parhaista elokuvista. Ulkomaisten elokuvien listalle sai valita kymmenen suosikkia. Kotimaisiin riitti kolme. Huomaan nyt, että ulkolaisten listalle ei ole päässyt yhtään omaa suosikkiani. Ala-Kyynylle lähettemälläni listalla oli sellaisia elokuvia kuin The Dreamers, Puhu hänelle, Tunnit, Viisi vuodenaikaa jne.
Kotimaisissa sattuma oli parempi. Kelpuutin omalle listalleni elokuvan Mies vailla menneisyyttä. Se nousikin lopullisen kokoamalistan kärkeen. Omalle listalleni valitsemani Paha maa kiilasi kakkoseksi.
Tässä kyselyn lopulliset tulokset.

2000-2009 kymmenen parasta ulkolaista elokuvaa:
1) In the Mood for Love (Wong Kar-Wai, 2000), 141 pistettä
2) Mulholland Drive (David Lynch, 2001), 139
3) Dogville (Lars von Trier, 2003), 89

4) Pan's labyrinth (Guillermo del Toro, 2006), 81
5) Lost in Translation (Sofia Coppola, 2003), 69
6) Dancer in the Dark (Lars von Trier, 2000), 62
7) Menetetty maa (Ethan & Joel Coen, 2007), 61
8) Sideways (Alexander Payne, 2004), 60
9) Meidän musiikkimme (Jean-Luc Godard, 2004), 60
10) Muiden elämä (Florian Henckel von Donnersmarck, 2006), 59

2000-2009 kymmenen parasta kotimaista elokuvaa:
1) Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002), 458 pistettä
2) Paha maa (Aku Louhimies, 2005), 136
3) Melancholian 3 huonetta (Pirjo Honkasalo, 2004), 110

4) Postia pappi Jaakobille (Klaus Härö, 2009), 104
5) Laitakaupungin valot (Aki Kaurismäki, 2006), 102
6) Joki (Jarmo Lampela, 2001), 94
7) Musta jää (Petri Kotwica, 2007), 91
8) Näkymätön Elina (Klaus Härö, 2002), 52
9) Muukalainen (Jukka-Pekka Valkeapää, 2009), 50
10) Tyttö sinä olet tähti (Dome Karukoski, 2005), 48
10) Miehen työ (Aleksi Salmenperä, 2007), 48

Jos haluaa tutkia äänestyksen tuloksia tarkemmin kannattaa siirtyä blogisivulle 00-luku.blogspot.com.

P.S. Markku Lehmuskallio (s. 1938) on kolmenkymmenenviiden vuoden ajan ohjannut ansiokkaita ja persoonallisia suomalaisia dokumenttielokuvia. Korpinpolska 1980-luvun alusta ja kainuulaisen kuvataiteilijan Niilo Hyttisen ympärille kietoutuva Sininen imettäjä (1985) olivat erinomaista Lehmuskalliota. Ohjaaja rikkoi niissä dokumenttielokuvan totuttuja rajoja. Myös Inuksuk (1988) ja Kadotettu paratiisi (1994) vakuuttivat.
Viime vuosina Markku Lehmuskallio on ohjannut elokuvia vaimonsa, nenetsi Anastasia Lapsuin (s. 1944) kanssa. Kaksikon dokumentaarisissa elokuvissa on kuvattu nenetsien, pienen Jamalin niemimaalla Siperiassa asuvan alkuperäiskansan elämää ja etnistä asemaa suuren Venäjän puristuksessa. Lapsuin ja Lehmuskallion uusin elokuva Sukunsa viimeinen kuvaa nenetsien ja Neuvostoliiton törmäyskurssia. On hienoa, että etenkin nenetsinaisten voimaa kuvaava Sukunsa viimeinen on päässyt meillä teatterilevikkiin.