KOOMIKON LAULUT JA LUNNAAT * * * *

Siitä on 48 vuotta, kun seitsentoistavuotias Vesa-Matti Loiri säväytti Paavo Rintalan oululaisena Jakena nuoren Mikko Niskasen mestarillisessa esikoiselokuvassa Pojat. Sama Loiri herätti neljä vuotta myöhemmin huomiota Ylioppilasteatterin lavalla jämäkällä suorituksellaan ja laulullaan Salon, Chydeniuksen ja Holmbergin Lapualaisoopperassa, josta tuli sukupolvemme käsite. Sen jälkeen Loiri alkoi kaatuilla television viihdeohjelmissa ja näytellä Spede-tuotannon sketseissä sekä elokuvissa.
Käännekohta olisi voinut olla näyttelijätyö 1970-luvun alussa Turun kaupunginteatterissa, jota Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka johtivat. Loirin suorituksesta Tuomaksena Seitsemässä veljeksessä muodostui legenda. Vesa-Matti Loiri eli Vesku ei valinnut Holmbergia, vaan Spede Pasasen, jonka kanssa syntyi 1973 koominen veltostelijahahmo Uuno Turhapuro. Se saavutti kansan ehdottoman suosion, vaikka kriitikot haukkuivat Uuno Turhapuro-elokuvia. Minäkin etunenässä. Niin, että herra Pertti "Spede" Pasanen suuttui ja julkaisi tappoilmoituksen Helsingin Sanomissa.
Siinä sitten Loiri meni samantyyppisissä maskeissa ja vaatetuksissa Uunon kanssa vuosia. Eikä suosio hiipunut millään. En minäkään voi unohtaa 1970-luvun loppupuolta Jämsänkoskella, kun Vesku ja Spede vetivät solkenaan yleisöä kunnankino Otavaan. Olimme saaneet jollakin ihmeen kaupalla uuden Turhapuron kunnankinoon, vaikka läheisen Jämsän yksityinen teatteri esitti yleensä ensin Uunot. Kyllä siinä näki kunnankinon johtajana, mistä kansa tykkää.
=====================================================================================================
Mika Kaurismäki on ohjannut analyyttisen, laaja-alaisen, rikkaan ja sympaattisen dokumentin Vesku, jossa Vesa-Matti Loiri saa kertoa elämästään ja urastaan. Ja Loiri puhuu niistä itsekriiittisesti ja rehellisesti ikääntyvän miehen katse silmäkulmissa. Loirista kertovat myös näyttelijätoverit, sanoittajat ja säveltäjät, vaimot ja lapsetkin. Viisaan äidin kommentit liikuttavat.
Vesa-Matti Loiri käsittelee myös terveysongelmiaan ja valottaa yliluonnollisia kokemuksiaan Lapin lumossa. Nuoruuden hurjista vuosista, avioeroista ja räiskähtelevän mielen aiheuttamista ongelmista ei vaieta. Ohjaaja Kalle Holmberg viittaa nyrkkeihin, joihin Loiri saattoi turvautua tiukan paikan tullen siviilissä, mutta ennemmin nyrkkeilykehässä. Olipa Loirilla kykyjä jalkapallomaalivahdiksikin. Ikimuistettava oli 1970-luvulla hetki Stadionilla, kun Loiri juoksi kerran tolppien väliin HJK:n kolmosvahtina mestaruussarjan pelissä.
Taloudelliset ongelmat ovat olleet aina läheisiä Loirille. Hän toteaakin lakonisesti dokumentissa, että kyllä sitä rahaa tuli, mutta kaikki meni. Lapsille ei jää perinnöksi muuta kuin muisto isästään. Ja jos lapsiin saa uskoa, niin hyvänä isänä Vesa-Mattia pitävät. Välit erääseen poikaan katkesivat vuosiksi, mutta Ruotsin laivalla ne selvitettiin. Nyt isä ja aikuinen poika istuvat Kaurismäen kameran edessä kaikessa sovussa saunan lauteilla.
=====================================================================================================

Ohjaaja Mika Kaurismäki

Mika Kaurismäki huomioi elokuvanäytteinä Uuno Turhapuro -elokuvat. Taitavasti Kaurismäki rinnastaa elokuvaa ja elämää, fiktiota ja todellisuutta löytämällä Uunojen kohtauksista selviä yhtymäkohtia Loirin naisasioihin ja ihmisuhteiden kupruihin. Kiinnostavia näytteitä löytyy 1970-luvun lopulla kuvatusta Ylen tv-sarja Rauta-ajasta, jossa Vesa-Matti Loiri esitti Seppä Ilmarista. Ja hyvin esittikin, sillä hän oli Kalle Holmbergin ohjauksessa. Holmberg oli Loirille tärkeä ohjaaja, aivan kuin Martin Scorsese Robert De Nirolle. Seppä Ilmarisen monologista löytyy koskettavaa puhetta miehen elämästä, miten se elettiin ja miten sen eläisi samalla tavalla toisenkin kerran.
Olisin itse laittanut mukaan vielä elokuvanäytteen Jaakko Pyhälän Jonista (1983), joka oli muuten Kari Väänäsen läpimurtoelokuva. Loiri esitti Jonissa loistavasti Öljys-Heikkiä, pohjoisen maan kylähullua. Muutenkin Loiri oli usein hyvässä vedossa sivurooleissa, vaikka joskus katsoja ei voinut välttyä Turhapuron- imagon häiritsevästä vaikutuksesta. Dokumentista saakin käsityksen, että Spede Pasanen olisi halunnut pitää Loirin vain Uunona eikä oikein hyväksynyt muita töitä.
Vesa-Matti Loiri työskenteli kyllä pari kertaa kiinnitettynä näyttelijänä teatterissa, mutta enemmänkin Veskua olisi halunnut nähdä thalian temppelissä. Vahinko vain, että esimerkiksi Holmbergin ja Loirin yhteistyö jäi lukumääräisesti vähäiseksi. Loiri ei ehkä pystynyt ja jaksanut keskittyä vaativaan teatterityöhön, joten on ymmärrettävää että laulujen tulkitsijana pätevä näyttelijänä ryhtyi esittämään pateettisesti Eino Leinoa. Muitakin runoilijoita on Loiri saanut tulkita, ja dokumentin säväyttäviä kohtia ovat Aulikki Oksasen laulun studioäänitys ja Provinssirockissa esitetty "Rakkauden ammattilainen".
Vesku on alakuloinen, hiukan traaginen dokumenttielokuva. Siinä on hyvästijätön makua. Se on täyttä elokuvaa. Sen kuvissa on tunnetta, niihin on piirtynyt yhden älykkään ja lahjakkaan, joskin huikentelevaisen ja levottoman ihmisen elämä.

Ajankohtainen kommentti

Olipa antoisaa palata Kreetalta Ylen ohjelmien pariin. Olen arvostellut useinkin Ylen viihteellistynyttä tv-ohjelmapolitiikkaa, mutta hotellihuoneen kolmenkymmenen kreikkalaisen tv-kanavan luokattomaan tarjontaan verrattuna etenkin Yle Teema on Suomessa siunaus. Kotiin palattua huomasi, että moni aikaisemmin TV1:n puolella esitetty ohjelma on siirtynyt tai siirtymässä Teemalle - kuten Prisma-studio.
Virkistävää oli katsoa Teemalta Venäjälle juuttuneen näyttelijä Ville Haapasalon hauskaa ja idearikasta ohjelmasarjaa Venäjän halki 30 päivässä. Kyllä tuollainen ohjelma olisi ansainnut ison yleisön suosion TV1:ssä. Niin mainio on Haapasalon juontotaito ja luova innostus. Ville Haapasalo täyttää aukon, jonka viime kesän ylivoimainen ykkösjuontaja Mark Levengood jätti jälkeensä.
Innostavaa oli katsoa TV2:n Pressiklubi, joka tuli viime perjantaina heti surullisen Moldova-Suomi -EM-karsintaottelun jälkeen. Ruben Stiller on edelleen hyvässä vedossa media-aiheisen ohjelman vetäjänä. Hän osaa tuoda vakavatkin asiat ruutuun välttelemättä ironiaa ja huumoria. Sitä taitoa ei monellakaan suomalaisella tv-toimittajalla ole, sillä vieläkin meitä suomalaisia vaivaa tosikkomaisuus.
=====================================================================================================
Jännitin lauantai-iltana Yle Teeman pitkää elokuvaa Aamiainen Tiffanylla. Miten vuonna 1961 valmistunut, Blake Edwardsin ohjaama, Audrey Hepburnin ja George Peppardin näyttelemä New York -komedia oli kestänyt aikaa? Aivan upeasti. Värikopiokin oli erinomainen. Vapautumisen vuosikymmenen aloittanut elokuva vaikutti täydelliseltä. Mitkä New York -näkymät, mitkä komedialliset ja romanttisetkin sävytykset, mikä yksityiskohtien rikkaus ja mikä juhlakohtaus! Edwards osoitti myöhemminkin muun muassa Party-komediassa pystyvänsä ohjaamaan sisätiloissa valtavan isoa ihmisjoukkoa. Ja Edwards pystyi repimään kohtauksista toimivaa komediaa, irrottelua ja tyypittelyä.
Ja Audrey? Eikö nyt selvinnyt, että newyorkilaisen seuralaistytön rooli on hänen parhaansa, vaikka emme unohtaisi elokuvia Loma Roomassa, Rakastunut Pariisissa, Kaunis Sabrina, Arianen lemmentarina ja Charade - vaarallinen peli. Ja lauantai-iltana selvisi myös, miten tämän ajan komediallisia kykyjä omaavat naisnäyttelijät ovat saaneet paljon oppia Audreyltä. Vaikkapa Julia Roberts.