keskiviikkona, helmikuuta 29, 2012

YLIKIERROKSIA YHDESSÄ HUONEESSA * * * *
















Roman Polanski on joutunut elämään rajatuissa olosuhteissa kaukaisen raiskaustapauksen tähden, joten hän ei ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ohjaamaan uutta elokuvaansa Carnagea. Se tapahtuu New Yorkin Brooklynissä. Toisaalta uuden elokuvan kuvauksia ei ole tarvinnutkaan tehdä Brooklynissä, sillä elokuva on keskitetty yhteen huoneeseen. Ikkunasta avautuu näköala puistoon, josta tapahtumat lähtevät liikkelle. Polanski on ohjannut uuden elokuvansa Pariisissa. Ranskalaisen kirjailijan Yasmina Rezan näytelmään perustuvan kamarielokuvan tuotantoon ovat osallistuneet Ranskan lisäksi Saksa, Espanja ja Puola.
Carnage tarkoittaa verilöylyä, mutta sellaiseksi ongelmat eivät sentään kehity yhdessä huoneessa. Tunnelmat kyllä jännittyvät. Lähtökohtana on puistossa tapahtunut kinastelu, jossa nuorukainen on iskenyt kaverinsa hampaat sisään ja vahingoittanut samalla kasvojen hermoratoja. Vahingontekijän vanhemmat Alan (Christoph Waltz) ja Nancy (Kate Winslet) saapuvat selvittelemään tapausta loukkaantuneen pojan kotiin. Alan ja Nancy tapaavat pojan vanhemmat Penelope ja Michael Longstreetit, joita näyttelevät Jodie Foster ja John C. Reilly. Alussa näyttää, että ongelmat ratkeavat ja vahingontekijä selviää anteeksipyynnöllä, mutta se onkin toiveajattelua.
Roman Polanskin elokuvassa neljä hyvintoimeentulevaa ja sivistynyttä ihmistä, neljä vanhemmuuttaan puolustavaa aikuista alkaa sättiä toisiaan ja korottaa ääntään. Vähitellen yhdessä huoneessa toimitaan ylikierroksilla, ja kun Nancyn vatsa alkaa reistailla ja Michael avaa kalliin mallasvisikipullon, tunteiden padot murtuvat. Polanski näyttää, miten julma sanallinen peli syvenee koko ajan ja miten ihmisen sisältä alkaa paljastua sellaista käyttäytymisen alatyyliä, jonka sivistyksen pintakuori on peittänyt aikaisemmin.
Carnage muistuttaa osittain 1960-luvun kuuluisinta sivistyneiden ihmisten kalabaliikkikuvausta, Mike Nicholsin hurjaa elokuvaa Kuka pelkää Wirginia Woolfia, joka perustui Edward Albeen näytelmään. Siinä Richard Burton ja Elizabeth Taylor tulkitsivat väkevästi ilkeilevää akateemista avioparia, jonka piikittely, hurja henkinen väkivalta kasvaa mittaamattomaksi nuoren parin (George Segal ja Sandy Dennis) saapuessa vierailulle. Tekstiltään, ohjaukseltaan, näyttelityöltään ja sisä- sekä -ulkokohtausten maagiselta viristykseltään Mike Nicholasin elokuva on niin vahva, niin ehdoton, että sen rinnalla Roman Polanskin uutuus vaikuttaa kepeältä mustalta komedialta. Mutta unohdetaan Nicholsin elokuva.
Joka tapauksessa yhden huoneen elokuvana
Carnage on täysosuma. En muista vastaavaa huonetilan, peilin ja esineiden vangitsevaa kuvauspoesiaa sitten Joseph Loseyn 1960-luvun mestarilllisen Palvelijan. Tämänkin elokuvan teksti ulottuu niin syvälle ihmisyyden eri sfääreihin, ilkeilyn ja alistamisen peliin, että siihen ei Polanskin elokuva pääse. Voisiko sanoa, että Yasmina Rezan näytelmä on säyseä kaikesta dramaattisesta poljennostaan huolimatta.
Ei siis enää vertailla Carnagea aikaisempiin elokuviin, vaan annetaan sen elää ja vaikuttaa omana 2010-luvun eurooppalaisena kamaerielokuvana, jonka taidokas "näyttämöllepano" ja toteutuksen visuaalinen ilmiasu ovat korkeaa luokkaa. Huomataan vielä elokuvan auditiivinen maailma, johon repliikkien lisäksi on liitetty puhelinääniä (Michaelin sairas äiti, juristi Alanin asiakas Walter ja sihteeri). Niin, kännykkä on tärkeässä osassa, samoin taidekirjat ja naisten käsilaukku. Loistavan nelikon Winsletin, Fosterin, Waltzin ja Reillyn lisäksi ihastusta herättää täydellinen äänitys ja valaistus. Pawel Edelmanin kuvaus, Milena Canoneron puvustus ja Dean Tavoularisin lavastus edustavat huipputasoa.
Tavoularis muistetaan muun muassa Kummisetä-trilogian lavastajana.

Ajankohtainen kommentti

Tv-elokuvia on sitten nähty alkuvuonna Ylen ohjelmistossa monen laihan vuoden jälkeen. Raid-sarjalla mainetta hankkineen ja 2001 Anjalankosken elokuvapalkinnon voittanut yleläinen Tapio Piirainen (s. 1954) on saanut mahdollisuudet ohjata jälleen tv-elokuvia, jotka hän tuntee omakseen. Neljä vuotta ehti vierähtää Piiraisen edellisestä Yle-tv -elokuvasta, rehevästä ja railakkaasta, todella hyvästä Suuresta performanssista. Tammikuussa Piiraiselta nähtiin tv-elokuvat Punainen nauha ja Lumihiutalemuodostelma. Ne eivät jättäneet kylmäksi. Etenkin firman koulutustilaisuuteen sijoitettu Lumihiutalemuodostelma toimi erinomaisesti. Siinäkin kuten Polanskilla raaputettiin ihmisluonnon pintakuorta ja paljastettiin meidän inhimillisiä heikkouksiamme. Ilkka Heiskanen, Taisto Reimaluoto, Maija Junno, Miitta Sorvali, Tapio Liinoja ja kumppanit olivat huippuvedossa.
Entä mitä sanotte Kari Paljakan ohjaamasta ja Raija Talvion käsikirjoittamasta kaksiosaisesta tv-elokuvasta Siinä näkijä, missä tekijä, joka perustuu Hannu Salaman 1972 ilmestyneeseen suureen romaaniin? Kuulostivatko tv-elokuvan
ensimmäisen osan neuvostovaltaa tukevat repliikit oudoilta tässä nykymaailman muuttuneissa pauhuissa? Entä miltä vaikutti elokuva, joka alkoi jatkosodan aikaisessa Pispalassa. Elokuvassa näytettiin niin työväen toimeentulotaistelu, ihmissuhteiden kirjo, seksi kuin vastarintamiesten suunnitelmat metsäisessä maastossa. Salaman romaani oli erittäin arvostettu 1970-luvulla, mutta myöhemmin sen merkitystä ei ole voitu pitää aivan samanlaisena, koska Neuvostoliitto hajosi ja kommunismi-sanaa pidetään lähes kirosanana.
Kari Paljakka (s. 1958) tunnetaan sellaisista elokuvista kuin Sadetanssi, Enkelipeli, Veturimiehet heiluttaa ja Eäville kuolleille. Kahden erilaisen kouluajan ystävän erilaisesta kohtalosta koskettavasti kertova Vetumiehet heiluttaa (1992) oli hyvää kotimaista teatterielokuvatasoa. Siinä näkijä, missä tekijä -sarjassa Paljakka on pyrkinyt siistiin, pikkutarkkaan toteutukseen. Ajankuva vaikuttaa todentuntuiselta. Puvut ja lavastukset riittävät vakuuttamaan katsojan, mutta sittenkin tv-elokuva näyttää vain yksittäisiä katkelmia Salaman romaanista. Kokonaiskuva jää syntymättä. Silti Paljakan ja tuotantoyhtiö Production Housen yritystä voi pitää rohkeana aluevaltauksena.

P.S. Odotin paljon uudelta kotimaiselta elokuvalta Kulman pojat, koska sen sanottiin ennakkotietojen mukaan liittyvän Jari Litmasen persoonaan. Ei liittynyt. Kulman pojat on "nostalginen" elokuva itäsuomalaisen pikkukaupungin kavereista, jotka fanittavat paikkakunnan joukkuetta. Teppo Airaksinen on ohjannut Bronson Clubin tuottaman elokuvan näennäisnuorekkaalla poljennolla. Haparoivasta elokuvasta on tullut jopa ronski
komedia, jossa pallo lentää ja homopitoiset herjat kiirivät. Kaverusten kannattaman alasarjan joukkueen Kulman pallon vastustaja on AC United , joka palkkaa riveihinsä maajoukkuetason vahvistuksen - Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen). Tuukkaa ihannoidaan, mutta myös vihataan. Tällä yritetään luoda draamaa ja ristiriitoja, mutta kevyeksi kaikki jää. Eikä elokuvaa jaksa katsoa edes tuota kahdeksaakymmentäviittä minuuttia.
Epätietoinen katsoja ja jalkapallohullu kyselee: Onko Tuukka Litin näköiskuva? Täytyy sanoa, että en oikein ymmärtänyt "Jari Litmasen" osuutta elokuvassa. Tosin tekijät ovat omistaneet tunnusävelmän Litmaselle. Laulu on niin hirveä, että se alkaa vaikuttaa kuninkaan herjaamiselta. Niin se vain on, että ohjaaja tajuaa kyllä sovinistista huumoria, "isojen poikien pieniä pelejä" ja kliseille rakennettuja romanttisia maalaiskuvioita, mutta ei riittävästi jalkapalloa.
==========================================================================================
Entä Oscarit? Komediallinen mustavalkoinen mykkäelokuva The Artist voitti viisi palkintoa. Ohjaaja palkittiin, ja ranskalainen elokuva arvioitiin vuoden parhaaksi. Yhdysvaltain elokuva-akatemia ihastui ilmeisesti elokuvan amerikkalaiseen perintöön. Elokuvassa kuvataan äänielokuvan tuloa Hollywoodiin. Samalla elokuva koskettaa tanssin, musiikin ja varieteetaiteen kautta amerikkalaisia, jotka ovat rakastaneet vuosikymmenestä toiseen musikaalia. Muuten elokuva on erikoistapaus. Se tuskin saa jatkoa.
Martin Scorsesen sadunomainen Hugo kunnioittaa taas ranskalaista elokuvaperintöä, elokuvataiteen pioneereja, etenkin Georges Me´lie`stä, joka nähdään Scorsesella puodinpitäjänä 1920-luvun pariisilaisella rautatieasemalla. Tätä elokuvaa akatemian jäsenet eivät palkinneet vuodenparhaana - näin kuvittelen hiukan vainoharhaisesti - koska kunnia olisi mennyt ranskalaiselle elokuvatraditiolle. En tiedä, mutta ehkä ensi vuonna on taas aika palkita täysin amerikkalainen elokuva. Jospa se olisi joku riippumaton tuotanto, sillä Oscareissa liikutaan yleensä isojen tuotantojen perässä.
The Artist tulee perjantaina Helsingissä ensi-iltaan. Olen koko alkuvuoden katsonut helsinkiläiissiä teattereissa elokuvan traileria. Se on niin pitkä ja seikkaperäinen, että voisi sanoa nähneensä koko elokuvan, tai ainakin on perillä elokuvan tyylistä, olemuksesta ja näyttelijätyöstä. 

lauantaina, helmikuuta 25, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 124

Seksiä, valheita, videonauhaa (Sex, Lies and videotape, USA 1989) ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Steven Soderbergh, kuvaus: Walt Lloyd, musiikki: Cliff Martinez, pääosissa: James Spader (Graham Dalton), Andie McDowell (Ann Millaney), Peter Gallagher (John Millaney), Laura San Giacomo (Cynthia). Tuotanto: Outlaw Productions/Robert Newmyer/John Hardy.


Tätä kirjoittaessani olen nähnyt Steven Soderberghin (s. 1963) uusimman elokuvan Tartunta. Siinä kuvatan fiktiofilmin puitteissa, mutta dokumentaarisella otteella, vaarallisen viruksen leviämistä Hongkongista Yhdysvaltoihin. Lukuisia henkilöitä, tapahtumia ja kaupunkeja draman kaareen haukkaava elokuva on Soderberghin vahvan ammattitaidon näyttö, mutta samalla se osoittaa, miten 1980-luvun lopun loistavasta tulokkaasta taantui kaupallinen, keskinkertaista hiukan parempi Hollywood-ohjaaja.
Tuo tulokaselokuva oli Seksiä, valheita ja videonauhaa, nuori riippumaton amerikkalaisfilmi, joka palkittiin Kultaisella palmulla Cannesissa. Kun elokuva tuli Helsingin ensi-iltaan 14.10. 1989 saatoin todeta, että kyseessä on muuan viime vuosien parhaista, innostavimmista ja uutta luovemmista esikoisohjauksista. Muun muassa Rolling Stone -lehti kirjoitti, että Steven Soderberghin elokuva on vuoden yllättävin menestystarina.
Esikoisen jälkeen Soderbergh ohjasi "vapautuneessa" Prahassa hienon Kafka-elokuvan (1992), pääosassa Jeremy Irons. Elokuva antaa kiehtovan kuvan tsekinjuutalaisesta kirjailijasta, jonka teksteistä Orson Welles ohjasi 1960-luvun alussa hämmästyttävän Oikeusjuttu-elokuvan. Soderberghin Kafkan bonus on autenttinen Praha-miljöö. Kaupungistahan löytyy vanhoja, historiallisia ympäristöjä.
Vähitellen Soderbergh irrottautui riippumattomasta elokuvatuotannosta - vielä syntyi teos Kukkulan kuningas (1993). Sen jälkeen hän heittäytyi Hollywoodin kaupallisen asiaelokuvan imuun. Lähes kahdenkymmenen vuoden tuotannossa herättää positiivista arvostusta erilaisten aiheiden ja teemojen laaja käsittely. Soderbergin kaupallisista elokuvista mieluisia ovat olleet pakodraama Mieletön juttu (1998), saasteongelmaa ja naisen kasvua kuvaava Erin Brockovich (1999), huumekauppaa sivuava Traffic (2000), valloittava kaveruusfilmi Ocean´s Eleven (2001) ja kaksiosainen sissinostalgia Che (2008). Mikään niistä ei ole "uusi suuri amerikkalainen elokuva", mutta jokainen puolustaa paikkaansa ajattelevan ohjaajan tavallista haastavimpana teoksena.
=====================================================================================================
Seksiä, valheita ja videonuhaa on neljän henkilön kamarinäytelmä. Elokuvan kokoava henkilö on Graham Dalton, joka saapuu vuosien jälkeen entisen opiskelijakaverinsa, menestystä maistaneen nuoren lakimiehen ja aviomiehen John Millaneyn kotiin. Graham kohtaa Johnin estyneen vaimon Annin. Aviomies John rakastelee samaan aikaan Annin sisaren Cynthian kanssa. Cynthia on ulospäin suuntautunut nuori nainen, toista maata kuin sisarensa Ann.
Steven Soderberghin elokuvan kaksi peruskuviota ovat seksi ja valheet. Kolmannen kuvion muodostavat videonauhat, joiden kanssa Graham alkaa pelata Millaneyn asunnossa. Grahamin tarkoituksena on auttaa Johnia ja Annia. Hän uskoo murtavansa videonauhoilla seksuaaliset esteet ja aviolliset valheet. Graham on itse impotentti ja hän kuvaa pakkomielteen omaisesti naisten keskusteluja seksielämästä.
Seksiä, valheita ja videonauhaa on hyvin kirjoitettu, taiten ohjattu ja kuvattu, sivistynyt amerikkalainen independent-elokuva. Hetkittäin mieleen ponnahtaa ajatus, että Steven Soderbergh on katsonut tarkasti Ingmar Bergmanin elokuvia, mutta hän ei ole jäänyt ruotsalaismestarin vangiksi. Soderberg kehittelee vilpittömästi omaäänisiä, raikkaita ja tuoreita tuokiokuvia kohta kolmikymppisten, koulutettujen amerikkalaisten elämästä. Kuvien ohella sanat ovat elokuvan vahva perusrunko.
Kirjoitin elokuvasta ensi-illan aikoihin: "Heti on todettava, että Soderberghin elokuva on lupaava ja tyylikäs suoritus. Mutta siinäkö kaikki?" Nyt yli kahdenkymmen vuoden jälkeen en enää ole yhtä kyselevä, vaan Soderberghin todellinen auteuer-elokuva on terapeuttisesti erittäin myönteinen kokemus. Nykyisenä pornoistuneena aikakautena Steven Soderbergh elokuva todistaa, että seksiä ei tarvitse kuvata mekaanisena ja teknisenä suorituksena, vaan ihmissuhteiden rikkaana käyttövoimana.
Ja muistettakoon, että Soderberghin videonauhakuviot olivat 1980-luvun lopulla varoittava esimerkki yhä yleistyvästä privaatin murtamisesta. VHS-kasetit ovat jo historiaa, mutta netin yksityisaisoiden esittelyt ja kännykkäkameroiden napsautukset kertovat yksilön yksityisyyden olevan silkkaa julkisuuspintaa.
====================================================================================================
Seksiä, valheita ja videonauhaa on Atlantassa syntyneen ja Lousianassa varttuneen Steven Soderberghin pieni esikoishelmi, riippumattoman tuotannon mestariteos, jota ei voi sivuuttaa 1980-luvun yhtenä keskeisenä amerikkalaisena filmipuheenvuorona. Siinä vilahtavat Soderberghin "elokuvallisten yliopistojen" muistot, sillä hän kuvasi 13-vuotiaana Super-8 -kameralla harrastefilmejä ja työskenteli aikuistuttuaan leikkaajana NBC-yhtiön tv-ohjelmissa. Hän toteutti myös musiikkidokumentteja ja ohjasi mainospaloja.
Seksiä, valheita ja videonauhaa kirjoitettiin tiettävästi kahdeksassa päivässä. Elokuva kuvattiin viidessä viikossa. Budjetti oli vaatimattomat 1,2 miljoonaa dollaria. Eivätkä elokuvan näyttelijät olleet vielä kovin tunnettuja. Silti Steven Soderberghin esikoisteoksesta tuli hyvä kaupallinen menestys. Cannesin elokuva festivaalien pääpalkinto oli tietenkin avain suosioon. Sen muuten ojensi 26-vuotiaalle ohjaajatulokkaalle juryn saksalainen puheenjohtaja Wim Wenders, jonka pääteos Berliinin taivaan alla oli tullut vuotta aikaisemmin ensi-iltaan.

keskiviikkona, helmikuuta 22, 2012

HÄRMÄSTÄ POIKIA KAKSI *
















Viime viikolla teatteriohjelmistoon tullut kotimainen elokuva palaa puukkojunkkariaikaan. J P Siilin (s. 1964) uusi ohjaustyö Härmä on aiheeltaan historiallinen. Eletään 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalla. Kaksi veljestä kamppailee talosta ja naisesta. Välitalon veljeksiä esittävät Mikko Leppilampi ja Lauri Tilkanen. Paljon käytetty Pamela Tola on Aino Kantolan roolissa. Välitalon vanhaa isäntää ja emäntää näyttelevät Esko Salminen ja Lena Meriläinen. Siili on kirjoittanut elokuvan tarinan. Ohjauksessaan hän on pyrkinyt vauhdikkaaseen toimintamenoon, joten ei olisi ihme, jos parrat ja peruukit irtoaisivat näyttelijöiltä taistelun tuoksinassa.
Pohjanmaa on ollut kotimaisen elokuvan suosittu kuvausmaakunta. Viimeisimmässä Vares-elokuvassa turkulainen yksityisetsivä matkustaa rikosjahtiin Pohjanmaalle. Antti Tuurin "Pohjanmaa"-romaanista tehtiin Pekka Parikan toimesta vahva elokuva 1980-luvulla. Muistettakoon vielä, että Siilin elokuvan nimi viittaa 1950-luvun alun historialliseen elokuvaan Härmästä poikia kymmenen, jossa Tauno Palo näytteli.
==========================================================================================
J P Siili on tehnyt parinkymmenen vuoden aikana lukuisia elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Hän valmistui Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalta. Siili pääsi ohjaamaan 1990-luvun alussa tv-elokuvia, kun Fantasia-Filmi ja Ylen Kotikatsomo ryhtyivät yhteistyöhön. Pekka Valkeejärven näyttelemä Marskinristi valmistui 1993. Aineistoltaan ehkä liiankin runsas elokuva käsitteli kriittisesti sotahulluutta. Kaksi vuotta myöhemmin valmistunut Kotikatsomon tv-elokuva Ruuvimies tarkasteli isän ja pojan välistä suhdetta ruuvialan tukkukaupassa. Edesmenneen Reko Lundánin kirjoittama Viola (1997) oli kesäinen rakkaustarina.
Suuri yleisö muistaa J P Siilin 2000-luvun MTV3- tv-sarjasta Benner & Benner (2001-2002) ja kosiskelevasta kohuelokuvasta Hymypoika (2003). Teatterielokuva Hymypoika oli mahalasku Siilin uralla. Nyt Siili yrittää palata menestyksen kulmaan Härmä-elokuvalla. Tätäkin elokuvaa vaivaa kaupallinen laskelmointi ja totetuksen pinnallisuus.
Esko Välitalo edustaa Pohjanmaan puukkojunkkareita. Välitalon miesten sisällä pyörii iso pyörä, mutta saa sitten nähdä, mihin suuntaan se temmpautuu vai pysyykö kiivasluonteinen Esko hallitsemaan mielensä. Välitalon talo ja tila on tulevassa perinnönjaosssa menossa Eskolle, mutta kunniallinen nuorempi veli Matti olisi paras valinta sukutilan jatkajaksi.
Matti rakastaa talollisen tyttöä Aino Kantolaa, mutta parin kihlaus on haluttu pitää salassa. Ajan juridisen käytännön mukaan vanhempi veli on edunsaaja perinnönjaossa, mutta vanha isäntä päättää toisin testamentisaan. Siitä sitten kamppailemaan tilasta ja vähän Ainostakin. Pian veljekset ovat kuin ilvekset toistensa kimpussa.
Härmä on juoneltaan yksinkertainen elokuva. Veljeskuvauksena se on sovinnainen ja kliseinen. Leppilampi ja Tilkanen touhuavat minkä ehtivät, mutta roolit jäävät puolitiehen. Pamela Tola ei sovi 1800-luvun historialliseen elokuvaan, ei niin muodoin Kotikadun Lena Meriläinen. Tolan "luonneosaan" kuuluu oikeastaan vain jatkuva pussaaminen. Meriläinen seisoo lähes puhumatta kameran edessä. Esko Salminen on jykevä Välitalon sokeana vanhana isäntänä.
Härmä on niin kehno elokuva, että joutuu jälleen kysymään, miksi se on tehty ja mihin sillä pyritään? Eivätkö rahan jakajat enää osaa lukea käsikirjoituksia. J P Siilin elokuvan käsikirjoitus on ilmeisesti jäänyt pelkäksi synopsikseksi.


Ajankohtainen kommentti

Vapaa toimittaja Johanna Vehkoo on kiinnittänyt osuvasti huomiota näihin Ylen nykyisiin ongelmiin. Hän kirjoittaa alkuvuoden Journalistissa terävästi. Vehkoo viittaa ensin Radio Mafian vuosien takaiseen kuoppaamiseen ja nykyisen YleX:n älyvapaaseen ohjelmatarjontaan: "Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen totesi taannoin paneelikeskustelussa, että alle 35-vuotiaat naiset ovat Ylelle ongelma. Heitä ei kuulemma tavoiteta. Ei ihme, jos heitä ajatellaan alle 35-vuotiaina naisina."
Johanna Vehkoo ja kuten monet meistä ihmettelevät tätä kohderyhmäajattelua. Sitä harjoitetaan joka puolella mediassa. Itse asiassa katsojatutkimuksia ja eri kanavien ohjelmien katsojamääriä seuraava ja tilastoiva Finnpanel nojaa kohderyhmäajatteluun.
Jaottelu ikään ja sukupuoleen alkaa vaikuttaa nykyaikana esihistorialliselta. Siksi kannattaa edelleen muistaa, että vain laadukkailla ohjelmilla niin radiossa kuin televisiossa on merkitystä. Ja uskon kuten Vehkoo, että tällä saattaa olla yhä enemmän merkitystä tulevaisuudessa, kun television ja radion tarjontakenttä jakutuu yhä lukuisimpiin toimijoihin. Kun tähän lisätään sosiaalinen media ja netin viihdetarjonta, yksityinen tv- tai radiokanava voi erottua pelkästään hyvillä ja laadukkailla ohjelmilla.
==========================================================================================
Johanna Vehkoon päättelyssä on järkeä: "Ylen ongelma on, että sen pitää tarjota jokaiselle jotakin ja se luulee, että suurin osa kuluttaa kulttuurinsa yhä valtavirrassa. Yhä useampi jää tavoittamatta, kun yleisöt pirstaloituvat ja valtavirta menettää merkitystään."
Vehkoo lisää, että Yle on jo pilannut radionsa. Vähän alan tulla samoihin ajatuksiin kuunnellessani vuodenvaihteen jälkeen "uusille urille" petrattua Yle Radio 1:tä, jonka ohjelmatarjonnassa viihteellisyys on lisääntynyt. Ja eikö esimerkiksi Pekka Haaviston hype, vaikka se laantuikin, todistanut aivan uudenlaisen tavan lähettää viestejä, esittää mielipiteitä ja käydä keskustelua. Se ei ollut valtalehdistö tai eduskunnan Yleisradio, vaan sosiaalinen media kaikkine myönteisine ja vähän kielteisinekin ilmiöineen.

P.S. Olen suhtautunut penseästi valkokankaat nykysin täyttäviin 3D-elokuviin. Nyt tärähti. Katsoin viime viikolla Helsingin ohjelmistoon tulleen Hugon, jonka Martin Scorsese tarjoilee meille 3D-elokuvana. Se on Scorsesen ehdoton mestariteos, kunnianosoitus elokuvan varhaisille pioneereille, etenkin kertomuselokuvan perustajalle, ranskalaiselle Georges Méliésille (1861-1938).
Vuonna 1902 valmistuneen mielikuvituksellisen Matka kuuhun -elokuvan tekijänä tunnettu Méliés syntyy eloon Ben Kingsleyn hahmossa. Loisteliaana studiotuotantona tehty Hugo tapahtuu Pariisin rautatieasemalla. Hugo on asemalla asuva poika, joka hoitaa kelloja ja riippuu kerran viisareissa kuin koomikko Harold Lloyd 1920-luvun amerikkalaisessa mykkäfilmissä. Scorsesella on ollut tukenaan huippuryhmä - Robert Richardson kuvaajana, Dante Ferretti lavastajana, Sandy Powell puvustajana ja "ikuinen yhteistyökumppani" Thelma Schoonmaker leikkaajana. Eipä voisi enää kuvitella nautinnollisempaa uutuuselokuvaa lumisen talven keskelle.           

lauantaina, helmikuuta 18, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 123

Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (Saturday Night and Sunday Morning, Britannia 1960), ohjaus: Karel Reisz, käsikirjoitus: Alan Sillitoe - omasta romaanistaan, kuvaus: Freddie Francis, musiikki: Johnny Dankworth, leikkaus: Set Holt, pääosissa: Albert Finney (Arthur Seaton), Shirley Anne Field (Doreen),Rachel Roberts (Brenda), Hylda Baker (Täti Ada), Norman Rosisngton (Bert). Tuotanto: Harry Saltzman/Tony Richardson/Woodfall.
Kelpuutan sarjaani neljä Kolmostelevision 1980-luvun lopulla esittämää elokuvaa - niistä edelliset olivat Bolweiser, Valkoinen hehku ja Laulavat sadepisarat. Neljäs on englantilaisen uuden elokuvan merkkiteos Lauantai-illasta sunnnuntaiaamuun. Kuten aikaisemmin on tullut todettua Kolmostelevisio oli jotakin uutta, jotakin innostavaa suomalaisessa tv-maailmassa. Se ajettiin alas 1990-luvun alkupuolella ja sulautettiin MTV3:n yhteyteen. Samalla loppui merkittävien ja monipuolisten laatuelokuvien esittäminen kaupallisessa televisiossa.
Jonkinlainen uusi tuulahdus tapahtui vielä 1990-luvun loppupuolella, kun Nelonen aloitti toisena valtakunnallisena kaupallisena tv-kanavana. Ohjelmistopolitiikka oli alkuvaiheessa jopa kunnianhimoista, verrattuna nykyiseen löysäilevään "viihde on hyväksi" -tyyliin. Nelosen elokuvaohjelmistossa erottuivat amerikkalaiset indie-elokuvat ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilta poimitut tärpit. Tämä linja murtui 2000-luvun alussa ja Nelosesta tuli pelkkä tavallinen kaupallinen tv-kanava, joka esittää sitä mitä niin sanottu "luultu suuri yleisö" haluaa.
=====================================================================================================
Karel Reiszin toinen ohjaustyö Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun esitettiin Kolmostelevision sunnuntai-illan elokuvana 8. 10. 1989. Elokuva oli saanut teatteri-ensi-illan Suomessa heti 1960-luvun alussa. Elokuva toi jotakin uutta englantilaiseen tuotantoon - kaikesta arkirealismistaan huolimatta. Radikalismi ja eräänlainen nuori viha ilmenivät 1950-luvun loppupuolella englantilaisessa kirjallisuudessa ja teatterissa. Elokuvassa syntyi Free Cinema -liike, jonka tarkoituksena oli uudistaa englantilaista elokuvaa perinteisen dokumenttifilmin hengessä. Tshekkoslovakiassa vuonna 1926 syntynyt Karel Reisz oli mukana liikkeessä. Hän oli tullut kahdentoistaikäisenä Englantiin. Hän opiskeli kemiaa Cambridgessä ja perusti elokuvalehti Sequencen. Lehteä oli tekemässä myös Intiassa syntynyt skotti Lindsay Anderson (1923-1994), joka tunnetaan John Ford -kirjastaan ja 1960-, 1970- ja 1980-lukujen elokuvista Miehen mitta, ...Jos, O Lucky Man, Britannia Hospital ja Elokuun valaat.
Karel Reiszin esikoisteos, dokumenttifilmi We Are the Lambeth Boys (1958) toi työväenluokan kuvauksen englantilaiseen elokuvaan, joka oli ollut melko konservatiivistä. Elokuva oli Free Cinema -liikkeen edustavimpia saavutuksia, mutta liike hiipui vähitellen ja sen todellinen vaikutus näkyi 1960-luvulla brittitelevisiossa. Liikkeen aktivisteja oli myös Tony Richardson (1928-1991), joka ohjasi ensimmäisinä näytelmäelokuvinaan muun muassa Nuoren vihan (1959), Kun hymy hyytyy -satiirin (1960) ja Hunajan maun (1961). Richardsonkin siirtyi Yhdysvaltoihin (elokuvia mm. Rakastettu - kaivattu, Herkkä tasapaino, Raja). Richardsonin testamentti oli armeijakuvaus, postuumina levitetty Sininen taivas (1994), jossa näyttelivät Tommy Lee Jones ja Jessica Lange.
Karel Reisz ohjasi kaksi vuotta esikoisteoksensa jälkeen ensimmäisen näytelmäelokuvansa Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, joka oli selkeä harppaus eteenpäin Free Cinema -liikkeen dokumentarismista. Reisz kuvaa jälleen englantilaisen työväenluokan todellisuutta. Elokuva perustuu nuoren kirjailijan Alan Sillitoen kehuttuun romaaniin. Elokuvan ainekset ovat esillä romaanissa, mutta Reisz pystyi sovittamaan kirjalliset lataukset herkästi kupruilevaan elokuvalliseen muotoon.
Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun-elokuvan suuri merkitys oli myös nuoren Albert Finneyn tulo valkokankaalle. Kannattaa muistaa, että 1960-luvun uuden englantilaisen elokuvan vahvuuksia olivat vahva tarina, henkilöohjaus ja näyttelijätyö. Romaanitausta oli yleinen, ja uusia englantilainen elokuva poikkesikin Ranskan uuden aallon ohjaajien vaalimista periaatteista. Kärjistäen voi sanoa, että ranskalaiset eivät piitanneet niinkään käsikirjoituksesta, vaan luottivat spontaaniin elokuvalliseen ilmaisuun, kun taas englantilaiset olivat enemmän "sosiologeja", jotka kartoittivat elokuvan keinoin yhteiskuntansa todellisuutta.
Karel Reiszin lisäksi 1960-luvun uusi englantilainen elokuva tuotti lukuisia nuoria ohjaajia ja näyttelijöitä. Ohjaajia olivat muun muassa mainitun Lindsay Anderson ja Tony Richardsonin ohella John Schlesinger, John Boorman, Jack Clayton (aloitti 1950-luvun lopulla), Richard Lester, Clive Donner (aloitti 1950-luvun lopulla), Sidney J. Furie (aloitti 1950-luvun lopulla).
Lukuisia uusi näyttelijöitä tuli alalle. Heitä olivat muun muassa pitkän ja aika ansiokkaan uran tehneen Albert Finneyn lisäksi David Warner, Terence Stamp, Malcolm McDowell, Julie Christie, Vanessa Redgrave, Lynn Redgrave, Alan Bates, Michael Caine. Huomionarvoista oli, että moni nuorista englantilaisnäyttelijöistä siirtyi myöhemmin Hollywood-elokuvaan.
=====================================================================================================
Lauantai-illasta sunnuntaiamuun otettiin aikanaan vastaan Britannian elokuvan vastauksena Ranskan uudelle aallolle. Karel Reisz kuvasi Alan Sillitoen karkeaksi sanotun romaanin pohjalta nottinghamilaisen tehtaan työläistä Arthur Seatonia, jolla on kotihuolia. Tempperamenttinen Arthur etsii uudenlaista hupia vapaa-ajallaan. Hän tutustuu naimisissa olevaan naiseen. Aikansa mesottuaan Arthur tajuaa, että hänen täytyy rauhoittua ja pysytellä omissa tutuissa ympyröissään.
Reisz kohottaa päähenkilönsä englantilaisen elokuvan uudenlaiseksi antisankarityypiksi, jossa näkyvät niin luokkayhteiskunnan merkit kuin halu rikkoa omat työväenluokkaiset lähtökohdat. Elokuvaa alettiin kutsua provinssiaalisuuden tyyppiesimerkiksi. Reisz hylkäsi englantilaisille ominaisen pidättyväisyyden seksiin. Se oli 1960-luvun alussa jotakin ainutlaatuista, mutta vuosien saatossa vaikutelma on himmentynyt, ehkä siistä syystä, että tapahtumat rajattiin tiettyyn aikaan ja paikkaan. Ajankohdan historiallisena dokumenttina Reiszin teos on toki tärkeä.
Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun on energinen, osittain hurja ja osittain hillitty työläismelodraama. Elokuvassa on teräviä huomioita 1960-luvun vaihteen nottinghamilaisesta elämästä ja osuvaa arkipäivän komiikkaa. Albert Finneyn suoritus on elokuvan kantava voima - hän on kuin James Dean tai Marlon Brando olivat 1950-luvun amerikkalaisissa kapinalliselokuvissa. Tulevan mestarikuvaajan Freddie Francisin mustavalkoinen kameratyö on vuosikymmenen komeimpia suorituksia englantilaisessa elokuvassa.
Karel Reisz ohjasi vielä kolme elokuvaa Englannissa. Ne ovat The Night Must Fall (1964), Morgan - toivoton tapaus (1966), joka sivusi Carnaby Streetin muotitrendejä ja Isadora (1968), jossa Vanessa Redgrave loistaa tanssija Isadora Duncanina. Kuusi vuotta myöhemmin Reisz ohjasi Hollywoodissa hohdokkaan "dostojevskilaisen" uhkapelidraaman Piru pakassa, jossa näyttelevät Kummisedän Sonyn-roolin tehnyt James Caan.
Jeremy Ironsin ja Meryl Streepin upeasti näyttelemä Ranskalaisen luutnantin nainen (1981) oli Reiszin hieno paluu englantilaiseen aiheeseen ja menenetyn rakkauden teemaan. Reiszin seuraava elokuva Sweet Dreams (1985) päivittää kantrilaulaja Patsy Clinen tarinan, pääosassa Jessica Lange. Vuonna 1990 Reisz ohjasi Arthur Millerin käsikirjoituksen pohjalta pikkukaupungin korruptiota kuvaavan trillerin Kaikki voittavat, jossa näyttelivät Nick Nolte ja Debra Winger. Kriitikko Ben Feisenburgin mukaan elokuvalla ei ollut mitään mahdollisuuksia kassoilla ja arvostelijoiden suhtautuminen oli penseää. Elokuva olikin todellinen floppi Reiszin uralla ja hän maksoi siitä kovan hinnan. Myöhemmin Reisz ei saanut enää Hollywood-koneistossa ohjausmahdollisuuksia, mutta hän keskittyikin vuosina 1991-2001 teatteriin. Reisz ohjasi Samuel Beckettin ja Harold Pinterin näytelmiä Lontoossa, Pariisissa ja Dublinissa. Reisz ohjasi 2001 jakson Channel 4 -tv-kanavan kuuluisaan sarjaan Beckett On Film. Kriitioiden mukaan Reisz löysi kosketuksen Samuel Beckettin musikaaliseen kieleeen.
Juutalaisena pakolaisena 1930-luvun lopulla Englantiin päässyt Karel Reisz kuoli marraskuussa vuonna 2002. Hän oli British Film-Instituten aktiivi toimija, jos hänen tuotannostaan vain muutama elokuva jää elämään (Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, Piru pakassa, Ranskalaisen luutnantin nainen, Sweet Dreams ainakin säilyvät), niin vieläkin elokuvaopiskelijat tutkivat Reiszin 1953 kirjoittamaa kirjaa "
The Technique of Film Editing". The Guardianiin 28.11. 2002 laatimassaan muistokirjoituksessa kriitikko ja lukuisten elokuvakirjojen tekijä Tom Milne kutsuu Karel Reiszin harvinaisen vaatimattomaksi ja syrjään vetätyneeksi mieheksi, jonka elokuvissa näkyi kunnianhimo, älykkyys, taito ja nöyrä laadukkuus. Milnen mielestä esimerkiksi Patsy Clinen elämäntarinan kertova Sweet Dreams on turhan aliarvioitu.
 

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2012

POLIITTISTA VAALIPELIÄ AMERIKASSA * * * *














Vahvan aseman näyttelijänä, ohjaajana ja tuottajana Hollywoodissa saavuttanut George Clooney vakuuttaa jälleen. Hän tarkastelee presidentinvaalien esivaalikamppailua demokraattisessa puolueessa. Vallan kääntöpuoli saa elokuvana bonusta parhaillaan käytävistä esivaaleista Yhdysvalloissa ja tietenkin myös presidentti Barack Obaman kansakunnan tilaa peilanneesta vuosipuheestaan, joka tapahtui USA:n kongressin edessä. Poliittisena ja hyvin demokraattisena elokuvana Clooneyn ohjaustyö liittyy vahvasti perinteeseen, etenkin 1970-luvun amerikkalaisiin elokuviin, joissa politiikka ja siihen liittyvät erilaiset ilmiöt olivat esillä. Mainitsen vain muutaman, Donald Ritchien Valtapelin, Robert Altmanin Nashvillen ja Martin Scorsesen Taksikuskin. Miksi Taksikuski? Siinähän Robert De Niron päähenkilö Travis Bickle ihastuu vaalitoimiston työntekijään (Cybill Shephard).
Vallan kääntöpuoli (The Ides of March, USA 2011) alkaa ja loppuu kohtauksilla, joissa kampanjatoimiston harjoittelijätyttö kantaa virvokkeita paikalle. Hän on alussa Evan Rachel Woodin esittämä kaunis parikymppinen Molly Steams, joka on saanut työpaikan ilmeisesti poliitiikkoisänsä kautta. Tällä nuorella naisella on hyvin tärkeä osa elokuvan dramaattisessa tarinassa. Niin demokraattinen vaalitoimiston lehdistöpäällikkö Stephen Meyers (Ryan Gosling) kuin itse liberaali ehdokas, kuvernööri Mike Morris (George Clooney) kytkeytyvät Racheliin eri tavoilla. Nuoren naisen kohtalo saa elokuvassa järkyttävät sävyt.
Obama käsitteli vuosipuheessan Yhdysvalloissa vallitsevaa taloudellista epäoikeudenmukaisuutta. Presidentin mielestä ei ole oikein, että todella rikkaat amerikkalaiset nauttivat runsaista veronkevennyksistä ja verovähennyksistä. Obama muistutti, että samaan aikaan liian monet kansalaiset elävät kipurajalla, kamppailevat joka päivä köyhyyden ja työttömyyden kurimuksessa. Puheen jälkeen Obaman sanottiin synnyttäneen "luokkasodan".
George Clooneyn elokuva on painotuksiltaan hyvin ajankohtainen. Vaikka se keskittyy demokraattien esivaalikampanjaan, niin parhaillaan Yhdysvalloissa on menossa toisen valtapuolueen, republikaanien presesidenttipeli. Esivaalikampanjaa käydään eri osavaltioissa. Maltillisena pidetty Mitt Romney on näyttänyt pääsevän ensimmäisenä kisassa maaliin, mutta viime viikolla hän sai varteenotettavan haastajan, kun altavastaajana aikaisemmin esiintynyt Rick Santorum voitti pelin kolmessa osavaltiossa - Minnesotassa, Missourissa ja Coloradossa. Demokraattien tuleva itseoikeutettu ehdokas on tietenkin istuva presidentti Barack Obama.
Vallan kääntöpuoli kurkistaa jännittävästi demokraattien esivaalikampajan kulissien taakse. Elokuvan keskeisessä poliittisessa kohtauksessa kuvernööri Morris puhuu Ohiossa suorasti ja rohkeasti linjastaan USA:n suuren lipun edessä. Hän muistuttaa hiukan samoista asioista kuin Obama, sanoo olevansa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolella. Morris ei hyväksy sortoa tai uskonnollista fundamentalismia, mutta hän esittää myös korjausehdotuksia. Morrisin mukaan Amerikka on saatava jälleen amerikkalaisille. Riippuvuus esimerkiksi Lähi-Idän maiden öljystä täytyy murtaa. USA:n maanteille täytyy saada uusi autokanta, joka on energialtaan ekologinen.
Esivaalikampanjan kudokseen on liitetty lukuisia elokuvaa syventäviä ja laajentavia ominaisuuksia. Sekä tietysti hyvin kirjoitettua ja ohjattua yksilödraamaa. Clooney heittäytyy valtapelin syövereihin ja vallan viehätyksen psykologisiin pontimiin. Hän osoittaa, miten idealismi muuttuu nopeasti kyynisyydeksi ja lojaalisuus voidaan pettää (Goslingin esittämä lehdistöpäällikkö) tai miten asetetun päämäärän saavuttamiseksi tarkoitus pyhittää keinot (kuvernööri Morrisin tapa pelastautua mahdollisesta seksiskandaalista). Clooney käsittelee vielä median toimintatapoja. Toimittaja Ida Horowicz (Marisa Tomei) on solminut "tärkeitä poliittisia suhteita" saadakseen "skuuppeja", mutta on hän valmis uhraamaan ystävyyden noiden isojen uutisten tähden.
Alunperin näytelmään perustuvan Vallan kääntöpuolen sivuhenkilöistä kaikkein kiinnostavin on Philip Seymour Hoffmanin esittämä Morrisin kampanjapäällikkö Paul Zara. Hänen suuhunsa on kirjoitettu tuo vaatimus lojaalisuuden säilyttämisestä. Sillä se näyttäisi olevan kampanjoissakin ainoa rehellisyyden takaus, koska usein valtapeli muuttuu likaiseksi ja vallanjano tuhoaa ihmisen moraalin. Kampanjapäällikön hahmon kiinnostavuus on osittain Hoffmanin ansiota, sillä hän näyttelee sivuosansa suurenmoisesti.
Vallan kääntöpuoli vilisee muutenkin hyviä sivuosasuorituksia - kuten demokraattien toisen ehdokkaan kampanjapäällikköä tulkitseva Paul Giamatti. Eikä Clooneykaan petä, ei missään nimessä ja uusi kyky Ryan Gossling on todella sopiva päärooliin.

P.S. George Clooney on Helsingin ohjelmistossa parhaillaan esillä toisessakin elokuvassa. Se on Alexander Paynen hienosti, tasapainoisesti ja ihmisääniä herkästi kuuntelevassaThe Descendants -elokuvassa, joka tapahtuu Hawaijilla. Kaupunkiasuntojen lisäksi tutustutaan osavaltion kauniiseen luontoon. Elokuva on perhekuvaus, jossa Clooneyn esittämä juristi-isä joutuu ottamaan vastuun tyttöjensä kasvatuksesta, kun äiti makaa koomassa vesionnettomuuden jälkeen. Perheen salaisuudet alkavat paljastua ja työlleen omistautunut isä joutuu muuttamaan elämäntapansa. Sukulaisten tarpeet tulevat vahvasti pintaan, kun pitäisi myydä suvun omistamia isoja maa-alueita. Kaunis. kirkaslinjainen elokuva kunnioittaa suvaitsevaisuutta ja lopulta luontoa, jota ei pidä mennä uhraamaan taloudelliselle hyödylle. Clooney on elokuvasta Oscar-ehdokas.

Ajankohtainen kommentti

Ylessä yritetään saavuttaa pakkomielteenomaisesti nuoret katsojat ja kuulijat. Ylen radion puolella YleX:n ohjelmatarjonta ja juontajien tyyli on tekopirteää rämistelyä, joka ei poikkea kaupallisten radioasemien toiminnasta. Tämäkö on sitä älyvapaata radio-ohjelmaa, jolla tavoitetaan alle 25-vuotiaat kuulijat? Minusta kysymys on nuorten silkasta halventamisesta. Ja miksi kaikkia nuoria Suomessa kohdellaan kohderyhmä-ajattelussa klönttimassana, jossa kaikki ajattelevat, toimivat ja harrastavat samalla tavalla.
Vuodenvaihteen jälkeen Yle Puheen ohjelmastrategia muutettiin. Aikaisemmin kanava tarjosi älynystyröitäkin trimmaavia kriittisiä puheohjelmia tieteen ja kulttuurin alalta. Oli haastatteluja ja jopa kuunnelmia. Nyt Yle Puheelle yritetään hankkia kuuntelijoita urheilulla. Tiedetään, että jääkiekolla saadaan katsojia ja kuuntelijoita, mutta eikö urheilu olisi voitu jättää Radio Suomen kontolle. Enkä käsitä, miksi Yle Puheessa uusitaan äänellisesti aikaisemmin lähetettyjä tv-ohjelmia - kuten presidenttikisaa, Voimalaa, Jälkiviisaita, Arto Nybergejä jne. Se ei ilmeisesti maksa mitään, mutta eikö Yle voisi rahapulassa luopua joistakin tv- ja radiokanavista. Silloin Yle voisi keskittyä tosissaan julkisen palvelun tehtävään.

sunnuntaina, helmikuuta 12, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 122

Amerikkalaisia Pariisissa (Moderns, USA 1988), ohjaus: Alan Rudolph, käsikirjoitus: Rudolph ja John Bradshaw, kuvaus: Toyomichi Kurita, kuvasuunnittelu: Steven Legler, musiikki: Mark Isham, pääosissa: Keith Carradine (Nick Hart), Wallace Shawn (Oiseau), John Lone (Bertram Stone), Linda Fiorerentino (Rachel), Geraldine Chaplin (Nathalie), Genevieve Bujold (Libby Valentin). Tuotanto: Alive Films/Nelson Enterntainment/Carolyn Pfeiffer ja David Blocker.


Rakkaus kuvataiteeseen syntyi lukioiässä Kajaanissa, Tehdaskadulla. Äitini opiskeli Ateneumissa kuvaamataidon opettajaksi, koska sota oli keskyttänyt hänen akateemisen uransa. Myöhemmin hän valmistui vielä taidehistorian maisteriksi. Oli selvää, että lapsuuden kodissani kirjahyllyt pullistelivat kuvataidetta käsitteleviä teoksia. Myös lukuisat taiteeseen liittyvät ulkomaiset julkaisut tulivat postin kautta Tehdaskadulle. Minä luin niitä ja kiinnostuin.
Löysin lukuisia taiteilijoita, jotka alkoivat vaikuttaa nuoreen mieleen - Beckmann, Mondrian, Magritte, Cezanne, Monet, Van Gogh, Modigiliani...Myöhemmin ihastuin Goyan tuotantoon. Siihen saattoi vaikuttaa Carlos Sauran elokuva, joka tuli meille ensi-iltaan vuonna 2000. Madridin matkan aikana olin myyty abstraktin taiteen suuren tekijän, Katalonian espanjalaisen Antoni Ta`piesiin (s. 1923) taiteelle. Hän muuten kuoli aivan äskettäin - viime maanantaina 6.2. 2012.
Itse on osannut piirtää, mutta kun äitini oli lukion viimeisillä luokilla opettajana hän antoi minulle kahdeksikon, koska olin maalannut koloristisesti kiinnostavia töitä. Värimaailma on kiinnostanut minua myöhemminkin - niin kuvataiteessa kuin elokuvassa.
Tultuani opiskelemaan Helsinkiin ja ryhdyttyäni kirjoittamaan elokuvakritiikkiä Uuteen Suomeen tutustuin ja ystävystyinkin nuoriin kuvataiteilijoihin - kuten Jorma Hautala, Perttu Näsänen, Raimo Reinikainen, Kari-Juhani Tolonen. Elokuva kiinnosti 1960-luvulla suomalaisia kuvataiteen lahjakkaita tekijöitä. He kävivät elokuva-arkiston näytännöissä. Ne olivat heille samalla tavalla muuan "elämän yliopisto" niin kuin meille elokuvan harrastajille.
Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa kiertyy Modiglianin ympärille. Totta on, että näin 1960-luvun vaihteessa hänestä kertovan ranskalaisen elokuvan Elin päivästä päivään -pääosassa Ranskan sodanjälkeisen ajan suosituin filminäyttelijä Gérard Philipe (1922-1959). Tämä 1950-luvun suuren ranskalaisohjaajan Jacques Beckerin (Älkää koskeko, Tunneli) taiteilijaelämäkerta satutti mielen ja sydämen. Muistan vieläkin loppukohtauksen, jossa taidekauppias (Lino Ventura) käy katsomassa, että Modigliani on todella kuollut. Kysymys oli Modiglianin teoksien arvon kaupallisesta noususta kuoleman jälkeen.
=====================================================================================================

Alan Rudolphin (s. 1943) elokuvan keskushenkilö on amerikkalainen taidemaalari Nick Hart, joka elää 1920-luvun Pariisissa. Hän ei ole kovin luova taiteilija, joten Hart elättää itsensä tekemällä kopioita suurten impressionistien teoksista. Samalla hän piirtää kuvia hyvän ystävänsä Oiseaun lehtikolumneihin. Nick Hart liikkuu ajan kuuluisuuksien Hemingwayn, Gertrude Steinin ja kumppanien piirissä.
Nick Hart saa tehtävän rikkaalta Nathalielta: Luo kopiot Cezannen, Matissen ja Modigliani tauluista. Hart ottaa tehtävän vastaan, mutta ensin hänen täytyy konsultoida tukijaansa taidekauppias Libby Velentinia ja ystäväänsä Bertram Stonea.
Stonella on varallisuutta ja hänen naisensa Rachel saatta tuntea vetoa Nick Hartia kohtaan.
Rudolphin elokuvan lukuisat henkilöt elävät taiteen, seksin ja huvittelun Pariisissa, kahviloiden ja katujen kaksikymmenluvun ilmapiirissä, josta on muodostunut myytti. Rudolph halusi katsoa myytin taakse. Se on elokuvan lähtökohta ja merkitys. Ja niin myös todellisten, eläneiden henkilöiden omaperäinen esittely. Henkilögalleria pysyy koko ajan Rudolphin tasapainoisessa käsittelyssä.
Kirjoitin arvostelussani 21.7. 1989, että Amerikkalaisia Pariisissa on huikea kuvaus suuresta taiteesta, siihen kykenemättömistä ihmisistä - intohimoista, odotuksista ja väärennöksistä. Nick Hart on taiteilija, joka ei koskaan pysty luomaan esikuviensa kaltaisia teoksia, mutta hän pystyy jäljentämään. Häntä kiehtoo enemmän 1920-luvun Pariisin ilmapiiri, kahviloiden pulssi, ystävien huokaukset ja tietenkin Rachelin kauneus. Rachelin tavattuaan Nick Hart joutuu punnitsemaan menneisyyttään ja tekemään mahdollisia uusia valintoja.
Amerikkalaisia Pariisissa on elokuva ihmisistä, joiden mielet ovat koko ajan liikkeessä. Alan Rudolph näyttää vuoden 1926 Pariisin urbaanina ympäristönä, joka on muutoksessa. Jokin aikakausi päättyy ja toinen on alkamassa. Miten hienosti Rudolph luonnehtii ihmisiä, jotka ovat sitä tietämättään käännekohdassa. On jäätävä aloilleen, rauhoituttava, sopeuduttava tai lähdettävä pois kaupungista.
Kirjoitin, että elokuvan Pariisi on Alan Rudolphin Pariisi, joka hengittää ikuisessa valojen ja varjojen hehkussa. Ohjaajan kuvaamat tunnetutkaan henkilöt (mm. Hemingway) eivät vastaa täysin saamaamme kuvaa heistä, mutta Alan Rudolph käyttääkin heitä juonen dramaattisena tehokeinona. Voisi ajatella, että he nousevat menneisyden haudoista puhumaan 1980-luvun lopun katsojille. Ehkä he siunaavat omalla tavallaan valkokankaalle luodun Pariisin-maiseman.
Alan Rudolph kuvaa Pariisin-maiseman loistokkaasti tukeutumalla oivallisesti valittuihin näyttelijöihin, lavastusten huimaan puhuttelevuuteen ja musiikin käytön hienoon soitantoon. Ja kaiken yllä leijuu modernin kuvataiteen henki, jonka vain - niin kirjoitin - vakavasti taiteeseen suhtautuva elokuvaohjaaja pystyy vangitsemaan kuviinsa. Rudolph on sellainen.
=====================================================================================================
Aloitin elokuvakriitikon urani 1960-luvun alussa Kainuun Sanomissa. Sieltä soitettiin minulle alkusyksyllä 1990. Perustamamme elokuvakerho Kate-Kino täytti 30 vuotta. Haastattelivat minua, erästä kerhon perustajajäsentä. Halusivat kuulla, mitkä 1980-luvun ensi-iltaleokuvat ovat rakkaimpia, parhaimpia. Kangertelematta vastasin: Wim Wendersin Berliinin taivaan alla ja Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa. Nyt voin hyvin mielin vahvistaa antamani lausunnon: Kyllä ne ovat edelleen listani kärjessä, vaikka sinne on työntynyt muitakin upeita 1980-luvun elokuvateoksia.

- Omistettu Daisylle (1917-2007), äitini muistolle -         

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2012

MICHAEL FASSBENDER SEKSIN PAULOISSA * * *














Tämän hetken kohuttu irlantilaisnäyttelijä Michael Fassbender näyttelee vaativan pääosan Shamessa, vuoden ensimmäisessä todella kiinnostavassa uutuuselokuvassa. Ohjaaja on kuva- ja videotaiteilijana aloittanut Steve McQueen (s. 1969), irlantilaislähtöinen tekijä, jonka esikoislelokuva Hunger (2008) kuvasi IRA:n soturia. McQueen oli myös pääosassa tässä konkreettiseksi ja fyysiseksi sanotussa elokuvassa, joka taustaa 1981 kuolleen IRA-taistelijan Bobby Sandsin elämään.
Shame on uusi aluevaltaus Steve McQueenin uralla, mutta ei se oikein vakuuta. Saarivaltakunnasta on siirrytty New Yorkiin. Michael Fassbender on menestyvä juppi Brandon, joka työskentelee isossa toimistossa. Steve McQueen jättää yksilöimättä Brandonin henkilöä tarkemmin. Tuskin pääsemme näkemään, mitä hän työkseen tekee ja mistä tulee, mikä on miehen koulutus, sillä elokuva keskittyy pelkästään vapaa-ajan rientoihin. Heti kohta näemme, että Brandon nauttii seksistä, on riippuvainen seksistä.
Steve McQueenin elokuva on tunteenomaisia kouraisuja välttävä, lähes raaka, jopa mekaaninen kertomus keski-ikää lähetsyvästä hyvin toimeentulevasta sinkkumiehestä, joka ottaa sen jonka haluaa. Hän ottaa naiset, koska hän haluaa viettää vapaa-aikansa seksin pauloissa. Seksi on Brandonille elämän suola, mutta vähitellen McQueen paljastaa, että se on myös miehisen valtapelin kaasupoljin.
Shame olisi aika yksitoikkoinen elokuva, jos Steve McQueen pyörittäisi Brandonia pelkästään vapaa-ajan ja naisten parissa. Elokuvan lievä ansio johtuu siitä, että McQueen tuo draamakerrontaan säröjä ja ristiriitaisuuksia. Brandonin siskon (Carey Mulligan) ilmestyessä "näyttämölle". Sisko Sissy on laulaja, joka tulkitsee tärkeässä kohtauksessa tutun kappaleen "New York, New York". Tuon hetken jälkeen Brandonin elämä voisi muuttua, mutta veljestään riippuvainen Sissy nostaakin pintaan lapsuuden traumat.
Steve McQueen elokuvan nimi Shame ei sittenkään ole kuin nimi. Poliittisessa Hunger-elokuvassa tunnettiin tiettävästi häpeää väkivallan käytöstä. Toisaalta Bobby Sands protestoi vankilassa vallankäyttäjiä ja brittivaltaa vastaan ryhtymällä nälkälakkoon, joka lopulta muodostui hänen kohtalokseen. Shamessa Brandon alkaa pohtia omaa nautinnollista ja egoistista elämäntapaansa. Peilikuva paljastaa miehen, joka alkaa pyristellä irti pornosta ja seksiakteista. Siskon merkitys on erittäin suuri Brandonin elämän käännekohdassa, joka johtaa joko uuteen tai tuhoon. Ei, ei tiettyihin rutiineihin tottunut ihminen niin vain muutu.
Shamen visuaalinen ulkoasu on minimalistinen. Videotaiteilijan tausta näkyy Steve McQueenin kuvallisisissa sommitteluissa, joissa vältetään tietoisesti kaikkea runsautta tai intensiivisyyttä. Kamera ei juurikaan liiku, vaan McQueen suosii pysähtyneitä lähikuvia. Melkein kylmäkiskoisen visuaalisen ilmaisun takaa paljastuu silti newyorkilainen todellisuus, vapaa-ajan seksiluolien himmeä rivous, mutta myös suurkaupungin pauhu ja syke.
Steve McQueen käyttää New Yorkia niin arkkitehtoonisena kuin mentaalisena taustana. Kaupunki on ikään kuin jatkuvassa liikkeessä oleva "terapeutti", mutta myös kiihottava vapauden keidas, johon voi hukkua, mutta josta voi myös päästä pakoon. Kysymys on siitä, mitä ovia me avaamme tai pystymmekö sulkemaan sellaisia, jotka imaisevat yksilön tuhon tielle.
Shame ei anna lopullisia ratkaisuja. Se näyttää Brandonin tarinan kautta addiktiyksilön traagisen elämän kulun. Steve McQuenin kyynisen otteen tähden viimeinen sana jää katsojalle. Nykyisenä nettipornon valta-aikana McQueenin "puheenvuoro" on joka tapauksessa tervetullut - voisiko sanoa tervateullut terapiaistunto. Elokuvana se ei sittenkään ole niin merkittävä kuin kritiikissä joka puolella on annettu ymmärtää.

Ajankohtainen kommentti

Kotimainen elokuva ryntää elokuvateattereihin. Joulun aikaan saatiin valkokankaalle kolme ensi-iltaa. Tammikuun loppupuolen uutuuksia olivat Rat King ja Hulluna Saraan. Vuosaari-elokuvan lisäksi tässä kuussa kankaille luvattiin vielä uusi Risto Räppääjä -filmi, JP Siilin Härmä, joka sijoittuu 1800-luvun Eteläpohjanmaalle, ja Teppo Airaksisen räävittömäksi mainostettu komedia kaveriporukasta. On vielä tulossa Kulman pojat, jonka on sanottu sivuavan jalkapalloilija Jari Litmasen nuoruutta., Dokumenttielokuvia tuodaan myös ensi-iltaan. Lajille omistettu yhdestoista DocPoint-festivaali esitteli viime kuun lopulla uutta suomalaista dokumenttielokuvaa. Eikä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että kotimaiset dokumentit pääsevät teatterilevikkiin ja DocPoint-filmit näytetään kolmessa teatterissa, Maximissa, Andorrassa ja Kino-Palatsissa. Kenelle kunnia kuuluu suomalaisen dokumenttifilmin edistämisestä. Se kuuluu Ylen TV2:n Dokumenttiprojektille. Nyt työn hedelmät näkyvät myös elokuvateattereiden kankailla.
Tietysti voi pohtia, onko liika tarjonta hyväksi kotimaiselle elokuvalle. Se on selvää, että kaikki teatteriin tulleet ensi-iltaelokuvat eivät pärjää katsojakilpailussa. Joku elokuva jää aina toisten jalkoihin, jos ensi-illat ovat elokuva per viikko. Tosin Suomen elokuvasäätiön tilasto tammikuun lopulta näytti, että Top 10:n listalta löytyi neljä kotimaista elokuvaa - Varasto, Rat King, lastenfilmi Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri sekä viime vuoden Le Havre. Nelikosta Taru Mäkelän mainio duunarikomedia, oikea napakka työn ja pääoman ristiriitaa kuvaava Varasto oli Suomen katsotuin elokuva listan ykköspaikalla. Nyt sen on nähnyt yli 140 000 katsojaa. Vuosaari lähti lupaavasti liikkeelle, sillä se keräsi viime viikonlopun aikana 12 000 katsojaa.
Petri Kotwican uusin ohjaustyö Rat King kuvaa peliriippuvuutta - tai oikeammin kaverin päätöstä lopettaa tietokonepelit. Kotwica kuten Louhimies ovat Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan kasvatteja. Kotwican aikaisempi ohjaustyö Musta jää (2007) herätti kiinnostusta aihevalinnallaan ja tiukalla toteutuksellaan. Taas nuorisokomedia Hulluna Saraan ei kuulu valkokankaalle, Paria kohtausta ja lopun hautajaisia lukuunottamatta elokuvassa ei ole nimeksikään kantavia tai toimivia elementtejä. Miksi elokuva on tehty, mitä sillä tarkoitetaan? Nolotti katsoa elokuvaa, jonka käsikirjoitus on raakile ja ohjaus harjoitustyötasoa.
Palaan vielä Aku Louhimiehen loistavaan elokuvaan Vuosaari. Unohdin kehua viime viikon kritiikissäni lapsinäyttelijöitä. Louhimies on ohjannut heitä taiten. Se on kyky, jota moni ohjaaja ei osaa. Lapset ovat muutenkin elokuvassa tärkeässä osassa. Vieläkin ihmettelen, miksi koulukiusaaminen on niin yleistä Suomessa. Olen kuullut vastaavista tapauksista viime aikoina. Olemmeko me suomalaiset kiusaajia, jotka jatkamme ahdistelua koulun jälkeen myös työpaikoilla. Hävettää kuulla tällaisista tiedoista ja tutkimuksista.

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 121

Laulavat sadepisarat (Singing in the Rain, USA 1952), ohjaus: Gene Kelly ja Stanley Donen, käsikirjoitus: Adolph Green ja Betty Comden, pääosissa: Gene Kelly (Don Lockwood), Donald O´Connor (Cosmo Brown), Debbie Reynolds (Kathy Selden), Jean Hagen (Linda Lamont), Millard Mitchell (R.F. Simpson), Rita Moreno (Zelda Sanders) , Cyd Charisse (Vieraileva taiteilija). Tuotanto: Arthur Freed/M-G-M.

Teatteriohjelmiston suosikkeja maailmanlaajuisesti oli 1950-luvun alkupuolella kaikkien aikojen parhaimpiin musikaaleihin kuuluva Laulavat sadepisarat. Niin meilläkin. Stanley Donenin ja Gene Kellyn yhteistyönä ohjaama M-G-M - musikaali valloitti minut vasta televisioesityksinä. Huippu koettiin 9.4. 1989, kun Kolmostelevisio esitti elokuvan legendaarisessa sunnuntaiklassikkosarjassaan. Tajusin jälleen, että tällaista elokuvaa ei enää tehdä, sillä vaikka se on ajaton musikaali, niin sen suurenmoinen laulun ja tanssin, liikkeen ja värien huuma kuuluu 1950-luvulle, Hollywoodin unelmatehtaan kultakauden viimeisiin täyttymyksen vuosiin.
Musikaali oli 1930 luvulta aina 1950-luvulle muuan tärkeimmistä Hollywood-elokuvan lajeista. Se syntyi ja vakiintui äänielokuvan murroksen jälkeen. Al Jolson lauloi 1927 Mammyssa. Se oli alkukohta, mutta 1930-luvulla musikaali lähti todella lentoon. Voitiin puhua jopa ylituotannosta, kunnes Broadwaylta löydettiin "kurinpalauttaja", koreografi Busby Berkeley. Hän loi vuosina 1933-36 Warner Bros. yhtiössä liudan suurenmoisia musikaaleja - tähtinä Joan Blondell, Ruby Keller ja Dick Powell. "Gold Diggers" -sarjaa tuotettiin joka vuosi ja jokainen uusi elokuva sai näkyvyyttä ohjelmistossa.
Busby Berkeley (1895-1976) työskenteli näyttämöllä, jossa hän loihti kameralle huimat tanssinsa ja laulukohtauksensa. Hän työskenteli hyvin kaupallisessa elokuvalajissa, mutta oli täysiverinen kokeilija. Hän loi fantasioita, viihdyttäviä musikaalinumeroita, joiden häikäisevät kuviot ja liikkeet edustivat silkkaa eskapismia, todellisuuspakoa (tässä mielessä Berkeley erosi RKO-yhtiön Fred Astairesta, "tanssin kuninkaasta", joka halusi ilmentää inhimillisiä tunteita).
Busby Berkeley oli "vapaan mielen" ja "pulppuavan mielikuvituksen" taiteilija. Hänen "elämää suuremmat" musikaalinumeronsa upposivat lamakauden yleisöön. Berkeley ohjasi suuren luokan musikaaleja, joissa erottuivat toisaalta vulgaaritkin yksityiskohdat, mutta myös hienostuneet rytmilliset liikkeet. Vesielemntit ja vedessä puhkeavat kukka-asetelmat olivat Berkeleyn koreografian tavaramerkki. Hän täytti kuva-alan lukuisilla aistillisilla tanssijattarilla, joita ajan kriitikot saattoivat kutsua "naisellisen lihan kaleidoskoopeiksi".
=====================================================================================================
Laulavat sadepisarat on Hollywoodin kultakauden keskeisen musikaalituottajan Metro-Goldwyn-Meyerin elokuvia. MGM oli voimissaan musikaalituottajana etenkin 1940- ja 1950-luvuilla. Tärkeä tekijä oli tuottaja Arthur Freed, joka korosti aina ryhmätyön merkitystä. Hän etsi ja auttoi uusia ohjaajia. M-G-M antoi mahdollisuuden sellaisille huippukyvyille kuin Vincente Minnelli, Charles Walters, Gene Kelly ja Stanley Donen. He ohjasivat loistokkaita musiikkinumeroita, jotka liitettiin elokuvan juonta edistäviin tapahtumiin.
Tällainen musikaaliklassikko on myös Laulavat sadepisarat, jonka tapahtumat on ajoitettu mykänfilmin ja äänielokuvan muutosvuosiin 1926-1927. Gene Kelly tulkitsee mykänfilmin tähteä Don Lockwoodia, joka tanssii yleisön suosioon partnerinsa Cosmo Brownin kanssa. He ammensivat oppinsa vaudevillen ja yökerhojen savuisista saleista, vaikka kertoivat lehdistölle aivan muuta. Naamiot riisutaan hetkellä, kun Don tutustuu tähden urasta haaveilevaan Kathyyn, jota pirteä Debbie Reynolds esittää vastustamattomalla charmilla.
Texasilaissyntyinen Debbie Reynolds (s. 1932) oli 1950- ja osin 1960-lukujen Hollywood-tähti, jota kutsuttiin "naapurin tytöksi". Hän voitti Burbankin kauneuskilpailut 1940-luvun lopulla. Filmiura alkoi 1948 Warner Bros. -yhtiössä, mutta kaksi vuotta myöhemmin Debbie muutti M-G-M -yhtiöön. Debbie osoitti musikaaleissa ja valoisissa komedioissa viatonta charmia. Ja silkkaa pirteää energiaa.
Debbie Reynoldsin yksityiselämä kiinnosti laajasti 1950-luvun loppupuoliskon mediaa. Hän avioitui 1955 laulaja Eddie Fisherin kanssa. Fisher jätti 1959 Debbien ja meni naimisiin perhetuttu Elizabeth Taylorin kanssa. Debbie nai myöhemmin vauraan kauppiaan, jatkoi uraansa elokuvassa ja televisiossa aina 1970-luvun alkuun. Laulavien sadepisarien ohella Debbie Reynoldsin mainittavia elokuvasiintymisiä olivat Poikamiesansa (1955), Näin valloitettiin villi länsi (1962) ja Hyvästi, Charlie (1964) ja Avioero amerikkalaiseen tapaan (1967).
====================================================================================================
Billy Wilderin Auringonlaskun katu aloitti 1950 lyhyen vaiheen, jolloin Hollywood katsoi unelmatehtaan kulissien taakse ja saattoi kritisoida "omaa kuvaansa". Joseph L. Mankiewiczin mestarillinen Paljasjalkakreivitär, jossa Humphrey Bogart näytteli Ava Gardnerin kanssa, George Cukorin laulupitoinen, James Masonin ja Judy Gardlandin esittämä traaginen draama Tähti on syntynyt ja Robert Aldrichin tuima Jack Palance -elokuva Filmin kulissien takana ruotivat eri tavoin unelmatehtaan pelisääntöjä. Tähän kriittiseen kauteen ujuttautui myös Kellyn & Donenin Laulavat sadepisarat.
Ehkä kaikkein karuin näistä Hollywood-kritiikeistä on "epävarmana moralistina" (Matti Salo) tunnetun Robert Aldrichin 1955 ohjaama Filmin kulissien takana/The Big Knife, jossa kompromisseihin ja tuottajien ylivaltaan kyllästynyt näyttelijä (Palance) tekee itsemurhan. Yksilön vapaus toteuttaa itseään koneistossa on mahdotonta. Umpikujatilanteessa näyttelijän valinta on ehdoton. Saman itsemurhan suorittaa myös Tähti on syntynyt -elokuvan miespäähenkilö, joka kävelee mereen ja hukuttautuu.
Laulavissa sadepisaroissa satirisoidaan ennen kaikkea mykänkauden ja äänielokuvan murrosvaihetta, paljastetaan elokuvatuotannon ilkeitäkin yksityiskohtia, mutta muuten Kellyn & Donenin luomus on tykkänään suurta showta. Se on Hollywood-kuvauksista liikkuvin, riehakkain, valloittavin. Tekijöiden tiedetään suorittaneen ennen kuvauksia tarkkoja taustatutkimuksia, jotta purevalle ivallekin olisi katetta. Kaiken alku ja loppu, kaiken liikkelle paneva voima ovat äärimmäisen kekseliäät ja visuaalisesti loistokkaat laulu- ja tanssinumerot. Ja kadulle valuva sade ja keltaiset sadevaatteet ovat elokuvan imaiseva tavaramerkki.
Fred Astairen 1930-luvun musikaaliperinne näkyy Laulavissa sadepisaroissa, mutta Kelly & Donen ovat ammentaneet vaikutteita myös ranskalaiselta René Clairilta ja tietenkin Ernst Lubitschilta, tuolta saksalais-amerikkalaiselta mykänkauden ja varhaisen äänifilmin ohjaajanerolta, jonka Hollywood-elokuvissa - muun muassa Iloinen leski, Ninotchka - näkyi elegantti ironinen ja eroottinen tyyli. Kun Gene Kelly ja Stanley Donen lisäsivät oman persoonallisen mausteensa musikaaliin, niin Laulavista sadepisaroista kasvoi osuva pienoiskuva Amerikasta tanssin määrittelemänä.
Laulavien sadepisaroiden keskeisiä nimittäjiä ovat Gene Kellyn tanssi-ilo, Donald O´Connorin väsymätön riehakkuus, Debbie Reynoldsin verraton nuorekkuus ja Cyd Charissen aistillisuus. Kellyn ja Charissen yhteinen, pitkä tanssijakso hakee vertaistaan amerikkalaisen musikaalielokuvan historiassa. Kellyn vähitellen syttyvä ja kasvava tanssi sateessa on klassikko. Elokuva kuuluu amerikkalaisen filmimusikaalien olympokselle yhdessä samojen tekijöiden Ilo irti -elokuvan (1949) ja Vincente Minnellin Tytön ja kosijan (1944) ohella.
=====================================================================================================
Amerikkalainen filmimusikaali alkoi hiipua 1960-luvulla. Jähmeitä ja suureellisia musikaaleja tuotettiin vielä, kuten Funny Girl, mutta Robert Wisen urbaanin, Romeo ja Julia -teeman New Yorkiin tuovan West Side Storyn (1961) ja George Cukorin vuonna 1964 valmistuneen englantilaissävyisen My Fair Ladyn jälkeen ei enää ole nähty montakaan kunnon lajityypin luomusta. Ehkä Bob Fossen 1970-luvun alun Cabaret on viimeinen "suuri musikaali". Tosin innostavina elokuvina voidaan viime vuosilta huomioida Baz Luhrmannin Moulin Rouge (2001) ja Rob Marshallin Nine (2009).
=====================================================================================================
New Yorkin Broadwayn näyttämöillä musikaaliesitykset kantavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kysymys lienee pitkästä perinteestä, joka Broadwaylla vaikuttaa. Siellä Times Squaren ympärillä musikaali ei kuole koskaan, vaikka läsnirannikon Hollywoodissa on eletty vuosikymmeniä selvässä apatiassa.
Uudenvuoden aikaan 2003-2004 olimme New Yorkissa. Erittäin kalliit liput ostettuamme näimme John Kanderin ja Fred Ebbin huiman Chicago-musikaalin. Esitys tapahtui 49. kadun
Ambassador-teatterissa, joka sijaitsee Broadwayn ja Kahdeksannen Avenuen välissä.
Siirtyessämme saliin ja löydettyämme paikkamme ymmärsin, että matkakumppanini asu oli täysosuma, ei minunkaan musta puku ollut huono. Katsoin häntä, seurasin hänen ilmeitään, vaikka esiriippu oli noussut ja huikean hyvät ammattilaiset veivät meidät 1920-luvun Chicagoon - rikoksen, rakkauden, mustasukkaisuuden ja petoksen tyyssijaan -, tummanpuhuvaan kertomukseen tanssityttö Roxie Hartista, joka murhaa rakastajansa. Punaisesta mekosta nousi väristyksiä silmilleni, ne sekoittuivat näyttämön värikylläiseen ja tempoltaan hakkaavaan menoon, johon sekoittui täydellisesti orkesterin soitto. Olin taas myyty musikaalille.
Broadwayn musikaalien esitystaso on niin korkea, niin huima, että sen jälkeen ei uskalla mennä Helsingissä katsomaan suomalaisten taiteilijoiden toteuttamia esityksiä. Niin se vain on, ja Chicagon kokemuksen ohella myös lukuisat nuoruudessa eletyt amerikkalaisten filmimusikaalit vaikuttavat vielä esteellisesti alitajunnassa.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2012

LOUHIMIEHEN VAIKUTTAVA VUOSAARI * * * *













Vuosaarelaisena jännitti ennalta Aku Louhimiehen uutta elokuvaa. Sen nimi on lyhyesti itähelsinkiläistä kaupunginosaamme kuvaava Vuosaari. Se on kuvattu täällä, ja kun rohkenin mennä katsomaan ennakkonäytäntöön, Espoon Leppävaaran Bio Rex Selloon. Tulipahan tutustuttua kauppakeskukseen ja täyteen rakennettuun Leppävaaraan, jossa on asustettu aikaisemmin kahteen kertaan. Aku Louhimiehen elokuvasta tunnistin lukuisia tuttuja vuosaarelaisia paikkoja. Tämä on kuitenkin sivuasia, sillä Vuosaari on ollut Louhimiehelle sielun maisema, ihmiselämän nykyisen pahoinvoinnin ja mahdollisen toivon fokusoitu mikrokosmos. Monet vuosaarelaiset ovat ehtineet kammoksuakin elokuvaa. Presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen jälkeisenä maanantaina elokuva näytettiin vuosaarelaisille Vuotalossa. Lehtitietojen mukaan tunnelma oli hyytävä, ja joitakin katsojia poistui salista.
Aku Louhimies (s. 1968) on nykyisen kotimaisen elokuvan kärkiohjaajia, jonka jokainen elokuvatyö on herättänyt kiinnostusta aistillisesta Levottomista lähtien. Tuo vuonna 2000 valmistunut elokuva osoitti joka tapauksessa, että Louhimies on synnynnäinen elokuvaohjaaja, kuvaan luottava tekijä, joka pystyy myös asemoimaan henkilöitään tilaan. Visuaalinen näkemys on hyvää luokkaa. Hyvin se tuli ilmi myös seuraavissa elokuvissa Kuutamolla (2002), Paha maa (2005), Riisuttu mies (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006). Ja Louhimiehen elokuvat ovat täyttä tätä päivää, karheilta tarinoiltaan ja dramaattisesti kytketty suomalaiseen kaupunkitodellisuuteen. Paitsi vuonna 2008 valmistunut hieno Käsky: Historiallinen sotakuvaus perustuu Leena Landeriin romaanin.
Paha maa visualisoi kiihkeästi hengittäviin kuviin siivun rankasta suomalaisesta nyky elämästä, pahoinvoinnin sietämättömästä taakasta. Louhimiehen ohjaustyylissä korostuivat lähes trillerinomaiset jännitystekijät. Tuttu näyttelijäryhmä Petteri Summasesta ja Mikko Koukista Sulevi Peltolaan sekä Matleena Kuusniemeen tekivät sellaista ilmaisevaa, melkeinpä maanista näyttelijätyötä, jota ei ole nähty sitten Mikko Niskasen parhaiden elokuvien. Muistettakoon vielä, että nuorten kaupunkilaisten elämää peilaava Irtiotto - tv-sarja edusti sekin hyvää Louhimiestä.
Vuosaari on rakenteeltaan "louhimiesmäinen". Se koostuu yhdeksästä tarinasta, jotka kietoutuvat yhteen luontevasti vuosaarelaisessa kaupunkimaisemassa (Vuosaari on muuten kaupunginosana mainettaan parempi ja väärinkäsityksen oikoakseni väitän, että täällä erilaiset ihmiset ja myös maahanmuuttajat voivat elää rinnakkain). Aku Louhimies keskittyy ihmiskuvaukseen, mutta näyttää ulkoisia maamerkkejä kaupunginosastamme - kuten tärkeä meri ja sen rannat, Vuosaaren satama, koulut, puistot, korkea Tornitalo, Columbus-kauppakeskus ja Metroasema.
Aku Louhimiehen näyttelijöistä Matleena Kuusniemi on mukana elokuvassa. Hän näyttelee aviovaimo Saraa (Pekka Strang nähdään aviomiehenä). Avioparilla on koti mitä näytellä, työasiat toimivat ja uraputki kimaltelee silmien edessä, mutta kotona vallitsee henkinen tyhjyys ja painostava raskaus, johon aviomies hakee helpotusta toisen naisen sylistä. Elokuvan muita erottuvia henkilöitä ovat narkkaripari, syöpäsairas äiti, poika ja koira, koulukiusattu poika, laihdutusta yrittävä isä.
Vuosaaren käsikirjoitusta kirjoittamassa ollut Mikko Kouki on jälleen kameran edessä. Hänen roolihenkilönsä on Pahan maan onnettoman miehen veli. Kouki on näyttelijänä täydellinen louhimiesläinen kasvo. Ja Kouki uskaltaa repiä itsensä melkein ruvelle. Muita näyttelijöitä ovat muun muassa Jasper Pääkkönen, Laura Birn ja Sean Pertweeen, Loistokkaasta talvikuvauksesta vastaa Tuomo Hutri.
Vuosaari-elokuvassa etsitään rakkautta, rauhaa ja sovintoakin. Ihmiset ovat jälleen sidottuja "pahaan maahan", jossa voi enää vain haaveilla onnesta ja kestävästä rakkaudesta. Sen nälkä on piinaavan todellista, se kirpaisee katsojan sydänalasta. Seksiä kyllä saa, mutta ei se ole sitä ihmisyyttä jalostavaa rakkautta. Rankkaa on lumisen Vuosaaren keskellä, mutta Louhimies ei halua päättää tarinoitaan synkkyyteen. On varmaa, että kesä tulee ja ihmisten kasvoille kohoaa helpotuksen tunne.

Ajankohtainen kommentti

Ylen television ja radion tarjonta on muuttumassa. Uudistuksia tarvitaan ja muutosta ei pidä suinkaan vastustaa nykymaailmassa, mutta kysymys on pitkälle painopistealueiden valinnoista ja laadun turvaamisesta julkisen palvelun mediayhtiössä. Ylen Radio 1:n arkiaamut muuttuivat loppiaisen jälkeen kerta heitolla. Kello yhdeksän uutisten jälkeen alkaneet puhe- tai keskusteluohjelmat raivattiin pois - ei siis enää tulee Heikkistä, Virtasta tai Enbuskea. Näiden ohjelmien tilalla lähetetään musiikkia. Jokaisena arkiaamuna yhdeksän jälkeen soitetaan suurta ikäluokkaa kiinnostavaa Muistojen bulevardia, johon Ylen populaarimusiikin toimittajat ovat valinneet ikivihreitä iskelmäsuosikkeja. Iskelmä työntyy siis klassisesta musiikista tunnetun Yle Radio 1:n tarjontaan. En protestoi, mutta kyllä noita aamua piristäviä yhteiskunnallisia ja poliittisia keskusteluohjelmia tuli heti ikävä. Missä esimerkiksi Tuomas Enbuske heiluttaa sanan säilää tai Kirsi Virtanen kritisoi asennepinttymyksiämme? Onneksi sentään pirteä Syntymäpäiväsankari-ohjelma lähetetään perjantaisin kymmenen uutisten jälkeen.
Television puolella herättää pelkoa TV2:n muuttuminen nuorisoa yhtenä könttinä mielisteleväksi kanavaksi - vähän kaupallisten kanavien mallin mukaan. TV2:n Tohlopin kruununjalokivi Inhimillinen tekijä on siirretty TV1:n puolelle. Se lähetetään perjantaisin heti klo 22.00 jälkeen. Ehkä TV2:n pitkäaikaisin ohjelma Ajankohtainen kakkonen siirrettään myöhemmin ykkösverkkoon - tai lopetetaan.
Ruben Stillerin luontevasti juontama Pressiklubi tulee sentään vielä perjantaisin. Tosin se uhrataan aina urheilulähetysten alla. Ohjelmasta on tehty liian hauska ja viihteellinen. Johtuuko se keskustelijoiden valinnasta vai Ylen nykyisestä linjasta? Katsojana ja hiukan vielä alan ihmisenäkin toivoisi, että Pressiklubi harjoittaisi pintaa syvempää mediakritiikkiä ja iskisi suoraan epäkohtiin. TV1:n perjantaisesta "kulttuuriohjelmasta" Stradasta on tehty pelleily- ja showohjelma. Siksi tistai-iltaan siirretty Voimala alkaa vaikuttaa ainoalta asialliselta kulttuuriohjelmalta.
=====================================================================================================
Säästösyistä Yle näyttää lisäneen television ja radion uutis- ja ajankohtaisohjelmien synergiaa. Tästä olivat hyvä esimerkkki Ylen aamu-tv:n ja Yle Radio 1:n yhteiset presidenttiehdokastentit. Aamu-tv:n uutisista on pudotettu pois urheilutoimittajan juontama osuus. Nyt aamun uutiset lukeva uutisankkuri kertoo myös tuoreet urheilu-uutiset. Sekö on sitä säästöä. Ja uudenvuoden jälkeen saattoi huomata, miten Yle Radio 1:n kuuluttajista on tullut melkein toimittajia. He esittelevät musiikkikappaleet tai haastattelevat tulevien ohjelmien tekijöitä. Sekin lienee säästöä. Voi kysyä, ovatko radion vakituiset toimittajat suljettu työpöytiensä taakse? Onneksi sentään Risto Nordellin ääntä kuullaan vielä hienojen musiikkivalintojen lomassa.