sunnuntaina, tammikuuta 22, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 119

Rakkaat muistot (Distant Voices, Still Lives, Britannia 1988) ohjaus ja käsikirjoitus: Terence Davies, kuvaus: William Diver ja Patrick Duvall, lavastajat: Miki van Zwanenberg ja Jocelyn James. Pääosissa: Freda Dowie, Angela Walsh, Dean Williams, Lorraine Ashbourne, Pete Postletwhite. Tuottajat: Colin McCabe ja Jennifer Howarth/British Fillm Institute.

Uudemman englantilaisen elokuvan suuria saavutuksia on Terence Daviesin syvästi persoonallinen ja omaelämäkerrallisia tensioita sisältävä Rakkaat muistot, joka sai meillä ensi-iltansa 18.2. 1989 Dianassa. Tuo Aito Mäkisen laatuelokuvateatteri oli tärkeimpiä helsinkiläisen elokuvaelämysten tuottajia 1970-luvun loppupuolelta aina 1990-luvulle. Nyt Dianaa ei tietenkään ole olemassa, eikä sodanjälkeisen Suomen elokuvakulttuurivaikuttaja Aito Mäkinen (s. 1927) ole ollut vuosiin elokuva-alalla. Samanlaisia jatkajia ei ole ilmestynyt.
Rakkaat muistot palaa liverpoolilaiseen arkeen 1950-luvulla. Elokuva jakautuu kahteen lukuun: Häiden aattoon kytkeytyvät kaukaiset muistot ja niiden jälkeen kuuluvat elämän läheiset äänet. Tunteiden kirjon valtaajana ja aikatasojen jakajana Terence Daviesia on verrattu runoilija T.S. Eliotiin, "Aution maan" luojaan. Kirjoitin ensi-illan aikaan Daviesin suurenmoisesta läpimurtoteoksesta, että elokuva orkesteroi kuvallisina ja suullisina välähdyskimppuina muuttuvat arkiset tilanteet tuosta työläiskaupungista, joka tunnetaan niin The Beatles -yhtyeestä kuin menestyksekkäästä, suomalaisen topparin Sami Hyypiän kymmenen vuoden huippusuorituksen kruunaamasta jalkapalloseurasta FC Liverpoolista.
Terence Davies (s. 1945) on Liverpoolin kasvatti. Hän on nuorin perheen kymmenestä lapsesta, joista kolme ei koskaan selvinnyt aikuiseksi. Terence lopetti koulun viisitoistavuotiaana ja työskenteli kirjanpitäjänä. Hän kiinnostui näyttelemisestä ja opiskeli vuosina 1971-1973 Coventryn draamakoulussa. Elokuva veti puoleensa ja Davies sai ohjata British Film Instituten rahoittamana vuonna 1976 lyhyteokuvan Children. Elokuva voitti palkinnon Chicagon filmijuhlilla. Davies pääsikin aloittamaan opinnot Beaconsfieldin Elokuva - ja televisiokoulussa. Vuonna 1980 valmistui Daviesin lyhytfilmitrilogian toinen filmi, nimeltään Madonna ja lapsi. Kolmas lyhytfilmi Death and Transfiguration julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1984 kokonaisuudessaan esitetyn trilogian keskeinen hahmo oli Robert Tucker -niminen poika. jonka on sanottu esiintyneen hiukan toisessa tarkoituksessa Rakkaissa muistoissa ja sitä seuranneissa elokuvissa The Long Day Closes (1992) ja The Neon Bible (1995). Daviesin kiinnostuksen kohteena ovat elämän kolme perusasiaa: syntymä, avioliitto ja kuolema. Liverpoolilaisperheen rituaalit, isän ahdistava valta, uskonto, koulu ja lähtö kotoa linkittyvät vahvasti daviesilaiseen kerrontaan. Homoseksualismiakin käsitellään ennakkoluulottomasti.
====================================================================================================
Rakkaiden muistojen toiminnallinen keskiö on perheen terassiasunnon ulko-ovi, käytävä ja muutama huone, joissa muistot näyttäisivät "hajoavan moniksi pieniksi aikaneliöiksi". Muistojen keskeinen kerääjä on äiti (Freda Dowie). Perheen vanhin tytär Eileen (Angela Walsh) on menossa naimisiin. Isää (Pete Postletwhite) toivotaan häihin. Niin Eileen kuin sisar Maisie (Lorraine Ashbourne) kuin veli Tony (Dean Williams) näkevät isän eri näkökulmista. Jonkinlainen väkivallan puistutus on jäänyt lepattamaan kodin seinille, sillä isä on estänyt, rajoittanut ja lyönyt.
Äiti edustaa perheessä henkistynyttä voimaa. Hän on sovinnon tekijä ja ymmärtäjä, johon patriarkaalisen aviomiehen iskut eivät oikeastaan yllä - tai ne kilpistyvät vaimon sitkeään ulkokuoreen. Lapsiin julmat iskut vaikuttavat. He yrittävät kapinoida ja löytää oman identiteettinsä.
Kiinnostavasti Davies kuvaa Eileeniä nuorena vaimona, jonka kohdalla samanlainen julmuuden perinne jatkuu häiden jälkeen. Koko elokuvan risteilevä tematiikka ankuroituu isän julmuuteen ja äidin pyhyyteen. Kysymys ei ole mustavalkoisesta asetelmasta, vaan ohjaajan omien lapsuuden kokemusten suodattamisesta draamaan.
Samalla ohjaaja on liittänyt tarinaan kollektiivisia liverpoolilaisia muistoja 1950-luvulta - niin kuin kapakat, tanssit, radioäänet, jalkapallotulokset. Onkin hyväksyttävää puhua vahvalla ironian tajulla toteutetusta elämän valtaamisesta, kuin perhealbumin tavoin avautuvista ja sulkeutuvista kuvasarjoista eräästä lapsuudesta.
Eikä Terence Davies rajoitu vain yhden perheen muistoihin ja nykyisyyteen, vaan hän on sepittänyt kokonaisvaltaisen elokuvallisen esityksen työväenluokkaisesta liverpoolilaisesta todellisuudesta sodanjälkeisessä Englannissa. Elokuvan kaksi päälukua erottuvat sävytykseltään toisistaan, mutta tunnelmat menevät koko ajan ristikkäin. Davies on moderni ohjaaja, joka ei noudata kronologista aikakäsitystä, vaan antaa menneisyyden ja nykyisyyden muuttua samaksi. Kirjoitin aikaisemmin elokuvasta, että muistot ja nykyhetken impulssit ikään kuin virtaavat eri henkilöiden suusta ja mielestä. Siten niistä tulee perheen yhteistä tajuntaa.
Kannattaa vielä huomauttaa Terence Daviesin valitsemasta kerrontamuodosta, joka on totta vie monimutkainen ja hämmentävä, mutta jännittävä ja jopa omaperäinen. Juuri siitä kasvaa elokuvan vaikuttava tunteenomainen voima ja ihmiskuvauksen yleispätevyys. Pinnalta Daviesin kerronta näyttää jähmettyvän muuttumattomien tilanteiden karttakirjaksi, mutta "monikulmaisina välähdyksinä hahmotettujen kuvien ja äänien informaatiomäärä on suuri". Davies käsittelee kuin studiomestari audiovisuaalisia instrumentteja. "Siksi pisarat laulavat sateessa."
====================================================================================================
Rakkaat muistot on kaunis kunnianosoitus Terence Daviesin omalle äidille. Se on kriittinen kunnianosoitus perheelle, kulttuurille ja elämänmuodolle, joka oli elokuvan julkistamisaikoihin jo "kaukainen ja sumuinen muisto". On totta, että äitimyyttiä ei riisuta elokuvassa. Jos niin tehtäisiin, ohjaaja olisi "valehdellut" omasta lapsuudestaan.
Niin monissa, monissa sodan jälkeisissä perheissä meillä ja muualla äiti oli koossapitävä voima, koska lapset etsivät kiihkeästi uutta ja yhteiskunnan isoon rakennustyöhön omistautuneiden isien hermot eivät aina pitäneet kotielämässä.
=====================================================================================================
Rakkaat muistot ei jäänyt Terence Daviesin ainoaksi onnistuneeksi elokuvatyöksi. Sitä seuranneet teokset vain vahvistivat Daviesin asemaa englantilaisen nykyelokuvan mestarina. Vuonna 2000 valmistunut The House of Mirth saavutti laajan arvostelumenestyksen.
Suomessa Davies on jäänyt hiukan samanlaisia perhekuvauksia ohjaavan kehutun Mike Leighin varjoon. Daviesin elokuvia on kyllä tuotu Rakkaiden muistojenkin jälkeen Suomeen: Päivä painuu mailleen eli The Long Day Closes
vuonna 1994 Oulun elokuvakeskuksen toimesta ja Sydän vieraassa talossa eli The House of Mirth vuonna 2011 Columbia TriStar Egmontin hankintana. Terence Daviesin uusimmat ohjaustyöt ovat Liverpooliin katkeransuloisesti palaava Of Time and The City (2008) ja Terence Rattiganin (1911-1977) näytelmään perustuva The Deep Blue Sea (2011). Näitä ei ole nähty Suomen valkokankailla.

Ei kommentteja: