Vankila elämän yliopistona * * *










Helsingin elokuvaohjelmiston ranskalainen kummajainen on Jacques Audiardin ohjaama Profeetta. Ranskassa elokuva on kerännyt miljoonayleisön. Sen rankat ja rajut kohtaukset ovat vedonneet nuoreen yleisöön, vaikka nyt ei ole kysymys mistään vastuuttomasta viihdeväkivallasta. Audiard kuvaa vaativin kuvin ranskalaisen yhteiskunnan pimeää puolta, niitä slummien ja esikaupunkien epäinhimillisiä olosuhteita, jotka aika ajoin ovat ryöstäytyneet silmittömäksi kapinaksi ja rähinöinniksi.
Profeetan päähenkilö on ranskanalgerialainen Malik (Tahar Rahim). Hänen tarinansa on gangsterin ja vangin tarina. Suurin osa elokuvan tapahtumista sijoittuu kiven sisään, ahtaisiin ja tavattoman julmiin vankilaoloihin. Audiard kuvaa Malikin tarinan selviytymis- ja kasvutarinana. Vankila on Malikin, "saastaisen arabin", elämän yliopisto. Ilman vankilaa Malikista ei ehkä olisi tullut selviytyjää. Ohjaaja Autiard vihjaa, että normaalissa yhteiskunnassa hän olisi sortunut huumeisiiin ja menehtynyt jonkun väkivaltaisen kahakan aikana.
=====================================================================================================

Ranskalaiset kriitikot ovat verrannet Profeettaa jopa Francis Ford Coppolan Kummisetään. Kuvallisessa ilmaisussa ja tilakäsityksessä on kyllä paljon samaa, mutta Jacques Audiardin elokuvasta puuttuu Coppolan mestariteokselle ominainen italialaisuus, synkkien varjojen lomassa puhkeava energia ja ilo, romanttinen ja myyttinen käsitys elämästä amerikanitaliaisen mafiayhteisön sisällä. Jacques Audiardin elokuva on realistinen, jopa inhorealistinen. Se on niin ahdistava elokuva, että pahaa tekee, vaikka ohjaaja rakentaa kuva kuvalta uutta identiteettiä vanki-Malikille. Ehkä Malik jossain vaiheessa saavuttaa kunnioituksen vankilan tarkoin rajatussa "etnisessä" yhteisössä. Todella: Vankilayhteisön nokitusjärjestelmä on niin selkeä, että vaikea siellä on ranskanalgerialaisella selviytyä.
Ranskan koko kuvaksi Profeetasta ei ole, mutta sen pinnan alla ja kuvien välissä risteilevät asiat, joista ranskalainen valtakoneisto ei voi olla ylpeä. Päinvastoin. Kolonisaation aika ei ole ohi. Se on nyt valtioiden sisällä.

Ajankohtainen kommentti

Taisin kehua taannoin Sanna Stellania, todellista luonnonlahjakkuutta tv-juontajana, jonka tulo viime syksynä Yle TV1:n Stradaan nosti ohjelman hetkessä toiseen potenssiin. Kehua täytyy Sannan partneria Ivan Puopoloa, jonka raikas ja rento olemus siivittää sekin kulttuuriohjelman vauhtiin. Stradasta on tullut ohjelma, joka täytyy katsoa joka perjantai klo 21.30. Ylen Kulttuurin muihin ohjelmiin verrattuna Strada on ilopilkku. Teemalla pyörinyt Kirjamaa on aivan hyvä kulttuuriohjelma, mutta TV1:n Runoraatia ei jaksa millään katsoa, ei ainakaan sen jälkeen, kun Jukka Virtanen aloittaa narinansa ja yrittää selvitellä käsittelyssä olevan runoilijan teoksen olemusta.
Strada riippuu ajassa. Aiheita on puolen tunnin ohjelmassa aika paljon, mutta ne viedään nopeasti läpi. Nopeus ei ole pahe, sillä Stellan ja Puopolo saavat aina aiheiden käsittelyyn tarvittavaa syvyyttä. Ei televisiossa ole ollut pitkään aikaan ohjelmaa, jossa kulttuurielämän ilmiöt popularisoidaan samalla intensiteetillä ja älykkyydellä.
Todella nautittavaa Stradassa ovat sketsit, jotka Stellan ja Puopolo hoitavat mallikkaasti. He rakentelevat erilaisia rooleja ja rohkenevat heittäytyä erilaisiin maskeihin. Sketsit on kirjoitettu ja esitetty niin hyvin, että ne loksahtavat paikoilleen asiakokonaisuuteen. Varmasti television takavuosien sketsimestarit haukkovat henkeään katsellessaan Stellanin ja Puopolon työskentelyä. Siinä leiskuu huumori ja itseironia.
Stradan tuottajana toimii pitkän linjan yleläinen Inari Uusimäki, joka juonsi 1990-luvun loppupuolella Susanne Päivärinnan kanssa hyvää lauantaiaamun ohjelmaa TV1:ssä. Eikä siitä ole kauan, kun Uusimäki veti Axa Sorjasen kanssa kiinnostavaa kulttuuriohjelmaa K-Rappua TV1: n puolella (Sorjanen muuten juontaa nykyisin keskusteluohjelma Patsastelua Yle Radio 1:ssä). Nyt Inari Uusimäkeä voidaan kiittää elämyksellisestä Strada-ohjelmasta, joka on Ylen omaa tuotantoa. Todellakin.

P.S. Nopoloiden "Risto Räppääjä" -kirjoista tehty toinen elokuvasovitus Risto Räppääjä ja polkupyörävaras on menestynyt valtavan hyvin valkokankaalla. Sadantuhannen katsojan raja puhkaistiin helmikuun loppupuolella, maaliskuun lopulla elokuva ylitti 250 000 katsojan rajan. Mari Rantasilan ohjaama elokuva on täyttänyt lasten- ja nuortentuotannossa ilmenneen aukon. Näitä elokuvia edustavat Suomenkin ohjelmistossa lähes pelkästään amerikkalaiset animaatioseikkailut, nyt vielä 3D-versioina.
Risto Räppääjä ja polkupyörävaras näyttää puhuttelevan niin lapsia kuin aikuisia. Elokuvassa on nähty suomalaista komiikkaa ja huumoria, hiukan jännitystä ja mainiota tyypittelyä. Tosin kriittisemmät katsojat ovat todenneet, että elokuva on tehty varman päälle. Silti onnea Mari Rantasilalle ja tuotantoyhtiö Kinottarelle. Menestys velvoittanee tuottamaan kolmannen Räppääjä-elokuvan..