lauantaina, helmikuuta 28, 2009

Sorateiden vauhtihurjat *






Risto Jarva suhtautui autoon kriittisesti, mutta hänellä oli auto, ja monet hänen ystävistään pitivät sitä Riston "mustana pilkkuna". Autosta koitui Jarvan kohtalo - hän menehtyi auto-onnettomuudessa joulukuussa 1977. Onnenpelin, Työmiehen päiväkirjan, Kun taivas putoaa -elokuvan ja Jäniksen vuoden mestarin yllättävä poismeno oli tappio uudelle suomalaiselle elokuvalle.
Risto Jarva punnitsi ja jäsensi suhdettaan autokulttuuriin vuoden 1970 pampfletinomaisessa draamaelokuvassaan Bensaa suonissa. Lilga Kovankon, Ulf Törnrothin ja Pertti Melasniemen rautaisesti näyttelemä elokuva peilaa kriittisesti ralliautoilun maailmaa.
Elokuvasta jäi elämään ajatus, että auto on ihmissuhteiden välittäjä. Jarkko Laineen sanoittama ja Rauli "Badding" Somerjoen esittämänä nimisävelmä vaikutti tajuntaan: "Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan, hei, hei, hei ja bensaa suonissaan, neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan."
Markku Pölösen uusi ohjaustyö Ralliraita I on Bensaa suonissa -elokuvan käänteinen versio. Pohjois-Karjalan kuvaaja Pölönen yrittää heittäytyä kansankomedian keinoin sorateiden vauhtimaailmaan. Hän luonnostelee alustukseksi Spede Pasasen Härski-Hartikaisen innoittamana autokorjaamodramatiikkaa, jossa vitsit ovat vähissä, mutta alapään jutut ja noitumiset kunniassa. Pölösen elokuvan päähenkilöt ovat setä ja veljenpoika (Heikki Silvennoinen ja Olavi Uusivirta), jotka suunnittelevat korjaamolla rallikilpailujen valloittamista.
=============================================================
Ralliraita I tuo pakostakin mieleen Bensaa suonissa -elokuvan, joka laittoi lähes kolme vuosikymmentä sitten henkisesti pisteen järjettömälle rallikulttuurille. Markku Pölönen ei laita mitään pistettä mihinkään, ei kritisoi, vaan ikään kuin Ere & Spede muistissa haluaa palauttaa elokuvakomedian valtaväestön suosikiksi.
Tuskin löytyy monta kotimaista elokuvaa 2000-luvulla, jossa laskelmoidaan kaupallisesti näin kuvottavalla tavalla. En vain tarkoita sponsoreiden logojen näkymistä, vaan Pölösen käsittämätöntä tapaa porhaltaa sieltä, missä aita on matalin. Miksi näin alas täytyy mennä, jotta kuvitellut sadattuhannet katsojat saadaan lippuluukuille?
Spede ja Ere ovat kuolleet. Kannattaako enää ryhtyä kyntämään uudelleen sarkaa, josta jäi kummittelemaan suomalaisen elokuvan historiaan muutama vitsi, Vesa-Matti Loirin taiturimainen Turhapuro ja kliseemäisesti tyypitellyt henkilöhahmot, jotka eivät muuttuneet koskaan.
Vaikuttaa siltä, että Pölönen on hutaissut elokuvansa samalla tavalla kuin Spede Pasasella oli tapana tehdä. Ihmetyttää niin Pölösen kansankomedian onneton näyttelijätyö, Kari Sohlbergin innoton kuvaus ja rallikohtausten mitäänsanomattomuus. Tv-kanavat ovat näyttäneet viime vuosikymmenien aikana loputtomiin rallikisojen monotonisia pyrähdyksiä, joten Pölösen olisi täytynyt keksiä jotain muuta - yllätyksiä, draaman nopeita käänteitä ja henkilöhahmojen rikastuttamista. Jälki olisi voinut olla kunnollisempi.
==============================================================
Markku Pölösen ura on kääntynyt vapaaseen pudotukseen. Ralliraita I -komedian ei uskoisi tulleen ohjaajalta, joka elähdytti meitä sellaisilla upeilla kotimaisilla elokuvilla kuin 1990-luvun Onnenmaa ja Kivenpyörittäjän kylä tai 2000-luvun alun Koirankynnen leikkaaja. Eikä Pölösen pohjoiskarjalalainen tv-sarja Karjalan kunnailla vakuuttanut, mutta ilmeisesti keräsi sen verran katsojia ruudun ääreen, että sarja jatkuu ensi syksynä televisiossa.
Ajankohtainen kommentti
Onnittelut julkisen palvelun tv-yhtiölle Ylelle. Tappioputki on katkaistu monen vuoden jälkeen. Vuonna 2008 Yle teki voittoa 700 000 euroa. Edellisenä vuonna tappio oli kuuden miljoonan euron luokkaa.
Miten tähän on tultu? Muistan olleeni medialle järjestetyssä isossa kokouksessa, Ison Pajan mattokerroksessa, jossa Ylen silloinen toimitusjohtaja Arne Wessberg esitteli, miten tappiokierrettä lähdetään katkaisemaan. Vuosi taisi olla 2002. Tapppiokierteen katkaisemiseen kului suurin piirtein sama aikaa, minkä Wessberg esitteli kalvoin ja kaavioin tilaisuudessa.
Niin, miten tähän on tultu? Lupamaksujen jatkuvalla korottamisella (viime vuonna niitä kertyi 376,2 miljoonaa euroa), tuotannon ulkoistamisella, luovan työvoiman irtisanomisilla ja ohjelmiston viihteellistämisellä. Digiaikaan siirryttäessä päästiin yhden lähetysverkon käyttöön. Säästöjä toi ilmeisesti myös yhden kanavan (Yle 24) lopettaminen. Kannattaa myös huomata, että Yle käyttää synergiaa uutistoiminnassa: monet tv-uutisten jutut ajetaan myös äänellisesti radion puolella. Pitää myös muistaa, että Yle uusii illan tv-ohjelmia päivisin, jotta lähes vuorokautiseen ohjelmatarjontaan ei tule taukoja (aamuyö kuluu tietenkin teksti-tv:n parissa).
Yle tarkkailee itseään nykyisin katsojalukujen ja markkinaosuuksien valossa - kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava. Ylen TV1 on Suomen suosituin tv-kanava (ei ole monta vuotta kun MTV3 oli hyvässä johdossa). Mutta eikö julkisen palvelun luparahoitteisen yhtiön pitäisi katsella itseään myös laadun ja tason valossa?
Niin, totuutta unohtamatta: Teema on tasokas, todellinen sisältökanava. Valitettavasti sitä katsoo vain kourallinen suomalaisia.

sunnuntaina, helmikuuta 15, 2009

* * * * Lestadiolaistytöt pääkaupungissa








Dome Karukoskella menee lujaa. Vasta tuli Jussi-pysti Tummien perhosten kodista, joka on sykähdyttävä ja raateleva kuvaus nuoruudesta poikakodissa. Karukosken esikoisteos, hiukan mainosmainen Tyttö sinä olet tähti esitettiin äskettäin televisiossa. Karukoski pääsi iltapäivälehtien viihdesivuille pussaamalla pääministeriä Jussi-palkintojen jakotilaisuudessa.
Eikä tässä kaikki: ennen uuden elokuvansa Kielletyn hedelmän ensi-iltaviikonloppua Karukoskea haastateltiin eri medioissa. Tulivat esiintymiset Arto Nybergissä ja tv-uutisissa. Karukoski osallistui MTV3:n Huumankin viihderyöppyyn. Maanantaina hänen elokuvastaan keskustellaan TV1:n Voimalassa.
Mitä tästä pitäisi sanoa? Uuden kotimaisen elokuvan markkinointia tarvitaan. Se on selvä, mutta epätasaisesti se jakaantuu. Vuoden ensimmäiset kotimaiset ensi-illat Maata meren alla ja Muukalainen eivät saaneet juuri missään ennakkomainontaa. Esimerkiksi Jukka-Pekka Valkeapään post-tarkovskilainen Muukalainen on paras kotimainen elokuva vuosiin. Ei ihme, että se esitettiin vime syksynä maailman kolmanneksi tärkeimmillä filmijuhlilla Venetsiassa. Ja elokuva sai äskettäin Göteborgin arvostettujen elokuvajuhlien pääpalkinnon.
Täällä Suomessa NYT-liitteen tähtitaulukossa elokuva-arvostelijat laittoivat sen listan viimeiseksi. Turun Sanomien arvostelija antoi obligatoorisen yhden tähden. Viimeiseksi samalla listalla kelpuutettiin Kielletty hedelmä. Häpeällistä!
===================================================================
Kielletty hedelmä on nuorisokuvaus. Siinä ei ole Tummien perhosten kodin kaltaista Leena Landerin vahvaa romaanitaustaa, mutta siinä ilmenee paljon todentuntuista asiaa ja kiinnostavaa uskonnollista jännitettä. Lähtökohtana on Lars Levi Laestadiuksen viinan kiroista varoittanut herätysliike, joka nousi 1846 Ruotsin Kaaresuvannossa. Alkuaikoina liikkeessä "harjoitettiin parannussaarnoja" ja koettiin "liikutuksia". Kansan keskuudessa lestadiolaisia alettiin pitää "hihhuleina". Liike jakautui myöhemmin kolmeen eri haaraan. Dome Karukosken elokuvan taustana käytetty vanhalestadiolaisuus on edelleen Suomessa elinvoimainen. Sen voi todeta valtavan yleisöjoukon keräävillä kesän Suviseuroilla.
Lestadiolaisuuden joko vapaaehtoisesti tai perhesyistä kokeneet nuoret ovat usein korostaneet, miten liikkeen saarnamiesten hurjat puheet iskevät ristiriitaisia tunteita varttuvan ihmisen tajuntaan. Itsellänikin on kokemuksia kouluaikoina lappilaisista ystävistä, jotka puhuivat seuroista pelon ja inhon ilmapiirinä. Karukosken elokuvassa saarnamiesten puheet saavat hyvin ymmärtävän kuvauksen.
===================================================================
Kielletyssä hedelmässä lestadiolaisuus on lähtäkohta ja seuraus, ei mikään epäolennainen kulissi. Se suo tekijöille tilaisuuden tarkastella nuoren ihmisen kasvamista ja hakeutumista aikuisuuden porteille. Päähenkilöjä ovat kaksi pohjoispohjanmaalaista lestadiolaistyttöä (Amanda Pilke ja Marjut Maristo), jotka ovat monilapsisista perheistä. Toinen tytöistä (Pilke) matkustaa täysi-ikäiseksi tultuaan ensin Helsinkiin. Hänen sydänystävänsä Raakel (Maristo) saapuu perässä.
Raakel tulee vahtimaan ystäväänsä. Raakelin täytyy sanoa taikasana, jos nautinnon raja ylitetään. Tytöt ovat sopineet palaavansa silloin heti kotiin.
Dome Karukoski kuvaa Helsingin kiihkeän elämän jännittävänä tyyssijana. Pääkaupunkia ei tosin esitellä minään synnin ja pahuuden pesänä, vaikka nautinnon kohteissa käydäänkin. Karukoskella lestadiolaisperheen normit ja perinteet sisäistäneet tytöt heittäytyvät lievään kapinaan, yrittävät riisua yltään rajoittavat kaavut. Hyppy kokemuksiin ei ole suinkaan helppo. Tanssi, alkoholi ja seksi eivät kuulu lestadiolaisten elämään, eikä missään nimessä yhdyntä ennen avioliittoa. Mutta kielletty hedelmä kiihottaa kauniita tyttöjä, etenkin Raakelin sydänystävää.
===================================================================
Dome Karukoski luo jälleen vahvaa draamaa, kuvaa antautumuksella ja pieteetillä nuoruutta, suhtautuu sympatialla vanhalestadiolaisuuteen. Se on elokuvassa viitekehys, jonka vaikutusta nykyelämään peilataan vivahteisesti viattomien tyttöjen kokemusten kautta.
Mitään kovin rankkaa ja rajua Karukoski ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy eivät lähde esittelemään - yhtä dramaattista tilataksiajaelua lukuun ottamatta. Tytöistä vaalean Raakelin tarina on pohjustettu paremmin. Se tarjoaa myös yllätyksen, jota elokuvan alkupuolella ei odottaisi.
Tuomo Hutrin kuvaama Kielletty hedelmä on erinomainen, jopa kaunis ja hienovarainen uusi kotimainen elokuva. Dome Karukoski todistaa lopullisesti olevansa elokuvallisesti hyvin lahjakas ohjaaja. Kameran eteen syntynyt Marjut Maristo on kuin nuori Jessica Lange. Tähti on syttynyt!
Ajankohtainen kommentti
Olen usein kirjoittanut, että Ylen TV1:n torstainen "ikuisuus-sarja" Kotikatu junnaa tylsänä ja sovinnaisena viikosta toiseen. Nyt on muutos tapahtunut. En ole aivan varma, onko positiivisen muutoksen takana uusi script editor Matti Kinnunen, joka muistetaan muutaman vuoden takaisesta, Vaasassa kuvatusta draamasarjasta Headhunterista. Kotikadun tuottaja- ja käsikirjoittajapuolellakin on tapahtunut muutoksia.
Täytyy antaa kaikki tunnustus sarjalle, joka on kohentunut ja terävöitynyt. Kotikatu on saanut alleen särmää ja elämän makua. Tekijät käsittelevät rohkeasti suomalaisesta todellisuudesta heijastuvia asioita - yrittäjän rahavaikeudet, syrjähyppy, eronneen, ikääntyvän miehen vauvakuume ja tarve saada kontakti siittämäänsä lapseen.
Näyttelijöiden panostusta on terävöitetty: esimerkiksi Jukka Puotila on nykyisin todella hyvässä vedossa. Junnauksen aika on vihdoinkin ohi.
===================================================================
Täytyy myös kehua Jarowskij´n tuottamaa kausisarjaa Uutishuonetta, joka pyörii maanantai-iltaisin TV1:n Kotikatsomossa. Lauri Nurksen ohjaama ja Krista Kososen loistavasti näyttelemä sarja kuvaa aika uskottavasti Yleisradion tv-uutisten toimintaa 1970-luvun alkupuolella. Viimekertainen jakso ajoittui syyskuun yhdenteentoista päivään vuonna 1973, kun Helsingissä järjestettiin solidaarisuustilaisuuksia Chilen demokratian puolesta. Maassa tapahtui sotilasvallankaappaus ja toivoa herättänyt presidenti Salvador Allende sai surmansa. Ikäpolveamme jakso kosketti syvältä.
Uutishuoneen näyttelijätyö toimii. Svante Martin on elämänsä roolissa uutistoimituksen päällikkönä.
===================================================================
Aamulla tuli suruviesti. Suomalaisen tv-elokuvan mestari Eero Tuomikoski on kuollut. Hän oli kriitikon urani alun oppi-isä Matti Salon ohella. Muistan aina ne hetket Kajaanissa, kun me elokuvaintoilijat kävimme hakemassa Rautatieaseman kioskilta Kauppalehden. Mieleen jäi Eeron lähes koko sivun kirjoitus vuonna 1963 Jean-Luc Godardin Le Me´pris -elokuvasta - muistattehan Tecnicolor-Franscope -runoelman, jossa näyttelivät Brigitte Bardot, Jack Palance ja Fritz Lang. Elokuva sai Suomessa nimen "Sen täytyi tapahtua".
