perjantaina, toukokuuta 22, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 2

Yö (La Notte, Italia 1961) Ohjaus: Michelangelo Antonioni, käsikirjoitus: Antonioni, Ennio Flaiano, Tonino Guerra - ohjaajan tarinasta, kuvaus: Gianni di Venanzo, musiikki: Girgio Gaslini, pääosissa: Marcello Mastroianni (Giovanni Pontano), Jeanne Moreau (Lidia), Monica Vitti (Valentina), Bernhard Wicki (Tommaso). Tuotanto: Emanuele Cassuto.



Yössä eletään vieraantumisen aikaa Milanossa. Tapahtuma-aika on vajaa vuorokausi, lauantai-iltapäivästä sunnuntaiaamuun. Elokuva alkaa toivon kuvilla Milanon kaduilta, sieltä siirrytään arkkitehti Gio Pontin luomaan Pirelli-rakennukseen, jonka kauneuden on sanottu syntyneen taiteen ja tieteen, tekniikan ja tulevaisuuden kaupunkisuunnittelun harmoniasta. Silti jotakin kylmää, vavahduttavan odottavaa sisältyy elokuvan alkukuviin. Menetetäänkö toivo vai saadaanko se takaisin sunnuntaiaamun sarastuksissa?
Usein on todettu, että Yötä on vaikea ymmärtää, jos ei ole nähnyt sitä edeltänyttä Seikkailua, joka valmistui vuonna 1960. Antonio kuvasi Monica Vittin näyttelemän elokuvan Roomassa, Sisiliassa, Taorminassa ja Milanossa. Huomaamme, että Seikkailussa matkustetaan paljon. Antonionin elokuvat muistuttavat matkakertomuksia, mutta sen sijaan että niissä pelkästään etsitään kadonnutta henkilöä - kuten Seikkailussa - niin ennemmin niissä etsitään itseä, kadonnutta minuutta.
Näin tapahtuu Yössä, jossa aviopari Giovanni ja Lidia etsivät parisuhteensa hiipunutta onnea. Kirjailija Giovanni etsii myös kadonnutta luovuuttaan. Lidia haluaa tarkastella parisuhdettaan kauempaa. Siksi hän kävelee paljon Milanon kaduilla. Liikkumisesta, kävelymatkasta syntyy ahdistus - kuten Antonioni-tutkijat ovat maininneet.
==================================================================================================
"En rakasta sinua enää. En rakasta sinua enää. Etkä sinäkään rakasta minua enää. Ole hiljaa, ole hiljaa Sano se. Sano. En sano, en sano." Tällaista replikointia sisältyy Yöhön, joka on keskimmäinen Antonionin kuuluisasta, löyhästi yhteneväisestä naistrilogiasta. Seikkailu avasi trilogian. Päätöselokuva oli Roomassa ja Veronassa kuvattu Kuumetta (L´Eclisse), joka valmistui vuonna 1962. Siinä ohjaajan silloinen vaimo Monica Vitti tulkitsi väsynyttä ja ahdistunutta Vittoriaa, joka kääntää rakastettunsa Riccardon artikkeleita saksaksi. Kaikissa näissä kolmessa elokuvissa vieraannutaan, erotaan tai jäädään.
Yön henkilöitä painaa outo rauhattomuus, hyvin toimeen tulevan modernin länsimaisen ihmisen kirous. Giovanni ja Lidia osallistuvat myöhemmin illalla milanolaisen yläluokan mondeeniin juhlaan ja tapaavat arvoituksellisen Valentinan (Monica Vitti). Tuo pitkä juhlajakso tiivistää yläluokan hillityn charmin, mutta johdattaa Lidian ja Giovannin yön ja aamuyön hämärinä hetkinä ristiriitaisten tunteiden valtaan. Epätoivo ja toivo vaihtelevat unen hymyn kierrellessä puolisoiden huulilla
Yö on moderni eurooppalainen elokuvatyö. Ei se ole menettänyt mitään alkuperäisestä vaikutuksestaan. Vain värit ja tietokoneet puuttuvat. Giorgio Gaslinin jazzyhtyeen soinnut ovat jäljellä kuten kaupungin luonnolliset äänet ja hiljaisuuden kumu, jossa yö venyy lähes iäisyydeksi.
===================================================================================================
Michelangelo Antonioni syntyi Ferrarassa, Toscanassa, syyskuussa 1912. Hän opiskeli taloustieteitä Bolognan yliopistossa. Hän kirjoitti myös artikkeleita ferraralaiseen sanomalehteen. Tuolloin hän kiinnostui elokuvasta ja teatterista. Antonioni alkoi ohjata 16 mm:n elokuvia, muun muassa dokumentin mielisairaalasta.
Antonioni muutti 1939 Roomaan ja kirjoitti Cinema-elokuvalehteen, jota toimitti diktaattorin poika Vittorio Mussolini. Antonioni kirjoitti käsikirjoituksia 1940-luvulla, ohjasi lyhytfilmejä kunnes vuonna 1950 valmistunut pitkä esikoiselokuva Erään rakkauden kronikka aloitti loistavan ohjaajan uran. 1950-luvun teoksista etenkin Pikku ystävättäriä (1955) ja Kaipuun punainen hetki (1957) jäävät elokuvan historiaan.
Michelangelo Antonioni oli 1960-luvulla niin "kuuma" ohjaajanimi, että hänet haluttiin filmin tekoon niin Britanniaan (Blow-Up - erään suudelman jälkeen) kuin Yhdysvaltoihin (Zabriskie Point). Hollywoodista palattuaan Antonioni ei ollut enää aivan entisellään, mutta Jack Nicholsonin näyttelemä Ammatti: Reportteri (1975) on ehdoton mestariteos. Hieno oli myös 1979 valmistunut >Identificazione di una Donna. Antonionin viimeinen työ Pilvien takana (1996) kerää yhteen vieraantumisen ja yksinäisyyden teemoja. Elokuva valmistui Wim Wendersin avustamana.
Antonioni oli juhlittu ohjaaja 1960-luvulla myös Suomessa. Seikkailun ja Yön aikoihin hänelle taidettiin perustaa jopa fanikerhoja. Minulla oli 1960-luvun alussa Eerikkälän teinijohtajakursseilla tapaamani kirjeenvaihtoystävätär. Hän kertoi Antonionin ihailijoiden kokoontuvan Helsingissä kuuluisaan, Mannerheimintien ja Kalevankadun risteyksessä sijaitsevaan Primulan kahvilaan.
Antonioni kuoli hyvin iäkkäänä 30.7. 2007. Muuten samana päivänä kuin maailman elokuvan toinen suuri ohjaajanimi Ingmar Bergman. Suomessa Antonionin poismeno jäi täydellisesti Bergmanin varjoon. Ei se tietenkään ihme ollut, sillä Antonioni oli lähes unohdettu suuruus. Taas uraansa teatterissa ja tv-elokuvien parissa Fannyn & Alexanderin (1982) jälkeen jatkaneen Bergmanin nimi oli jatkuvasti pohjoismaalaisten huulilla.

Ei kommentteja: