tiistaina, heinäkuuta 30, 2013

Pariisin liepeillä 1971 – Ja taistelu jatkuu? * * * * *

















Ranskalaisohjaaja Olivier Assays (s. 1955) on tehnyt ”elämänsä elokuvan”. Jotain ilmassa jatkaa toukokuun 1968 Pariisin mellakoiden ja vallankumouksellisten toimintojen jäljillä. Tiedämme, että Pariisin toukokuu päättyi lopulta vallankumouksellisten tappioon. Krapula oli ilmeinen, mutta Assayasin elokuvassa koulunuoret yrittävät nousta vastarintaan kolme vuotta myöhemmin koulussaan ja kaupungissaan. Elokuvan neljä näkyvää nuorta henkilöä ovat Gilles (Clement Metayer), Christine (Lola Réton), Laure (Carole Combes) ja Alain (Felix Armand). Kysymys on agitaatiojulisteiden liimaamisesta ja vallankumouksellisen sanoman maalaamisesta graffitimaisesti seiniin. Taistelu siis jatkuu Pariisin liepeillä. Jotain ilmassa on erittäin kiehtova paluu 1970-luvun alkuun, militanttiryhmien yritykseen järkyttää kapitalistista ja porvarillista yhteiskuntaa. Elokuvan motoksi sopisi lause ”elämä on hauras, mutta kuolema varma”. Alkupuolen liimausjaksot on kuvattu toiminnallisen räjähtävästi. Nuorten väittelyissä palaa polittinen intohimo muuttaa maailmaa, mutta yhteistä poliittista agendaa on vaikea löytää. Vähitellen Assayas alkaa syventää neljän päähenkilönsä luonnekuvia. Henkilöistä tulee ”lihaa ja verta”. Kuvataide nousee vahvasti esille, sillä etenkin Gilles ja Alain piirtävät ja maalaavat. On tarkoitus osallistua taideakatemian pääsykokeisiin. Gillesin ja Christinen rakkaus on myös kuvattu loogisesti ja uskottavasti. Jotkut yhteiset kohtaukset metsän siimeksessä vakuuttavat, eikä niissä ole mitään sentimentaalisuuteen viittaavaa. Nuoruus on siinä mielessä vielä hektistä aikaa, että ihmis- ja rakkaussuhde eivät pysy aina vakaina, niinpä Assayasin elokuvassa joku nuorista lähtee etsimään itseään Lontooseen tai Intiaan. Elokuvan peruskysymyksiä ovat kollektiivinen toiminta, solidaarisuus, jähmettyneiden porvarillisten asenteiden vastarinta. Mutta johtaako se lopulta pettymyksiin? Onko oman tien hapuileminen sittenkin tärkeintä nuorten elämässä? Kun ikää kertyy lisää, yksilöllisyys kohoaa elämän mittapuuksi. Eli: kenen joukoissa seisot vai seisotko enää kenenkään. Assayas sivuaa tätä problematiikkaa, mutta hän tekee sen osoittelematta, kuin vaivihkaa. Ranskalaisille tärkeän kuvataiteen lisäksi elokuvan olennaisia nimittäjiä ovat kirjallisuus ja filosofia. Poliittisesti väitellään trotskilaisuudesta ja maolaisuudesta (mm. Kiinan Keltaisen joen ihmissuhrit). Oikeaa suuntaa on vaikea löytää. Esimerkiksi Suomen 1970-luvun alun poliittisesta kehityksestä (taistolaisuus) poiketen ranskalaiset nuoret olivat ainakin elokuvan mukaan jyrkän neuvostovastaisia.
===============================================================================
Jotain ilmassa kokoaa hienosti yhteen henkilöidensä, vähitellen hiipuvan vastarinnan taistelun ja ajankohdan ilmapiirin. Joskus tuntuu kuin katsoisi dokumenttia vuodesta 1971. Seksuaalinen vapautuminen kuuluu asiaan. Elokuvassa on myös hyvä kohtaus, jossa Gilles protestoi isäänsä vastaan. Isä kirjoittaa tv-sarjaa Simenonin Maigret-romaaneista. Sarja on pojan mielestä löysäilyä. Isän ja pojan yhteenotto on kiivas. Niin, ja kriitikkona aloittaneen Olivier Assayasin (aikaisempia elokuvia mm. Irma Vep, Kesähetket, Pariisi, rakkaudella) Jotain ilmassa -mestariteoksen alkupuolella valkokankaalle ilmestyy ruotsalainen Thommy Berggren. Hän tulkitsi Bo Widerbergin Joe Hill -elokuvassa viime vuosisadan alkupuolen ruotsalais-amerikkalaista agitaattoria Joe Hillströmiä, joka omisti elämänsä työläisten taistelun tukemiselle.
==============================================================================
Voisi ajatella, että Olivier Assayasin elokuva olisi jatkoa kymmenen vuotta sitten julkaistulle Bernardo Bertoluccin Dreamersille, joka tapahtui Pariisin keväässä 1968 ja keskittyi muutaman nuoren provokatiivisiin seksiakteihin. Italialaisen Bertoluccin elokuva tihentyi pariisilaiseen huoneistoihin, mutta Jotain ilmassa laajenee kaupunkikuvien lisäksi maaseutuympäristöihin ja jopa Etelä-Eurooppaan. Italia on elokuvan nuorille haave. Intiastakin puhutaan. Eikä pitkään aikaan luontoa ole kuvattu ranskalaiselokuvissa näin kauniisti. Assayas on monipuolisen elämänkuvan mestari. Ja, että historiallisissa faktoissa pysyttäisiin, niin Olivier Assayas näyttää filmikollektiivin, joka kuvaa vallankumouksellista taistelua (agit-prop-elokuvat olivat yritys lähestyä työläisiä). Kollektiivin eräs jäsen toteaa ajatuksia herättävästi: ”Elokuva pitää tehdä kansalle, ei esteetikolle.” Valitettavasti tämäkin tavoite musertui, koska työläiset eivät tulleet nuorten opiskelijoiden tueksi taistelemaan uuden yhteiskunnan puolesta.       

Almodovar pelleilee lentokoneessa * * *
 





Olemme nähneet espanjalaiselta Pedro Almodovarilta viime vuosina ja vuosikymmeninä loistavia elokuvia. Naisia hermoromahduksen partaalla oli jouluna 1988 Andorrassa ja Nordiassa se paukku, joka aloitti Almodovar-kuumeen Suomessa. Sitä seurasivat Matador, Kika, Intohimon laki, Sido minut, Korkeat korot, Lihan värinä, Huono kasvatus, Puhu hänelle ja vastikään muun muassa aika surrealistinen Iho jossa elän. Pedro Almodovarin uusin ojaustyö Matkarakastajat on kevyt komedia, jossa ohjaaja vetää henkeä ja päästää edellisten töiden raskaankin henkisen taakan ulos. Almodovar hulluttelee nyt lentoneessa, joka on lähdössä kohti Meksikoa. Koneesta löytyy vika, eikä auta muu kuin odottaa laskeutumislupaa Toledon yläpuolella. Ennen sitä koneen miehistö hullaantuu ja alkaa viihdyttää matkustajia. Laulu alkaa. Pedro Almodovar kuvaa lentokoneessa, joka on jaettu kahteen luokkaan: turistit saavat nukkua rauhassa, mutta bisnesluokan matkustajat joutuvat todellisen kuolemanpelon valtaan. Espanjalaisohjaaja kuvaa kuoleman odotusta todella tarkalla sihdillä, mutta mihinkään lopunajan tunnelmiin ei haluta antautua, vaan alkoholi ja seksi saavat vallan. Matkarakastajat toimii sympaattisena iloitteluna ja pelleilynä, jonka mehevän kuvakerronnan alta paljastuu tuttuja almodovarilaisia teemoja. Sukupuolten välinen tasa-arvo on niistä olennaisin. Varmasti elokuva on Almodovarin välityö, mutta on se parempi ja kivasti raikkaampi kuin välityöt yleensä. Kuvista ja niiden kehittelystä sekä mainioista musiikkiesityksistä näkee, että Almodovar paneutuu tosissaan ohjaamiseen. Tai, pitäisikö sanoa, että hän paneutuu tarkoituksellisesti sekoillen aika hölmön tarinan kehittelyyn.. Matkarakastajien pääroolit on annettu tuntemattomille näyttelijöille, mutta Almodovar ei olisi Almodovar, jos hän ei olisi kutsunut pieniin cameorooleihin tunnettuja tähtiään, kuten Penelope Cruzia ja Antonio Banderasta.

Ajankohtainen kommentti

Suomalaisen elokuvan 1950-luvun ohjaajasuuruus Matti Kassila, 89, jaksaa keskustella elokuvatuotantomme nykytilasta (HS 21.7.). Ei se ole uutinen, että uudet kotimaiset elokuvat ovat pääasiallisesti heikkoja, mutta vaikea on sanoa, johtuuko se kurjista käsikirjoituksista – kuten Kassila väittää – vai ohjaajien kyvyttömyydestä luoda taiteellisesti merkittäviä teoksia. Kassilan mukaan käsikirjoitus on kaiken lähtökohta ja lopputulos: ”Elokuva luodaan siinä. Jo käsikirjoitusta tehdessä sijoitetaan tärkeimmät näyttelijät, mikä on osa ohjausta.” Kassila ottaa esimerkiksi itävaltalais-amerikkalaisen ohjaaja-käsikirjoittajan Billy Wilderin, jonka mukaan elokuvanteossa 80% on käsikirjoitustyötä. En nyt puutu uusien kotimaisten elokuvien tasoon enemmän, sillä pinnallistunut ja viihteellistynyt aika vaatii teattereihin helppoja ”popcornelokuvia”. Korostan kuitenkin, että maailmalla on syntynyt lukuisia ikivihreitä merkkielokuvia, joissa käsikirjoitus ei ole ollut niin kovin tärkeässä ”roolissa”. Miten Ranskan 1960-luvun uuden aallon teokset voisivat elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, jos esimerkiksi Jean-Luc Godard olisi joutunut kirjoittamaan Viimeiseen hengenvetoon -elokuvasta vuonna 1959 seikkaperäisen käsikirjoituksen ja esittelemään sen elokuvasäätiön kaltaisella instanssille? Eivät mitenkään, hyvä ihme. Ranskalaiset olivat toimineet 1950-luvulla kriitikoina, siitä työstä kohosi heidän käsityksensä elokuvataiteesta ja myöhempi taito ohjata elokuvia. Enemmän nuoret ranskalaiset kiinnittivät huomiota elokuvan perinteeseen ja amerikkalaisen elokuvan eri genreihin. Elokuvataide monimuotoisuudessaan oli heidän yliopistonsa. Käsikirjoitus saattaa olla tärkeä Suomessa, jossa uuden elokuvan rahoitus on elokuvasäätiön pölkkypäiden varassa. Onko siellä kyvykkyyttä ymmärtää laaja-alaisesti elokuvantekijän pyrkimystä. En tiedä. Kassila väittää, että sieltä ei saa edes vastausta, jos kysyy tai kritisoi. Matti Kassilan puheenvuoro jäänee yksinäiseksi mielenilmaisuksi – veikkaan. Mutta eikö Suomen elokuvasäätiön, Aalto-yliopiston ja lukuisten tuottajien sekä lehtien kriitikoiden olisi syytä tulla esiin pesistään ja osallistua keskusteluun. Älkää jättäkö sitä ”vanhan äijän” (Kassila itsestään) yksinpuheluksi.

P.S. Heinäkuun helteillä on Helsingin elokuvateattereihin ”piilotettu” hienoja ensi-iltaelokuvia. Niin kuin Only God Forgives, What Maisie Knew ja Jotain ilmassa. On selvä, että ne jäävät paitsioon, esimerkiksi ranskalaista Jotain ilmassa -elokuvaa oli katsomassa kolme ihmistä. Eikö näitä elokuvia olisi voitu laittaa ensi-iltaan syksyllä, jotta yleisö olisi löytänyt ne. Toivoisi myös, että Yle Radio 1: Kultakuume käsittelisi joskus tärkeitä elokuvia, eikä vain viihdemössöä. Todellinen elokuvataide jää nykyisin paitsioon Ylessä.  

keskiviikkona, heinäkuuta 24, 2013

Väkivallan kierre Bangkokissa * * * * *














Otsakkeeni on hiukan kalsea. Kysymys ei ole elokuvasta, jossa kuvatut tilanteet ja tapahtumat olisivat yksiselitteisiä. Mutta väkivalta on läsnä K-18 -elokuvassa Only God Forgives. Se voidaan nähdä näpäytyksenä länsimaisille ihmisille, jotka matkustavat Thaimaan Bangkokiin ja sortavat paikallisia. Osa heistä osallistuu seksibisnekseen ja huumeiden salakuljetukseen. Sellainen on elokuvan päähenkilö, amerikkalainen Julian Thompson (Ryan Gosling), jonka peitetoimena on nyrkkeilyklubi. Julian liikkuu myös lähellä seksiklubia, jossa prostituoitu Mai (Ratha Phongam) herättää kiinnostuksen.
Nicolas Winding Refn ohjaama Only God Forgives käynnistyy Julianin veljen Billyn murhasta. Onko korruptioitunut, laulutaitoinen poliisipäällikkö Chan, jota kutsutaan ”kuoleman enkeliksi”, sekaantunut murhaan. Vai onko Chanin veli ollut asialla? Joka tapauksessa Billyn murhaan liittyy myös prostituoitu, joka on Chanin veljen tytär. Chan hallitsee itämaiset kamppailulajit. Hän vetäisee miekkansa selän kotelosta – hän ei tapa, vaan katkoo käsiä.
Elokuvan väkivaltaisten tapahtumien kierre vain syvenee, kun Julianin äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) saapuu Bangkokiin. Hakemaan Billy-poikansa ruumista. Huorahtavasti pukeutunut ja piinkova Crystal on kuin Shakespearen Lady Macbeth, joka hoitaa ihmissuhteita kehottamalla tappamaan.
Lady Macbeth oli Shakespearen näytelmässä Skotlannin kuninkaan Duncanin sotaväen päällikön Macbethin verinen ja julma vaimo, joka vaikeroi kolmannen näytöksen toisessa kohtauksessa Paavo Cajanderin suomennoksen mukaan: ”Kaikk´ompi turhaa, hukkatyötä vaan Jos kyllääns ´ei saa halu saamastaan; Parempi olla murhattujen mailla Kuin murhaajana tunnon rauhaa vailla. ”Niin Shakespearen näytelmän Lady Macbeth ajaa miehensä murhan tielle.
Samalla tavalla Crystal toimii Bangkokissa – tosin hänen miehensä on kuollut jokin aika sitten. Jos Lady Macbeth on teatteriesitysten ja oopperatulkintojen suuria naisrooleja, niin Only God Forgives -elokuvan Kristin Scott Thomas tekee julman Crystalin uskomattomalla intensiteetillä ja rohkeudella. Harvoin tällaista näkee.
===============================================================================
Tanskalaiset ohjaajat ovat nyt maailman huipulla. Nicolas Winding Refn oli minulle tuntematon suuruus, koska en ollut katsonut hänen edellisiä elokuviaan Driveä ja Walhalla Rising´iä. Refn (s. 1970) on lähtöisin Kööpenhaminasta. Hän muutti 8-vuotiaana vanhempiensa mukana New Yorkiin. Nicolas palasi kotikaupunkiinsa 17-vuotiaana, täydentämään lukio-opiskelut.
Elokuva kiinnosti, oppia ja kokemusta haettiin kunnes hän sai ohjata 2008 pitkän elokuvan Bronson. Drive (2011) ja Walhalla Rising (2009) vahvistivat kriitikoiden mukaan kuvaa lahjakkaasta elokuvantekijästä, jota kiinnostavat väkivalta ja kuolema. Se näkyy täytenä Only God Forgives -mestariteoksessa. Ja lisää lienee tulossa, sillä tanskalaisohjaajan uuden työn nimi on I Walk With Dead (2015).
Only God Forgives viittaa Shakespearen verisen ja väkivaltaisen Macbethin lisäksi David Lynchiin, Sam Peckinpahiin ja Luis Bunueliin (silmän tuhoaminen). Silti Nicolas Winding Refn on päässyt elokuvakollegoitaan vielä korkeammalle taiteellisella tasolle. Elokuvan isoja ansioita ovat Larry Smithin melkein kliininen kuvaus ja Cliff Martinezin loistava musiikki.
Ranskalais-tanskalaisena yhteistuotantona tehty, englantia ja vähän myös thaita puhuva elokuva on interiööreiltaan kuin taideteos. Refn korostaa seiniä, ovia ja käytäviä kuin saksalainen Fritz Lang sillloin muinoin. Seinien värit ja maalaukset seksiklubilla antavat ymmärtää, että kuolema on lähellä, sillä paholainen liikkuu huoneissa.
Jäi mieleen, että sisäkuvien ohella ulkokuvat on aina otettu yön hämärässä. Tässä elokuvassa ei ole valoa, ei ole toivoa. Ohjaaja itse on puhut halustaan tehdä ”westernin”, jossa moderni cowboy ”tutustuu” itämaiseen alakulttuuriin. Pakostakin Julianin vaiheita seuratessa mieleen nousivat Michael Ciminon 1970-luvun lopun Kauriinmetsästäjän Saigon-jaksot, joissa Christopher Walkenin näyttelemä, Pennsylvanian clairtonin tehdastyöläinen Nick pelaa venäläistä rulettia ja elää kaupungissa täydellisessä moraalisessa alennuksessa. Michael Cimino näyttää realistisesti, mitä sota voi tehdä miehelle, joka äskettäin uskoi vielä elämään ja onneen. Mutta häntä pelastamaan lähtenyt Robert De Niron näyttelemä Michael pystyy palaamaan vielä kotiin, siihen ei pysty kukaan Refn elokuvan länsimaalaisista henkilöistä.
Ehkä maailmamme on niin suuressa henkisessä alennustilassa, että siitä pitää kertoa mitään kaihtelematta taiteen keinoin. Nyt ei voi enää valehdella, ja vaikka Only God Forgives on fiktio, kannattaa muistaa miten väkivalta rehottaa todellisuudessa. Ajatellaan vaikka Syyriaa, Egyptiä, Irakia tai Afganistania.
Only God Forgivesiä voi kutsua vuoden elokuvaksi ja ehdottomaksi klassikoksi.

 
Ajankohtainen kommentti

Liikenne- ja viestintävirasto on selvittänyt, minkätyyppisiä tv-ohjelmia kansa katsoo. Tulos on hälyttävä, sillä kärkeen kiilasivat tosi-tv -ohjelmat ennen draamaa ja ajankohtaisia aiheita. Tosi-tv:n osuus on 21 %. Uskomattominta on, että uutisia seuraa televisiosta vain 3 % katsojista. Voiko se olla totta?
Tutkimuksen mukaan asiaohjelmat kiinnostavat sentään 12 % katsojista, mutta ajankohtaisohjelmat vain 4 prosenttia. Yllättävästi kotimaisella fiktiolla ei ole enää oikeastaan yleisöä, koska sen prosenttiosuus on vain 2. Urheilu kerää 2 % katsojista. Luku saattaa ihmetyttää, mutta pitää muistaa, että urheilu on vallassa maksukanavilla. Maksuttomista kanavista Ylen TV2 panostaa urheiluun.
Tutkimus tehtiin siis maksuttomien kanavien tarjonnasta. Niitä ovat Yle TV1, Yle Tv2, Yle Fem, Yle Teema, MTV3 ja Sub Ava, Nelonen, Jim ja Liv sekä uudemmat Fox, TV5 ja The Voice/Kutonen.
===============================================================================
Sanoma-konserni purkaa ”rönsyjään”. Nyt on vuorossa Radio Helsinki, joka lopetetaan alkusyksyllä. En ole kuunnellut koskaan tätä radiokanavaa, joten en pysty itkemään tai valittelemaan asiaa. Työntekijät kanavalla lienevät olleet shokissa, kun uutisesta kuulivat. Sinänsä totuus on se Suomessa, että tv-ja radiokanavia on liikaa. Runsauden mahdollisti digitalisoituminen. Saa sitten nähdä, milloin Sanoma lopettaa tv-kanava Nelosen, jossa objektiivisestikin tarkasteltuna ei ole enää yhtään ohjelmaa, joka kiiinnostaisi. Mainoksia kylläkin.
===============================================================================
Ylen TV 2 tarjosi melkein koko lauantaipäivän 13.7. melko tyhjältä Ratinan Stadionilta, Tampereelta, Nuorten EM-kisojen yleisurheilutilanteita. Televisiointia jatkettiin sunnuntaina. Mitään ei tullut televisiosta valtavan globaalin suosion saavuttaneesta Helsinki Cupista, jossa varhaisnuorten ja nuorten joukkueet taistelivat jalkapallon vihreällä veralla. Yle-Uutisissa oli sentään pieni välähdys. Se on sitä Ylen nykyistä linjausta, luulen. Harakoille yleisurheilu menee, sillä ketä enää kiihdyttävät dopingin avulla tehdyt ennätykset. Sitä paitsi mitalitilastossa Suomi oli vasta 24:s.
Eiköhän ryhdytä keskittymään muutamiin urheilulajeihin, joissa voi tulla menestystäkin. Jalkapallo on yksi, vaikka nyt menee huonosti. Se on kuitenkin eniten harrastettu laji Suomessa, ja joka puolella juniorit harjoittelevat ja pelaavat. Täräyttihän Harkimon Hartwall-Areenan ostanut venäläis-suomalainen miljardööri Roman Rotenberg HS-haaastattelussa, että jääkiekko ei enää vedä Suomessa nuoria, vaan kaikki haluavat pelata jalkapalloa.

P.S. Arkisin klo 19.00 Yle Teemalla menevä Isä Matteon tunnustuksia tarjoaisi sisäministeri Päivi Räsäselle oivan oppitunnin. Kirkon palveluksessa voi olla avarakatseinen, humaani ja suvaitsevainen. Sellainen on Terence Hillin esittämä nahkatakkinen, pyörällä liikkuva italialaisen pikkukylän katolinen pappi Isä Matteo, joka ei tuomitse, vaan auttaa ja opastaa. Sarja on tietenkin fiktio, mutta sellaisestakin tuotteesta kannattaa ottaa oppia, jotta oma tunkkainen mieli alkaisi sulaa.

tiistaina, heinäkuuta 09, 2013

Sofia Coppolan teinit varkaissa * * *
















Francis Ford Coppolan tytär Sofia yllättää meidät. Hän on ohjannut erikoisen, aikaisemmista elokuvistaan poikkeavan teinirymistelyn, joka on täynnä tyttöenergiaa. No, totta, poikkesihan Sofia olemassaolon tuskaa ja vieraantumista kuvaamistaan elokuvista (mm. vuonna 1999 The Virgin Suicides, 2003 Lost Translation) ohjaamalla 2006 historiallisen rakkausdraaman Marie Antoinette, joka on esteettisesti komeaa, jopa visuaalisilla otoksillaan herkuttelevaa elokuvaa.
Sofia Coppolan uutuus The Bling Ring sijoittuu Los Angelesiin, ja ennen kaikkea rikkaiden perheiden maailmaan. Ja senhän maailman Sofia tuntee. Muiistatteko, kun häntä herjattiin episodielokuvan New York Stories jaksosta ”Life Without Zoe”, joka tapahtui vartioidun ökyasunnon ympäristössä. Entä vielä, se aivan turhaan haukuttu, vuonna 1990 valmistunut Kummisetä-trilogian päätös, jossa Sofia joutui paikkaamaan Winona Ryderiä Michael Corleonen tyttären roolissa.
The Bling Ring kertoo rikkaiden perheiden losangelilaisista teinitytöistä, joille mikään ei riitä. He keksivät juonen murtautua rikkaiden julkkisten asuntoihin ja pöllivät tavaroita ja esineitä, joilla on luksusarvo. Sofia Coppola näyttää – ei luennoiden – miten yltäkylläisyyden himo sekoittaa tyttöjen tajunnan. Ensin kaikki alkaa pelinä, sitten toiminta vakavoituu, mutta näyttäisi, että teinityperykset eivät enää tunnista hyvän ja pahan, oikean ja väärän rajoja.
Sofia Coppolan elokuva jää hiukan puolitiehen, vaikka tyttöjä näyttelevä jengi tekee parhaansa. The Bling vertautuu puolalaisista vanhemmista 1952 Englannissa syntyneen Marek Kanievskan 1987 elokuvaan Les Than Zero, jossa näkyivät lyhyen kasinoajan tunnelmat. Kanievskan itsetuhoa kuvaava, satiiria viljelevä elokuva perustui kohutun Bret Easton Ellisin romaaniin, josta kohuttiin aikanaan. Nyt teos on unohtunut.
The Bling Ring on hyvä yritys ohjata jotakin muuta, heittäytyä rymistelevien nuorten tyttöjen kapeaan ja hiukan kaunaiseenkin maailmaan. Voipa sanoa, että elokuva ei sittenkään poikkea kovin paljon lahjakkaan Sofia Coppolan perusteemasta, vieraantumisesta ja todellisen elämän vakavista ongelmista.

Ajankohtainen kommentti

Julkisen palvelun Ylen kesä on menossa. Mitään kovin riemastuttavaa tai antavaa kesäohjelmisto ei ole vielä tarjonnut. Uusintoja on paljon, Pyhimys seikkailee tutun Roger Mooren hahmossa ja italialainen pappi ratkoo rikoksia Isä Matteon tutkimuksissa.
Ulos luontoon on Ylen iso kesäteema. Yle Teema on luvannut viedä katsojat teatteriin. Dokumenttiprojektin kiinnostava ohjelma on Ja kirkko vaikeni.
Kari Väänäsen ohjaama suhteelllisen hyvä Havukka-ahon ajattelija ja eri henkilöiden esittelemä 10 kirjaa rikoksesta ovat kiinnostaneeet. Yle Teeman elokuvakesä on keskittynyt rakastamisen vaikeuteen. Todellinen herkkupala ovat Bergmanin videot.
Kotimaisista uusitaan Jarmo Lampelan hyvät Sairaan kaunis maailma ja Joki sekä Veikko Aaltosen mestarillinen Rakkaudella, Maire. Lampelan elokuvat valmistuivat 1997 ja 2001, Aaltosen 1999. Mielenkiintoa herättää Juhannuksen jälkeen alkanut Film noir -sarja, jossa on mukana sirkusaiheinen Suuri Flamarion. Ohjaajana oli 1950-luvulla westernien tekijäksi kruunautunut Anthony Mann ja pääosassa Erich von Stroheim. Ava Gardnerin varhaisnäyttelijätyö Kiertotie meni jo. Esitykset ovat maanantai-iltaisin.

P.S. Palaan asiaan heinä-elokuun vaihteessa.

keskiviikkona, heinäkuuta 03, 2013

Tähtilaiva-mania sen kun jatkuu! * *















J.J. Abrahams-niminen herra aloitti 2000-luvun lopulla ns. Star Trek -tieteisseikkailun uuden sukupolven. Oli siis kulunut 30 vuotta siitä, kun Paramount oli palkannut 1914 syntyneen konkariohjaaja Robert Wisen (Viimeinen isku, Kadun kuningas, West Side Story, Sound of Music) toteuttamaan tv-sarjan menestyksen jälkimainingeissa ”kunnon” Star Trek -valkokangaselokuvan. Wisellä oli kokemusta genrestä, sillä hän oli ohjannut 1940-luvulla Wal Lewtonille kauhutieteisfilmin The Body Snatcher ja 1960-luvulla tieteisjännärin Andromeda uhkaa.
Oikeastaan Tähtilaiva-seikkailuja on voitu tuottaa jatkuvasti, koska elokuvaprojektilla on ollut valtava fanien joukko. USA:ssa on puhuttu ”Trekkies-faneista”, jotka ovat kokoontuneet isoihin Star Trek -konfrensseihin suuriin kaupunkeihin. Onkohan Suomessa ollut vastaavaa? Amerikassa 1960-luvun tv-sarja oli hyvin suosittu. Tuolloin puhuttiin vielä eri kaupunkien tv-peitoista: tv-sarja juoksi parhaimmillaan vuosina 1966-69 kokonaisen 79:episodin voimalla 308 kertaa viikossa 134 amerikkalaisessa kaupungissa ja se myytiin 131 maahan.
Uusin Star Trek -elokuva pohjustaa kaiken lähtevän pimeydestä. Niin myös tiedon. Etenkin tri. Spockin nuori näyttelijä on pyritty muotoilemaan 1979 elokuvan vastaavan hahmon kaltaiseksi aivan tukkaa myöten. Roolihan kuului silloin Leonard Nimoylle, joka on Robert Wisen elokuvan kiinnostavin henkilöhahmo Ilia esittävän Persis Khambattan ohella. Uuden Star Trek -elokuvan muut näyttelijät ovat kuin keskinkertaisesta amerikkalaisesta nuorisoelokuvasta, etenkin William Shatnerin tähtialuskapteeni James T. Kirkin osan perinyt Chris Pine. Hän muuten johtaa Enterprisen pelastustoimintaa. Kysymys on muodin mukaisesti hyökkäyksestä terroristeja vastaan. Sotakin uhkaa, mutta maassa vai avaruudessa. Vanha viholainen Khan on tietenkin pahiksena liikkeellä. Kyllä hän jaksaa.
Minua on aina ärsyttänyt Star Trek -elokuvissa ja tv-sarjassa hitaus ja asetelmallisuus. Uudessa elokuvassa puhutaan hyvän ja pahan ongelmista. Jotta oltaisiin oikein mustavalkoisia ja yksinkertaisia lörpötellään vielä oikeasta ja väärästä. Miehistön välisiä suhteitakin ravistellaan olan takaa. Toimintaa yritetäään sitten saada elokuvaan vaikka väkisin. Robert Wisen 1979 Star Trekistä eivät toimintakohtaukset muistu millään mieleen. Niin typerä tarinaltaan uusi Star Trek ei sentään ole – siitä muuten käytetään nimeä Star Trek into Darkness - kuin Wisen ohjaama 45 miljoonan dollarin Paramount-tieteisseikkailu, jonka tuotanto ei aikanaan tahtonut päästä millään liikkeelle.

Ajankohtainen kommentti

Ruotsin Yleisradio säilyttää lupamaksut. Tästä tuli päätös viime viikolla. Ruotsissa kansa maksaa kuulemma yli 90%.sti lupamaksut. Ruotsissa keskusteltiin myös Suomen kaltaisesta lupamaksuverosta, vai miksi sitä pitäisi kutsua.

P.S. Yle on välittänyt hyvin Confederations Cupin otteluita Brasiliasta. Erkka V. Lehtolan taustaavat analyysit toimivat. Muuten: Arhinmäki ja Soini, tulkaa nyt katsomaan kotimaista jalkapalloa. Ei se ole niin huonoa kuin joku irvileuka on supittanut korvaanne.