Myöhemmin Eero siirtyi ihailemansa Godardin tavoin kriitikosta ohjaajaksi. Valmistuivat sellaiset ikimuistettavat tv-elokuvat kuin Tuletko sovinnolla, Elämän kevät ja Suvi. Eero ohjasi ne Ylelle. Hyvästi Eero, lähtösi on erään elokuvasivistyksen päätös, ei loppu, Suomessa.

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2009

* * * * *Muukalainen tuli taloon







Venäläisen mestariohjaaja Andrei Tarkovskin (1932-1986) merkillisimpiä elokuvia oli vuonna 1975 valmistunut Peili, jonka keskiössä liikkuu piiritetyssä Leningradissa vanhempansa menettänyt Aleksei-poika. Kronologisen aikakäsityksen rikkovassa elokuvassa tunkeudutaan kuin runouden keinoin lapsuuteen, jonka Andrei Tarkovski on sanonut seuranneensa häntä aina: "Lapsuus on stimuloinut luovuuttani."
Tarkovski heittää pojan matkalle maalle, jossa hän kohtaa ihmeellisen naisen - ehkä oman äitinsä sijaishahmon. Elokuvasta on sanottu, että sen "tekijöitä" ovat samalla kertaa ohjaaja ja katsoja.
Aleksein kokemusten avulla Tarkovski palaa lapsuutensa Venäjälle, muistoihinsa. Se ikään kuin heijastuu peilistä, joka on asetettu katsojan nähtäville. Elokuva asettaa kysymyksiä: "Mitä teette nyt, mitä haluatte?"
Kysymys on kotiinpaluusta - tai kaipuusta palata kotiin. Ihmisen onnettomuudet ja tappiot, ihmisen ja luonnon suhde, ihmisen sisäinen maailma olivat Tarkovskin elokuvien kiintopisteitä.
===============================================================
Näin pitkän alustuksen vaatii Jukka-Pekka Valkeapään esikoiselokuva Muukalainen, joka on sensaatiomainen poikkeus viime vuosien kotimaisessa elokuvatuotannossa. Muukalaisen maisemat, kerronnan mietiskelevä ja välistä myrskyyn riehaantuva ote, kuvien latautunut poesia viittaavat Tarkovskiin. Vankilaan joutunut isä (Jorma Tommila), puhumaton poika (Vitali Bobrov), korpitilan vammainen emäntä (Emilia Ikäheimo) ja tilalle saapuva muukalainen (Pavel Liska) ovat kuin Tarkovskin elokuvien mielen maisemasta. Vai onko nuori esikoisohjaaja luonut westernejä muistuttavan kertomuksen pojasta ja äidistä, joiden kotikonnulle etäisten laaksojen mies saapuu.
Muukalainen kasvaa kuiskauksiin ja huutoihin, rankkoihin traagisiin ulottuvuuksiin, joista järkyttävimpiä ovat hevonen ja myrsky, kaivosta lehahtavat korpit ja pojan isän väkivaltainen ryöpsähdys vankilassa. Tarkovskin Peilin poika oli puhumaton, mutta hän sai hypnoosin avulla selkeän puheen vähitellen takaisin. Valkeapään poikaa ei kukaan edes yritä opastaa puhumaan. Nyökkäykset ja katseet ovat hänen viestikapulansa.
=============================================================
Hämmästyttävän hyvin Jukka-Pekka Valkeapää pystyy tarkkailemaan ja jäsentämään lapsen tasolta aikuisten näennäisesti pysähtynyttä maailmaa. Mihinkään tiettyyn aikaan tai maahan elokuvaa ei kytketä, mutta pojan isän kahleet tai tilalla käyvien viranomaisten vaatteet ovat selvä viite menneisyyteen.
Niin, ja elokuvan harvat repliikit ovat suomea.
Elokuvan miljööt - vanha maatila, rönsyilevä metsä, virtaava joki ja kuritushuoneelta näyttävä vankila - ovat täysin realistisia, mutta Jukka-Pekka Valkeapää kykenee luomaan niiden ympärille metafyysisen tason: ihmisen ulkoisen ja sisäisen maailman värähdykset liittyvät saumattomasti luonnon kiertokulkuun. Enkä muista monta elokuvaa, jossa metsää olisi kuvattu samalla intensiteetillä.
Varmasti Valkeapään esteettisesti harkituissa otoksissa nähdään asetelmallisuutta. Ja tarkovskilaisuutta saatetaan vierastaa. Mutta mitä pitemmälle elokuva etenee, mitä enemmän neljän ihmisen tarina saa syvyyttä ja rankkoja käänteitä, sitä nopeammin Tarkovski sulaa katsojan tajunnasta.
==============================================================
Muukalainen on häikäisevä taiteellinen luomus. Sitä voi nyt jo pitää kansainvälisestikin esikoiselokuvien valiona. Jos eläisimme toista aikaa, niin Jukka-Pekka Valkeapäätä juhlittaisiin joka puolella. Suomessa lähes huomiotta se esitettiin viime syksynä Venetsian filmijuhlilla.
Elokuva on aina ohjaajan työ, mutta nyt kannattaa noteerata ohjaajaa tukeneen tiimin työ: taitava kuvaaja Tuomo Hutri, mestarilliset lavastaja Kaisa Mäkinen ja puvustaja Sari Suominen, huikean äänimaailman luonut äänittäjä Micke Nyström, kauhuun räpsähtäviä musiikkikuvia kehitellyt säveltäjä Helena Tulve ja kuvastoon harmonian luonut leikkaaja Mervi Junkkonen. Pavel Liska, Vitali Bobrov ja Emilia Ikäheimo ovat suurenmoisia keskeisinä näyttelijöinä.
===========================================================
Jukka-Pekka Valkeapää, 31 v. on valmistunut Taik:n elokuvaosastolta. Hän on kertonut olevansa tosi filmihullu, joka on ammentanut vaikutteensa elokuvateattereiden hämyssä. Ilmeisesti monipuolinen suomalainen elokuvakoulutus on lopullisesti synnyttänyt hänessä kypsän ohjaajan, josta kuullaan vielä paljon.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun Ylen TV1 oli viime vuonna Suomen suosituin tv-kanava. Asemaa on pitänyt viime vuosina tiiviisti hallussaan MTV3. Sen osuus on pudonnut, tosin se saavutti 23 % katsojista kun TV1 sai 24 %. Ero ei ole kovin suuri.
Vaikuttaa kuin tuiman maksutelevisiopanostuksen suorittanut MTV3 nakertaa oman pääkanavansa elinpohjaa. Esimerkiksi MTV3:n kortilla katsottava Max lähettää Formulan lisäksi myös Ralliautoilu-kisat. Muutenkin Max on ominut maksukortin taakse suuren yleisön suosimaa kaupallista ohjelmistoa.
Ylen TV1:n tulos ei yllätä. Viime aikoina kanavaa on käännetty vauhdilla kepeään ja kaupalliseen suuntaan. Jopa TV1:n arvostetut uutislähetykset ovat selvästi viihteellistyneet. Otan esimerkiksi TV1:n pääuutisten "kulttuuritarjonnan". Viime viikolla kulttuurijutut olivat aivan muuta, mitä julkisen palvelun televisiolta odottaisi. Pelkkää megaviihteen esittelyä a´la Hollywood-elokuva Operaatio Valkyrie ja megatähti Madonnan Suomen vierailu. Mikä mainos suurille ylikansallisille toimijoille.
Niin, ei tietenkään mitään ensi-iltaan perjantaina tulleesta Muukalaisesta. Ei mitään meitä lupamaksajia kiinnostavista ulkomaisista laatuelokuvista, ei mitään elokuvakulttuurin tilasta Suomessa. Eipä juuri ksokaan teatterista tai kaunokirjallisuudesta.