maanantaina, lokakuuta 11, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 62

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, Ranska 1970) ohjaus: Jean-Pierre Melville, käsikirjoitus: Melville, kuvaus: Henri Decaé, musiikki: Eric de Marsen, pääosissa: Alain Delon (Corey), Andrfé Bourvil (komisario Mattel), Yves Montand (Jansen), Gian Maria Volente (Vogel), tuotanto: Corona/Selenia/Robert Dorfmann.




Ensi-ilta Suomessa 29.10. 1971

Jean-Luc Godardin uuden aallon huippufilmin Viimeiseen hengenvetoon (1959) ihailijat muistavat, miten tutulta näyttävä mies näyttäytyy ehkä kymmenen minuutin verran elokuvaan sijoitetussa kirjailijahaastattelussa. Hän oli Ranskan elokuvan uuden aallon esiairut, elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melville. Hän esitti kirjailija Parvulescoa. Godard oli pyytänyt Melvilleä elokuvaansa, koska arvosti tämän rikoselokuvaa Bob le Flambeuria (1955). Godard pyysi Melvilleä puhumaan kirjailija Parvulescona naisista: "Yritä puhua naisista sillä samalla omalla tavallasi."
Jean-Pierre Melvillen esiintyminen Viimeiseen hengenvetoon -elokuvassa oli eräänlainen filosofinen kohokohta. Toistelimme Parvulescon nimeä. Se vaikutti hassulta, kuin keksityltä, mutta Melvillen esiintyminen ja puhuminen loi kirjailijalle imagon, jota harvoin oli nähnyt valkokankaalla.
Joskus sentään. Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Yön vai päivän (1962), suomalaisen elokuvan uuden aallon aloittajan, henkilöryhmään kuului Turun yliopiston silloinen estetiikan professori Eino Krohn. Hän esitti Unescon palveluksessa olevan tutkijaryhmän jäsentä Sedanoa. Elokuvan kuuluisa repliikki irtoaa Sedanon eli Eino Krohnin suusta, ja sekin ksäittelee naista: "Jossakin etelässä kuulin tarun, että kaukana pohjoisessa, lähellä taivasta asuu naisia, joiden silmät ovat siniset kuin jää ja hiukset valkoiset kuin lumi."
Jean-Pierre Melvillen ainoa esiintyminen kameran edessä ei ollut Godardin elokuvassa. Melville näytteli Moreauta 1958 omassa elokuvassaan Kaksi miestä Manhattanilla. Se oli tämän rikoselokuvan toinen päärooli. Manhattan-elokuva osoitti Melvillen suuren rakkauden amerikkalaiseen rikosfilmiin ja kulttuuriin. Nuori Melville jopa laati listan sotaa edeltävistä, mielestään suurista Hollywood-ohjaajista. Ensimmäisiä olivat Capra, Ford ja Wyler, mutta kuudenkymmenenkolmen ohjaajan valikoimaan ei kuulunut Chaplinia, Walshia tai de Milleä.
=====================================================================================================
Elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melville
Jean-Pierre Melville syntyi 20.10. 1917 Pariisissa. Hän kiinnostui elokuvasta teini-ikäisenä, valmisti 8 ja 16 mm: pieniä elokuvapaloja. Käytyään armeijan hän perusti oman tuotantoyhtiön. Melville ohjasi ensimmäiset varsinaiset ammattimaiset elokuvansa heti toisen maailmansodan jälkeen. Kuolemaansa 1973 mennessä hän oli ehtinyt ohjata ainoastaan kolmetoista pitkää elokuvaa.
Jean-Pierre Melvillen määrällinen tuotanto ei ole suuri, mutta se on ehdottoman laadukas. Melville kuului ns. välipolven ohjaajiin. He tulivat ranskalaiseen elokuvaan ennen uutta aaltoa. Melville ei jäänyt paitsi menestyksestä. Elokuvahistorian parhaimpiin kuuluvan esikoisfilmin Le Silence de la mer (1947) jälkeen hän pysytteli vuosia hiljaa, mutta löydettyään rikosfilmin omimmaksi lajikseen Melvillen kansainvälinen arvostus laajeni ja syveni.
Vuonna 1963 valmistunut Ilmiantaja aloitti kymmenen vuoden rikosfilmien sarjan. Kymmenen luovan vuoden aikana Melville toteutti kuusi rikoselokuvaa (Ilmiantajan lisäksi Mitta on täysi, Toinen hengenveto, Ajojahti, Punainen ympyrä, Yön sudet). Väliin mahtui Ranskan sodanaikaista vastarintaliikettä kunnioittava Tuntemattomat sankarit (1969), jonka unohtumattomia näyttelijöitä ovat Simone Signoret ja Lino Ventura.
Jean-Pierre Melvillen 1962-1972 rikosfilmien aiheena on poliisin ja alamaailman hiuksenhienojen välien kuvaaminen. Amerikkalaisen lännen-, rikos- ja film noir -filmin muototaiturien ohella Melvillen suuri ihanne ja vaikuttaja olivat japanilainen elokuva ja samuraikulttuuri. Vuonna 1967 julkaistun, Alain Delonin näyttelemän Ajojahdin alkuperäinen nimi on "Le samourai".
Melvillen toinen teema oli ihmisen heikkouksien tutkiminen. Hän loi psykologisia sisäkuvia ihmisistä, jotka ovat vahvoja ja tinkimättömiä, mutta voivat pettää toisen minä hetkenä tahansa.
Ilmianto ja ilmiantaja olivat Melvillelle kuin punainen vaate. Legenda kertoo hänen todenneen, että ilmianto on pahempi rikos kuin murha. Melvillen elokuvat ovat ihanteellisia tutkimuskohteita henkilölle, joka etsii yhteiskunta- ja kulttuuriviittauksia elokuvallisten vihjeiden ohella. Ja vaikka Ranskan uuden aallon ohjaajia kutsuttiin todellisiksi auteureiksi, niin sitä oli ehdottomasti myös Melville, oman tiensä kulkija ja individualisti.
Poliittisesti Melvilleä on pidetty oikeistolaisena, isänmaallisena ja gaullistina. Se ei kuitenkaan välttämättä näy hänen elokuvissaan, mutta se mikä näkyy on kunnian ja solidaarisuuden henki. Melville-tutkijat ovat puhuneet sartelaisesta tunteiden teoriasta ja eksistentialimista, jossa kaiken lähtökohta ja lopputulos on "Minä", ihminen vapauden ja moraalin vaalijana.
Melville ei ole oikein uskonut ystävyyteen. Hänen naiskuvansa siirtyivät myöhäistuotannossa yhä syrjemmälle, mutta Melvillelle oli tärkeää - kuten hän toteaa Rui Nogueiralla vuoden 1971 haastattelukirjassa - yhteisön läpäisevä kiinnostus johonkin tiettyyn asiaan ympäristössä, vaikka kello viiden päivittäiseen korttipeliin.
Melvillen kunnian miehillä oli monta mieltä ja tarkoitusta. Hyvin komplisoidussa Ilmiantajassa, jossa uuden aallon näyttelijä Jean-Paul Belmondo esiintyy palkkarenkinä, Melville pohti ihmisen kahta valintaa: Valitseeko kuoleman vai valheen. Jos en väärin muista, elokuvan loppu huutaa Melvillelle tyypillistä paragrammia: "Minä, elän."
Joskus on todettu, että Melville loi ihannoituja rikolliskuvia ja tuskaisia poliisihahmoja. Melvillen rikos- ja gangsterielokuvien tausta ja maasto kumpusi 1950-luvun ilmapiiristä, myös miehitysajan petoksista ja sodan jättämistä traumoista. Melvillen elokuvat ovat jatkoa niin Hustonin Asfalttiviidakolle ja Kubrickin Peli on menetetetty -rikosfilmille, mutta ennen kaikkea Jules Dassinin Rififille ja Jacques Beckerin kaikkien aikojen ranskalaiselle gangsterifilmille Älkää koskeko.
Kriitikko ja tutkija Matti Salo totesi 1971 osuvasti, että Melvillen "ihannoidut ammattirikolliset ovat projisointeja, historiasta ja tekijän omista tuskallisista muistoista puhdistettuja, elokuvamytologiaan korotettuja sota-ajan kokemusten heijastuksia". Salon lausuma on kirjattu Eeva Kurjen hienoon, täydelliseen ja eksistentialistista moraalia tutkivaan Melville-kirjaan "Varjojen ritarit", joka ilmestyi 1997.
=====================================================================================================
Punainen ympyrä on Ilmiantajan ja Toisen hengenvedon (1966) ohella Jean-Pierre Melvillen pääteoksia. Ehkä se on sittenkin se pääteos, koko melvilleläisen gansteri- ja rikosfilmituotannon yhteenvetro, joka vietiin ohjaajan jäähyväiselokuvassa Yön sudissa melankoliseen päätökseen. Siinäkin pääosassa on Alain Delon.
Punainen ympyrä sai meillä ensi-iltansa 29.10. 1971 Kasarmikadun Savoyssa, Valio-Filmin isossa teatterissa, jossa ei ole esitetty vuosiin elokuvia. Punainen ympyrä on nähty televisiossa kolme kertaa. Harvinaisen uusinta-ensi-illan se sai 24.5. 2002 Kino Engelissä. Kuten aikaisemmin oli puhetta, samoihin aikoihin uusittiin Bio Rexissä rikosfilmiklassikko Peli on menetetty. Molemmista kulttuuriteoista vastasi Cinema Mondo.
Punainen ympyrä on melvilleläinen muunnelma Stanley Kubrickin elokuvan kaappausteemasta. Melvillen elokuvan nimi tulee buddhalaisesta ajatuksesta. "Vaikka ihmiset kulkevat eri teitään, eivätkä tiedä toisistaan, niin määrättynä päivänä he kohtaavat kohtalonsa ja toisensa vääjäämättä punaisessa ympyrässä."
Voiko sanoa pessimistisesti, että Melvillen elokuvan mukaan kohtaloa ei voi selättää, vaikka kuinka kamppailisit sitä vastaan.
Elokuvan alussa komisario Mattei (Bourvil) kuljettaa vangittua rikollista Vogelia (Volonte) käsiraudoissa junaan. Samaan aikaan vankilasta vapautuva rikollinen Corey (Delon) saa vihiä suuresta keikasta. Kahden rikollisen tiet ikään kuin yhtyvät samaan aikaan eri paikoissa: Kun Corey jättää taakseen vankilan suljetun maailman Vogelin käsiraudat avautuvat ja hän pakenee junasta.
Kaksi rikollista kohtaavat toisensa myöhemmin. He alkavat suunnitella Place Vendormen arvokkaan jalokiviliikkeen ryöstöä. Suureen kaaappaukseen tarvitaan kuitenkin tarkka-ampuja, ja rikolliset pyytävät mukaan alkoholisoituneen Jansenin (Montand), joka on entinen poliisi. Kolmen miehen kaappaus johtaa ennen pitkää tuohon punaiseen ympyrään, johon komisario Mattei (Bourvil) liittyy aikanaan.
Melville jäljittää jälleen hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kunnian ja kunniattomuuden häilyvää rajatilaa. Siihen saattaa liittyä ilmianto, vaikka kolmen rikollisen välissä tihenee nyt solidaarisuus. Kuin Hustonin 1950-luvun alun Asfalttiviidakossa myös Melville voisi täsmentää, että "rikos on inhimillisen yrittäjyyden vasenkäteinen muoto."
=====================================================================================================
Punaisessa ympyrässä poliisin menetelmät kuvataan vastenmielisinä. Jean-Pierre Melville halusi rinnastaa virkavallan ja alamaailman toiminnat. Hän totesikin luulleensa aikaisemmin, että hyvän voi erottaa pahasta. Myöhemmin hän tuli toisiin ajatuksiin: "Luulin väärin, kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja sen minä pyrin näyttämään elokuvissani".
Punaista ympyrää leimaa pessimismi, mutta perisynnin mahdollisuutta Melville ei allekirjoita: "Ihmiset syntyvät viattomina, mutta se ei ole pysyvää." Elokuvan myyttisiä hetkiä on Yves Montandin nopea selviytyminen juoppohulluuskohtauksesta ja siistiytyminen kämpässään rikolliseen toimintaan. Ehkä juoppouskaan ei ole pysyvää.

Ei kommentteja: