UUSI SARJA ALKAA!





Sisällytin erääseen julkaisemattomaan kirjalliseen työhön todenmakuisen kuvauksen "pojan huoneesta", jossa viittaan nuoruuden filmihulluuteni puhkeamiseen. Kerron tekstissä asiasta tiedustelevalle pojalle, että se elokuvakriitikon ura alkoi Alastomasta satamasta. Elia Kazanin mustavalkoinen satamadraama valmistui vuonna 1954. Kajaaniin elokuva tuli uusintakierroksella 1958. Näin sen silloin neljätoistavuotiaana. Se oli kielletty, mutta pitkänä poikana ainakin Kajaanin Kino Rattoon pääsi pari vuotta ikärajaa aikaisemmin. Elokuvan kuvat huikaisivat, haltioittivat nuoren pojan mielen. Marlon Brandon suorituksesta tuli ikuinen vedenjakaja, malli johon vuosikymmeniksi vertasin muiden miesnäyttelijöiden suorituksia. Brandon lähelle kelpuutin myöhemmin eurooppalaisista Alain Delonin, Horst Buccholzin, Thommy Berggrenin ja Zbigniew Zybulskin. Amerikkalaisista valtuutin Brandon perillisiksi James Deanin, Montgomery Cliftin, Al Pacinon ja Robert De Niron. Olen edelleen samaa mieltä, vaikka moni muukin miesnäyttelijä ansaitsee huomion, vanhan elokuvan suuruuksista tietenkin Jean Gabin, James Gagney, John Wayne ja John Garfield, minoreista Richard Widmark, Robert Ryan ja nykyinen Sean Penn. Miksei George Clooneykin.
===================================================================================
Näin Alastoman sataman vuotena, joka oli amerikkalaisen elokuvan juhlavuosi. Silloin ilmestyi ehkä eniten amerikkalaisia mestariteoksia kuin koskaan. Sinä vuonna julkaistiin myös Alfred Hitchcockin Punainen kyynel, josta nykyisin käytetään myös nimeä Vertigo. Elokuvan saatoin katsoa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta tultuani Helsinkiin 1965 kilpailtiin siitä, montako kertaa Vertigo on tullut katsottua. Nyt voin ilmoittaa, että ainakin 50 kertaa. Siis valkokankaan lumossa.
Hitchcockista olin löytänyt ohjaajani, jonka kuviin uskoin ja uskon edelleen rikkumattomasti. Onko kysymys konservatiiivisuudesta vai vain vuosikymmeniä jatkuneesta mieltymyksestä kuviin uskoviin ohjaajiin.
Mutta löysin myös naistyypin, Kim Novakin henkilöimän vaalean kaunottaren, joita olen seurannut elokuvissa kuin omassa elämässäni. Niin monta heitä on myöhemmin pureutunut varjojen leikeissä istuvan verkkokalvolle: Monica Vitistä Catherine Deneuveen ja Jessica Langeen. Samana Vertigon vuonna 1958 julkaistiin myös eurooppalaisen elokuvan mielitekijäni François Truffautin Ranskan uuden aallon esikoisteos 400 keppposta. Siitä hetkestä olin myyty Truffautille, jonka upeaa uraa sain seurata aina ohjaajan varhaiseen kuolemaan 1984 saakka.
Tämä netti-tekstieni yhteydessä kerta kerralta karttuva "elokuvakirja" lähti vauhtiin tarpeesta muistella noita eloni aktiivisen opiskelu- ja työjakson suuria ja rakkaita elokuvia, näkemieni tuhansien ja tuhansien ja tuhansien elokuvien joukkoon yltäneitä mestariteoksia, joita en haluaisi koskaan menettää.
Aikanaan valmistuva tekstikokonaisuus viittaa 41 vuotta kestäneen varsinaisen työperiodiniin olemukseen. Etenkin parinkymmenen viimeisen työvuoden aikana tajusin istuvani lähes kaiket arkipäivät pimeässä katseluhuoneessa, koska television elokuvatarjonta alkoi kasvaa tiuhaa tahtia Kolmostelevision tultua markkinoille vuonna 1987. Katsoin tv:ssä esitettäviä elokuvia jo 1960-luvun loppupuolella, kun silloinen Mainos-Television filmipäällikkö Seppo Huhtala teki laadukkaalla elokuvaohjelmistollaan televisiosta "valtakunnallisen elokuvakerhon".
Olen kirjoittanut lukihäiriöstäni huolimatta (onneksi tietokoneen tulo mahdollisti toistuvien lyöntivirheiden korjaamisen) tuhansia ja tuhansia arvosteluja elokuvista, ensin Kainuun Sanomissa, sitten Uudessa Suomessa ja Suomen Sosiaalidemokraatissa sekä lopulta Helsingin Sanomissa, josta jäin eläkkeelle kevään ja kesän vaihteessa 2006. Amerikkalaisen, ruotsalaisen, tshekkiläisen, unkarilaisen, puolalaisen, italialaisen ja venäläisen elokuvan lisäksi kotimainen elokuva on aina ollut sydäntäni lähelle. Kiitän itseäni, että jo lukiovuosina katsoin Kajaanin Kino-Kainuussa kaikki kotimaiset ensi-illat, kun muut aktiivit filmihullut useimmiten karsastivat niitä. Siitä oli hyötyä myöhemmälle työuralleni.
Tähän kirjaan olen valinnut niitä mielestäni parhaita ja vaikuttavimpia näkemiäni elokuvia viidenkymmenen vuoden ajalta. Nuorena tuli pidettyä oikein vihkoa, johon merkittiin nähty elokuva, tietoineen ja lyhyine mainintoineen. Ne vihot olen kadottanut, mutta onneksi muistiani ovat tukeneet Kajaanissa 1960-luvun alkupuolella julkaisemamme elokuvalehti Me´lies`, eri julkaisut ja lukuisat leikekirjat, joiden kartoittamisen aloitti ex-vaimoni ja tämän jälkeen molemmat poikani siitä jatkoivat. Sähköinen arkistokin on karttunut viime vuosien aikana.
===================================================================
Tämän Kino ja tv -blogin yhteydessä ilmestyvien tekstien kokoamisen alkuperäisenä vaikuttajana ei ole François Truffautin kirja Elämäni elokuvat, vaikka sitä suuresti arvostankin. Truffaut toimi sittenkin aika lyhyen periodin kriitikkona. Hänen kirjassaan on ohjaajalähtökohta. Tunnustan itsekin olevani siinä mielessä vanhanaikainen, että pidän ohjaajaa edelleen elokuvateoksen tekijänä, auteurina. Käsikirjoituksella, näyttelijöillä ja kuvaajilla on suuri merkitys, mutta ainakin takavuosina elokuvataide oli ohjaajan taidetta. Nyt voi olla toisin, koska elokuvataide on omalla tavallaan kuollut, siitä on tullut pelkkää tuotekehittelyä, markkinointia ja kierrätystä. Silti joitakin todella merkittäviä auteureita löytyy vielä maailmalta - minun kategoriassani niitä ovat muun muassa espanjalaiset Pedro Almodovar ja Carlos Saura, korealainen Kim Ki-Duk, iranilainen Abbas Kiarostami, amerikkalaiset Martin Scorsese ja Clint Eastweood, saksalainen Wim Wenders ja ruotsalainen Lukas Moodysson.
Kiitän kaikkia läheisiä työtovereitani vuosikymmenien varrelta, kiitän vaikuttajiani, joilla - kuten Matti Salolla - oli suuri merkitys kehitykseeni aloitellessani elokuvakriitikkona 1960-luvun alussa. Kiitän myös elokuvakulttuurimme grand old mania Aito Mäkistä, jonka johtamassa elokuva-arkistossa sain Helsinkiin tultuani työskennellä, suitsutan häntä laatuelokuvan tinkimättömästä maahantuonnista ja myöhemmin helsinkiläisestä Diana-elokuvatetterista - ilman näitä minunkin kehitykseni ja elokuvatuntemukseni olisi jäänyt puutteellisemmaksi. Kiitän siskoani kihlajaismatkastaan Bremeniin. Se antoi minulle mahdollisuuden viettää kesä 1963 Länsi-Berliinissä, toimia kesätöissä AEG:llä ja katsoa kaupungin lukuisissa ja lukuisissa elokuvateattereissa elokuvia, jotka lopullisesti tekivät minusta filmihullun. Sen jälkeen olen saanut nähdä elokuvia Tukholmassa, Luleåssa, Pariisissa, Lontoossa, Jämsänkoskella, Jyväskylässä, New Yorkissa ja tietenkin täällä Helsingissä. Kiitän myös rakasta kumppaniani Helinää, joka aikanaan kehotti minua ryhtymään tähän työhön ja antoi oivallisia ideoita. Lopulta kiitän nuorinta poikaani Nicholasta näiden blogi-tekstien editoimisesta ja julkaisemisesta sekä isosta henkisestä tuesta.
=============================================================
Tämän ja tulevien blogieni yhteydessä juoksevat elokuvat eivät ole aakkos- tai paremmusjärjestyksessä.

Ajankohtainen kommentti

Nyky-televisio on syöksymässä suden suuhun. Jokainen laajasti tv-kanavien ohjelmistoa seuraavaa on huomannut, että etenkin kaiken maailman kilpailut ja tosi-tv -formaatit ovat johtamassa tarjonnan kyseenalaiselle tielle. Televisio ruokkii ihmisten pakkomielteistä halua tulla julkkiksiksi, mutta televisio suoltaa ruutuun ohjelmia, joiden moraalikoodit ovat hukassa. Valistuksen aikakaudella televisio oli joukkotiedotuksen, koulutuksen, positiivisen ja nokkelan viihteen sekä maailmaa jäsentävän draaman väline. Pirstoutuneessa postmodernissa maailmassa televisio etsii jatkuvasti uusia keinoja välittää katsojille sosiaalipornoa tihkuvia sensaatioita. Paska myy ja hymyä lotkaistaan pyllyyn!
Tämän television rappion tajusi olennaisesti kirjailija Arto Salminen (1959-2005), joka on kuvannut romaaneissaan häkellyttävän suorasukaisesti nykyaikaa niin sanotussa pohjoismaisessa hyvinvaltiossa. Salmisen on sanottu antaneen kasvot niille, jotka uivat tummissa vesissä, hapettomissa syvänteissä. Salmisen viimeinen romaani Kalavale (2005) (vrt. Kalevala) innoitti helsinkiläistä. Kapteeninkadun entisessä Joukola-elokuvateatterissa toimivaa Kom-teatteria. Ohjaaja Pekka Milonoff sovitti yhdessä Aleksi Milonoffin kanssa romaanista näyttämöversion, joka paukkuu ja räiskyy energisesti lavalla. Näytelmä on täyttä Arto Salmista, mutta myös täyttä Pekka Milonoffia, joka ei ole kohta nelikymmenvuotisen Kom-teatteriuransa aikana kadottanut kosketustaan ympäröivään todellisuuteen ja ajan virtaan. Kalavaleen ohjaustyö todistaa, että kuusikymmentäkaksi vuotias ohjaaja ei ole kalkkiintunut tai jämähtänyt, vaan pystyy sanomaan tuoreesti suoria sanoja yhteiskuntamme sairaudesta ja moraalikadosta.
======================================================================
Kalavale syöksyy syvälle television tosi-tv -ohjelmien syövereihin. Käykää katsomassa peiliin, jos saatte lippuja. Komin sali on aina täynnä. Tuo peili näyttää Pekka Valkeejärven näyttelemän ikääntyneen Kyösti "Fisu-Hanski" Hannukkalan, suomalaisen tv-viihteen legendan, jonka tuotantoyhtiössä tehdään "sitä viimeistä tosi -tv -paukkua", jossa kolmannen polven työtön (Niko Saarela) ja kahden lapsen myllypurolainen äiti (Eeva Soivio) valmistautuvat kilpailemaan tv-kameroiden edessä. Ohjelman nimi on Auschwitz ja kilpailijoiden pitää ottaa iholleen sähkövirtaa niin kauan kuin henki pihisee.
Itse asiassa kaiken löyhkän takana on Kyöstin yhtiön nuori tv-tuottaja Kasper (Juho Milonoff), jonka mielestä kukaan ei enää mieti, mikä on hyvää ja pahaa. "Tärkeää ei ole mikä on totta ja valhetta. Tärkeää on se mitä ihmiset haluaa". Siellä Kyöstin ja Kasperin hurjassa"lähiö-survivalissa " hyörii myös entinen missi Oona (Laura Malmivaara), jonka kielimaailma on kuin suoraan yläasteelaisten tyttöjen alapään sanamagiikasta. Oonasta sanotaan, että hänen rinnallaan Idolsin tuomarit ovat pehmeitä kuin Pikku Kakkosen Ransu.
================================================================================
Loistokas Kalavale on digitaalisen tv-ajan kansalliseepos. Tajuaa jälleen, että suomalainen teatteri elää täysillä tätä päivää. Teatterista poistuessaan miettii Kyöstin, joka on fasistisen tv-tuottaja Kasperin mielestä vanhan liiton starbu, lausumia pysäyttäviä artosalmismaisia sanoja: "Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi, ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme sen kirkkautta. Sana oli täynnä armoa ja totuutta."
Niin, eläkää Kalavale, näette miksi Arto Salmisen kaipaamien sanojen alkuperäiset merkitykset on kuopattu neljänteen ulottuvuuteen ja ne mätänevät virtuaalisessa joukkohaudassa.
(Lainaukset Aleksi Milonoffin ja Jaana Jyrkänteen toimittamasta Kalavaleen käsiohjelmasta).