perjantaina, toukokuuta 29, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 3

Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamne´a´mort sést echappe´, Ranska 1956). Ohjaus: Robert Bresson, käsikirjoitus: Bresson, kuvaus: L.H. Burel, musiikki: Mozart, pääosassa: François Leterrier. Tuotanto: GAU/SNE.

"Hänen elokuvansa on lähempänä maalausta kuin valokuvausta" (François Truffaut).


Muistikuvieni mukaan Kuolemaantuomittu on karannut oli kajaanilaisen elokuvakerhomme Kate-Kinon toinen ohjelmanumero. Kirjoitin elokuvasta aineen lukio ykkösen äidinkielen tunnilla. Sain jopa lukea sen, ja viittaan siihen lyhyesti eräässä toisessa kirjallisessa työssäni, jonka julkaisuhaaveet tyssäsivät ikärasismiin.
Robert Bresson (1907-1999) oli sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan tinkimätön individualisti. Hän aloitti elokuvien tekemisen toisen maailmansodan loppuvuosina - palattuaan kotiin saksalaisesta sotavankeudesta. Uransa aikana Bresson ohjasi hyvin harvoin elokuvia - kokonaismäärä liikkuu kolmessatoista. Tämä ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä Bressonin kaltaisella rehellisellä ja elokuvataiteeseen uskovalla ohjaajalla ei ollut aina edellytyksiä saada rahoitusta projekteilleen. Toisaalta hän halusi valmistella tulevan elokuvansa aina viimeisen päälle, eikä hän koskaan luopunut itselleen ohjaajana asettamista korkeista taiteellisista päämääristä. Bresson käytti harvoin ammattinäyttelijöitä. Amatöörit luontuivat paremmin hänen elokuviinsa.
Robert Bressonin varsinainen ensimmäinen näytelmäelokuva oli 1945 valmistunut huikea Naisen kosto (hänen esikoisfilminsä Synnin enkelit tehtiin 1943, mutta sai ensi-iltansa vasta 1948). Naisen kosto kuvattiin kokonaisuudessaan saksalaismiehityksen aikana. Suomeen elokuva saatiin vasta 1960-luvulla. Se on sodanjälkeisen eurooppalaisen elokuvan kauneimpia rakkauskertomuksia. Se todistaa maalauksellisilla kuvillaan ja ylevillä tunteillaan elämisen merkityksellisyydestä ja muutoksen tarpeellisuudesta.
======================================================================================
Robert Bressonin elokuvia on aina luonnehdittu askeettisiksi, jopa ahdistuneiksi. Hän kertoo hitaasti mietiskellen. Bresson laistaa toiminnan: kerronnan kaikki elementit on suljettu ankaraan kurinalaisuuteen. Bresson liikkuu mustan ja valkoisen kontrasteissa. Bressonille on olennaista ihmisen liike kuvassa.
Bresson kertoi useimmiten kärsivästä ihmisestä, joka kokee lopussa pelastumisen tai puhdistumisen. Bresson voidaan nähdä uskonnollisena ohjaajana. Bressonin elokuvia on jäljitelty paljon - kuuluisa on Paul Schraderin American Gigolon (1980) käsiin ja ristikkoon tihentyvä loppu, joka on kuin suoraan ranskalaismestarilta.
============================================================================================
Robert Bresson ohjasi elokuvia aina 1980-luvulle. Tuotannosta mestarillisia ovat Kuolemaantuomittu on karannut -runoelman ohella Papin päiväkirja (1950), Pickpocket (1959), Mouchette - rakastettuni (1967), Suloinen nainen (1969), Neljä yötä Pariisissa (1971) ja testamentti Raha (1983).
Bressonin elokuvissa kertautuu ihmisen sisäinen draama. Bressonilla yhteiskunta jää häilymään taka-alalle. Arvostettu ranskalainen elokuvakriitikko ja teoreetikko Andre Bazin on luonnehtinut Bressonin estetiikkaa keskusteluksi konkreettisen ja abstraktin välillä. Ja Bressonilla nuo vastakkaiset ainesosat toimivat kuvassa yhdessä.
Tästä on hyvä esimerkki Pickpocket, joka kiellettiin meillä aikanaan ja esitettiin 1960-luvulla Taskuvarkaan nimellä televisiossa. Kaupunki toimii jensenistisessä elokuvassa päähenkilön, taskuvarkaaksi olosuhteiden pakosta ajautuneen älykkään mutta yksinäisen nuoren miehen tausta-alustana. Muuten Bressonin kaupunki on täysin kasvoton, neutraali. Bressonin vaikutteena on tietenkin ollut Dostojevskin romaani Rikos ja rangaistus. Syntinen löytää puhdistuksena naisen rakkaudesta.
Näin Pickpocketin ensimmäisen kerran joskus 1966. Aito Mäkinen esitti elokuva-tarkastamon kieltämän moraliteetin kriitikoille Kaisaniemenkadun silloisessa Boston-elokuvateatterissa (nykyisin Kino-Palatsi). Muuten: 1960-luvulla elokuvakriitikoiden määrän saattoi laskea kahden käden sormin. Monesti lehdistöesitykset järjestettiin Fredrikinkadun Parvis-Filmin koeteatterissa, jonka ovella HS:n Pimpula Talaskivi vahti, ettei vain kukaan ulkopuolinen pääse sisälle.
========================================================================
Kuolemaantuomittu on karannnut etenee keskitetysti hyvin rajatussa tilassa, vankisellissä. Päähenkilö Fontaine on edustanut Ranskan vastarintaliikettä. Natsit ovat vanginneet hänet. Nyt Fontaine suunnittelee pakoa. Hänen avukseen tulee uusi vanki, teini-ikäinen sellitoveri. Henkilö viittaa Andre´ Devignyyn, jonka kokemuksiin elokuva perustuu. Devigny toimi myös elokuvan neuvonantajana.
Bressonin elokuvassa katsoja kokee kaiken oleellisen Fontainen kasvoilta, hänen liikkeistään, hänen tavastaan elää ja selviytyä harmaassa, suljetussa ympäristössä. Fontaine haluaa paeta, sillä muuten häntä odottaisi riutuminen ja lopulta kuolema. Bressonilla lähikuvat kuvastavat ihmisen sisäisen maailman värähdykset. Ristikkoikkunasta näkyvä ulkopuolinen maailma - "yhteiskunta" - häilyy jossakin kaukana. Ei liene mikään ihme, että Don Siegel otti vaikutteita Bressonilta hienoon Clint Eastwood -elokuvaan Pako Alcatrazista (1979).
Ajankohtainen kommentti







Kevätkauden pettymyksiä televisiossa oli poliittinen satiiri Presidentin kanslia. Sitä on esitetty lauantai-iltaisin Ylen TV1:llä Broadcasters-yhtiön tuottamassa tunnin blokissa, heti Pääuutisten ja Urheiluruudun jälkeen. Sitä on seurannut suosittu huumori- ja sanailuohjelma Uutisvuoto. En ole katsonut keväällä tätä tunnin kokonaisuutta.
Sen sijaan olen seurannut Presidentin kansliaa joko tv-vastaanottimen ääressä tai kuunnellen viereisestä huoneesta. Kevään tilinpäätöksenä joudun toteamaan, että Suomessa ei osata kirjoittaa tai tuottaa poliittista satiiria. Pentti Järvisen, Neil Hardwickin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen ajoista on kulunut liian monta vuotta. Niin, ja englantilaisten tv-satiirien taso näyttää olevan edelleen saavuttamaton haaste suomalaisille.
Presidentin kanslian ongelmia ovat näyttelijöiden persoonattomuus ja tekstin iltapäivälehtimäisyys. Sarjan kirjoittajiin kuulunut Jyrki Lehtola on ilmeisesti hankkinut jaksojen aineistot selailemalla viikon Ilta-lehden numeroita. Sarjan jokainen jakso on pinnallista ja löysää heittelyä - kuin juosten kustua. Joku karismaattinen näyttelijäkasvo olisi voinut pelastaa jotakin. Iltapäivälehtimäisyyden hylkääminen olisi asettanut kirjoittajan ja tekijät ilmeisen mahdottoman haasteen eteen: Silloin ruutuun olisi täytynyt tuoda jotakin uutta, jotakin olennaista politiikan ja päätöksenteon ympyröistä, jotakin purevaa kulissien takaa.
=========================================================================
Jokin aika sitten väitin, että keskustelu Ylen rahoituksesta ja tehtävästä laantui, kun Mika Lintilän (kesk.) työryhmä jätti mietintönsä. Siinä ehdotetaan asuntokohtaista 175 euron mediamaksua (eli Yle-maksua). Katselin vanhakantaisesti asiaa printtimedian suunnalta. Minulle keskustelu on tarkoittanut keskustelua HS:n tai muiden paperille painettujen lehtien mielipidesivuilla. Nyt olen kuullut, että netissä keskustelua on käyty vilkkaasti. Vainko nimimerkein?
Olen alkanut ymmärtää aikaisempaa enemmän Yleisradion toimitusjohtajaa Mikael Jungneria, joka on esiintynyt julkisuudessa enemmän seurapiiriuutisissa. Syynä ymmärtämiseni lisääntymiseen on Suomen Kuvalehden (21/2009) laaja haastattelu, jossa Jungner puhuu vihdoinkin asiaa. Hän muistuttaa, että kaikki mediatalot ovat samassa mediamurroksessa. Kaikille taloille suuri ongelma on netin ilmaisuus.
Jungner kuitenkin rauhoittaa kaupallista mediaa: "Rahan kerääminen Internetistä on kaupallisen median monopoli. Yle ei sinne tule. Tämä mahdollistaa kaikkien menestymisen. " Arvailtavaksi tosin jää, miten kaupalliset mediat tulevat keräämään rahaa netistä. Ainakaan vielä solmu ei ole auennut. Kaikki mediatalot ovat menneet nettiin, mutta tiettävästi ansaintalogiikka ei toimi.
Mikael Jungner on oikeassa muistuttaessaan, että "Ylen kautta ihmiset törmäävät ohjelmiin, joita eivät edes tienneet olevan olemassa. " Kuka olisi odottanut kymmenen vuotta sitten, että Yle laittaa lauantai-iltaan äärimmäisen kiinnostavia teemaohjelmia - niin kuin kevään ranskalaisen elokuvan uuden aallon haastatteludokumentit ja Godardin & kumppanien 1960-luvun elokuvia. Ongelma on vain siinä, että Teemaa katsoo vain 2 % tv-yleisöstä. Eli: kulttuurikanava Teeman ohjelmiin törmäävät ihmiset, jotka käyvät teatterissa, katsovat laatuelokuvia, lukevat hyviä kirjoja tai nauttivat oopperaesityksistä. Ja seuraavat intohimoisesti pelien valiota jalkapalloa. Meitä on vielä, mutta ei meitä koskaan tule olemaan Uutisvuodon katsojalukuja vastaava määrä.
Silti, hyvät ihmiset: Jos Ylen Teemaa tai Ylen Radio 1:stä ei olisi, puheet Yleisradion ohjelmatoiminnan kaupallistumisesta ja viihteellistymisestä olisivat oikeutettuja. Niin minunkin.
=========================================================================
Viime päivinä myös kaupallisten mediatalojen pomot ovat kommentoineet mediamaksua ja Ylen toimintaa. Osittain pomojen ärsyyntyminen johtuu nykyisestä talouskriisistä ja media-alan ilmastonmuutoksesta. Netti lyö printtiä, sanomalehtien tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Mitä sitten tapahtuu, kun aamukahvin kanssa sanomalehden lukemaan tottunut suuret ikäluokat väistyvät lopullisesti syrjään?
Sanoma Newsin toimitusjohtajaa Mikael Pentikäistä hiertää edelleen Mika Lintilän työryhmän ehdottama mediamaksu. Kauppalehden (25.05.2009) haastattelun mukaan ehdotus on ollut Pentikäiselle "kuin nuppineula kynnen alla". Pentikäinen pelkää Ylen aseman vahvistuvan ja riippumattoman median edellytysten kaventuvan. Sanoma-pomon mielestä Ylen rahoitus pitäisi hoitaa budjettirahoituksesta.
Nettilehti Uuden Suomen omistaja Niklas Herlin ärisee blogissaan (ne on hyvin kirjoitettuja, rämäköitä, persoonallisia) Mikael Jungnerille. Puolisentoista vuotta toiminut Uuden Suomen nettilehti tuottaa jatkuvasti tappiota. Logiikkaa on Herlinin oivalluksessa vertailla Ylen julkisen ja oman yksityisen mediansa rahoitusta: "Jos valtio rahoittaisi toimittajien palkat, olisimme jo hyvin voitolla."
Voisiko tämän yksinkertaistaa: Herlin ja kumppanit joutuvat hankkimaan rahoituksen tappioidenkin uhalla, mutta Ylelle perustetaan työryhmä turvaamaan pakkoveron kaltainen rahoitus. Ylen toimitusjohtajan ei tarvitse enää pelätä tappioita tai hankkia itse kassavirtoja taloon.
Toinen yksinkertaistaminen menisi näin: Jos pakkorahoitettua julkisen palvelun Yleä ei olisi, siirtyisivätkö Yle Teema-kanavan kaltaiset laatu- ja kulttuuriohjelmat kaupallisille kanaville. Epäilen: eivät.

perjantaina, toukokuuta 22, 2009

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 2

Yö (La Notte, Italia 1961) Ohjaus: Michelangelo Antonioni, käsikirjoitus: Antonioni, Ennio Flaiano, Tonino Guerra - ohjaajan tarinasta, kuvaus: Gianni di Venanzo, musiikki: Girgio Gaslini, pääosissa: Marcello Mastroianni (Giovanni Pontano), Jeanne Moreau (Lidia), Monica Vitti (Valentina), Bernhard Wicki (Tommaso). Tuotanto: Emanuele Cassuto.



Yössä eletään vieraantumisen aikaa Milanossa. Tapahtuma-aika on vajaa vuorokausi, lauantai-iltapäivästä sunnuntaiaamuun. Elokuva alkaa toivon kuvilla Milanon kaduilta, sieltä siirrytään arkkitehti Gio Pontin luomaan Pirelli-rakennukseen, jonka kauneuden on sanottu syntyneen taiteen ja tieteen, tekniikan ja tulevaisuuden kaupunkisuunnittelun harmoniasta. Silti jotakin kylmää, vavahduttavan odottavaa sisältyy elokuvan alkukuviin. Menetetäänkö toivo vai saadaanko se takaisin sunnuntaiaamun sarastuksissa?
Usein on todettu, että Yötä on vaikea ymmärtää, jos ei ole nähnyt sitä edeltänyttä Seikkailua, joka valmistui vuonna 1960. Antonio kuvasi Monica Vittin näyttelemän elokuvan Roomassa, Sisiliassa, Taorminassa ja Milanossa. Huomaamme, että Seikkailussa matkustetaan paljon. Antonionin elokuvat muistuttavat matkakertomuksia, mutta sen sijaan että niissä pelkästään etsitään kadonnutta henkilöä - kuten Seikkailussa - niin ennemmin niissä etsitään itseä, kadonnutta minuutta.
Näin tapahtuu Yössä, jossa aviopari Giovanni ja Lidia etsivät parisuhteensa hiipunutta onnea. Kirjailija Giovanni etsii myös kadonnutta luovuuttaan. Lidia haluaa tarkastella parisuhdettaan kauempaa. Siksi hän kävelee paljon Milanon kaduilla. Liikkumisesta, kävelymatkasta syntyy ahdistus - kuten Antonioni-tutkijat ovat maininneet.
==================================================================================================
"En rakasta sinua enää. En rakasta sinua enää. Etkä sinäkään rakasta minua enää. Ole hiljaa, ole hiljaa Sano se. Sano. En sano, en sano." Tällaista replikointia sisältyy Yöhön, joka on keskimmäinen Antonionin kuuluisasta, löyhästi yhteneväisestä naistrilogiasta. Seikkailu avasi trilogian. Päätöselokuva oli Roomassa ja Veronassa kuvattu Kuumetta (L´Eclisse), joka valmistui vuonna 1962. Siinä ohjaajan silloinen vaimo Monica Vitti tulkitsi väsynyttä ja ahdistunutta Vittoriaa, joka kääntää rakastettunsa Riccardon artikkeleita saksaksi. Kaikissa näissä kolmessa elokuvissa vieraannutaan, erotaan tai jäädään.
Yön henkilöitä painaa outo rauhattomuus, hyvin toimeen tulevan modernin länsimaisen ihmisen kirous. Giovanni ja Lidia osallistuvat myöhemmin illalla milanolaisen yläluokan mondeeniin juhlaan ja tapaavat arvoituksellisen Valentinan (Monica Vitti). Tuo pitkä juhlajakso tiivistää yläluokan hillityn charmin, mutta johdattaa Lidian ja Giovannin yön ja aamuyön hämärinä hetkinä ristiriitaisten tunteiden valtaan. Epätoivo ja toivo vaihtelevat unen hymyn kierrellessä puolisoiden huulilla
Yö on moderni eurooppalainen elokuvatyö. Ei se ole menettänyt mitään alkuperäisestä vaikutuksestaan. Vain värit ja tietokoneet puuttuvat. Giorgio Gaslinin jazzyhtyeen soinnut ovat jäljellä kuten kaupungin luonnolliset äänet ja hiljaisuuden kumu, jossa yö venyy lähes iäisyydeksi.
===================================================================================================
Michelangelo Antonioni syntyi Ferrarassa, Toscanassa, syyskuussa 1912. Hän opiskeli taloustieteitä Bolognan yliopistossa. Hän kirjoitti myös artikkeleita ferraralaiseen sanomalehteen. Tuolloin hän kiinnostui elokuvasta ja teatterista. Antonioni alkoi ohjata 16 mm:n elokuvia, muun muassa dokumentin mielisairaalasta.
Antonioni muutti 1939 Roomaan ja kirjoitti Cinema-elokuvalehteen, jota toimitti diktaattorin poika Vittorio Mussolini. Antonioni kirjoitti käsikirjoituksia 1940-luvulla, ohjasi lyhytfilmejä kunnes vuonna 1950 valmistunut pitkä esikoiselokuva Erään rakkauden kronikka aloitti loistavan ohjaajan uran. 1950-luvun teoksista etenkin Pikku ystävättäriä (1955) ja Kaipuun punainen hetki (1957) jäävät elokuvan historiaan.
Michelangelo Antonioni oli 1960-luvulla niin "kuuma" ohjaajanimi, että hänet haluttiin filmin tekoon niin Britanniaan (Blow-Up - erään suudelman jälkeen) kuin Yhdysvaltoihin (Zabriskie Point). Hollywoodista palattuaan Antonioni ei ollut enää aivan entisellään, mutta Jack Nicholsonin näyttelemä Ammatti: Reportteri (1975) on ehdoton mestariteos. Hieno oli myös 1979 valmistunut >Identificazione di una Donna. Antonionin viimeinen työ Pilvien takana (1996) kerää yhteen vieraantumisen ja yksinäisyyden teemoja. Elokuva valmistui Wim Wendersin avustamana.
Antonioni oli juhlittu ohjaaja 1960-luvulla myös Suomessa. Seikkailun ja Yön aikoihin hänelle taidettiin perustaa jopa fanikerhoja. Minulla oli 1960-luvun alussa Eerikkälän teinijohtajakursseilla tapaamani kirjeenvaihtoystävätär. Hän kertoi Antonionin ihailijoiden kokoontuvan Helsingissä kuuluisaan, Mannerheimintien ja Kalevankadun risteyksessä sijaitsevaan Primulan kahvilaan.
Antonioni kuoli hyvin iäkkäänä 30.7. 2007. Muuten samana päivänä kuin maailman elokuvan toinen suuri ohjaajanimi Ingmar Bergman. Suomessa Antonionin poismeno jäi täydellisesti Bergmanin varjoon. Ei se tietenkään ihme ollut, sillä Antonioni oli lähes unohdettu suuruus. Taas uraansa teatterissa ja tv-elokuvien parissa Fannyn & Alexanderin (1982) jälkeen jatkaneen Bergmanin nimi oli jatkuvasti pohjoismaalaisten huulilla.
Ajankohtainen kommentti





Kansanedustaja Mika Lintilän (kesk.) parlamentaarisen työryhmän Yle-mietinnöstä on keskusteltu laihasti viime viikkojen aikana. Ääntä ennen mietinnön tuloa pitivät kaupallisten mediatalojen pomot. Nyt on julkisuudessa näkynyt huomautuksia, että Lintilän mietintö on pitkälle Pasilan tilaustyö. Toki on vaihdettu mielipiteitä ehdotetusta tv-lupamaksun korvaamisesta pakollisella asuntokohtaisella Yle-maksulla (tai mediamaksulla). Kritiikkiä on aiheuttanut oikeutetusti pakollisuus: Eli jos et omista tv-vastaanotinta, et edes halua katsoa televisiota, joudut silti Ylen toiminnan maksumieheksi.
Entinen yleisradiolainen, Ylen pitkäaikainen toimistusjohtaja Arne Wessberg on puolustanut julkisen palvelun tehtävää mielipidekirjoituksessan Helsingin Sanomissa (12.5. 2009). Wesberg toimi myös Euroopan Yleisradioliiton puheenjohtajana vuosina 2000-2006. Kuten mielipidekirjoituksensa allekirjoituksessa ilmoittaa.
Eläkkeellä oleva Wessberg työskentelee nykyisin Plus-TV:n hallituksen puheenjohtajana. Plus-Tv markkinoi maksu-tv -kanavia suomalaisiin antennikoteihin: paketissa ovat olleet 1.9.2008 alkaen MTV3 MAX, MTV3 Fakta, Sub Leffa, Sub Juniori, KinoTV, Disney Channel, Nickelodeon, MTV Music Television, Eurosport, Discovery Channel, Urheilu+Kanava, SVT World ja Digiviihde. Voi ajatella, että Plus-Tv:n kanavapaketti on hyvin kaukana entisestä julkisen palvelun tv-toiminnan maisemasta.
Arne Wessbergin mielipidekirjoituksen pointtina on kysymys: Mitä Ylen rajatumpi toimeksianto tarkoittaisi? Kaupallisten meditalojen edustajia on ärsyttänyt ennen kaikkea Ylen tapa jakaa ilmaiseksi tekstitv-uutisia kauppakeskusten näyttöruutuihin ja Ylen voimakas panostus nettiin. Wessbergin mukaan yleisradioyhtiön tehtäväksi ei ole missään määritelty kilpailuedellytysten vaalimista. Kaupallisten meditalojen johtajat ovat olleet huolissaan näiden edellytysten unohtamisesta.
Valitettavasti Wessberg ei määrittele laajemmin Ylen tehtävää. Hän muistuttaa vain yleisellä tasolla, että "kaikkien eurooppalaisten julkisen palvelun yleisradioyhtiöiden tehtävät liittyvät siihen, että sivistys, tieto ja viihde ovat kaikkien kansalaisten saatavilla." Niin pitää ollakin. Siksi Yleä tarvitaan.
Toisaalta voisi kysyä: Toteutuuko pakollisen asuntokohtaisen Yle-maksun kautta kaikkien kansalaisten samanarvoisuus? Eli pystyykö esimerkiksi köyhyysloukkuun pudonnut väestönosa suoriutumaan vuosittaisesta mediamaksuta, jolla voi nauttia Ylen sivistyksestä, tiedosta ja viihteestä. Onko muuten niin, että draamaohjelmatkin luetaan nykyisiin viihteen joukkoon?
=====================================================================
Lähes käsittämättömältä vaikuttavat Arne Wessbergin mielipidekirjoituksen keskiosan lausunnot: "Yleisradioyhtiöiden tehtävät koetaan Euroopassa niin tärkeiksi, että sekä EU:n tasolla että kansallisvaltioissa on haluttu sallia poikkeama markkinoiden vapaasta kilpailusta tehtävien toteutuksen varmistamiseksi". Tai: "Toki tulee arvioida tehtävien toteutustapojen vaikutukset myös markkinoiden toimivuuteen. Mutta tällöin arvioija on yhteiskunnallinen toimija eikä pelkkä asiantuntija. Asiantuntija selvittäköön vaikutuksia, mutta niiden punnitseminen suhteessa toimeksannon toteuttamiseen on yhteiskunnallinen tehtävä."
Siis: Minkä toimeksiannon toteuttaminen?
Mikä yhteiskunnallinen tehtävä? Mikä yhteiskunnallinen toimija?
Ja mikä asiantuntija?
Valitettavasti Arne Wessbergin kirjoitus jää salatieteeksi. Hän olisi myös voinut vastata suoraan joihinkin asettamiinsa kysymyksiin, jotka jäävät hyvin epämääräisiksi. Nyt Wessberg lopettaa kirjoituksensa ilmeisesti kaupallisille toimijoille asetettuun vaatimukseen: "Keskustelulle voisi olla hyväksi, jos Ylen tehtävien tarkempaa rajausta haluavat määrittäisivät, miten tämä rajatumpi toimeksianto tulisi kirjoittaa."
===========================================================================
Kun maksukorttikatseluun tai valtion budjettirahoitukseen ei haluta mennä, kun pääministerikin on arvostellut STT:n mukaan Mika Lintilän työryhmän esittämän asuntokohtaisen Yle-maksun säätämistä, olisiko syytä harkita paluuta lähtöruutuun: nykyinen tv-lupamaksukäytäntö jatkukoon; ne maksavat, jotka katsovat televisiota, ne eivät jotka eivät katso tai omista tv-vastaanotinta. Ja ajatelkaa, minkä ulosotto- ja perintätoimistomylläkän pakollinen asuntokohtainen Yle-maksu tulisi aiheuttamaan!

perjantaina, toukokuuta 15, 2009

UUSI SARJA ALKAA!




Sisällytin erääseen julkaisemattomaan kirjalliseen työhön todenmakuisen kuvauksen "pojan huoneesta", jossa viittaan nuoruuden filmihulluuteni puhkeamiseen. Kerron tekstissä asiasta tiedustelevalle pojalle, että se elokuvakriitikon ura alkoi Alastomasta satamasta. Elia Kazanin mustavalkoinen satamadraama valmistui vuonna 1954. Kajaaniin elokuva tuli uusintakierroksella 1958. Näin sen silloin neljätoistavuotiaana. Se oli kielletty, mutta pitkänä poikana ainakin Kajaanin Kino Rattoon pääsi pari vuotta ikärajaa aikaisemmin. Elokuvan kuvat huikaisivat, haltioittivat nuoren pojan mielen. Marlon Brandon suorituksesta tuli ikuinen vedenjakaja, malli johon vuosikymmeniksi vertasin muiden miesnäyttelijöiden suorituksia. Brandon lähelle kelpuutin myöhemmin eurooppalaisista Alain Delonin, Horst Buccholzin, Thommy Berggrenin ja Zbigniew Zybulskin. Amerikkalaisista valtuutin Brandon perillisiksi James Deanin, Montgomery Cliftin, Al Pacinon ja Robert De Niron. Olen edelleen samaa mieltä, vaikka moni muukin miesnäyttelijä ansaitsee huomion, vanhan elokuvan suuruuksista tietenkin Jean Gabin, James Gagney, John Wayne ja John Garfield, minoreista Richard Widmark, Robert Ryan ja nykyinen Sean Penn. Miksei George Clooneykin.
===================================================================================
Näin Alastoman sataman vuotena, joka oli amerikkalaisen elokuvan juhlavuosi. Silloin ilmestyi ehkä eniten amerikkalaisia mestariteoksia kuin koskaan. Sinä vuonna julkaistiin myös Alfred Hitchcockin Punainen kyynel, josta nykyisin käytetään myös nimeä Vertigo. Elokuvan saatoin katsoa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta tultuani Helsinkiin 1965 kilpailtiin siitä, montako kertaa Vertigo on tullut katsottua. Nyt voin ilmoittaa, että ainakin 50 kertaa. Siis valkokankaan lumossa.Hitchcockista olin löytänyt ohjaajani, jonka kuviin uskoin ja uskon edelleen rikkumattomasti. Onko kysymys konservatiiivisuudesta vai vain vuosikymmeniä jatkuneesta mieltymyksestä kuviin uskoviin ohjaajiin.Mutta löysin myös naistyypin, Kim Novakin henkilöimän vaalean kaunottaren, joita olen seurannut elokuvissa kuin omassa elämässäni. Niin monta heitä on myöhemmin pureutunut varjojen leikeissä istuvan verkkokalvolle: Monica Vitistä Catherine Deneuveen ja Jessica Langeen. Samana Vertigon vuonna 1958 julkaistiin myös eurooppalaisen elokuvan mielitekijäni François Truffautin Ranskan uuden aallon esikoisteos 400 keppposta. Siitä hetkestä olin myyty Truffautille, jonka upeaa uraa sain seurata aina ohjaajan varhaiseen kuolemaan 1984 saakka.Tämä netti-tekstieni yhteydessä kerta kerralta karttuva "elokuvakirja" lähti vauhtiin tarpeesta muistella noita eloni aktiivisen opiskelu- ja työjakson suuria ja rakkaita elokuvia, näkemieni tuhansien ja tuhansien ja tuhansien elokuvien joukkoon yltäneitä mestariteoksia, joita en haluaisi koskaan menettää.Aikanaan valmistuva tekstikokonaisuus viittaa 41 vuotta kestäneen varsinaisen työperiodiniin olemukseen. Etenkin parinkymmenen viimeisen työvuoden aikana tajusin istuvani lähes kaiket arkipäivät pimeässä katseluhuoneessa, koska television elokuvatarjonta alkoi kasvaa tiuhaa tahtia Kolmostelevision tultua markkinoille vuonna 1987. Katsoin tv:ssä esitettäviä elokuvia jo 1960-luvun loppupuolella, kun silloinen Mainos-Television filmipäällikkö Seppo Huhtala teki laadukkaalla elokuvaohjelmistollaan televisiosta "valtakunnallisen elokuvakerhon".Olen kirjoittanut lukihäiriöstäni huolimatta (onneksi tietokoneen tulo mahdollisti toistuvien lyöntivirheiden korjaamisen) tuhansia ja tuhansia arvosteluja elokuvista, ensin Kainuun Sanomissa, sitten Uudessa Suomessa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa sekä lopulta Helsingin Sanomissa, josta jäin eläkkeelle kevään ja kesän vaihteessa 2006. Amerikkalaisen, ruotsalaisen, tshekkiläisen, unkarilaisen, puolalaisen, italialaisen ja venäläisen elokuvan lisäksi kotimainen elokuva on aina ollut sydäntäni lähelle. Kiitän itseäni, että jo lukiovuosina katsoin Kajaanin Kino-Kainuussa kaikki kotimaiset ensi-illat, kun muut aktiivit filmihullut useimmiten karsastivat niitä. Siitä oli hyötyä myöhemmälle työuralleni.Tähän kirjaan olen valinnut niitä mielestäni parhaita ja vaikuttavimpia näkemiäni elokuvia viidenkymmenen vuoden ajalta. Nuorena tuli pidettyä oikein vihkoa, johon merkittiin nähty elokuva, tietoineen ja lyhyine mainintoineen. Ne vihot olen kadottanut, mutta onneksi muistiani ovat tukeneet Kajaanissa 1960-luvun alkupuolella julkaisemamme elokuvalehti Me´lies`, eri julkaisut ja lukuisat leikekirjat, joiden kartoittamisen aloitti ex-vaimoni ja tämän jälkeen molemmat poikani siitä jatkoivat. Sähköinen arkistokin on karttunut viime vuosien aikana.
===================================================================
Tämän Kino ja tv -blogin yhteydessä ilmestyvien tekstien kokoamisen alkuperäisenä vaikuttajana ei ole François Truffautin kirja Elämäni elokuvat, vaikka sitä suuresti arvostankin. Truffaut toimi sittenkin aika lyhyen periodin kriitikkona. Hänen kirjassaan on ohjaajalähtökohta. Tunnustan itsekin olevani siinä mielessä vanhanaikainen, että pidän ohjaajaa edelleen elokuvateoksen tekijänä, auteurina. Käsikirjoituksella, näyttelijöillä ja kuvaajilla on suuri merkitys, mutta ainakin takavuosina elokuvataide oli ohjaajan taidetta. Nyt voi olla toisin, koska elokuvataide on omalla tavallaan kuollut, siitä on tullut pelkkää tuotekehittelyä, markkinointia ja kierrätystä. Silti joitakin todella merkittäviä auteureita löytyy vielä maailmalta - minun kategoriassani niitä ovat muun muassa espanjalaiset Pedro Almodovar ja Carlos Saura, korealainen Kim Ki-Duk, iranilainen Abbas Kiarostami, amerikkalaiset Martin Scorsese ja Clint Eastweood, saksalainen Wim Wenders ja ruotsalainen Lukas Moodysson.Kiitän kaikkia läheisiä työtovereitani vuosikymmenien varrelta, kiitän vaikuttajiani, joilla - kuten Matti Salolla - oli suuri merkitys kehitykseeni aloitellessani elokuvakriitikkona 1960-luvun alussa. Kiitän myös elokuvakulttuurimme grand old mania Aito Mäkistä, jonka johtamassa elokuva-arkistossa sain Helsinkiin tultuani työskennellä, suitsutan häntä laatuelokuvan tinkimättömästä maahantuonnista ja myöhemmin helsinkiläisestä Diana-elokuvatetterista - ilman näitä minunkin kehitykseni ja elokuvatuntemukseni olisi jäänyt puutteellisemmaksi. Kiitän siskoani kihlajaismatkastaan Bremeniin. Se antoi minulle mahdollisuuden viettää kesä 1963 Länsi-Berliinissä, toimia kesätöissä AEG:llä ja katsoa kaupungin lukuisissa ja lukuisissa elokuvateattereissa elokuvia, jotka lopullisesti tekivät minusta filmihullun. Sen jälkeen olen saanut nähdä elokuvia Tukholmassa, Luleåssa, Pariisissa, Lontoossa, Jämsänkoskella, Jyväskylässä, New Yorkissa ja tietenkin täällä Helsingissä. Kiitän myös rakasta kumppaniani Helinää, joka aikanaan kehotti minua ryhtymään tähän työhön ja antoi oivallisia ideoita. Lopulta kiitän nuorinta poikaani Nicholasta näiden blogi-tekstien editoimisesta ja julkaisemisesta sekä isosta henkisestä tuesta.
=============================================================
Tämän ja tulevien blogieni yhteydessä juoksevat elokuvat eivät ole aakkos- tai paremmusjärjestyksessä.
UUSI SARJA ALKAA!





Sisällytin erääseen julkaisemattomaan kirjalliseen työhön todenmakuisen kuvauksen "pojan huoneesta", jossa viittaan nuoruuden filmihulluuteni puhkeamiseen. Kerron tekstissä asiasta tiedustelevalle pojalle, että se elokuvakriitikon ura alkoi Alastomasta satamasta. Elia Kazanin mustavalkoinen satamadraama valmistui vuonna 1954. Kajaaniin elokuva tuli uusintakierroksella 1958. Näin sen silloin neljätoistavuotiaana. Se oli kielletty, mutta pitkänä poikana ainakin Kajaanin Kino Rattoon pääsi pari vuotta ikärajaa aikaisemmin. Elokuvan kuvat huikaisivat, haltioittivat nuoren pojan mielen. Marlon Brandon suorituksesta tuli ikuinen vedenjakaja, malli johon vuosikymmeniksi vertasin muiden miesnäyttelijöiden suorituksia. Brandon lähelle kelpuutin myöhemmin eurooppalaisista Alain Delonin, Horst Buccholzin, Thommy Berggrenin ja Zbigniew Zybulskin. Amerikkalaisista valtuutin Brandon perillisiksi James Deanin, Montgomery Cliftin, Al Pacinon ja Robert De Niron. Olen edelleen samaa mieltä, vaikka moni muukin miesnäyttelijä ansaitsee huomion, vanhan elokuvan suuruuksista tietenkin Jean Gabin, James Gagney, John Wayne ja John Garfield, minoreista Richard Widmark, Robert Ryan ja nykyinen Sean Penn. Miksei George Clooneykin.
===================================================================================
Näin Alastoman sataman vuotena, joka oli amerikkalaisen elokuvan juhlavuosi. Silloin ilmestyi ehkä eniten amerikkalaisia mestariteoksia kuin koskaan. Sinä vuonna julkaistiin myös Alfred Hitchcockin Punainen kyynel, josta nykyisin käytetään myös nimeä Vertigo. Elokuvan saatoin katsoa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta tultuani Helsinkiin 1965 kilpailtiin siitä, montako kertaa Vertigo on tullut katsottua. Nyt voin ilmoittaa, että ainakin 50 kertaa. Siis valkokankaan lumossa.
Hitchcockista olin löytänyt ohjaajani, jonka kuviin uskoin ja uskon edelleen rikkumattomasti. Onko kysymys konservatiiivisuudesta vai vain vuosikymmeniä jatkuneesta mieltymyksestä kuviin uskoviin ohjaajiin.
Mutta löysin myös naistyypin, Kim Novakin henkilöimän vaalean kaunottaren, joita olen seurannut elokuvissa kuin omassa elämässäni. Niin monta heitä on myöhemmin pureutunut varjojen leikeissä istuvan verkkokalvolle: Monica Vitistä Catherine Deneuveen ja Jessica Langeen. Samana Vertigon vuonna 1958 julkaistiin myös eurooppalaisen elokuvan mielitekijäni François Truffautin Ranskan uuden aallon esikoisteos 400 keppposta. Siitä hetkestä olin myyty Truffautille, jonka upeaa uraa sain seurata aina ohjaajan varhaiseen kuolemaan 1984 saakka.
Tämä netti-tekstieni yhteydessä kerta kerralta karttuva "elokuvakirja" lähti vauhtiin tarpeesta muistella noita eloni aktiivisen opiskelu- ja työjakson suuria ja rakkaita elokuvia, näkemieni tuhansien ja tuhansien ja tuhansien elokuvien joukkoon yltäneitä mestariteoksia, joita en haluaisi koskaan menettää.
Aikanaan valmistuva tekstikokonaisuus viittaa 41 vuotta kestäneen varsinaisen työperiodiniin olemukseen. Etenkin parinkymmenen viimeisen työvuoden aikana tajusin istuvani lähes kaiket arkipäivät pimeässä katseluhuoneessa, koska television elokuvatarjonta alkoi kasvaa tiuhaa tahtia Kolmostelevision tultua markkinoille vuonna 1987. Katsoin tv:ssä esitettäviä elokuvia jo 1960-luvun loppupuolella, kun silloinen Mainos-Television filmipäällikkö Seppo Huhtala teki laadukkaalla elokuvaohjelmistollaan televisiosta "valtakunnallisen elokuvakerhon".
Olen kirjoittanut lukihäiriöstäni huolimatta (onneksi tietokoneen tulo mahdollisti toistuvien lyöntivirheiden korjaamisen) tuhansia ja tuhansia arvosteluja elokuvista, ensin Kainuun Sanomissa, sitten Uudessa Suomessa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa sekä lopulta Helsingin Sanomissa, josta jäin eläkkeelle kevään ja kesän vaihteessa 2006. Amerikkalaisen, ruotsalaisen, tshekkiläisen, unkarilaisen, puolalaisen, italialaisen ja venäläisen elokuvan lisäksi kotimainen elokuva on aina ollut sydäntäni lähelle. Kiitän itseäni, että jo lukiovuosina katsoin Kajaanin Kino-Kainuussa kaikki kotimaiset ensi-illat, kun muut aktiivit filmihullut useimmiten karsastivat niitä. Siitä oli hyötyä myöhemmälle työuralleni.
Tähän kirjaan olen valinnut niitä mielestäni parhaita ja vaikuttavimpia näkemiäni elokuvia viidenkymmenen vuoden ajalta. Nuorena tuli pidettyä oikein vihkoa, johon merkittiin nähty elokuva, tietoineen ja lyhyine mainintoineen. Ne vihot olen kadottanut, mutta onneksi muistiani ovat tukeneet Kajaanissa 1960-luvun alkupuolella julkaisemamme elokuvalehti Me´lies`, eri julkaisut ja lukuisat leikekirjat, joiden kartoittamisen aloitti ex-vaimoni ja tämän jälkeen molemmat poikani siitä jatkoivat. Sähköinen arkistokin on karttunut viime vuosien aikana.
===================================================================
Tämän Kino ja tv -blogin yhteydessä ilmestyvien tekstien kokoamisen alkuperäisenä vaikuttajana ei ole François Truffautin kirja Elämäni elokuvat, vaikka sitä suuresti arvostankin. Truffaut toimi sittenkin aika lyhyen periodin kriitikkona. Hänen kirjassaan on ohjaajalähtökohta. Tunnustan itsekin olevani siinä mielessä vanhanaikainen, että pidän ohjaajaa edelleen elokuvateoksen tekijänä, auteurina. Käsikirjoituksella, näyttelijöillä ja kuvaajilla on suuri merkitys, mutta ainakin takavuosina elokuvataide oli ohjaajan taidetta. Nyt voi olla toisin, koska elokuvataide on omalla tavallaan kuollut, siitä on tullut pelkkää tuotekehittelyä, markkinointia ja kierrätystä. Silti joitakin todella merkittäviä auteureita löytyy vielä maailmalta - minun kategoriassani niitä ovat muun muassa espanjalaiset Pedro Almodovar ja Carlos Saura, korealainen Kim Ki-Duk, iranilainen Abbas Kiarostami, amerikkalaiset Martin Scorsese ja Clint Eastweood, saksalainen Wim Wenders ja ruotsalainen Lukas Moodysson.
Kiitän kaikkia läheisiä työtovereitani vuosikymmenien varrelta, kiitän vaikuttajiani, joilla - kuten Matti Salolla - oli suuri merkitys kehitykseeni aloitellessani elokuvakriitikkona 1960-luvun alussa. Kiitän myös elokuvakulttuurimme grand old mania Aito Mäkistä, jonka johtamassa elokuva-arkistossa sain Helsinkiin tultuani työskennellä, suitsutan häntä laatuelokuvan tinkimättömästä maahantuonnista ja myöhemmin helsinkiläisestä Diana-elokuvatetterista - ilman näitä minunkin kehitykseni ja elokuvatuntemukseni olisi jäänyt puutteellisemmaksi. Kiitän siskoani kihlajaismatkastaan Bremeniin. Se antoi minulle mahdollisuuden viettää kesä 1963 Länsi-Berliinissä, toimia kesätöissä AEG:llä ja katsoa kaupungin lukuisissa ja lukuisissa elokuvateattereissa elokuvia, jotka lopullisesti tekivät minusta filmihullun. Sen jälkeen olen saanut nähdä elokuvia Tukholmassa, Luleåssa, Pariisissa, Lontoossa, Jämsänkoskella, Jyväskylässä, New Yorkissa ja tietenkin täällä Helsingissä. Kiitän myös rakasta kumppaniani Helinää, joka aikanaan kehotti minua ryhtymään tähän työhön ja antoi oivallisia ideoita. Lopulta kiitän nuorinta poikaani Nicholasta näiden blogi-tekstien editoimisesta ja julkaisemisesta sekä isosta henkisestä tuesta.
=============================================================
Tämän ja tulevien blogieni yhteydessä juoksevat elokuvat eivät ole aakkos- tai paremmusjärjestyksessä.

Ajankohtainen kommentti

Nyky-televisio on syöksymässä suden suuhun. Jokainen laajasti tv-kanavien ohjelmistoa seuraavaa on huomannut, että etenkin kaiken maailman kilpailut ja tosi-tv -formaatit ovat johtamassa tarjonnan kyseenalaiselle tielle. Televisio ruokkii ihmisten pakkomielteistä halua tulla julkkiksiksi, mutta televisio suoltaa ruutuun ohjelmia, joiden moraalikoodit ovat hukassa. Valistuksen aikakaudella televisio oli joukkotiedotuksen, koulutuksen, positiivisen ja nokkelan viihteen sekä maailmaa jäsentävän draaman väline. Pirstoutuneessa postmodernissa maailmassa televisio etsii jatkuvasti uusia keinoja välittää katsojille sosiaalipornoa tihkuvia sensaatioita. Paska myy ja hymyä lotkaistaan pyllyyn!
Tämän television rappion tajusi olennaisesti kirjailija Arto Salminen (1959-2005), joka on kuvannut romaaneissaan häkellyttävän suorasukaisesti nykyaikaa niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvaltiossa. Salmisen on sanottu antaneen kasvot niille, jotka uivat tummissa vesissä, hapettomissa syvänteissä. Salmisen viimeinen romaani Kalavale (2005) (vrt. Kalevala) innoitti helsinkiläistä. Kapteeninkadun entisessä Joukola-elokuvateatterissa toimivaa Kom-teatteria. Ohjaaja Pekka Milonoff sovitti yhdessä Aleksi Milonoffin kanssa romaanista näyttämöversion, joka paukkuu ja räiskyy energisesti lavalla. Näytelmä on täyttä Arto Salmista, mutta myös täyttä Pekka Milonoffia, joka ei ole kohta nelikymmenvuotisen Kom-teatteriuransa aikana kadottanut kosketustaan ympäröivään todellisuuteen ja ajan virtaan. Kalavaleen ohjaustyö todistaa, että kuusikymmentäkaksi vuotias ohjaaja ei ole kalkkiintunut tai jämähtänyt, vaan pystyy sanomaan tuoreesti suoria sanoja yhteiskuntamme sairaudesta ja moraalikadosta.
======================================================================
Kalavale syöksyy syvälle television tosi-tv -ohjelmien syövereihin. Käykää katsomassa peiliin, jos saatte lippuja. Komin sali on aina täynnä. Tuo peili näyttää Pekka Valkeejärven näyttelemän ikääntyneen Kyösti "Fisu-Hanski" Hannukkalan, suomalaisen tv-viihteen legendan, jonka tuotantoyhtiössä tehdään "sitä viimeistä tosi -tv -paukkua", jossa kolmannen polven työtön (Niko Saarela) ja kahden lapsen myllypurolainen äiti (Eeva Soivio) valmistautuvat kilpailemaan tv-kameroiden edessä. Ohjelman nimi on Auschwitz ja kilpailijoiden pitää ottaa iholleen sähkövirtaa niin kauan kuin henki pihisee.
Itse asiassa kaiken löyhkän takana on Kyöstin yhtiön nuori tv-tuottaja Kasper (Juho Milonoff), jonka mielestä kukaan ei enää mieti, mikä on hyvää ja pahaa. "Tärkeää ei ole mikä on totta ja valhetta. Tärkeää on se mitä ihmiset haluaa". Siellä Kyöstin ja Kasperin hurjassa"lähiö-survivalissa " hyörii myös entinen missi Oona (Laura Malmivaara), jonka kielimaailma on kuin suoraan yläasteelaisten tyttöjen alapään sanamagiikasta. Oonasta sanotaan, että hänen rinnallaan Idolsin tuomarit ovat pehmeitä kuin Pikku Kakkosen Ransu.
================================================================================
Loistokas Kalavale on digitaalisen tv-ajan kansalliseepos. Tajuaa jälleen, että suomalainen teatteri elää täysillä tätä päivää. Teatterista poistuessaan miettii Kyöstin, joka on fasistisen tv-tuottaja Kasperin mielestä vanhan liiton starbu, lausumia pysäyttäviä artosalmismaisia sanoja: "Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi, ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme sen kirkkautta. Sana oli täynnä armoa ja totuutta."
Niin, eläkää Kalavale, näette miksi Arto Salmisen kaipaamien sanojen alkuperäiset merkitykset on kuopattu neljänteen ulottuvuuteen ja ne mätänevät virtuaalisessa joukkohaudassa.
(Lainaukset Aleksi Milonoffin ja Jaana Jyrkänteen toimittamasta Kalavaleen käsiohjelmasta).
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 1

VERTIGO- PUNAINEN KYYNEL
(Vertigo, USA 1958). Ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: Alec Coppel ja Samuel Taylor - Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanista D´Entre Les Morts, kuvaus: Robert Burks. Musiikki: Bernard Herrmann, alkutekstit: Saul Bass, pääosissa: James Stewart (John "Scottie" Ferguson, Kim Novak (Madeleine Eslter/Jody Barton, Barbara Bel Geddes (Madge Wood). Tuotanto: Paramount.

Englantilainen Alfred Hitchcock (1899-1980) tuli elokuvaan vuonna 1920 Wardour Streetille, Lontoon silloiseen elokuvakeskukseen. Hitchcock ohjasi ensimmäisen elokuvansa The Pleasure Gardenin viisi vuotta myöhemmin, tosin UFA:n Münchenin studiolla. Vuosi sen jälkeen Lontoossa ohjattu The Lodger oli Hitchcockin läpimurtoelokuva, vieläkin 1920-luvun kuuluisia mykkäfilmejä. Se aloitti samalla Hitchcockin jännityselokuvien tuotannon. 1920- ja 1930-luvuilla syntyi Englannissa joukko mainioita teoksia - kuten Sabotage, Mies joka tiesi liikaa, 39 askelta. Hitchcock siirtyi Yhdysvaltoihin ja saavutti vuodesta 1940 keskeisen trillerimestarin aseman maailman elokuvassa.
========================================================================
Alfred Hitchcock oli niin sanottu myyvä ohjaaja. Hänen nimensä jo sinänsä takasi kassatulot aina 1970-luvulle. Hitchcock loi myös vaalean naistähden myytin: Grace Kelly, Doris Day, Eva Marie Saint, Kim Novak, Janet Leigh ja Tippi Hedren ovat heistä kuuluisimpia.
Hitchcock opittiin tuntemaan nerokkaana elokuvatekniikan uudistajana, jopa keksijänä ja etenkin näkökulmatekniikan mestarillisena käyttäjänä. Hänen elokuvissaan tarkkaillaan lähitodellisuutta kuin varkain eteen tulvahtavana ilmiönä, jonka ympärille punotaan jännityksellisiä ja unenomaisia elementtejä.
Alfred Hitchcock yllätti aina katsojansa, loi hetkiä, joiden jännityskaava saattaa olla samanlainen, mutta vaikutukseltaan aina erilainen. Hitchcock kehitti liikkuvan kameran käyttöä. Monet portaita ylös nousevat kamera-ajot ovat syystä ohjaajan tavaramerkki.
Hitchcockin kuten monen muunkin Hollywoodin kulta-ajan mestarin elokuvan tekemisen lähtökohta oli kyky osata kertoa tarina. Hän korosti: "Tarinan pitää olla todenmukainen, mutta ei banaali. Sen tulee olla dramaattinen, mutta sen täytyy muistuttaa elävää elämää."
=================================================================
Valitsemani ensimmäinen Hitchcock-elokuva Vertigo - Punainen kyynel kuuluu vuosikymmenelle, jolloin mestari ei ohjannut yhtään mitätöntä teosta. 1950-luvun muita Hitchcockin mestarillisia elokuvia olivat Muukalainen junassa, Täydellinen rikos, Takaikkuna, Mies joka tiesi liikaa (uusi väriversio), Vaarallinen romanssi ja Psyko. Jopa kaavasta poikkeava Väärä mies on kiehtova. Siinä pohditaan syyllisyyden ja syyttömyyden ongelmia yhteiskunnalliseen ja osin uskonnolliseen sävyyn.
Vertigossa ohjaajaa kiinnosti eniten ponnistukset, joita päähenkilö, entinen poliisi ja putoamisen dramatiikan kokenut Scottie tekee luodakseen kuolleen naisen esikuvan mukaisen naisen. Scottie palkataan seuraamaan hyvän ystävänsä kaunista Madeleine- vaimoa. Scottie pelastaa naisen muutaman kerran kuolemalta kunnes kiipeäminen menneisyydestä nousevan muiston paikan kellotapuliin ratkaisee Madeleinen kohtalon. Korkeuskammoa poteva Scottie saa huomata, miten Madeleinen kaksoisolento kävelee kerran häntä vastaan ja sillä hetkellä mikään ei ole enää kuin ennen.
================================================================
Vertigo - Punainen kyynel on puhdas jännitysfilmi, "konstruktioita" - kuten tuleva tanskalainen ohjaaja Eric Rohmer totesi 1959 Cahiers du Cineman arvostelussa. Rohmerin mukaan elokuvan avaintulkinta on sen suunta kohti menneisyyttä, muistumien aikaan. Elokuvassa on filosofisesta näkökulmasta katsoen kysymys ihmisen kypsymisestä epätavallisiin ponnistuksiin samalla kun ihminen etsii vastausta oman minänsä, identiteettinsä haluihin ja kuvitelmiin. Elokuvan jatkumon takaa liike, spiraali, joka sävähtää joissakin ohikiitävissä tuokioissa. Kerronnan täydellinen muotokieli ja sisällön horjahtamaton logiikka luovat intensiivisen elokuvallisen kokonaisuuden, johon musiikki luo oman lähes metafyysisen tunnelmalatauksen.

perjantaina, toukokuuta 01, 2009

Kotimaisen elokuvan yllätyskevät







Seuraava uusi suomalainen elokuva tulee ensi-iltaan elokuun lopulla. Se on Mika Kaurismäen - muistakaa erinomainen paluufilmi Kolme viisasta miestä - ohjaama romaanifilmatisointi Haarautuvan rakkauden talo. Elokuva perustuu Petri Karran samannimiseen, loistokkaaseen esikoisromaaniin. Romaanin luettuani ja Kaurismäen elokuvasovituksen trailerin muutaman kerran nähtyäni voi vain aavistella, että paluun Suomeen tehnyt Mika on ymmärtänyt täydellisesti Karran kirjalliset ja sisällölliset taivoitteet. Pyyhkeitä kuitenkin Mikalle: Miksi trailerissa ei mainita romaania ja kirjailijaa!!!
Tämän kevään kotimaiset ensi-illat tarjosivat paljon hyvää. Ilopilkkuja olivat Juka-Pekka Valkeapään Muukalainen ja Klaus Härön Postia pappi Jaakobille. Härön elokuvaa voi pitää pienenä ihmeenä, ohjelmiston yllätyksenä - juuri tällaisia elämyksiä meille tarjotaan, jos Suomen elokuvasäätiön johtaja Irina Krohn saa jatkaa linjansa toteuttamista. Sitä linjaa voisi kuvata näin: annetaan kaupallisten elokuvien (Rööperi, Ralliraita) tulla ja mennä, annetaan nuorille ohjaajatulokkaille mahdollisuuksia, tuetaan naisohjaajien pääsyä alalle ja varmistetaan, että kannuksensa usein osoittaneet tekijät (esim. Olli Saarela, Aku Louhimies) saavat jatkaa vapaasti työtään.
Ainakin kevään ensi-iltojen perusteella Irina Krohnin linja vaikuttaa oikealta: Lenka Hellstedt (Maata meren alla) ja Johanna Vuoksenmaa (Toinen jalka haudasta) saivat jatkaa pitkien elokuvien ohjaamista, nuori debytantti Valkeapää pystyi luomaan elokuvallisen taideteoksen (Muukalainen), jonka kaltaista meillä ei ole nähty vuosiin.
Postia pappi Jaakobille -elokuvan ohjaaja Klaus Härö on jo tunnustettu pohjoismaalainen nimi, joten häneltä voi odottaa myöhemmin ruotsalaisen Lukas Moodyssonin kaltaista kansainvälistä läpimurtoa (Mammutti). Tosin nyt alkaa tuntua siltä kuin suomalaistenkin ohjaajien pitäisi vaihtaa joskus suomi englanniksi, jos halutaan tavoitella kansainvälistä läpimurtoa.
=========================================================================
Dokumenttiohjaaja Kanerva Cederström muistetaan Riikka Tannerin kanssa toteutetusta kuuluisasta Lenin-setä asuu Venäjällä elokuvasta. Se valmistui 1987 - eli kymmenisen vuotta nuorisoa 1970-luvulla innostaneen taistolaishuuman jälkeen. Elokuva oli tarkimpia ja itsekriittisimpiä taistolaisvaiheen analyysejä. Ehkä ainoa lajissaan. Cederström tiesi, mistä puhui, sillä hän oli hakenut parikymppisenä SKP:n jäsenkirjan. Lenin-elokuvasta käy hyvin ilmi hämmennys ja jopa epätoivo: miten on voinut millään tasolla ajatella ja toimia stalinistisesti.
Otan Kanerva Cederströmin tässä esille, koska hän oli äskettäin Helsingin Sanomien Nimiä tänään -osaston keskiviikkonimi (22.4. 2009). Cederström laukaisi, että "elokuva on taidetta, ei viihdettä". Hurraa! Joku tuon uskaltaa vielä sanoa, vaikka pisteitä ei tule saamaan iltapäivälehdissä, Ylessä tai monessa muussa trendihakuisessa, populaarikulttuurin hurmauttamassa mediassa.
Kanerva Cederström ilmaisee samassa artikkelissa huolensa kotimaisen elokuvan tilasta. Ohjaajan mukaan se voi huonosti. "Elokuva on meillä surullisessa tilassa. Se on vuodessa nolla. Elokuvan pitäisi olla aikansa peili, mutta nyt se ei millään tavalla heijasta tämän ajan Suomea, eikä elämää tässä hetkessä."
Voi olla. Silti protestoin: eikö esimerkiksi Dome Karukosken hyvä Kielletty hedelmä iskeytynyt keskusteluun, jota vanhalestadiolaisuuden opeista ja rajoitteista on meillä käyty viime aikoina. Taas Muukalainen ja Postia pappi Jaakobille olivat yleisinhimillisiä elokuvia, sellaista pohdinnnan etiikkaa, jota Andrei Tarkovski ja Ingmar Bergman kävivät aikoinaan teoksissaan. Mutta jos ajatellaan Lukas Moodyssonin englantia puhuvaa, "kansainvälisesti ruotsalaista" Mammuttia, niin siinä mielessä kotimaisissa elokuvissa väistetään polttavia yhteiskunnallisia ja globaaleja aiheita.
=============================================================================
Hetkinen!
Kanerva Cederstöm sanoo, että suomalainen elokuva on vuodessa nolla. Lausunto viittaa Jörn Donneriin, kirjailijaan ja elokuvamieheen, jonka legendaarinen kiistakirjoitus vuoden 1960 Elokuvan vuosikirja Studiossa sai otsakkeen "Suomalainen elokuva vuonna 0".
Silti pitäisi olla tarkka, sillä ovathan viime aikojen kotimaiset uutuudet (Riisuttu mies, Suden vuosi, Tummien perhosten koti, Käsky, Muukalainen, Kielletty hedelmä, Postia pappi Jaakobille) aivan toista laatuluokkaa kuin Donnerin kirjoituksen aikaan julkaistut kotimaiset ensi-illat. Heh-heh, mitä sanotte, jos luettelen: Iloinen Linnanmäki, Isaskar Keturin seikkailut, Iskelmäkaruselli pyörii, Justus järjestää kaiken, Kaks´tavallista Virtasta, Kankkulan kaivolla, Molskis, sanoi Eemeli, molskis, Nina ja Erik, Oho, sanoi Eemeli, Opettajatar seikkailee, Pekka ja Pätkä neekereinä. Niin: mahtui joukkoon yksi kiinnostava elokuvallinen suoritus, nimittäin Maunu Kurkvaaran Autotytöt.
=================================================================================
Nykyisin lähes kaikki elokuva- ja tv-alalla tuijottavat katsojamääriin. Ennen ei sellaisista puhuttu, vaan kysymys kuului: Onko elokuva hyvä vai huono? Eikä elokuvaa jaoteltu viihteeseen ja taiteeseen. Howard Hawksin Hatari! sai innostuneen vastaanoton siinä kuin Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut. Ja arvostelijoiden sanakin päti jollakin tavalla. Joskin itse opin vuosikymmenien aikana, että se ei ole Jumalan sana, eikä saakkaan olla.
Mutta mitä ajattelette nuoresta Juka-Pekka Valkeapäästä, jonka Suomen Arvostelijain Liitto palkitsi äskettäin Kritiikin kannuksilla. Se sivuutettiin joissakin lehdissä yhdenpalstan pikku-uutisella. Toista oli vuosia sitten. Minulla on aivan omakohtaisia kokemuksia, sillä kun 1970-luvulla olin Suomen Arvostelijain liition (SARV) hallituksessa Kritiikin kannuksen saaneen nuoren taiteilijan julkisuusarvo oli melkoinen jopa iltapäivälehdessä. Valokuvatkin julkaistiin.

Ajankohtainen kommentti

Kiekko-Yle tarjoaa meille tuutin täydeltä tv-pelejä Sveitsistä. Myös Nelosen Urheilukanava on liittynyt mukaan. Sveitsissä pelataan jääkiekon MM-kisoja. Ylen mahtavan tarjonnan ja laajojen studiojuontojen sekä Urheiluruudun esitysten perusteella voisi luulla, että ne ovat olympialaisia suuremmat kisat.
Jäitä nyt hattuun: MM-kisat -nimitys on kansainvälisen jääkiekkoliiton (IIHF) imagotemppu. Ei tällä maapallolla kiekkoa juurikaan pelata muualla kuin emämaassa Kanadassa ja USA:ssa, Venäjällä, Tshekissä, Sveitsissä, Saksassa ja Pohjoismaissa. Sveitsin kisoissa on mukana joukkueet myös Unkarista, Valko-Venäjältä, Itävallasta. Eli: kun kaikki kynnelle kykenevät otetaan mukaan, niin saadaan alkusarjaan monta lohkoa.
Jalkapallossa MM-kisoihin pääsy vaatii mailta valtavia panostuksia karsintoihin. On monta lohkoa yli vuoden ajan jatkuvissa karsinnoissa. Ja vielä jokaisessa maanosassa. Tietysti, koska jalkapallo on hieno ja joka puolelle levinnyt globaali urheilumuoto.
====================================================================================
Suomessa Kiekko-Yle peittää kaiken muun urheilun alleen. Ja kiekkoa selitetään parhain päin. Ikään kuin Kiekko-Ylessä ajateltaisiin keväällä 2009: tämä on meidän suuri panostus Lintilän työryhmän päättämän mediamaksun puolesta. Ja keskiviikon Suomi-Tshekki -peliä seurasi 1,3 miljoonaa suomalaista. Joten Kiekko-Yle on lopullisesti hurahtanut kansan sydämiin.
Muuan huomio: minusta alkaa näyttää, että Kiekko-Yle ja muu TV-Urheilu-Yle tappavat massiivisella tarjonnallaan vähitellen penkkiurheilun (sitä ei pidä sotkea tv:n edessä harjoitettuun sohvaurheiluun). Siis, sen että me lähdeme ulos ja istumme katsomossa seuraamassa livenä urheilutapahtumia.
Niin, ja kun kiekkoa tulee, niin muut tv-ohjelmat siirretään heti tieltä pois. Ehkä tv-urheilu onkin sitä julkisen palvelun viihdetarjontaa, jota varten tarvitaan kaikilta suomalaisilta asuinkunnilta pakkovero. Ja kansa maksaa kiltisti.