Sorateiden vauhtihurjat *






Risto Jarva suhtautui autoon kriittisesti, mutta hänellä oli auto, ja monet hänen ystävistään pitivät sitä Riston "mustana pilkkuna". Autosta koitui Jarvan kohtalo - hän menehtyi auto-onnettomuudessa joulukuussa 1977. Onnenpelin, Työmiehen päiväkirjan, Kun taivas putoaa -elokuvan ja Jäniksen vuoden mestarin yllättävä poismeno oli tappio uudelle suomalaiselle elokuvalle.
Risto Jarva punnitsi ja jäsensi suhdettaan autokulttuuriin vuoden 1970 pampfletinomaisessa draamaelokuvassaan Bensaa suonissa. Lilga Kovankon, Ulf Törnrothin ja Pertti Melasniemen rautaisesti näyttelemä elokuva peilaa kriittisesti ralliautoilun maailmaa.
Elokuvasta jäi elämään ajatus, että auto on ihmissuhteiden välittäjä. Jarkko Laineen sanoittama ja Rauli "Badding" Somerjoen esittämänä nimisävelmä vaikutti tajuntaan: "Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan, hei, hei, hei ja bensaa suonissaan, neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan."
Markku Pölösen uusi ohjaustyö Ralliraita I on Bensaa suonissa -elokuvan käänteinen versio. Pohjois-Karjalan kuvaaja Pölönen yrittää heittäytyä kansankomedian keinoin sorateiden vauhtimaailmaan. Hän luonnostelee alustukseksi Spede Pasasen Härski-Hartikaisen innoittamana autokorjaamodramatiikkaa, jossa vitsit ovat vähissä, mutta alapään jutut ja noitumiset kunniassa. Pölösen elokuvan päähenkilöt ovat setä ja veljenpoika (Heikki Silvennoinen ja Olavi Uusivirta), jotka suunnittelevat korjaamolla rallikilpailujen valloittamista.
=============================================================
Ralliraita I tuo pakostakin mieleen Bensaa suonissa -elokuvan, joka laittoi lähes kolme vuosikymmentä sitten henkisesti pisteen järjettömälle rallikulttuurille. Markku Pölönen ei laita mitään pistettä mihinkään, ei kritisoi, vaan ikään kuin Ere & Spede muistissa haluaa palauttaa elokuvakomedian valtaväestön suosikiksi.
Tuskin löytyy monta kotimaista elokuvaa 2000-luvulla, jossa laskelmoidaan kaupallisesti näin kuvottavalla tavalla. En vain tarkoita sponsoreiden logojen näkymistä, vaan Pölösen käsittämätöntä tapaa porhaltaa sieltä, missä aita on matalin. Miksi näin alas täytyy mennä, jotta kuvitellut sadattuhannet katsojat saadaan lippuluukuille?
Spede ja Ere ovat kuolleet. Kannattaako enää ryhtyä kyntämään uudelleen sarkaa, josta jäi kummittelemaan suomalaisen elokuvan historiaan muutama vitsi, Vesa-Matti Loirin taiturimainen Turhapuro ja kliseemäisesti tyypitellyt henkilöhahmot, jotka eivät muuttuneet koskaan.
Vaikuttaa siltä, että Pölönen on hutaissut elokuvansa samalla tavalla kuin Spede Pasasella oli tapana tehdä. Ihmetyttää niin Pölösen kansankomedian onneton näyttelijätyö, Kari Sohlbergin innoton kuvaus ja rallikohtausten mitäänsanomattomuus. Tv-kanavat ovat näyttäneet viime vuosikymmenien aikana loputtomiin rallikisojen monotonisia pyrähdyksiä, joten Pölösen olisi täytynyt keksiä jotain muuta - yllätyksiä, draaman nopeita käänteitä ja henkilöhahmojen rikastuttamista. Jälki olisi voinut olla kunnollisempi.
==============================================================
Markku Pölösen ura on kääntynyt vapaaseen pudotukseen. Ralliraita I -komedian ei uskoisi tulleen ohjaajalta, joka elähdytti meitä sellaisilla upeilla kotimaisilla elokuvilla kuin 1990-luvun Onnenmaa ja Kivenpyörittäjän kylä tai 2000-luvun alun Koirankynnen leikkaaja. Eikä Pölösen pohjoiskarjalalainen tv-sarja Karjalan kunnailla vakuuttanut, mutta ilmeisesti keräsi sen verran katsojia ruudun ääreen, että sarja jatkuu ensi syksynä televisiossa.

Ajankohtainen kommentti

Onnittelut julkisen palvelun tv-yhtiölle Ylelle. Tappioputki on katkaistu monen vuoden jälkeen. Vuonna 2008 Yle teki voittoa 700 000 euroa. Edellisenä vuonna tappio oli kuuden miljoonan euron luokkaa.
Miten tähän on tultu? Muistan olleeni medialle järjestetyssä isossa kokouksessa, Ison Pajan mattokerroksessa, jossa Ylen silloinen toimitusjohtaja Arne Wessberg esitteli, miten tappiokierrettä lähdetään katkaisemaan. Vuosi taisi olla 2002. Tapppiokierteen katkaisemiseen kului suurin piirtein sama aikaa, minkä Wessberg esitteli kalvoin ja kaavioin tilaisuudessa.
Niin, miten tähän on tultu? Lupamaksujen jatkuvalla korottamisella (viime vuonna niitä kertyi 376,2 miljoonaa euroa), tuotannon ulkoistamisella, luovan työvoiman irtisanomisilla ja ohjelmiston viihteellistämisellä. Digiaikaan siirryttäessä päästiin yhden lähetysverkon käyttöön. Säästöjä toi ilmeisesti myös yhden kanavan (Yle 24) lopettaminen. Kannattaa myös huomata, että Yle käyttää synergiaa uutistoiminnassa: monet tv-uutisten jutut ajetaan myös äänellisesti radion puolella. Pitää myös muistaa, että Yle uusii illan tv-ohjelmia päivisin, jotta lähes vuorokautiseen ohjelmatarjontaan ei tule taukoja (aamuyö kuluu tietenkin teksti-tv:n parissa).
Yle tarkkailee itseään nykyisin katsojalukujen ja markkinaosuuksien valossa - kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava. Ylen TV1 on Suomen suosituin tv-kanava (ei ole monta vuotta kun MTV3 oli hyvässä johdossa). Mutta eikö julkisen palvelun luparahoitteisen yhtiön pitäisi katsella itseään myös laadun ja tason valossa?
Niin, totuutta unohtamatta: Teema on tasokas, todellinen sisältökanava. Valitettavasti sitä katsoo vain kourallinen suomalaisia.