perjantaina, toukokuuta 15, 2009

UUSI SARJA ALKAA!




Sisällytin erääseen julkaisemattomaan kirjalliseen työhön todenmakuisen kuvauksen "pojan huoneesta", jossa viittaan nuoruuden filmihulluuteni puhkeamiseen. Kerron tekstissä asiasta tiedustelevalle pojalle, että se elokuvakriitikon ura alkoi Alastomasta satamasta. Elia Kazanin mustavalkoinen satamadraama valmistui vuonna 1954. Kajaaniin elokuva tuli uusintakierroksella 1958. Näin sen silloin neljätoistavuotiaana. Se oli kielletty, mutta pitkänä poikana ainakin Kajaanin Kino Rattoon pääsi pari vuotta ikärajaa aikaisemmin. Elokuvan kuvat huikaisivat, haltioittivat nuoren pojan mielen. Marlon Brandon suorituksesta tuli ikuinen vedenjakaja, malli johon vuosikymmeniksi vertasin muiden miesnäyttelijöiden suorituksia. Brandon lähelle kelpuutin myöhemmin eurooppalaisista Alain Delonin, Horst Buccholzin, Thommy Berggrenin ja Zbigniew Zybulskin. Amerikkalaisista valtuutin Brandon perillisiksi James Deanin, Montgomery Cliftin, Al Pacinon ja Robert De Niron. Olen edelleen samaa mieltä, vaikka moni muukin miesnäyttelijä ansaitsee huomion, vanhan elokuvan suuruuksista tietenkin Jean Gabin, James Gagney, John Wayne ja John Garfield, minoreista Richard Widmark, Robert Ryan ja nykyinen Sean Penn. Miksei George Clooneykin.
===================================================================================
Näin Alastoman sataman vuotena, joka oli amerikkalaisen elokuvan juhlavuosi. Silloin ilmestyi ehkä eniten amerikkalaisia mestariteoksia kuin koskaan. Sinä vuonna julkaistiin myös Alfred Hitchcockin Punainen kyynel, josta nykyisin käytetään myös nimeä Vertigo. Elokuvan saatoin katsoa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta tultuani Helsinkiin 1965 kilpailtiin siitä, montako kertaa Vertigo on tullut katsottua. Nyt voin ilmoittaa, että ainakin 50 kertaa. Siis valkokankaan lumossa.Hitchcockista olin löytänyt ohjaajani, jonka kuviin uskoin ja uskon edelleen rikkumattomasti. Onko kysymys konservatiiivisuudesta vai vain vuosikymmeniä jatkuneesta mieltymyksestä kuviin uskoviin ohjaajiin.Mutta löysin myös naistyypin, Kim Novakin henkilöimän vaalean kaunottaren, joita olen seurannut elokuvissa kuin omassa elämässäni. Niin monta heitä on myöhemmin pureutunut varjojen leikeissä istuvan verkkokalvolle: Monica Vitistä Catherine Deneuveen ja Jessica Langeen. Samana Vertigon vuonna 1958 julkaistiin myös eurooppalaisen elokuvan mielitekijäni François Truffautin Ranskan uuden aallon esikoisteos 400 keppposta. Siitä hetkestä olin myyty Truffautille, jonka upeaa uraa sain seurata aina ohjaajan varhaiseen kuolemaan 1984 saakka.Tämä netti-tekstieni yhteydessä kerta kerralta karttuva "elokuvakirja" lähti vauhtiin tarpeesta muistella noita eloni aktiivisen opiskelu- ja työjakson suuria ja rakkaita elokuvia, näkemieni tuhansien ja tuhansien ja tuhansien elokuvien joukkoon yltäneitä mestariteoksia, joita en haluaisi koskaan menettää.Aikanaan valmistuva tekstikokonaisuus viittaa 41 vuotta kestäneen varsinaisen työperiodiniin olemukseen. Etenkin parinkymmenen viimeisen työvuoden aikana tajusin istuvani lähes kaiket arkipäivät pimeässä katseluhuoneessa, koska television elokuvatarjonta alkoi kasvaa tiuhaa tahtia Kolmostelevision tultua markkinoille vuonna 1987. Katsoin tv:ssä esitettäviä elokuvia jo 1960-luvun loppupuolella, kun silloinen Mainos-Television filmipäällikkö Seppo Huhtala teki laadukkaalla elokuvaohjelmistollaan televisiosta "valtakunnallisen elokuvakerhon".Olen kirjoittanut lukihäiriöstäni huolimatta (onneksi tietokoneen tulo mahdollisti toistuvien lyöntivirheiden korjaamisen) tuhansia ja tuhansia arvosteluja elokuvista, ensin Kainuun Sanomissa, sitten Uudessa Suomessa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa sekä lopulta Helsingin Sanomissa, josta jäin eläkkeelle kevään ja kesän vaihteessa 2006. Amerikkalaisen, ruotsalaisen, tshekkiläisen, unkarilaisen, puolalaisen, italialaisen ja venäläisen elokuvan lisäksi kotimainen elokuva on aina ollut sydäntäni lähelle. Kiitän itseäni, että jo lukiovuosina katsoin Kajaanin Kino-Kainuussa kaikki kotimaiset ensi-illat, kun muut aktiivit filmihullut useimmiten karsastivat niitä. Siitä oli hyötyä myöhemmälle työuralleni.Tähän kirjaan olen valinnut niitä mielestäni parhaita ja vaikuttavimpia näkemiäni elokuvia viidenkymmenen vuoden ajalta. Nuorena tuli pidettyä oikein vihkoa, johon merkittiin nähty elokuva, tietoineen ja lyhyine mainintoineen. Ne vihot olen kadottanut, mutta onneksi muistiani ovat tukeneet Kajaanissa 1960-luvun alkupuolella julkaisemamme elokuvalehti Me´lies`, eri julkaisut ja lukuisat leikekirjat, joiden kartoittamisen aloitti ex-vaimoni ja tämän jälkeen molemmat poikani siitä jatkoivat. Sähköinen arkistokin on karttunut viime vuosien aikana.
===================================================================
Tämän Kino ja tv -blogin yhteydessä ilmestyvien tekstien kokoamisen alkuperäisenä vaikuttajana ei ole François Truffautin kirja Elämäni elokuvat, vaikka sitä suuresti arvostankin. Truffaut toimi sittenkin aika lyhyen periodin kriitikkona. Hänen kirjassaan on ohjaajalähtökohta. Tunnustan itsekin olevani siinä mielessä vanhanaikainen, että pidän ohjaajaa edelleen elokuvateoksen tekijänä, auteurina. Käsikirjoituksella, näyttelijöillä ja kuvaajilla on suuri merkitys, mutta ainakin takavuosina elokuvataide oli ohjaajan taidetta. Nyt voi olla toisin, koska elokuvataide on omalla tavallaan kuollut, siitä on tullut pelkkää tuotekehittelyä, markkinointia ja kierrätystä. Silti joitakin todella merkittäviä auteureita löytyy vielä maailmalta - minun kategoriassani niitä ovat muun muassa espanjalaiset Pedro Almodovar ja Carlos Saura, korealainen Kim Ki-Duk, iranilainen Abbas Kiarostami, amerikkalaiset Martin Scorsese ja Clint Eastweood, saksalainen Wim Wenders ja ruotsalainen Lukas Moodysson.Kiitän kaikkia läheisiä työtovereitani vuosikymmenien varrelta, kiitän vaikuttajiani, joilla - kuten Matti Salolla - oli suuri merkitys kehitykseeni aloitellessani elokuvakriitikkona 1960-luvun alussa. Kiitän myös elokuvakulttuurimme grand old mania Aito Mäkistä, jonka johtamassa elokuva-arkistossa sain Helsinkiin tultuani työskennellä, suitsutan häntä laatuelokuvan tinkimättömästä maahantuonnista ja myöhemmin helsinkiläisestä Diana-elokuvatetterista - ilman näitä minunkin kehitykseni ja elokuvatuntemukseni olisi jäänyt puutteellisemmaksi. Kiitän siskoani kihlajaismatkastaan Bremeniin. Se antoi minulle mahdollisuuden viettää kesä 1963 Länsi-Berliinissä, toimia kesätöissä AEG:llä ja katsoa kaupungin lukuisissa ja lukuisissa elokuvateattereissa elokuvia, jotka lopullisesti tekivät minusta filmihullun. Sen jälkeen olen saanut nähdä elokuvia Tukholmassa, Luleåssa, Pariisissa, Lontoossa, Jämsänkoskella, Jyväskylässä, New Yorkissa ja tietenkin täällä Helsingissä. Kiitän myös rakasta kumppaniani Helinää, joka aikanaan kehotti minua ryhtymään tähän työhön ja antoi oivallisia ideoita. Lopulta kiitän nuorinta poikaani Nicholasta näiden blogi-tekstien editoimisesta ja julkaisemisesta sekä isosta henkisestä tuesta.
=============================================================
Tämän ja tulevien blogieni yhteydessä juoksevat elokuvat eivät ole aakkos- tai paremmusjärjestyksessä.

Ei kommentteja: