Kotimaisen elokuvan yllätyskevät







Seuraava uusi suomalainen elokuva tulee ensi-iltaan elokuun lopulla. Se on Mika Kaurismäen - muistakaa erinomainen paluufilmi Kolme viisasta miestä - ohjaama romaanifilmatisointi Haarautuvan rakkauden talo. Elokuva perustuu Petri Karran samannimiseen, loistokkaaseen esikoisromaaniin. Romaanin luettuani ja Kaurismäen elokuvasovituksen trailerin muutaman kerran nähtyäni voi vain aavistella, että paluun Suomeen tehnyt Mika on ymmärtänyt täydellisesti Karran kirjalliset ja sisällölliset taivoitteet. Pyyhkeitä kuitenkin Mikalle: Miksi trailerissa ei mainita romaania ja kirjailijaa!!!
Tämän kevään kotimaiset ensi-illat tarjosivat paljon hyvää. Ilopilkkuja olivat Juka-Pekka Valkeapään Muukalainen ja Klaus Härön Postia pappi Jaakobille. Härön elokuvaa voi pitää pienenä ihmeenä, ohjelmiston yllätyksenä - juuri tällaisia elämyksiä meille tarjotaan, jos Suomen elokuvasäätiön johtaja Irina Krohn saa jatkaa linjansa toteuttamista. Sitä linjaa voisi kuvata näin: annetaan kaupallisten elokuvien (Rööperi, Ralliraita) tulla ja mennä, annetaan nuorille ohjaajatulokkaille mahdollisuuksia, tuetaan naisohjaajien pääsyä alalle ja varmistetaan, että kannuksensa usein osoittaneet tekijät (esim. Olli Saarela, Aku Louhimies) saavat jatkaa vapaasti työtään.
Ainakin kevään ensi-iltojen perusteella Irina Krohnin linja vaikuttaa oikealta: Lenka Hellstedt (Maata meren alla) ja Johanna Vuoksenmaa (Toinen jalka haudasta) saivat jatkaa pitkien elokuvien ohjaamista, nuori debytantti Valkeapää pystyi luomaan elokuvallisen taideteoksen (Muukalainen), jonka kaltaista meillä ei ole nähty vuosiin.
Postia pappi Jaakobille -elokuvan ohjaaja Klaus Härö on jo tunnustettu pohjoismaalainen nimi, joten häneltä voi odottaa myöhemmin ruotsalaisen Lukas Moodyssonin kaltaista kansainvälistä läpimurtoa (Mammutti). Tosin nyt alkaa tuntua siltä kuin suomalaistenkin ohjaajien pitäisi vaihtaa joskus suomi englanniksi, jos halutaan tavoitella kansainvälistä läpimurtoa.
=========================================================================
Dokumenttiohjaaja Kanerva Cederström muistetaan Riikka Tannerin kanssa toteutetusta kuuluisasta Lenin-setä asuu Venäjällä elokuvasta. Se valmistui 1987 - eli kymmenisen vuotta nuorisoa 1970-luvulla innostaneen taistolaishuuman jälkeen. Elokuva oli tarkimpia ja itsekriittisimpiä taistolaisvaiheen analyysejä. Ehkä ainoa lajissaan. Cederström tiesi, mistä puhui, sillä hän oli hakenut parikymppisenä SKP:n jäsenkirjan. Lenin-elokuvasta käy hyvin ilmi hämmennys ja jopa epätoivo: miten on voinut millään tasolla ajatella ja toimia stalinistisesti.
Otan Kanerva Cederströmin tässä esille, koska hän oli äskettäin Helsingin Sanomien Nimiä tänään -osaston keskiviikkonimi (22.4. 2009). Cederström laukaisi, että "elokuva on taidetta, ei viihdettä". Hurraa! Joku tuon uskaltaa vielä sanoa, vaikka pisteitä ei tule saamaan iltapäivälehdissä, Ylessä tai monessa muussa trendihakuisessa, populaarikulttuurin hurmauttamassa mediassa.
Kanerva Cederström ilmaisee samassa artikkelissa huolensa kotimaisen elokuvan tilasta. Ohjaajan mukaan se voi huonosti. "Elokuva on meillä surullisessa tilassa. Se on vuodessa nolla. Elokuvan pitäisi olla aikansa peili, mutta nyt se ei millään tavalla heijasta tämän ajan Suomea, eikä elämää tässä hetkessä."
Voi olla. Silti protestoin: eikö esimerkiksi Dome Karukosken hyvä Kielletty hedelmä iskeytynyt keskusteluun, jota vanhalestadiolaisuuden opeista ja rajoitteista on meillä käyty viime aikoina. Taas Muukalainen ja Postia pappi Jaakobille olivat yleisinhimillisiä elokuvia, sellaista pohdinnnan etiikkaa, jota Andrei Tarkovski ja Ingmar Bergman kävivät aikoinaan teoksissaan. Mutta jos ajatellaan Lukas Moodyssonin englantia puhuvaa, "kansainvälisesti ruotsalaista" Mammuttia, niin siinä mielessä kotimaisissa elokuvissa väistetään polttavia yhteiskunnallisia ja globaaleja aiheita.
=============================================================================
Hetkinen!
Kanerva Cederstöm sanoo, että suomalainen elokuva on vuodessa nolla. Lausunto viittaa Jörn Donneriin, kirjailijaan ja elokuvamieheen, jonka legendaarinen kiistakirjoitus vuoden 1960 Elokuvan vuosikirja Studiossa sai otsakkeen "Suomalainen elokuva vuonna 0".
Silti pitäisi olla tarkka, sillä ovathan viime aikojen kotimaiset uutuudet (Riisuttu mies, Suden vuosi, Tummien perhosten koti, Käsky, Muukalainen, Kielletty hedelmä, Postia pappi Jaakobille) aivan toista laatuluokkaa kuin Donnerin kirjoituksen aikaan julkaistut kotimaiset ensi-illat. Heh-heh, mitä sanotte, jos luettelen: Iloinen Linnanmäki, Isaskar Keturin seikkailut, Iskelmäkaruselli pyörii, Justus järjestää kaiken, Kaks´tavallista Virtasta, Kankkulan kaivolla, Molskis, sanoi Eemeli, molskis, Nina ja Erik, Oho, sanoi Eemeli, Opettajatar seikkailee, Pekka ja Pätkä neekereinä. Niin: mahtui joukkoon yksi kiinnostava elokuvallinen suoritus, nimittäin Maunu Kurkvaaran Autotytöt.
=================================================================================
Nykyisin lähes kaikki elokuva- ja tv-alalla tuijottavat katsojamääriin. Ennen ei sellaisista puhuttu, vaan kysymys kuului: Onko elokuva hyvä vai huono? Eikä elokuvaa jaoteltu viihteeseen ja taiteeseen. Howard Hawksin Hatari! sai innostuneen vastaanoton siinä kuin Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut. Ja arvostelijoiden sanakin päti jollakin tavalla. Joskin itse opin vuosikymmenien aikana, että se ei ole Jumalan sana, eikä saakkaan olla.
Mutta mitä ajattelette nuoresta Juka-Pekka Valkeapäästä, jonka Suomen Arvostelijain Liitto palkitsi äskettäin Kritiikin kannuksilla. Se sivuutettiin joissakin lehdissä yhdenpalstan pikku-uutisella. Toista oli vuosia sitten. Minulla on aivan omakohtaisia kokemuksia, sillä kun 1970-luvulla olin Suomen Arvostelijain liition (SARV) hallituksessa Kritiikin kannuksen saaneen nuoren taiteilijan julkisuusarvo oli melkoinen jopa iltapäivälehdessä. Valokuvatkin julkaistiin.

Ajankohtainen kommentti

Kiekko-Yle tarjoaa meille tuutin täydeltä tv-pelejä Sveitsistä. Myös Nelosen Urheilukanava on liittynyt mukaan. Sveitsissä pelataan jääkiekon MM-kisoja. Ylen mahtavan tarjonnan ja laajojen studiojuontojen sekä Urheiluruudun esitysten perusteella voisi luulla, että ne ovat olympialaisia suuremmat kisat.
Jäitä nyt hattuun: MM-kisat -nimitys on kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) imagotemppu. Ei tällä maapallolla kiekkoa juurikaan pelata muualla kuin emämaassa Kanadassa ja USA:ssa, Venäjällä, Tshekissä, Sveitsissä, Saksassa ja Pohjoismaissa. Sveitsin kisoissa on mukana joukkueet myös Unkarista, Valko-Venäjältä, Itävallasta. Eli: kun kaikki kynnelle kykenevät otetaan mukaan, niin saadaan alkusarjaan monta lohkoa.
Jalkapallossa MM-kisoihin pääsy vaatii mailta valtavia panostuksia karsintoihin. On monta lohkoa yli vuoden ajan jatkuvissa karsinnoissa. Ja vielä jokaisessa maanosassa. Tietysti, koska jalkapallo on hieno ja joka puolelle levinnyt globaali urheilumuoto.
====================================================================================
Suomessa Kiekko-Yle peittää kaiken muun urheilun alleen. Ja kiekkoa selitetään parhain päin. Ikään kuin Kiekko-Ylessä ajateltaisiin keväällä 2009: tämä on meidän suuri panostus Lintilän työryhmän päättämän mediamaksun puolesta. Ja keskiviikon Suomi-Tshekki -peliä seurasi 1,3 miljoonaa suomalaista. Joten Kiekko-Yle on lopullisesti hurahtanut kansan sydämiin.
Muuan huomio: minusta alkaa näyttää, että Kiekko-Yle ja muu TV-Urheilu-Yle tappavat massiivisella tarjonnallaan vähitellen penkkiurheilun (sitä ei pidä sotkea tv:n edessä harjoitettuun sohvaurheiluun). Siis, sen että me lähdeme ulos ja istumme katsomossa seuraamassa livenä urheilutapahtumia.
Niin, ja kun kiekkoa tulee, niin muut tv-ohjelmat siirretään heti tieltä pois. Ehkä tv-urheilu onkin sitä julkisen palvelun viihdetarjontaa, jota varten tarvitaan kaikilta suomalaisilta asuinkunnilta pakkovero. Ja kansa maksaa kiltisti.