sunnuntaina, toukokuuta 23, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 46

Viime vuonna Marienbadissa (L'Année dernière à Marienbad, Ranska 1961), ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: Alain Robbe-Grillet, kuvaus: Sacha Vierney, lavastus: Jacques Saulnier, puvut: Bernard Evein, musiikki: Francis Seyrig, pääosissa Delphine Seyrig (A), Giorgio Albertazzi (X), Sacha Pitoeff (M), tuotanto:Terra Film.



Mainos-Television elokuvatarjonta oli huiman hyvää ja laadukasta 1960-luvun lopulla ja myöhemminkin. Keväällä 1968 saimme katsoa ennalta muun muassa sellaiset suurenmoiset elokuvat kuin Alain Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa, Pier Paolo Pasolinin Mamma Roma (1962) ja Nicholas Rayn Chicagon yöperhoset (1958). Tulipa kanavalta japanilaisen Kenji Mizoguchin tuotantoa ja esiteltiinpä unkarilainen, Vapauden tuulista tuttu Miklos Jancso.
Ennen kuin 1960-luku päättyi Maikkarilta räpsähtivät ruutuun muun muassa Fritz Langin M-Kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja Jean Renoirin Tohtori Cordelierin testamentti (1959). Laatu pysyi vuosia vahvana Maikkarin elokuvaohjelmistossa, voisi arvioida aina 1980-luvun loppupuoliskolle, kun perustettiin Kolmostelevisio ja MTV3 siirtyi kokonaan umpikaupalliseen ohjelmatarjontaan.
Katsoimme filmipäällikkö Seppo Huhtalan luoman MTV-elokuvatarjonnan - hän puhui Suomen suurimmasta elokuvakerhosta - aina ennalta elokuvateatteri Bristolissa. Ennakkonäytännöt oli järjestetty samalla tavalla kuin teatteri-ensi-iltaan tulevien elokuvien lehdistönäytännöt. Eli: pöydät notkuivat herkullisista leivistä ja juomista. Elokuvat näytettiin Bristolin isolla kankaalla. Ruutuun ne tulivat sitten 16 mm:n esityksinä.
Tuohon aikaan ei tv:ssä näytetyistä elokuvista kirjoitettu ennalta kovin monessa lehdessä. Minä laadin arvosteluja Suomen Sosiaalidemokraatin lisäksi Aatos Erkon Sanomien kustantamaan Radio ja tv-viikko -rotaatiolehteen, joka tosin kuoli 1970-luvun alkupuolella. Viikon tv-elokuvakatsauksessa oli suurin piirtein viisi-kuusi elokuvaa - siis hämmästyttävän vähän, jos sitä vertaa nykyiseen elokuvien massa- ja bulkkitarjontaan tv-kanavilla.
Maikkari näytti elokuvansa koko kansalle TV1:n ja TV2:n ohjelmistossa aina 1990-luvulle, jolloin kaupallinen tv-yhtiö sai oman lähetysverkkonsa ja Kolmostelevisio ajettiin alas. Toimittajat siirtyivät 1970-luvulla katsomaan elokuvat Maikkarin Ilmalan toimistotalon koeteatteriin. Koneenkäyttäjä esitti elokuvat 16 mm:n kopioina. Katselutapahtuma oli lähes samanlainen kuin Suomi-Filmin koeteatterin lehdistönäytännöt Bulevardilla. Vasta 1980-luvun puolivälissä lehdistöesitykset järjestettiin VHS-videokatseluina.
=====================================================================================================
Muistot eivät ole menneet menojaan, ihmisen kokemat tuntemukset ovat siirtyneet uniin, palanneet niistä todellisuuteen, tajunnan kirkkaaseen valoon, ajattelen Espanjan Torremolinosin illassa vuoden 2009 vaihtuessa uudeksi vuosikymmeneksi. Katkennut oksa metsässä voi olla merkki, liljankukasta nenään lehahtava haju voi palauttaa muiston, joka on kurottava, purettava - on löydettävä muiston olennaisin sisin. Ympäristöt, vuodet, asiat, ihmiset kieppuivat pääni ympärillä. Sen olen oppinut tämän kirjoitusprosessin aikana. Olen joutunut turvautumaan metsään, katkenneisiin oksiin ja kukkiin, kasveihin, joiden edessä silmäni ovat herkistyneet ensimmäisen kerran sitten lapsuuden. Tajusin vasta äskettäin, että kuljin ammattimaisena elokuvakriitikkona nuo neljäkymmentäyksi mennyttä työvuotta suoraan eteenpäin. Ikään kuin laiva, joka purjehtii määrätietoisesti samalla reitillään.
Kun ryhdyn kirjoittamaan täällä Alain Resnaisin luomasta elokuvallisen muiston labyrintistä ymmärrän heti, että ei vain Marienbad, vaan myös kolme muuta ohjaajan elokuvaa ovat merkinneet minulle paljon. Ne ovat avanneet portin haastavan elokuvallisen ajattelun maailmaan ja modernismin kehiin, mutta myös historiaan, joka on ollut totta. Ajattelen 1950-luvun lyhytfilmiä Yötä ja usvaa, jonka näkeminen kouluaikana oli shokki: Resnaisin kuvat opettivat tiedostamaan Saksan Kolmannen valtakunnan hirmuteot, keskitysleirien surun ja tuskan.
Erilainen rakkauselokuva Hiroshima, rakastettuni näytti 1950-luvun lopulla meille nuorille, miten intiimin yksilötarinan puitteissa voidaan tavoittaa dokumentinomaisesti lähistorian kauhu hetkellä, jolloin atomipommit putoavat kahteen japanilaiseen kaupunkiin, Hiroshimaan ja Osakaan, kylväen joka puolelle kuoleman hirvittävää tuhoa. Ja lopulta Sota on loppunut -elokuvan esitys 1960-luvun loppupuolella Suomi-Filmin Tunturikadun pienessä Astra-elokuvateatterissa oli kuin idealistin unelmien täyttymys. Ei ihme, että muistan kuin eilisen hetket teatterisalissa elokuvan loputtua ja valojen sytyttyä: Me nousimme pystyyn taputtamaan.
=====================================================================================================
Mestariteokseksi kelpuuttamani Viime vuonna Marienbadissa on kirjoittajan ja ohjaajan elokuva. Alain Robbe-Grillet tavoitteli uuden romaanin muotoa, Alain Resnais pyrki ilmaisussaan elokuvalliseen esittämiseen, joka poikkeaa valtavirrasta - kuin muiston kuvallista konstruointia, johon näyttelijät osallistuvat tietämättä oikeastaan, mitä he edustavat ja mihin he pyrkivät. Resnais oli lausunnoissaan salaperäinen: "Jotakin tapahtui viime vuonna Marienbadissa, mutta mitä - sitä on vaikea tietää".
Alain Resnais ei ollut lukenut yhtään Robbe-Grilletin romaania. Robbe-Grillet oli luonut maineensa 1950-luvulla neljällä teoksella. Robbe-Grillet oli hyvin kiinnostunut elokuvasta. Hän lähestyi Resnaisia, mutta tosiasiassa tuottajat Raymond Froment ja Pierre Courau saivat talvella 1959-60 juhlitun Hirishiman tekijän ja Robbe-Grilletin ryhtymään yhteistyöhön. He halusivat luoda elokuvan, joka ei etenisi kronologisesti, vaan henkilöt ja tilanteet esiteltäisiin objektiivisesti. Kun elokuva valmistui, saatoimme nähdä, miten Viime vuonna Marienbadissa ei kuvasta arkimaailman tapahtumia, vaan tekijät ovat yrittäneet luoda mielen tilan ja ajan. Mielen prosesseja tavoitettu elokuvan keinoin. Resnaisin ja Robbe-Grilletin elokuva oli 1960-luvulla jotakin uutta, jotakin visuaalisesti aivan epätavanomaista näytelmäfilmien tuotannossa. Saiko se seuraajia vai jäikö se yksittäistapaukseksi? Vaikea sanoa, ehkä se jäi.
Viime vuonna Marienbadissa ei avaudu normaalein sanaselityksin. Siitä on mahdoton antaa mitään juoniselostusta, sen teemat ja tavoitteet ovat tavallisen kielen ja ihmisten välisen sosiaalisen koodiston yläpuolella. Sen voi ilmaista, että elokuvan tapahtumapaikka on jonkinlainen valtava barokkinen hotelli huoneineen, loputtomine käytävineen ja puutarhoineen. Sen voi sanoa, että elokuva on tarina kaunopuheisuudesta, suostuttelusta - kuten Marienbad-tutkijat ovat todenneet: haluaako Giorgio Albertazzin mies saada Delphine Seyrigin naisen taipumaan rakkauteen näyttävien patsaiden edessä puutarhassa? Pelkääkö nainen rakkautta, miettiikö halujaan oveen upotetun mahtavan peilin edessä?
Alain Robbe-Grillet on selittänyt, että elokuva luo epätodellisen todellisuuden, jonka sankari on luonut omasta näkemyksestään, omista sanoistaan. Kysymyshän saattaa olla kuvista, joiden on todettu olevan lähellä unen liikkeitä. Alain Resnais on lisännyt, että hän ja Robbe-Grillet tunsivat olevansa elokuvan ulkopuolella, joten katsomme elokuvaa ajan palapelinä.
Elokuvan aikamuotoja on hyvin vaikea hahmottaa. Onko aika Vuosi nolla Marienbadissa - vai Vuosi nolla miinus 1, miinus 2, miinus 3, niin kuin asian muistini mukaan hahmotteli Marienbad-tutkija Jacques Brunius heti tuoreeltan elokuvan ensi-illan jälkeen. Lieneekö kliseistä kirjoittaa täällä andalusialaisessa hotellissa: Jos kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa, niin Alain Resnais ja Alain Robbe-Grillet jäljittivät kadonnutta muistia.
Elokuvan toiminnan on sanottu tapahtuvan "jossakin nykyisyydessä ja eri menneisyyksissä (ja epäilemättä myös muistikuvissa näistä menneisyyksistä) sekä jossakin kuvitellussa todellisuudessa" (Marcel Martin). Elokuvan henkilöt liikkuvat eräänlaisessa väärien riippuvuuksien, variaatioiden, epäonnistumisten ja väitteiden täydellisessä labyrintissä. Repliikit kuten "sinä olet niin kaunis, mutta tuskin muistat sitä" kertovat kaiken elokuvasta. Kamera-ajot kurottautuvat kohti muistin arvoituksia ja epäselvyyksiä, muistin kirkkaita ja hämäriä huoneita. Elokuvan kirjallinen dialogi on tietoista, kuvien kauneus viittaa taidemaalarien estetiikkaan. Resnais kuvasi Münchenissä sijaitsevan Nymphenburgin linnan barokkisissa sisätiloissa minimoidakseen kaiken realismin tunnun.
=====================================================================================================
Alain Resnais oli 1960-luvun Ranskan uuden aallon piirissä omaperäinen näkijä, teoreetikko ja formalisti, joka tarvitsi tuekseen käsikirjoittajia ja kirjailijoita. Auteur hän ei ollut samassa mielessä kuin esimerkiksi Jean-Luc Godard tai Eric Rohmer. Viime vuonna Marienbadissa johdatti Alain Resnaisin 1963 hiukan samanlaiseen, tosin selvästi realistisempaan Muriel-elokuvaan, joka valmistui 1963. Marienbad-elokuvan tähti Delphine Sedyrig näytteli pääosan. Sen jälkeen tuli poliitinen Sota on loppunut ja 1960-luvun lopulla hieno Rakastaa, rakastaa. Eikä 1922 syntynyt Resnais luopunut elokuvasta kuin vasta 1990-luvun alussa.
Alain Resnaisi ohjasi 1970- ja 1980-luvuilla toisistaan poikkeavia elokuvia. Niitä olivat 1930-luvun alun Ranskaan sijoittuva ja Trotskin maahan tuloa sivuava Stavisky - ihana lurjus (1974), englanninkielinen Providence, kahta maailmaa peilaava Amerikan eno (1980) ja näytelmään perustuva triangelidraama, traaginen rakkaustarina Melo (1986). Näistä paras on 1977 valmistunut Providence, jossa John Gielgud esittää iäkästä, alkoholisoitunutta ja yksinäistä kirjailijaa. Mies punoo kuin kehrääjälintu muistonsa seittiä kartanossaan, Rhode Islandilla.
Alain Robbe-Grillet ohjasi Marienbad-yhteistyön jälkeen kaksi omaa elokuvaa, tekotaiteelliset Kuolematon (1963) ja Trans-Europ-Express (1967). Niissä näkyy Viime vuonna Marienbadissa -elokuvan vaikutus, mutta toteutukseltaan ne ovat kalpeampia teoksia.

1 kommentti:

Anton Asikainen kirjoitti...

On erikseen kiitettävä tästä todella hienosta pohdinnosta, joka avaa haastavaa teosta olematta sen paremmin kuivan analyyttinen kuin ylikorostuneen subjektiivinenkaan. Resnais ei suinkaan ole luopunut elokuvanteosta: esimerkiksi vuonna 2006 valmistunut (heikkotasoinen) Coeurs nähtiin jopa Sodankylässä ja viime vuoden Les herbes folles sai erinomaisia arvosteluja. Robbe-Grillet'n Trans-Europ Express on mainettaan parempi, ilmeisesti se on kasvanut vuosien mittaan korkoa.