sunnuntaina, joulukuuta 29, 2013

Lukas Moodysson palasi sittenkin - nuoret vahvasti esillä * * * *

Pohjoismaiden huippuohjaajiin kuuluva ruotsalainen Lukas Moodysson (1969) kertoi jokin aika sitten, että hän lopettaa elokuvien ohjaamisen. Hänen uransa hienoja voittoja ovat olleet Fucking Åmål (1998), Lilja 4-Ever (2002) ja kansainvälinen tuotanto Mammutti (2009). Moodyson käänsi mielensä, ja nyt voimme ihailla hänen uutta elokuvaansa, nuorisoaiheista Me ollaan parhaita!
Me ollaan parhaita! ajoittuu 1980-luvun alun Tukholmaan. Elokuva perustuu Lukas Moodyssonin vaimon Cocon kokemuksiin. Tai itse asiassa Cocon sarjakuvakirjoihin. Rankkojakin aiheita käsitellyt Lukas Moodysson on muuttanut linjaansa: Nyt ollaan iloisesti kepeitä. Draamakomedian muotoon puettu elokuva ylistää nuoria vapautuneella tavalla. Silti Moodysson ei ole hylännyt tapaansa ”kuvata yhteiskunnallisesti” ihmiselämää ja sen ongelmia.
Me ollaan parhaita! -elokuva esittelee kolme aktiiivista tyttöä, jotka ihannoivat musiikkia. Jos Fuckin Åmål kartoitti suurin piirtein saman ajankohdan poikien elämää, niin nyt Moodyssonin uutuudessa tytöt saavat sananvallan. Lukas on itsekin kertonut kiinnostuneensa elokuvan tapahtuma-ajankohtana, eli 12-13 – vuotiaana punkulttuurista. Sitten hän on todennut, että se ei ollut kuitenkaan hänen juttunsa.
===============================================================================
Elokuvan kaksi 13-vuotiasta ystävystä, Bobo (Mira Barkhammar) ja Klara (Mira Gripsin), vetelehtivät nuorisotalossa. Sitten he saavat idean perustaa punkbändin. He tosin taitavat olla poikien mielestä myöhässä, sillä kaikki toitottavat punkin jo kuolleen. Niin, ja Bobo ja Klara eivät osaa soittaa. Jotenkin heidän täytyy näyttää pojille, joten he houkuttelevat soittotaitoisen Hedvigin (Liv LeMoyne) bändiin. Upeasti soittava Hedvig on uskonnollinen tyttö, joten henkilökohtaisista ongelmista ja tunnontuskista ei vältytä.
Lukas Moodysson ohjaa vapautuneesti. Hän on löytänyt oivallisesti tytöt pääosiin. Elokuvan voisi katsoa jo heidän fantastisten suoritusten tähden. Ajankuvan saavuttamiseksi on tehty töitä. Elokuvan iloinen tunnelma jopa yllättää katsojan, joka on ihaillut Moodyssonia ihmiskauppa-aiheisesta Lilja 4- Everistä tai väkevästä Mammutista. Niissä soivat ihmiselämän tummat soinnut.
Me ollaan parhaita! on rehellisesti ja aidosti komediallinen, iloinen elokuvatyö. Sitä tehdessään Lukas Moodysson lienee vapautunut Mammutin jälkeen tunteneesta ahdistuksesta ja voimattomuudesta.

Ajankohtainen kommentti

Veikko Aaltosen 1990-luvun alun hienon Tuhlaajapojan käsikirjottaja Iiro Küttner valittiin professoriksi Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselle. Hänen vastuualueensa on elokuva- ja tv -käsikirjoituksen professuuri. Helsingin Sanomat oli haastatellut käsikirjoituksilla elävää Küttneriä. Hän toi esille haastattelussa (21.12.) kaksi mielenkiintoista ilmiötä elokuva-alalta. Ensimmäinen liittyy elokuvien tuottajiin, jotka ovat tuoneet pelkoa alalle. Tuottajat ovat ryhtyneet määrittelemään, mikä elokuvasuunnitelma tuo varmasti taloudellisesti tappiota. Totta on, että nykyisin tuottajista puhutaan oikeastaan enemmän kuin ohjaajista. Tilanne on muuttunut selvästi esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilta.
Mielenkiintoisesti Küttner viittaa Spede Pasaseen, Uuno Turhapuro -elokuvien tuottajaan ja tv-alan edesmenneeseen toimijaan. Jos Küttner ei ironisoi, niin kerrankin joku sanoo totuuden Speden elokuvatuotannoista: ”Speden vihanpito laatua ja vaikeampaa ajattelua kohtaan kummittelee tätä nykyään joka paikassa.” Tällainen kommentti olisi voitu esittää vuosikymmen sitten. Ei esitetty ainakaan laajemmin. Vahinko.

perjantaina, joulukuuta 20, 2013

Menestynyt jousikvartetti joutuu ristiiritoihin * * * *

© 2013 Opening Night Productions, Inc. All Rights Reserved.
















Klassisen hallittu kerrontamuoto siivittää Yaron Zilbermanin hienon A Late Quartet -elokuvan toimintaan. Kysymys on klassista musiikkia juhlivasta pienestä elokuvahelmestä, joka pääsee meillä tänään ohjelmistoon. Siis vieläkin rohjetaan tuoda maahan ja ottaa teattereihin elokuvia, jotka eivät tavoittele suurten yleisömassojen suosiota, mutta kuorivat musiikin lomassa ihmisyyden ongelmia ja ristiriitoja.
Christopher Walken on loistava selllisti Peter Mitchellinä, joka on soittanut 25 vuotta maailmankuulussa jousikvartetissa. Kvartetin muita jäseniä ovat viulistit Robert Gelbart (aina mainio Philip Seymour Hoffman) ja tämän vaimo, ykkösviulisti Juliette (Catherine Keener). Yhtyeen neljäs jäsen on viululle koko elämänsä omistanut, tunnontarkka Daniel(Mark Ivanir). Nuoruutta edustaa Robertin ja Julietten lahjakas tytär Alexandra (Imogen Poots), johon Ivan rakastuu. Aikaisemmin hän ei ole kokenut rakkauden suloista kosketusta muualla kuin viulujensa ääressä.
A Late Quartetin toimeenpanneva dramaattinen käänne tapahtuu jo aika alussa, kun kvartetin jäsenet saavat kuulla Peter Mitchellin henkilökohtaisesta tragediasta. Voiko Peter enää soittaa yhtyeessä vai onko hänen tilalleen löydettävä uutta, nuorta voimaa? Tätä kysymystä pohditaan neljän ja lopulta viiden henkilön ihmissuhteiden keskiössä. Yaron Zilberman kysyy myös usein esitetyn kysymyksen: Voiko läheinen ihminen puuttua kahden rakastavaisen suhteeseen?
================================================================================================
A Later Quartet on siinä onnistunut elokuva, että ihmissuhteiden ja intohimojen karuselli ei vie mitenkään tilaa musiikilta. Kerrankin kamarimusiikkia kuullaan lohduttavan paljon. Yaron Zilberman on valinnut musiikiksi Beethovenin Jousikvarteton numero 14. Ohjaaja on kertonut, että Beethovenin kappaleen kaikki seitsemän osaa linkittyvät kvartetin jäsenten myrskyisän elämän kiertokulkuun. Elokuvan upea kohokohta koetaan kohtauksessa, jossa ansioitunut kvartetti saattaa soittaa viimeisen kerran alkuperäisessä kokoonpanossaan. Christopher Walkenin poistuminen lavalta on tyylikäs suoritus, ja siinä toteutuu ajatus elämän haavoittuvaisuudesta. Lisäksi siinä vanhuus saa väistyä nuoruuden tieltä.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV1 – uutiset ovat muuttuneet säläksi. Yhä vähemmän ja vähemmän aikaa uhrataan tiettyjen uutisten käsittelemiseen. Ehkä kysymys on nettiajan tarpeista: Saadaan nopeaa ja lyhyttä uutistekstiä Ylen internetpalveluun. Hyvää uutisissa on päivän aihetta ruotivan asiantuntijan kutsu studioon.
Ongelma meidän aamusta iltaan tv-uutisia katsovien kannalta on juuri aamu-tv. Sama uutisblokki toistetaan klo 6.30, 7.00, 7.30, 8.00, 8.30 ja 9.00. Vaikuttaa joskus siltä, että aamun ensimmäinen uutisblokki ajetaan nauhoitettuna seuraavissa uutislähetyksissä.
Olen kuunnellut paljon aamuisin Yle Radio 1: uutisia. Etenkin Timo Krooksin juontamat uutiset ovat aamun valopilkku. Krooks ottaa paljon ohjelmaan kulttuuriuutisia. Nyt voi vain toivoa, että Yle-Radio pysyttelee omalla linjallaan ja yrittää löytää aiheita, joita lehdet ja Yle-Tv 1 eivät käsittele.

maanantaina, joulukuuta 16, 2013

Brooklynin nelikko Las Vegasissa * * * *
















Ensin. Tämä John Turteltaubin komediallinen elokuva Last Vegas on yllättävän hyvä ohjaustyö. Eikä kunnia mene ainostaan neljälle kaikessa keitetylle ikääntyvälle näyttelijälle – Robert Ne Niro (s. 1943), Morgan Freeman (s. 1937), Kevin Kline (s. 1947) ja Michael Douglas (s. 1944) – vaan myös hyvin kirjoitetulle käsikirjoitukselle. Siitä vastaa Dan Fogelman. Kysymys on buddy-buddy eli -kaveruuselokuvasta, joka palauttaa mieleen Billy Wilderin 1970- ja 1980-luvun komediat.
Last Vegas kokoaa Brooklynin poikanelikon yhteen viidenkymmenkahdeksan vuoden jälkeen. Michael Douglasin esittämä rikas kiho Billy on menossa naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Billy kutsuu vanhat kaverinsa häihin Las Vegasiin.
Klinen esittämä aviossa oleva Sam ja Freemanin Archie ovat heti valmiit matkustamaan Las Vegasiin, jossa aiotaan pitää polttarit ennen hääpäivää. Samin vaimo lupaa, että siippa saa kerrankin käydä vieraissa. Archie piilottelee pullojaan tiukasti valvovalta pojaltaan, joten hän pääsee lähtemään matkalle ilmoitettuaan menevänsä kirkon retkelle.
Ongelman tuottaa De Niron näyttelemä Paddy, joka elää erakkona ja saattaa hörppiä naapuriytön tuomaa keittoa. Paddy palvoo kotonaan äskettäin kuollutta Sophie-vaimoaan. Äkäpussi-Paddy ei halua nähdä Billyä, koska tämä ei ilmestynyt Sophien hautajaisiin. Jotta Paddy saadaan sittenkin matkalle sydäntään ”poteva” Archie nousee rapppuset terveytensä uhraten äkäpussin asuntoon. Lopulta Archien uroteko ratkaisee ongelman.
Jon Turteltaub ei ole aina aikaisemmin ohjannut kovin häikäiseviä elokuvia. Muistamme keskinkertaiset elokuvat Driving Me Crazy, Instinct ja The Kid pojasta mieheksi. Viimeksi Turteltaub toteutti kaksiosaisen sarjan Kansallisaarre – salaisuuksien kirja. Uutuudessa Last Vegasissa hän päästää ohjauksen piilevät kykynsä esille.
Elokuva on täynnä hauskoja sanailuja ja aidon koomisia hetkiä, jonkinlaista ilon ja viihtymisen tematiikkaa. Pinnan alla kulkee myös vakavampi teema ikääntymisen vaikeudesta ja kuoleman odotuksesta. Lisäksi elokuvassa selvitetään nelikon poikavuosiin liittyviä salaisuuksia, joiden esilletulo Las Vegasin riemullisissa polttareissa – kuuluisa modernin sirkuksen sanansaattaja Cirque du Soleilkin on mukana - kuvastaa lopulta ystävyyden ja solidaarisuuden suurta draamaa. Elokuvan loppupuolella paljastuva arvoitus liittyy Sophien henkilöön.
Nelikon jokaisella iäkkäällä ja erilaisella edustajalla on jokin täydellistä riehaantumista estävä puute. Mutta Las Vegasissa ei enää murehdita omaa tilaa, vaan Archiekin ottaa sulavia tanssiaskelia polttareiden aikana. Jon Turteltaub ja Dan Fogelman ovat halunneet tehdä terapeuttisen elokuvan, joka kannustaa ja melkein pakottaa iäkkäät kaverukset taistelemaan vielä kerran. Las Vegasin bilehohtoisessa luksus- ja rahamaailmassa kaikki on vielä mahdollista. Eikä Vegasia kuvata nyt millään inhoavalla otteella. Päinvastoin.
================================================================================================
Kaikki he näyttelevät loistavasti. Jopa viime vuosina monesti harhateille eksynyt Robert De Niro, tuo 1970-, 1980- ja 1990-luvun ensimmäisen puoliskon suuri näyttelijä ikään kuin puhdistaa haavoittuneen maineensa. Nelikon nuorinta Kevin Klineä en muista nähneeni pitkää aikaan valkokankaalla. Morgan Freeman ja Michael Douglas ovat olleet työn touhussa – edellinen hienossa Nelson Mandela-elokuvassa Invictus – Voittamaton ja jälkimmäinen mainiona tyypittelijänä Liberace-komediassa.
Ja sitten täytyy todeta, että vuosia poissa ollut Mary Steenburgen (s. 1953) on aivan huimassa vireessä työttämäksi joutuneena verojuristina, joka yrittää elättää itsensä laulajana lasvegasilaisessa kapakassa.
Mary Steenburgen!
Muistattehan Milos Formanin Ragtimen (1981), Woody Allenin A Midsummer Night Sex Comedyn (1982) ja Lasse Hallströmin Gilbert Grapen (1993).

 
Ajankohtainen kommentti

Jokin vuosi sitten, muistaakseni torstaiaamuisin, Radio Yle 1:ssä hyvää keskusteluohjemaa vetänyt Tuomas Enbuske ei ole antanut periksi, vaikka radio ”heitti” hänetkin yli laidan. Niin vaikenivat myös aamun muutkin kriittiset juontajat - kuten Markku Heikkinen ja Kirsi Virtanen. Koska aamun keskustelu- ja pohdintaohjelmat korvattiin iskelmäkappeleita soittavalla Muistojen bulevardilla.
Tuomas Enbuske esiintyy nykyisin kaupallisessa radiossa ja televisiossa. Hän kirjoittaa kolumneja Sanomien lehtiin. NYT-liitteessä ilmestyi äskettäin Enbusken kolumni - ”Rakkauskirje Ylelle”. Hiukan ironisesti hän tunnusti rakastavansa Yleä, kuuntelevansa Yle Radio 1:tä ja Yle Puhetta, katsovansa televisiosta A-Talkia, Siltaa ja Docventuresia. Ei hullumpia valintoja, jos Enbuske ironian rinnalla on myös tosissaan. Tosin loistava ruotsalais-tanskalainen Silta loppui ja miehekäs Docventures työnnetttiin nettiin.
Kolumnin pointti on kuitenkin tämä: ”Kun Suomessa talous romahtaa, yksi alue eristetään tältä kaikelta”. Siis julkisen palvelun Yleisradio, jota kolumnisti nimittää aikusten päivähoidoksi. Näppärä huomio. Itsekin olen käsitellyt Yleä veronmaksajan kannalta, sillä tilipussista napsaistaan Yle-vero meidän edes tietämättä, mistä se lähtee ja kuinka paljon. Ja vaikka emme katsoisi tai kuuntelisi Ylen kanavia.
Olen myös käsitellyt Yleä murroksessa olevan mediakentän nykyisessä syklissä.
Vaikka en ole Tuomas Enbusken tavoin ”kapitalismin suuri kannattaja”, niin jatkuvasti olen ihmetellyt, miksi Ylelle annettiin asema, joka vääristää kilpailun mediakentässä. Nyt esimerkiksi talouskriisistä kärsivän MTV3:n ongelmat ovat tiedossa. Onko se kilpailumattomuuden syytä vai onko kaupallinen televisio auringonlaskun alue? Alkavatko mainosrahat valua nettiin?
================================================================================================
Tuomas Enbuske on osittain oikeassa siinä, että Yle tuhoaa kaupallisen median. ”Yle-vero johtaa kyvyttömyyteen toimia oikeassa maailmassa. Parasta, mitä Ylelle voisi tapahtua, olisi sen pakottaminen toimimaan taloudellisten realiteettien mukaan. ”Pysyvyys on kaiken luovuuden tuho.” Totta, Tuomas!

keskiviikkona, joulukuuta 11, 2013

Menneisyys on vangitsevan kaunis elokuva * * * * *

Iranilaisohjaaja Asghar Farhad hämmästytti hyvän elokuvan ystäviä pari vuotta sitten loistokkaalla avioliittokuvauksella Nadir ja Sim: Ero. Se antoi länsimaalaiselle katsojalle hyvän käsityksen Iranin nykytodellisuudesta ja ennen kaikkea perheiden elämästä tilanteessa, jossa kriisi on päällä. Ja siitä,
miten laki luetaan avioerotilanteessa. Elokuva oli myös täyttä draamaa, hienojen iranilaisten näyttelijöiden juhlaa. Niin, ja elokuva oli herkkä kuvaus vanhenemisesta, aviomiehen isän Alzheimerin taudista. Nyt Asghar Farhadi on ohjannut uuden elokuvan, jonka nimi on ytimekkäästi Menneisyys. Mutta Farhadi ei ole kuvannut kotimaassaan, vaan Ranskassa. Näyttää siltä, että maailmalla arvostetut iranilaiset nykyohjaajat hakeutuvat Eurooppaan tai heidät palkataan tekemään elokuvia länsimaissa. Äskettäin iranilainen huippuohjaaja Abbas Kiarostami toteutti näyttelijätär Juliette Binochen innostamana ja tuella Italiassa hienon kulttuurielokuvan Iltapäivä Toscanassa.
Menneisyydessä Ahmad (Ali Mossafa) matkustaa Pariisiin. Entinen vaimo Marie-Anne (Bérénice Bejo) haluaa laillistaa pariskunnan avioeron. Ahmad on iranilainen, Marie-Anne ranskalainen. Yhteiselämä ei ole onnistunut rakastumisen jälkeen, sillä kulttuurierot hankaavat ja islamilainen elämäntapa on estänyt ranskalaisvaimon lopullisen sitoutumisen avioliittoon. Välit ovat tulehtuneet.
Pariisissa ja sen esikaupungissa tapahtva elokuva ei ole vain kahden entisen rakastavaisen tarina. Se on hyvä kuvaus lasten asemasta tilanteessa, jossa perhe on kriisissä. Iranilaisohjaaja näyttää Ahmadin tilanteissa, joissa isän suhde lapsiinsa vain tiivistyy. Samalla Marie-Anne suunnittelee uutta avioliittoa toisen miehen, Samirin (Tabar Rahim) kanssa. Samirin henkilökuvaan liittyy myös menneisyyden salaisuus, joka kuoriutuu vähitellen esille. Menneisyys on uskomattoman kauniisti, hiljaisen vastaansanomattomasti ja upealla kuvien poesialla toteutettu elokuva. Mahmoud Kalarin kameratyö on ilmavaa, henkeäsalpaavan kaunista, ja jokaisella kuvalla on merkitys, melkeinpä voisi sanoa, että sielu. Ilman musiikkitaustaa etenevä elokuva (läheiset ohi kulkevat junat liittävät urbaanin todellisuuden tapahtumiin).Elokuva ylistää ihmisyyttä syvyyssuhteessa, ja vaikka Asghar Farhadi tuo kuin yhteiskunnallisena viestinä esille maahanmuuttajien ankean aseman ranskalaisessa todellisuudessa, niin kysymys ei ole mistään korostetusta huutomerkistä, vaan ihmissuhteiden taakse kirjoitetusta välimerkistä. Yksityinen ja yleinen ovat tasapainossa. Ja onhan elokuva myös oppitunti meille miehille naisten petollisuudesta. Eikä elokuvan uskomatonta viimeistä kuvaa voi nähdä kim bressonilaisena syyllisyyden tuskan ilmentymänä: Miehan ja nisen kädet hapuilevat yhteen. Sittenkin,
sittenkin elokuvataide on voimissaan ja täydellisen elokuvan tavoittelijoita vielä löytyy. Asghar Farhad on sellainen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman syksyn ohjelmiston ilopilkkuja on ollut Andrew Graham-Dixonin Taiteen maantiede.
Taiteen tutkija on käsitellyt Venäjän taidetta. Se ohjelma oli niin innostava ja syvällisesti eri puolilta venäläisen taiteen historiaan pureutunut, että tuskinpa vastaavaa on nähty aikaisemmin. Graham-Dixon oli koko ajan kameran edessä, näytti meille taideteoksia ja veti niitä kontekstiin. Aivan uskomatonta kuvataiteen? popularisointia?. Andrew Graham-Dixon selvitti mielenkiintoisesti Yle Teemalla Yhdysvaltain taidetta. Taiteen maantiede: Art of America palaa sekin ensin kaukaiseen historiaan, jopa aivan Amerikan löytämisen hetkiin. Sen jälkeen esitellään tuntemattomaksi jääneitä taiteilijoita ja niitä väemmän tunnettuja, amerikkalaisen unelman kiihkeän ja neuroottisen kehitysvaiheen kuvaajia kuten Joan Sloan, George Bellows, Norman Rockwell ja Grant Wood sekä niitä viime  vuosien suuria nimiä kuten Edward Hopper, Jackson Pollock tai Andy Warhol. Sen jälkeen Graham-Dixon lähti Saksaan ja toi ainakin minulle suurenmoista historiallista tietoa germaanisen taiteen menneisyydestä. USA:n jälkeen Andrew Graham-Dixon perehtyi monipuolisesti ja jälleen historian huomioiden Saksan kuvataiteeseen. Parhaillaan on menossa analyysi Alakomaiden taieesta. Näemme otoksia menneen ajan suurten taiteilijoiden ? kuten esimerkiksi Vermeer, van
Eyck, Bosch, Brueghel ?uskomattomista maalauksista. Ja Graham-Dixon antoi myös oivan selvityksen öljyvärimaalauksen noususta joskus 1400-luvun lopulla. Tiistaina tuli sitten se odotettu jakso, jossa Vincent van Goghin taide levittäytyy Andrew Graham-Dixonin tarkkojen silmien eteen. Sitten sai vielä seurata esittelyä Mondrianista, Magrittesta ja Paul Delvauxista, jonka Andre-pojasta tuli elokuvaohjaaja. Olisiko meillä Suomessa taiteen tutkijoita, jotka voisivat samalla tavalla
tehdä kolmiosaisen tv-sarjan isänmaamme kuvataitaiteen kehityksestä ja lukuisista isoista taiteilijanimistä?

sunnuntaina, joulukuuta 01, 2013

Suomalaisen dopingurheilun sinetti! - Arto Halosen Isänmaallinen mies on suuri elokuvatyö * * * *

Kuva: Malla Hukkanen

















Dokumentaristina paremmin tunnettu Arto Halonen ohjasi vuosi sitten Sinivalkoinen valhe -elokuvan, jossa pureuduttiin hiihtourheilumme isoon skandaaliin. Vuoden 2001 MM-hiihdoissa Lahdessa osa hiihtäjistä jäi kiinni dopingista. Halosen elokuva näytti, miten valheellista ja peittelevää hiihtourheilumme on ollut vuosia. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että esimerkiksi veridopingia tarvitaan tulosten parantamiseksi, koska muutkin maat tekevät samoin.
Arto Halosen fiktioelokuva Isänmaallinen mies jatkaa samasta aiheesta. Nyt ollaan 1980-luvun loppupuolella. Neuvostoliitto on vielä olemassa, ja Suomessa valmistaudutaan Calgaryn talviolympialaisiin, Kanadaan. Suomen hiihtourheilun johto haluaa menestystä, ja kultamitalitoivoksi nostetaan hiihtäjistä lahjakkain Aino (Pamela Tola). Syntyy ”nerokas” oivallus: Piirisarjatasolla hiihtotöissä toiminut Toivo (Martti Suosalo) edustaa sellaista, melkein ainutlaatuista veriryhmää, jota voidaan käyttää hiihtäjien tankkauksessa.
Hiihtourheilun johto ja lääkärit tekevät Toivolle yhden kysymyksen: Oletko isän maallinen mies? Työttömäksi latojan ammatista jäänyt perheellinen Toivo lupaa olla. Hän suostuu lahjoittamaan vahvaa vertaan Ainolle.
================================================================================================
Isänmaallinen mies on Arto Halosen ja toisen aiheeseen paneutuneen, käsikirjoituksen laatimiseen osallistuneen toimittaja Jouni K. Kemppaisen suurtyö. Visuaalisesti se on toimivaa, elävää ja joustavaa kotimaista fiktioelokuvaa, jonka siteet faktoihin ja 1980-luvun lopun todellisuuteen ovat vahvat. Ajankuva on hallussa.
Arto Halosen elokuvan käsikirjoitus on tehty siten, että mitään todellisia nimiä ei mainita, eikä oikein Calgaryn kisojakaan. Mutta urheilua seurannut tietää, missä mentiin ja ketkä olivat asialla. Saa sitten nähdä, tulevatko osalliset julkisuuteen väittämään, että elokuva on täyttä valhetta.
Tuskin niin enää voidaan väittää, koska juuri syksyllä muutamat hiihtäjät saivat tuomiot valehtelusta niin sanotussa 2000-luvun alun STT-jupakassa, jossa päätoimittaja ja dopingista jutun tehnyt toimittaja joutuivat jättämään paikkansa, koska oikeudessa heidän artikkelinsa todistusvoimaan ei uskottu. Nyt on viimeistään selvää, että STT oli oikeassa uutisoidessaan suomalaisen dopingvalheista. Miksi sitten entinen päätoimittaja ja toimittaja eivät hae oikeutta journalismilleen.
================================================================================================
Isänmaallisessa miehessä Toivo ja Aino ovat pääosassa. Kiinnostavasti Toivo kysyy moraalin perään, mutta vaimo (Pirjo Lonka) on toista mieltä. Kun rahaa on tulossa taloon, niin moraalista viis. Samaa mieltä ovat hiihtomaajoukkueen miehet – pääpukari Ilmo (Janne Reinikainen), johtaja Pakarinen (Mikko Kouki), puheenjohtaja Kataja (Hannu-Pekka Björkman) ja lääkäri. Toivon oman veren lisäksi käytetään veripusseja parantamaan hiihtosuoritusta.
Arto Halosen elokuvassa näytellään hyvin, jopa erinomaisesti. Doping- ja hiihtoaiheen lisäksi pureudutaan miehen ja naisen välisiin suhteisiin, intohimoon ja seksiin. Oikeastaan ei ole mikään ihme, että olympialaisiin lähtenyt hiihtojoukkueen miesporukka osoittautuu toimissaan ja kielenkäytössään sovinistiseksi. Yökerhoissa ja huorissa käydään, viinaa juodaan tolkuttomasti ja niin edelleen. Urheilua tuntevat ovat esittäneet, että näinhän se meni suomalaisilla urheilijoilla ulkomaan matkoilla. Ei tietenkään kaikilla.
Hiihtokilpailukuvat ja ulkoilmavälähdykset toimivat hyvin. Martti Suosalo taitaa olla elämänsä parhaassa roolissa uhrin asemaan joutuneena Toivona. Pamela Tolan hiiihtämiseen uskoo. Ja Satu Paavolan sekä Lauri Tilkkasen Karhumäen hiihtäjäveljekset ovat rooliensa tasolla.
Nyt joutuu vain kysymään: Ammutaanko Arto Halosen Isänmaallinen mies vaikenemisella alas? Ilmestyykö joku todellinen osallinen kerrankin puhumaan totta, jotta suomalaisen hiihtovalheen pönkittämiselle saataisiin lopulta piste. Voi olla, että asianosaiset ovat niin tiukasti kiinni eri työpaikoissaan ja asemissaan yhteiskunnassa, että vaikenemisen muuri ei murru. Silti Arto Halosen yritykselle pitää suoda isänmaallinen kiitos!

Ajankohtainen kommentti

TV1:n Ulkolinja on Ylen parhaita, ehkä paras asiaohjelma. Jännityksellä odotin torstai-iltana saksalaista dokumenttia Ulkolinja: Jalkapallon sopupelit (The Bet – in the Grip of the Gambling Mafia, 2013), jonka piti analysoida jalkapallon, vedonlyönnin ja globaalin rikollisuuden kytköksiä. Valitettavastia sinänsä hyvin tehty dokumentti ei tarjonnut jalkapalloa tuntevalle mitään uutta. Kaikki dokumentissa esitetyt faktat ja väitteet on käyty aikaisemmin hanakasti läpi mediassa. Jalkapallosta tietämättömille ja siihen penseästi suhtautuville dokumentti saattoi vain hämmentää kokonaiskuvaa: Mitä tässä oikein halutaan esittää?
Dokumentista jäi muistiin muutama asia: Vedonlyöntirikollisuus on miljardeissa mitattuna nykyisin huumekaupan luokkaa, joidenkin pelaajien onnetonta taloudellista tilannetta yritetään käyttää hyväksi ja rikollisella tiellä ovat etenkin Aasian kansalaiset. Ottelujen manipulointiyritykset vievät  Kiinaan, Hongkongiin ja Singaporeen. Kiinalaismieshän se oli 2000-luvun puolivälissä järjestelemässä sopupelejä Myyrmäessä.
Siinä mielessä dokumentti oli tuore, että kerrottiin jopa pidätyksistä: Singaporelainen rikosllisjohtaja Tan Seet Eng saatiin kiinni.