sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 59

Eräs rakkaustarina (En kärlekshistoria, Ruotsi 1970) ohjaus ja käsikirjoitus: Roy Andersson, kuvaus: Jörgen Persson, musiikki: Björn Isfält, pääosissa: Ann-Sofie Kyhlin (Annika), Rof Sohlman (Pär), Anita Lindblom (Annikan täti), Bertil Norström (Annikan isä), tuotanto: Europa Film.

Kiinnostukseni uuteen ruotsalaiseen elokuvaan oli ylitsevuotavaa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa. Taisin olla Uuden Suomen silloisen kriitikon ja nykyisen Vaasan yliopiston professorin Tarmo Malmbergin ohella ainoita Suomessa, joka innostui uudesta ruotsalaisesta elokuvasta. Eli siitä 1960-luvun puolivälissä tulleesta nuorten tekijöiden kaartista, joiden merkkiteoksia olivat Korppikortteli (Bo Widerberg), Tässä on elämäsi (Jan Troell), Rakkaus 65 (Widerberg), Hugo ja Josefin (Kjell Grede), Rakastavia pareja (Mai Zetterling) ) ja Olen utelias sininen (Vilgot Sjöman).
Niin kiinnostunut olin, että selvitin uuden ruotsalaisen elokuvan syntyä ja kehitystä, panoroin sen esitystoiminnan uudistuksiin. Tutkin nimittäin kunnallisen elokuvatoiminnan tilannetta Tukholman, Gävlen ja Göteborgin kaupungeissa. Miten kunnalliset elokuvateatterit toimivat, miten on järjestetty 16 mm:n lasten elokuvatarjonta kirjastoissa ja kuinka elokuvakasvatusta hoidetaan.
Tulos oli rohkaiseva. Laadin kirjoitussarjan Suomen Sosiaalidemokraattiin Ruotsin kunnallisesta elokuvatoiminnasta. Suomessakin virisi pian kiinnostus kunnalliseen elokuvatoimintaan, ensin Oulussa ja sitten Jämsänkoskella. Etenkin Oulun Pentti Kejosen toiminta oli huomattavaa. Nyt tämä kaikki on kaukana takana, sillä elokuvakulttuurimme supistui ja jopa rappeutui 1980-luvulla. Elokuvakerholiikekin kuoli. Työmme valui hukkaan.
Valitsen göteborgilaisen latinan lukion kasvatin Roy Anderssonin (s. 1943) Erään rakkaustarinan esimerkkielokuvaksi, vaikka vaaka olisi saattanut kallistua Korppikortteliin tai Tässä on elämäsi -elokuvaan. Andersson on ainoita uuden ruotsalaisen elokuvan tulokkaita, joka ohjaa edelleen. Läpimurtonsa Andersson teki 1970-luvun alun tilanteessa, jossa uusi ruotsalainen elokuva oli hiipumassa, ja Ingmar Bergmanin pitkäjännitteisen työn merkitys korostui jälleen.
Tosin ruotsalainen sosiaalidemokratia kohteli veropolitiikallaan taiteilijoita niin kurjasti, että Bergman siirtyi Kuiskauksien ja huutojen ja Kohtauksia eräästä avioliitosta -elokuvan jälkeen ohjaamaan Saksaan. Bo Widerberg jatkoi ohjaamista, samoin Jan Troell. Molempia nuoren polven ohjaajia kiinnosti Amerikka. Widerberg loi hienon taistelukuvauksen Joe Hillin ja Troell toteutti suurenmoisen eeppisen, kaksiosaisen Maastamuuttajat-elokuvan.
=====================================================================================================
Ohjaaja Roy Andersson
Roy Andersson ohjasi 1970-luvulla vain kaksi elokuvaa. Ruotsalaisen uuden elokuvan ehkä lahjakkain tekijä ohjasi Erään rakkaustarinan jälkeen vuonna 1975 loistokkaan eksistentialistisen Giliapin, jossa näytteli ajankohdan suuri tähti Thommy Berggren. Giliap tyrmättiin arvosteluissa, ja elokuva epäonnistui täysin kaupallisesti. Elokuva on hyvin yhteiskuntakriittinen. Andersson kuvaa vanhan hotellin henkilökunnan ja vieraiden elämää. Elokuvan sanoma on kafkamaisesti selkeä: Olemmeko muuttumassa pelkiksi yhteiskunnan pelinappuloiksi?
Giliapin heikon vastaanoton johdosta Roy Anderssonin jatkomahdollisuudet tuhoutuivat. Hän elätti itsensä mainosfilmeillä. Suomessakin muistetaan 1990-luvun omaperäiset, lähes surrealistiset Arla-mainokset. Oikeastaan niiden ansiosta Roy Andersson sai uuden mahdollisuuden, mutta vasta 2000-luvun vaihteessa. Pitkät draamaelokuvat, Bergmanin ylistämä Toisen kerroksen lauluja (2000) ja Sinä elävä (2007) ovat tinkimätöntä, omaperäistä Anderssonia. Etenkin Sinä elävä hämmästyttää kuvallisella laulullisuudellaan, eikä ihme, sillä Andersson lainasi elokuvansa nimen Goethen teoksesta "Roomalaisia elegioita", joka ilmestyi 1790. Andersson jopa lainaa Goethelta elokuvansa moton: "Iloitse, sinä elävä, lämpimässä vuoteessas, ennen kuin Lethen jääkylmät aallot nuolevat pakoilevaa jalkaasi." Anderssonille tyypillisesti elokuvan henkilöt ovat murehtijoita, jotka vain unelmoivat ilosta ja paremmasta yhteiskunnasta.
Eräs rakkaustarina on varhaisnuorten rakkauselokuva. Roy Andersson kertoo sympaattisesti, melkein nuorten iholle käyden alle 15-vuotiaista Päristä ja Annikasta, viihtymisestä ja pahoinvoinnista ruotsalaisen kansankodin hyvinvointikoodien puristuksessa. Elokuva on kahden varhaisnuoren suloisen kirpeä rakkaustarina, joka etenee aikuisten elintasokilpailun keskellä.
Pärin ja Annikan tarinan taustalta erottuu keski-ikäisten keskivertoruotsalaisten elämä ja uurastus. Talous on kunnossa, kulutus huipussa, työtä riittää, mutta jokin hiertää - ihmissuhteet eivät pelaa, ihmiset eivät viihdy. Anderssonin mukaan unelma tasa-arvoisesta ja luokattomasta kansankodista oli sittenkin harhaa. Eikä kestä ajallisesti kauan, kun kansankodin perusta muuttuu pakolaisten ja uusien etnisten ryhmien vyöryessä Ruotsiin.
Annikalla on uurastava myyntimies isä ja pettynyt äiti, neuroosien vallassa kompuroiva täti, jota ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvä Anita Lindblom tulkitsee loistavasti. Kirjoitin Roy Anderssonin elokuvasta aikanaan, miten nuorten ja vanhempien elämän rinnastuksista syntyy kerronnan terävä dialektiikka, joka jännittyy loppuaan kohden kuin tuliterä jousi. Otin esille elokuvan monia hienoja jaksoja, huomautin ennen kaikkea keskeisestä loppuhuipennuksesta, joka sijoitettiin rapujuhliin huvilalle.
Siellä Roy Andersson riisuu lopullisesti keskivertoruotsalaisuudelta naamiot ja kulissit. Huvilan juhliin Andersson keräsi tutut henkilöt, Annikan ja Pärin vanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kuinka herkullisesti, tempaavasti Andersson kuvaa nuoret rakastavaiset, yhteisön Romeon ja Julian, jotka seuraavat piilopaikastaan rapujuhlia. Läheisenä kumuna kuuluvat aikuisten puheet rahasta, tavaroista ja autoista.
Olisiko nyt aika tehdä elokuva, jossa nuoret puhuvat porkkana- ja punajuurijuhlissa ilmastonmuutoksen torjumisesta ja kulutusyhteiskunnan purkamisesta vanhempien seuratessa apaattisina uuden sukupolven niukkaa juhlintaa. Kysymyksen asettaa, kun muistaa Erään rakkaustarinan lopetuksen. Roy Andersson on nuortensa puolella, tietenkin, niin kuin Nicholas Ray 1950-luvun Nuoressa kapinallisessa, johon voi nähdä kaukaisia yhtäläisyyksiä. Mutta Andersson ei mene ansaan, vaan jättää mestarillisen esikoiselokuvansa lopun ironisesti auki: Mitä tapahtuu, kun nuoret rakastavaiset ovat muutaman vuoden kuluttua vanhempiensa asemassa?
=====================================================================================================
Eräs rakkaustarina oli uskomattoman hyvä menestys Ruotsin teattereissa. Kinosto toi elokuvan meillä 12.2. 1971 Kluuvikadun Maximiin, jossa vielä kunnioitettiin ruotsalaisen elokuvan pitkiä esitysperinteitä. Nekin ovat haihtuneet kuten muukin elokuvakulttuuri Helsingistä kahden viime vuosikymmenen aikana. Popcorn, 3D ja yliluonnollinen väkivalta ovat vallanneet multiplexit ja vastustuskyvyttömän nuorison sielut.

Ei kommentteja: