sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 44

Päiväperho (Belle de jour, Ranska 1966), ohjaus ja käsikirjoitus: Luis Buñuel ja Jean-Claude Carriere - perustuu Joseph Kesselin romaaniin, kuvaus: Sacha Vierny, pääosissa. Catherine Deneuve (Séverine), Jean Sorel (Pierre), Michel Piccoli (Husson), Genevieve Page (Anais), Francisco Rabal (Hyppolite), Pierre Clementi (Marcel), Francoise Fabian (Charlotte), tuotanto: Robert ja Raymond Hakim.

"Vastustan konventionaalista moraalia, perinteellisiä haavekuvia, yhteiskunnan koko moraalista pahuutta. Porvarillinen moraali on mielestäni antimoraalia, koska perustana ovat kaikki sen epäoikeudenmukaisimmat instituutiot: uskonto, isänmaa, perhe ja muut yhteiskunnan tukipylväät" (Luis Buñuel).
Suomessakin käynyt brittiläinen elokuvautkija Raymond Durgnat on valinnut legendaarisen Buñuel-kirjansa (Studio Vista/1967) kanteen kuvan Päiväperhon sadomasokistisesta kohtauksesta, jossa vaalean Séverinen suu sidotaan. Hankin kirjan vuonna 1970, kun Buñuel-innostukseni oli huipussaan. Aikaisemmin olin saanut tutustua mestarin surrealistisiin espanjalaisiin teoksiin Andalusilainen koira (1928) ja Kulta-aika (1930) sekä 1950-luvun Meksikon kauden töihin El, Veri kuohuu, Humiseva harju, Kuoleman puutarha ja Neitsytsaari.
Buñuelin ehkä arvostetuin elokuva Viridiana (1961) oli nähty elokuvakerhossa. Kuuluisa katolisen kirkon häväistys Las Hurdes (1932), uskonnollinen Simon Pylväspyhimys (1967) ja Linnunrata (1970) avautuivat 1970-luvulla. Samoin kuin Buñuelin komplisoitu "teologinen rukous" Nazarin (1959). Näiden elokuvien maahantuoja oli tietenkin Aito Mäkinen, jota saamme kiittää takavuosien filmisivistyksemme laajenemisesta.
Espanjalaisohjaajan ensimmäiset kolme elokuvaa - Salvador Dalin kanssa tehdyt surrealistiset Andalusialainen koira ja Kulta-aika sekä ankara dokumentaarinen Las Hurdes loivat neljän vuoden aikana Luis Buñuelin maineen, joka ei ole laantunut. Kaikki odottivat noiden kolmen ensimmäisen elokuvan jälkeen Buñuelilta uusia yllättäviä ja shokeeravia teoksia, mutta hän vaikeni ohjaajana lähes kahdeksitoista vuodeksi.
Buñuel reissasi Espanjan ja Ranskan väliä, toimi apulaisohjaajana Pariisissa, konsultoi elokuvafirmaa Espanjassa, käväisi Hollywoodissa, hoiti Warnerin elokuvien dubbauksia, toimi New Yorkin Museum of Modern Arts´ssa kunnes matkusti 1947 Meksikoon.
Luis Buñuelin kolmas meksikolainen elokuva Los Olvidados - Säälikää heitä 1950 oli sensaatio Cannesin vuoden 1951 filmifestivaaleilla. Anarkisti oli palannut, palannut suoraan Mexico Cityn koyhälistökorttelin rankkaan todellisuuteen, vaikka elokuvan kohdalla voidaan puhua - kuten Durgnat asian ilmaisee - intrapsyykkisestä allegoriasta..
=====================================================================================================
Luis Buñuel (1900-1983) on Calandan kasvatteja. Hänen isänsä oli ensin ammattisotilas, mutta hankki myöhemmin elannon liikemiehenä. Isä oli liberaali intellektuelli. Luisin äiti tuli aristokraattisesta perheestä. Luis kävi jesuiittakoulun, sai käsiinsä Darwinin kirjoja, joista "Lajien synty" avasi nuorukaisen tietoisuuden. Hän opiskeli muun muassa filosofiaa Madridin yliopistossa ja ystävystyi Salvador Dalin kanssa. Elokuva vei Luisin, kun hän matkusti 1923 Pariisiin, toimi Jean Epstenin apulaisena ja katsoi Abel Gancen elokuvia. Pariisista muodostui nuoren Luisin kohtalo, sillä etenkin kirjailijat ylistivät Buñuelin ensimmäisiä elokuvia. Pariisissa asuva amerikkalainen Henry Miller piti Kulta-aikaa ainoana työnä, joka todisti elokuvan mahdollisuuksista. Myös surrealismin omaksuneet runoilijat hehkuttivat espanjalaisohjaajaa.
Kulta-aika oli skandaali 1930-luvun alussa Pariisissa. Patriootit ja juutalaisvastaiset henkilöt protestoivat. Pariisin poliisiprefekti päätti toimia. Hän kielsi elokuvan esitykset, koska "surrealistit ovat vaarallisimpia kuin fasistit". Buñuel sai tuta vihaamansa porvarillisen virkakoneiston toimista. Myöhemmin hän oli ei-toivottu henkilö kotimaassan. Tosin hän pääsi ohjaamaan 1960-luvun vaihteessa Espanjaan Viridianansa, hallituksen siunauksella, mutta kun elokuva julkaistiin, Francon hallinto kielsi sen.
Luis Buñuelin tyylistä ja tarkoitusperistä on liikkunut maailmalla eri vuosikymmeninä erilaisia lausuntoja ja teorioita. Kuten Durgnatin kirjasta voi arvailla, ohjaajaa pidettiin makabeerina runoilija-showmiehenä, yllättäjänä, sadistina, herrasmies-paholaisena, markiisi de Saden hengenheimolaisenana, anarkisti-marxistina ja niin edelleen.
Nuori Luis Buñuel kuului surrealistien liikkeeseen (surrealismi syntyi 1910-luvulla Ranskassa, sille olivat ominaisia unenomaiset, irraationaaliset tapahtumat). Buñuel erosi liikkeestä 1932 - ilmeisesti poliittisista syistä. Niin, ja tuo jesuiittakoulun tähtioppilaan uskonnollisuus? Lukuisien Buñuelin elokuvien mestarikuvaaja Gabriel Figueroa on todennut, että ohjaaja oli uskonnollinen mies. Taas Buñuel toisteli - ehkäpä tyylilleen ominaisen ironisesti. "Jumalan kiitos, että olen ateisti."
=====================================================================================================
Päiväperho on Luis Buñuelin kansainvälinen kaupallinen menestys, vaikka se ei ole tehty kaupallisen elokuvan standardien mukaan. Ei missään nimessä. Elokuvan menestyksen takana on 1960-luvun ranskalaisen elokuvan suuren tähden Catherine Deneuven länsäolo (kaksi muuta vuosikymmenen ehdotonta kansainvälistä ranskalaisnäyttelijätärtä olivat Brigitte Bardot ja Jeanne Moreau). Deneuve oli lyönyt itsensä låpi kolme vuotta aikaisemmin Jacques Demyn lauletussa, raikkaassa ja värikylläisessä romanttisessa elokuvassa Cherbourgin sateenvarjoissa. Vuonna 1965 Deneuve oli kuuma nimi Roman Polanskin englantilaisessa piinadraamassa Inhossa. Eikä pidä unohtaa, että Päiväperhon aihe kiehtoi elokuvayleisöä: Kysymys on lääkärin turhautuneesta hienostorouvasta Séverinestä, joka viettää päivisin aikaa luksusluokan bordellissa.
Päiväperho on eroottisen elokuvan mestariteos. Se oli Luis Buñuelin 27:s elokuvatyö (1970-luvulla valmistuivat vielä sellaiset hienot elokuvat kuin Porvariston hillitty charmi ja Vapauden aave). Toteuttaessaan Päiväperhoa Ranskassa maestro oli 67-vuotias. Elokuva on teknisesti täydellinen, todellista värikuvan mietittyä runoutta. Kuvat soluvat vapaasti. Ohjaajan mieli pulppuaa ehtymättömän luovasti, ja elokuvan pohjavireissä Buñuel saavuttaa kosketuksen surrealistien perintöön: Sverinen päivittäiset vierailut bordellissa saavat meidät uskomaan, että jossakin lepattaa henki, johon tosi ja kuviteltu, menneisyys ja nykyisyys, elämä ja kuolema kytkeytyvät.
Elokuvan kirjallisena lähteenä toimii Joseph Kesselin psykologinen romaani, joka ilmestyessään 1929 aiheutti skandaalin. Romaani on klassinen Histoire de´O -tarina: Suojattua elämää viettävä Séverine ei saa tarpeeksi seksuaalista tyydytystä mieheltään Pierreltä, joten hän heittäytyy kaksoiselämän kiihottavaan menoon. Sverine on tarkka valinnassaan: Hän säilyttää sydämensä Pierrelle, mutta ruumiinsa toisille miehille. Hän toimii luksusbordellissa vain kahdesta viiteen ja saa lisänimen "Belle de Jour".
Porvarillisten arvojen rienaaja Luis Buñuel kuorii Séverinen elämäntavan paljaaksi. Hän näyttää jopa julmin yksityiskohdin, mihin himo johtaa ja mitä kaksinaismoraali ja salailu aiheuttavat yhteisössä. Buñuel ei säästele Séverienään. Ohjaaja näyttää ulkoisesti viattoman, sävyisän ja kauniin naisen, joka on nautinnoissaan itsekäs. Séverine ei kasva koskaan henkisesti aikuiseksi.
Buñuelin hienovireisellä psykologialla ohjaamassa elokuvassa ilmenee freudilaisia jännitteitä. Catherine Deneuve toimii kameran edessä kuin hän paljastaisi hetki hetkeltä enemmän itsestään ja mielestään ohjaajalle, josta tulee kuuntelija, psykiatri. Buñuel yhdistää kiehtovasti naisen fyysisen nautinnon ja päiväunien kudelmat. Samalla ohjaaja hajottaa enemmän ja enemmän todellisuutta. Ohjaajalle on tärkeää naisen sisäinen draama, moraaliset ristiriidat, synti ja katumus, minä-kuvan ja alitajuntaan keräytyneen syyllisyyden väliset jännitteet.
=====================================================================================================
Päiväperho on minulle yksityiselämän kannalta erittäin tärkeä elokuva. Näin sen ensi-illassa Reassa 2.2. 1968. Olin solminut edellisenä vuonna avioliiton taideopiskelijan kanssa. Ensimmäinen lapsemme oli syntynyt yksitoista päivää ennen Päiväperhon ensi-iltaa. Vastayntynyt oli jo kotona, kun kävelin Mannerheimintietä keskustaan ja siirryin Mikonkadun Rea-elokuvateatterin valojen ja varjojen leikkien huomaan. Tajusin silloin, miten onni voi hymyillä ja elämys voi olla täysi, kun ensimmäisen lapsensa kuvajaiseen sekoittuu valkokankaalla liikkuva Catherine Deneuve, jonka pitkä vaalea tukka lepää hartioilla ja kasvot huokuvat suloista lumoa.

Ei kommentteja: