Vasta vuosikymmenien jälkeen, ikääntymisen edistyessä kovalla vauhdilla ja työelämän kiireiden jäätyä taakse muistaa asioita, jotka eivät ole tulleet aikaisemmin mieleen. Vuodenvaihteen Andalusian matkalla mieleeni palautuvat kevään 1969 kuntoutumisen hetket, nuo päivät ja kuukaudet, jolloin uimisesta, pyöräilystä ja lenkkeilystä muodostui elämäntapa, mutta myös keino saada vammautuneet jalat edes jollain tavalla toimimaan.
Tietenkin voi ajatella, että pakotan tällä itseni palaamaan aikaisemmin kadottamaani aikaan, Robertinkadun Astoriin, tuohon Himbergien Lii-Filmin teatteriin, jossa sai 7.3. 1969 uusinta-ensi-iltansa John Fordin ehkä kaikkien aikojen western Etsijät. Kolmosen ratikka oli kuljettanut minut sinne, teatteriin jossa myöhemmin koettiin monen uuden elokuvan lehdistö- ja yleisöesitykset (teatteria ei tietenkään enää ole olemassa).
Mieleenpainuvimpia oli Wim Wendersin amerikkalaisen odysseian Paris, Texasin ensi-ilta Astorissa 1980-luvun alussa. Se meni teatterissa yhtä mittaa vuoden. Ei sellaista nykyisin voi kuvitella tapahtuvan, sitä paitsi elokuvat katsotaan Helsingissä kahdessa multiplexissä tai kotona dvd-versioina. Sitä paitsi nuo lukuisat keskustan ympärillä sijainneet elokuvateatterit ovat osa kadonnutta aikaa: Kuka muistaa enää Astorin, Glorian, Regian, Tuuulensuun, Astran, Cineman, Adlonin, Ritzin, Coronan, Axan, Sinisen Kuun.
=====================================================================================================
Minä näin John Fordin (s. 1895) kuningaswesternin ensimmäisen kerran Astorin uusintaensi-illassa. Fordin elokuvista tuttuja olivat jo kaunis Aavikon laki (1946), ratsuväkitrilogia Keltainen nauha, Rajarosvojen voittaja, Rio Grande (1949-1950), valloittava Irlanti-oodi Vaitelias mies (1952), hieno pienimuotoinen kyläkuvaus ...ja aurinko paistaa (1953), joka tuli kerhoesitykseen kouluaikoina. Tuttuja olivat myös ystävyyttä korostava western He ratsastivat yhdessä (1960), rento ja vapautunut Etelämeren seikkailijat (1963), uusintaan 1960-luvun puolivälissä saatu Stategoach eli Hyökkäys erämaassa (1939), josta kirjoitin arvostelun Ylioppilaslehteen ja tietenkin Vihan hedelmät sekä ehdoton Mies joka ampui Libertyn Valancen (1961).
John Steinbeckin romaaniin perustuva 1930-luvun lamakauden kuvaus Vihan hedelmät palasi Etsijöitä katsoessani mieleen. Mietin, olisiko Ford sittenkin voinut antaa isomman panoksen sosiaaliselle, jopa poliittiselle elokuvalle? Tähän viittasi, melkein olisi pakottanut vuonna 1940 valmistunut Vihan hedelmät, Fordin parhaimpiin kuuluva elokuva. Vihan hedelmät oli kirjana ja elokuvana kuin presidentti Rooseveltin New Dealin peili. Steinbeckin kirja ja Fordin elokuva tukivat presidentin pyrkimyksiä hinata isänmaa ulos lamasta yhteisöllisyydellä, nuorten työllistämisellä ja läpi osavaltioiden levittäytyvillä työprikaateilla, jotka entisöivät eroosion kuihduttamia maita.
Rooseveltia oli syytetty kommunistiksi, mutta hän tokaisi olevansa kristitty ja demokraatti. John Steinbeckin romaani ja John Fordin elokuva ovat järkyttäviä kuvauksia Kaliforniaan muuttavien pienviljelijöiden tilanteesta.
Steinbeckin romaani puristaa sanoiksi depression koko kuvan. Niin tekee Fordin elokuvakin, joka näytti amerikkalaisille, miten unelmien Kalifornia ei ehkä olekaan vielä paratiisi viljelijäperheille, joiden täytyi jättää keskilännen kuivettuneet kotinsa. Kuten Steinbeck myös Ford ylistää erään kriitikon mukaan syvyyssuunnassa ihmistä - tavallista, työtätekevää ihmistä.
=====================================================================================================
Tuon matkan (noiden matkojen) aikana Ethanin luonnekuva muuttuu. Hänestä tulee entistä vihaisempi, hän ei pysty enää näkemään ihmisessä mitään hyvää. Vain suojattu ja rajattu perheyhteys voi taata ihmiselle onnen ja kunnollisen elinalustan.
Mutta samoin kuin Vihan hedelmissä Ford ylistää westernissään tavallista ihmistä. Vihan hedelmissä ollaan kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa työtätekevä ihminen joutuu myymään työpanoksensa, mutta kapitalismiin kuuluvat nousu- ja laskukaudet, reserviksi tarkoitetut työttömien armeijat. Etsijöiden aika on vielä agraarikulttuurin länsi, jossa toimeentulo revittiin maasta. Fordilla oli lähes myyttinen kosketus tuohon maahan, Ethan-sedän läheisten elämänpiiriin, jota vain ulkoinen paha voi uhata.
Vihan hedelmissä hyvän ja pahan rajat ovat hämärtyneet, kovaa vauhtia kasvavan teollisen kulutus- ja palveluyhteiskunnan kestoa koetellaan kollektiivisella lamalla. Ja osittain luonnon oikuilla. Steinbeckin ja Fordin ihmiset ovat noiden uhkien ja oikkujen armoilla.
Etsijöissä paha saapuu intiaanien muodossa Ethanin perhepiirin idylliin.
Jälleen kerran John Ford käy "sotaa" intiaaneja vastaan, mutta nyt enemmän yksilötasolla. Intiaanit on häivytetty joukkona taustalle, ratsuväkeä ei enää näy, joten yksilön, periksiantamattoman Ethan-sedän, täytyy pyrkiä sankaritekoon. Hänen on tuotava Debbie terveenä kotiin. Tuosta teosta, sen jatkuvista yrityksistä muodostuu Ethanin pakkomielle.
=====================================================================================================
John Ford muuttui 1960-luvulla. Mies joka ampui Liberty Valancen on ohjaajan aikaisemman westerntuotannon yhteenveto, myös epäsuora kiitos presidentti John F. Kennedylle, joka oli noussut vähän aikaisemmin valtaan. Libertyssä korostuvat ne ihanteet, joita niin Kennedy kuin häntä edeltäneet toiset suuret amerikkalaiset presidentit Lincoln ja Roosevelt olivat ajaneet.
Nyt voi hyvällä syyllä sanoa, että Mies joka ampui Liberty Valancen on John Fordin vaikuttava demokratian ja sananvapauden puolustus. James Stewartin henkilöimässä lakimies Random Stoddardissa ei ilmene vain edistyksellisen poliitiikan ihanne, vaan välttämätön tarve sivistykseen ja suvaitsevaisuuteen. Eikä paha esiinny enää intiaanien hahmossa, van ilkeyden ja väkivallan airut on valkoinen mies, yhteisöä terrorisoiva Liberty Valance, jota Lee Marvin tulkitsee ikimuistettavista.
Astorin esityksessä mieleeni syöpyivät seuraavat asiat: mikä matkan kuvaus, upea ulkoilmaepiikka, vuodenaikojen vaihtelu, visuaalisesti nerokkaat otokset, joissa kamera suuntautuu ovesta tai ikkuna-aukosta horisontaalisesti ulos. Myöhemmin alkoi ymmärtää, että western on ohjauksellisesti Fordin huolellisimpia, sen kuviin on ladattu kaikki rakkaus. Eikä maaliskuussa 1969 kyynelien tuloa voinut estää hetkellä, jolloin Ford kiihdytti elokuvansa kliimaksiin, jossa Wayne nostaa hellin käsin vapautetun Woodin hevosen selkään.
Yhtä asiaa mietin Astorin hämärässä: Etsijät ja Nicholas Rayn Nuori kapinallinen valmistuivat lähes samoihin aikoihin, mutta Natalie Wood näyttää Fordin westernissä vielä pikkutytöltä, kun hän Raylla puhkesi nuoren naisen kukkaan. Ehkä se on elokuvaa, kameran keino näyttää ja muuttaa.
=====================================================================================================
Marc Eliot kertoo kirjassaan "Clint Eastwood - viimeinen cowboy" (2009), miten presidentti Richard Nixon kutsui Clintin ja tämän vaimon Maggien elokuussa 1972 John Waynen, Glenn Fordin ja Charlton Hestonin ohella "villin lännen vastaanotolle" Valkoiseen taloon. Tämä tapahtui juuri ennen republikaanien puoluekokousta, jossa presidentti oli määrä nimetä uudelleen ehdokkaaksi.
Luemme Seppo Hyrkäsen suomentamasta kirjasta: " Nixon liehitteli Clintiä ikään kuin presidentti olisi ollut fani ja fani presidentti. Nyt pehmeä-ääninen ja irvimirrin tavoin hymyilevä Clint tiesi varmasti perineensä uuden manttelin. Wayne oli ollut tähän saakka westernien virallinen kova kaveri, mutta hänestä oli tullut vanha ja lihava, ja hän oli jo jonkinlainen parodia omasta itsestään, vaikka hän oli yhä äärioikeiston lemmikki."
"Vanha ja lihava" Wayne jätti meille arvokkaat jäähyväiset 1976 Don Siegelin Revolverimiehessä. Waynen kuolevan lännen miehen rooli tihkuu itseironiaa ja anteeksipyyntöä. Waynen "luoja" ja vakioohjaaja John Ford (syntyjään Sean Alousiys O´Feeney) oli kuollut kolmisen vuotta aikaisemmin. Kun Playboy-lehti haastatteli Orson Wellesiä ja kysyi mieluisinta amerikkalaista ohjaajaa, vastaus kuului : "...John Ford, John Ford, John Ford."
Westernin kovan kaverin "uuden manttelin" saanut Clint Eastwood muistetaan 1950-luvun tv-näyttelijänä ja antisankarin eleettömistä rooleista Sergio Leonen 1960-luvun italowesterneissä. Sen jälkeen hän hoiperteli vuosia väkivalta,- farssi- ja lännenelokuvista toiseen kunnes löysi kypsyytensä ohjaajana ja näyttelijänä 1992 Armottomissa. Ei Eastwoodia voi näyttelijänä merkitykseltään John Wayneen verrata, ei ohjaajana vanhoihin mestareihin, mutta kieltämättä Clint on ollut 2000-luvulla vahvassa vedossa kameran takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti