keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2010

POLANSKIN HAAMUKIRJOITTAJA * * *

 
Ranskalais-puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Amerikan vaiheita, iloja ja suruja, Sharon Tate -tragediaa kuvaava dokumenttielokuva Roman Polanski: Wanted and Desired on poistunut Helsingin ohjelmistosta. Polanski (s. 1933) on ollut viime aikoina laajasti lehtien otsikoissa. Kysymys on Yhdysvalloissa 1977 tapahtuneesta pidätyksestä, ohjaajaa syytettiin alaikäisen tytön raiskauksesta. Polanski lähti vapaaehtoisesti Yhdysvalloista, asettui Pariisiin ja jatkoi uraansa Euroopassa. Koskaan ohjaaja ei päässyt 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuoliskolla valmistuneiden nuoruuden töidensä tasolle (puolalainen Veitsi vedessä, englantilainen Inho, amerikkalaiset Rosemaryn painajainen ja Chinatown). Englannissa ohjattu Tess (1979) ja Pariisissa toteutettu amerikkalainen Frantic (1988) jäivät hengettömiksi. Seksuaalisia perverssioita muun muassa laivamatkalla heijasteleva Katkera kuu (1991) on Polanskin myöhäistuotannon hätkähdyttävimpiä elokuvia. Feministit olivat innoissaan elokuvasta.
Roman Polanskin uusin ohjaustyö The Ghost Writer on ollut kevään kiinnostavia uutuuksia Helsingin ohjelmistossa. Se on ikääntyneen Polanskin viime vuosien parhaita elokuvia, ei ehkä niin monikudoksinen kuin toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan sijoittunut Pianisti (2002). Polanski osoittaa jälleen hallitsevansa taidokkaasti arvoituksellisen trillerin kerrontamuodon ja salakavalat tarinakuorrutukset. Niin kuin 1999 valmistuneessa, Johnny Deppin näyttelemässä, vanhojen kirjojen maailmaan sukeltavassa Yhdeksännessä portissa. Mutta jotain puuttuu - elokuva on persoonaton.
The Ghost Writer (tuodaan meile alkuperäisellä nimellä) perustuu Robert Harrisin romaaniin "Haamukirjoittaja". Kirjasta kohuttiin etenkin Britanniassa, sillä Harrisin kuvaama ex-pääministeri Adam Lang muistutti erehtymättömästi Tony Blairia. Polanskin elokuvassa ex-pääministerin roolin vetää Pierce Brosnan, muuan entinen Bond-näyttelijä, ja siinä onkin veteraaniohjaajan trillerin rike. Brosnan on "miscast".
The Ghost Writerin päähenkilöä esittää brittinäyttelijä Ewan McGregor. McGregorin kirjoittaja saa toimeksiannon kirjoittaa entisen pääministerin Adam Langin muistelmat. Hän aloittaa työn, mutta joutuu pian huomaamaan, että joku toinen on toiminut aikaisemmin haamukirjoittajana ja syöksynyt pian salaperäiseen onnettomuuteen. McGregorin kirjoittaja alkaa uskoa, että Adam Langin menneisyyttä verhoaa salaisuuksien seitti.
Roman Polanski panostaa alkupuolella ansiokkaasti Adam Langin taustan, henkilön ja kanssaihmisten selvittelyyn. Myöhemmin jännityskerronta saa oikeutetusti vallan, sillä McGregorin haamukirjoittaja vedetään CIA:n aikaisempien operaatioiden, outojen väkivallantekojen ja poliittisen paranoian vyyhteen. Viaton mies voisi tuhoutua, mutta haamukirjoittaja löytää sisältään voiman, jonka avulla kinkkisiä salailuja ja petoksia ryhdytään selvittämään.
Roman Polanski onnistuu luomaan kuvauksellisesti jännitteisen elokuvakokonaisuuden, jota tukevat tarinan fiksu kehittely, osuvat miljöövälähdykset ja tutkittu näyttelijäohjaus. Tom Wilkinson on aivan mainio professorina, jonka jauhot eivät taida olla aivan puhtaat. Eli Wallach on pätevä tarinan solmuja aukovana rannikkolaisena. Olivia Williams jää taustalle Adam Langin vaimona.

Ajankohtainen kommentti

Mikael Jungnerin viisivuotiskausi päättyy tällä viikolla Yleisradiossa. Helsingin Sanomat teki ison jutun Ylen toimitusjohtajasta, oikeustieteen lisensiaatti Mikael Jungnerista (22.4. 2010). Vaikutelmaksi jäi, että jutun kirjoittaja hehkutti Jungnerin ansioita saneeraja-toimitusjohtajana. Otsake "Jungner höyläsi Ylen terveeksi" kertoo kaiken. Ylen henkilöstön määrä oli vuoden 2009 lopussa 3 307. Vähennystä oli tapahtunut 17 % vuosikymmenen alusta. Jungnerin mukaan tämäkään ei riitä, vaan vuoden 2012 loppuun mennessä henkilöstö vähenee 3000:een.
Jungner tuntee huolta Ylen laajasti käyttämistä alihankkijoista, siis pienistä ja vähän suuremmista tv-tuotantoyhtiöistä, jotka valmistavat ohjelmia julkisen palvelun yhtiölle. Niitä ovat muun muassa Broadcasters, Tarinatalo, Production House. Alihankkijoiden tuotoksista ei voi leikata, koska se aiheuttaisi Jungnerin mukaan työttömyyttä media-alalla. Siksi "helppoja säästöjä ei enää löydy."
Yleisradion hallituksen puheenjohtaja Kari Neilimon intoutuu kehumaan Jungneria Ylen vuosikertomuksessa 2009, jota HS on lainannut: "Hänen toimitusjohtajakautenaan yhtiö on kehittynyt menestykselliseksi ja uudenaikaiseksi julkisen palvelun yhtiöksi, jossa vallitsee innostunut työilmapiiri. Samanaikaisesti on viety läpi merkittävä yhtiön toiminnan kehittämisohjelma ja talouden tervehdyttäminen."
Hei, Kari Neilimo! Jos noin ylistät, niin miksi et antanut Jungnerille jatkopestiä? Kuka päättäjä voi hyvällä omallatunnolla luopua Jungnerin kaltaisesta menestysjohtajasta, joksi hänet nostat tekstissäsi. Vai, onko kysymys silkasta kaksinaismoralismista, jolla Neilimo yrittää pehmentää Jungnerin lähtöä ja tuntemattoman kauppatieteen maisteri Lauri Kivisen tuloa yhtiöön?
Minäpä kerron - tai ei tämä ole mikään uutinen: Demareja lähellä oleva Jungner haluttiin pois, koska kokoomus tahtoi vihdoinkin oman miehensä Yleisradion johtoon (tosin tv-toimialan johtaja on jo puolueen hyppysissä). No, menin Ylen sivuille ja luin kokonaan Kari Neilimon tekstin. Tämä asia pisti silmään: Hallituksen puheenjohtajan mukaan Yle on paitsi julkisen palvelun mediayhtiö myös merkittävä kotimainen kult­tuuri-instituutio. Neilimo esittää, että jokainen suomalainen tuntee Ylen, ja liki kaikki seuraavat Ylen tuottamia radio- ja tv-ohjelmia eri viestintäverkoissa.
Kari Nielimo ottaa myös kantaa Ylestä käytyyn keskusteluun. "Keskustelu vie eteenpäin ja luo mahdollisuuksia kehittää Yleä yhä paremmaksi julkisen palvelun yhtiöksi kaikille suomalaisille. Näin Ylen hallitus on asennoitunut käytyyn keskusteluun, joskin kaupallisen median piiristä esitetyt, liki yksinomaan kriittiset kannanotot Lintilän työryhmän esityksistä ovat ihmetyttäneet. Ylen ohjelmistossa rahoituskeskuste­lua on seurattu journalistisin perustein eikä keskusteluun tai esitettyyn kritiikkiin ole muutoin haluttu vastata."
Tulee mieleen: Entä jos Yle olisi vastannut tarmokkaasti kritiikkiin? Ainakin Mikael Jungner on vastannut kritiikkiin joissakin Ylen tv-ohjelmissa silloin, kun hänen lähtönsä oli selvä. Hyvä niin. Jungnerin esiintymisestä ei jäänyt ainakaan katkeran kalkin makua.

sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 42

Persona - naisen naamio (Persona, Ruotsi 1965), ohjaus Ingmar Bergman, käsikirjoitus: Bergman, kuvaus: Sven Nykvist, musiikki: Lars von Werle, pääosissa: Bibi Andersson (Alma), Liv Ullman (Elisabet Vogler), Margaretha Krook (Lääkäri), Gunnar Björstrand (Herra Vogler). Tuotanto: Allan Ekelund/Svensk Filmindustri.



Rakkauteni Ingmar Bergmaniin alkoi 1958 koulukaupungissa Mansikkapaikan esityksessä. Vuosi myöhemmin olin Teinijohtajakurssilla Eerikkälässä, joka tunnetaan jalkapallon urheiluopistona. Vietin kurssin jälkeen elokuun viimeisen viikon Helsingissä. Asuin tätini luona Kolmannella linjalla, minä joka täytin vasta marraskuussa viisitoista vuotta. Se viikko oli muuan jakso elämäni yliopistoista.
Kävin viikon aikana katsomassa kaiken mahdollisen teatterin (innostus Samuel Beckettiin syntyi), mutta menin eräänä iltana Kluuvikadun Maximiin, jossa näytettiin Bergmanin Kasvoja (1958). Teatteri oli omistettu ruotsalaiselle elokuvalle, ruotsalaisten filmitähtien valokuvia riippui seinillä - Hasse Ekman, Jarl Kulle, Lars Ekborg, Harriet Andersson, Ingrid Thulin, Ewa Dahlbeck, Max von Sydow.
Kasvot oli ravisuttava elämys. Kolme vuotta myöhemmin Ruotsissa ilmestyi Jörn Donnerin perusteellinen, elävä elokuvakirja "Djävulens ansikte". Kirjan nimi viittaa niin Kasvoihin, mutta myös 1956 julkaistuun Seitsemään sinettiin, joka on Bergmanin avainteoksia. Nuo elokuvat opettivat meille, että paha on läsnä niin ihmisen ulkoisessa kuin sisäisessä todellisuudessa, mutta velvollisuutemme on elää ja antaa toistenkin elämälle arvo. Niin, ja opettivat ne nuoren ihmisen tajuamaan - joskin kaukaisesti - että meidän ihmisten täytyy kuolla.
Noissa Bergmanin kahdessa elokuvassa etsitään elämän merkitystä, käydään jatkuvaa kamppailua Jumalan kanssa, mutta onnellinen on se, joka löytää onnensa arjesta, niin kuin Seitsemännen sinetin ilveilijäpariskunta. Pari löytää tasapainonsa arkisista asioista, omasta läheisyydestään ja yhteisyydestään.
Seitsemäs sinetti perustuu ohjaajan yksiosaiseen näytelmään "Puumaalaus" ja on saanut inspiraationsa Brueghelista, Raamatun "Ilmestyskirjasta", Strindbergistä ja kirkkomaalauksista. Aivan kuin inspiraatioon sisältyisi kaikki se, mitä Bergman käsitteli usein elokuvissaan. Siksi Seitsemännen sinetin ritari ja aseenkantaja ovat kuin ihmismielen kaksi eri puolta: Toinen kuuntelee mielellään tarinoita kuolemasta, kun toinen rukoilee kirkossa, jotta Jumala voittaisi Paholaisen.
=====================================================================================================
Jörn Donner laati Bergman-kirjaansa 1960-luvulla kaksi uutta painosta. Otava julkaisi Juha Virkkusen oivaltavana suomennoksena 1967 Donnerin kirjan nimellä Paholaisen kasvot. Kirjan loppuun Donner kirjoitti lisäjakson "Uusi Bergman". Näin myös Bergmanin 1960-luvun ehkä tärkein elokuvatyö Persona - naisen naamio saatiin mukaan. Kysymys on Bergmanin naisten elokuvasta - mikä klisee - , sillä naisia ruotsalaismestari on kuvannut pilvin pimein. Tarkoitamme elokuvia kuten Nainen ilman kasvoja, Naisten unelmia, Kesä Monikan kanssa, Neidonlähde, Kuin kuvastimessa, Puhumattakaan naisista.
Persona - naisen naamio kertoo juhlitusta näyttelijättärestä Elisabet Voglerista. Hän on menettänyt kontrollinsa esityksessä ja alkanut nauraa. Hänen tekonsa ei ole kuulunut näytelmään, mutta sen on uskottu kuvastaneen sairauden puhkeamista. Vogler menettää puhekykynsä ja joutuu sairaalaan. Näyttää, että Voglerissa ei ole mitään vikaa, mutta häntä ei saada puhumaan. Mitä sitten tapahtuu, kun nuori hoitaja Alma alkaa kaitsea Elisabetia.
Bergmanin elokuvassa nainen kaksoisvalaistaan. Alma on äänessä sitä enemmän mitä tiukemmin Elisabet vaikenee. Bergman tutkii naisen identiteettiä, identiteetin muutosta, vähän samalla tavalla kuin Michelangelo Antonioni 1960-luvun italialaisessa naistrilogiassaan Seikkailu, Yö ja Kuumetta/Auringonpimennys. Mutta Bergmanilla identiteetit tahtovat vaihtua: Almasta tulee Elisabet, Elisabetista Alma hetkellä, kun naisen naamio riisutaan. Tai toinen naisista pettää toisen ja tunkeutuu privaatin herkimmille alueille.
Jörn Donner suhtautuu Bergman-kirjassaan elokuvaan kaksijakoisesti. Hän näkee siinä myönteistä ja kielteistä. Donnerin mukaan Persona - naisen naamio kertaa Bergmanille rakkaita teemoja. Tosin taitavasti., Toisaalta kirjoittaja ihailee Bergmanin kykyä kertoa intensiivisesti kuvilla. Kaikki toiminta, tapahtuminen on riisuttu pois, jotta naisen sielu paljastuisi avoimilleen. "Mutta yllättävintä on kuitenkin B:n taito kertoa paljon sanomatta mitään, ladata kohtaukset tunnevoimalla, joka etsii vertaansa nykyajan elokuvassa" (Donner 1967).
Ingmar Bergman sai myöhemmin ihailijapostia muun muassa Woody Allenilta, joka viittasi ruotsalaiseen mestariin omissa elokuvissaan - ehkä lähimmin Sisäkuvissa (1979), jonka naiskuvissa näkyy Personan - naisen naamion vaikutteita. Samoin Allen lienee innostunut Bergmanin saksalais-norjalais-englantilaisesta Syyssonaatista (1977), joka kuvaa kamarielokuvan keinoin äidin ja tyttären haurasta kohtaamista.
Ingmar Bergman oli kansainvälisesti maineikkaimmillaan 1970-luvulla. Bergman sai 1972 kaksi elokuvaa Sight and Sound -lehden kuuluisalle Top Ten -listalla, joka julkaistaan joka kymmenes vuosi. Elokuvat olivat Persona - naisen naamio (viides) ja Mansikkapaikka (kymmenes). Vuosien 1982 ja 1992 listoilta Bergmanin oli pudonnut pois.
=====================================================================================================
Persona - naisen naamio on kahden ruotsalaisen elokuvan naisnäyttelijän, norjalaissyntyisen Liv Ullmanin ja Bibi Anderssonin suurtyö. Kuin kuvastimesta kajastuvat heidän kasvojensa ilmeet ja liikkeet, sielun peilin liikkeet. Ja tuskin monessa muussa Ingmar Bergmanin elokuvassa kaksi naista on ollut näin lähellä toisiaan, aivan ihohuokosilla.
Muistettakoon, että Persona - naisen naamio valmistui ajankohtana, jolloin uusi nuori sukupolvi rynni ruotsalaiseen elokuvaan. Nuoret laativat jopa kiistakirjoituksia Bergmanista, Bergmanin liian suurta asemaa ja vaikutusta vastaan. Niin kävikin, että 1960-luvun uuden ruotsalaisen elokuvan ohjaajat Bo Widerberg (Korppikortteli), Jan Troell (Tässä on elämäsi), Vilgot Sjöman (Olen utelias, keltainen, Olen utelias sininen), Kjell Grede (Hugo ja Josefin) ja kumppanit (mm. Jan Halldoff, Jonas Cornell, Mai Zetterling) ravisuttivat raikkailla, moderneilla elokuvillaan ilmapiiriä. Maestro Bergman ei hätkähtänyt kritiikistä, vaan jatkoi ohjaamalla mestariteoksia aina vuoden 1982 rikaskudoksiseen testamenttiinsa Fannyyn ja Alexanderin. Sitten Bergmanin lopetti teatterielokuvien ohjaamisen, mutta jatkoi rohkeasti tv-elokuvassa (Saraband on loistava) ja teatterissa. Tuolla 1960-luvun uudelle sukupolvelle ei käynyt yhtä hyvin.
=====================================================================================================
Muistamme seuranneemme keväällä 1983 televisiosta, kun Fannyn ja Alexanderin tuottaja, suomalainen elokuvaohjaaja ja kirjailija, Bergmanin ystävä Jörn Donner pokkasi Oscar-pystin vuoden parhaasta ulkolaisesta elokuvasta. Samassa juhlassa palkittiin Bergmanin luottokuvaaja Sven Nykvist samasta elokuvasta vuoden parhaana kuvaajana. Nykvist oli jo mennyt Yhdysvaltoihin ja kuvasi muun muassa Woody Allenille muutaman elokuvan.
=====================================================================================================
Ingmar Bergman (1918-2007) ei osallistunut Fannyn ja Alexanderin juhlintaan Los Angelesin gaalassa, eikä hän koskaan ohjannut Amerikassa, vaikka häntä houkuteltiin etenkin 1970-luvulla. Ohjasi Bergman sentään 1970 Elliott Gouldin ja Bibi Anderssonin kanssa Kosketuksen, joka oli amerikkalais-ruotsalaistuotantoinen rakkauselokuva. Länsi-Saksassa Bergman ohjasi ja asui 1970-luvun loppupuolela joitakin vuosia. Siellä syntyi muun muassa hyytävä avioliittodraama Marionettien elämästä (1980), joka lienee nykyisin unohdettu

keskiviikkona, huhtikuuta 21, 2010

Tolstoin viimeiset koetukset * * *









Maaliskuussa esittelin elokuva-arkiston eli kavan Leo Tolstoin -elokuvien sarjan. Sen tueksi on kaupalliseen teatteriohjelmistoon saatu Michael Hoffmanin ohjaama siisti epookkidraama Viimeinen asema, jossa vanha Tolstoi riuhtoo viimeisiä elinpäiviään. Venäjän kirjallisuuden suuri tekijä ja vaikuttaja Leo Tolstoi kuoli 1910 rautatieasemalle. Hän oli lähtenyt pakomatkalle, koska ei ollut yhtä mieltä vaimonsa kanssa kirjallisen perinnön taloudellisen osuuden jaosta.
Michael Hoffman on epätasainen, Honolulussa 1957 syntynyt amerikkalainen ohjaaja. Hoffman on osoittanut aikaisemminkin kiinnostuksensa kirjallisiin aiheisiin. Aivan 1990-luvun lopulla Hoffman ohjasi William Shakespearen Kesäyön unelman. Se oli laaja ja lattea epookkituotanto. Vahva näyttelijätyö ja muhevat lavastukset erottuivat. Shakespeare-sovituksena elokuva jäi kyllä pinnalliseksi. Näytti kuin Hoffman, joka aikaisemmin oli ohjannut satiirin Soapdish television sarjafilmien tähdistä, ei olisi ymmärtänyt kovin paljon Shakespearen tekstistä.
Viimeinen asema on turvallisempi kirjailijaelokuva. Leo Tolstoin viimeiset päivät avataan kirjailijan avuksi saapuvan sihteeeri Valentinin (James McAvoy) näkökulmasta. Toinen viimeisen aseman ryydittäjä on Tolstoin vaimo Sofia (Helen Mirren). Myös Tolstoin uskottu Vladimir (Paul Giamatti) liikkuu talossa.
Iäkäs Christopher Plummer (s. 1927) on muotoutunut viimeistä piirtoa myöten Leo Tolstoiksi, joka halusi vaikuttaa yhteiskunnallisesti Venäjän tilanteeseen. Sofian kanssa jouduttiin kipakoihin riitoihin. Sovittelijoita tarvittiin, mutta nuori sihteeri ei ehkä tajunnut, mitä hänen pitäisi olla mieltä kirjailijan radikaaleista ajatuksista. Hoffman nostaa ansiokkaasti elokuvan pääajatukseksi yksityisten tarpeiden ja yleisten velvollisuuksien ristiriidan.
Viimeinen asema on sympaattisesti vanhanaikainen epookki- ja ihmissuhdedraama. Jälleen Michael Hoffman luottaa mutkattomaan kerrontaan, tarkkoihin lavastuksiin ja näyttelijätyöhön. Elokuvan katsomisedellytyksiä parantavat selvästi erinomainen Helen Mirren, jonka sukutaustaa löytyy Venäjältä, ja ikään kuin jäähyväistyönsä varmuuden vuoksi tekevä kanadalaissyntyinen Christopher Plummer. Suuri elokuvayleisö muistanee hänet Sound of Musicin (1965) paroni von Trappin roolista.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset dokumenttielokuvat ovat saaneet hyvin katsojia valkokankaalla. Se on ennenkuulumatonta, sillä dokumenttielokuvan levityskanava on ollut yleensä televisio. Kohudokumentti Reindeerspotting - pako joulumaasta on ollut viikonloppuisin jopa kolmannella sijalla katsotuimpien elokuvien listalla. Tämä Joonas Neuvosen ohjaama K-18 -dokumenttielokuva kertoo rovaniemeläisten narkkarien synkästä arjesta. Monet elokuvan nähneet ovat puhuneet oksettavasta katsomiskokemuksesta.
Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumentti Miesten vuoro on mennyt yllättävän pitkään helsinkiläisessä kinossa. Kävin katsomassa sen pari viikkoa sitten, ja Kino-Palatsi Yhdeksässä oli mukavasti katsojia. Aihe kiinnostaa, sillä tekijät ovat vieneet kamerat yleisiin ja yksityisiin saunoihin. Löylyn innoittamina ja kaljapullo kädessä miehet, niin nuoremmat mutta ennen kaikkea vanhemmat, puhuvat elämästään ja kohtaloistaan.
Miesten vuoro on omistettu suomalasielle miehelle. Elokuva on aito ja rehellinen, joskin se olisi kaivannut vielä hiukan lisää särmää ja monivivahteisuutta. Tällaisenäkin Lapista Helsinkiin ja takaisin pohjoiseen kulkeva elokuva toimii hyvin. Miesten kertomukset ovat aika lailla surullisia - menneestä elämästä löytyy onnettomuuksia, tragiikkaa, avioeroja ja kyvyttömyyttä hallita omaa elämää. Niin, ja kalliolaisessa saunassa ehkä kolmekymppinen eronnut isä melkein itkee, kun ei saa enää tavata lastaan.
Hauska yksityiskohtakin on mahtunut Miesten vuoroon: maaseudun mies asuu karhun kanssa, pennusta kasvattamansa otso on haka särkemään esineitä, mutta isännälleen se ei tee mitään pahaa. Elokuvan lopun kuorolaulukohtaus sykähdyttää.

sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 41

Aamiainen ruohikolla (Le de´jeuner sur l´herbe, Ranska 1959), ohjaus ja käsikirjoitus: Jean Renoir, kuvaus: Georges Leclerc, musiikki: Joseph Cosma, pääosissa: Paul Meurisse (professori Ètienne Alexis), Catherine Rouvel (Nénette), Fernand Sardou (Nino), Jean-Pierre Granval (Ritou), Jacqueline Morane (Titine). Tuotanto: Consortium Pathe´/Compagnie Jean Renoir.



Ylen TV2 esittää 1.10. 1966 ihailemamme ranskalaisohjaajan elokuvan Aamiainen ruohikolla. Olen odottanut tilaisuutta, jolloin voisin nauttia tuosta raikkaan impressionistiseksi väitetystä luonnon ja lemmen runoelmasta. Suomen teattereihin elokuva tuli huhtikuun lopulla 1961, mutta koskaan en saanut nähdä sitä valkokankaalla. Nyt oli tyydyttävä tv-esitykseen. Minulla ei ollut vielä televisiota, joten hakeuduin erään kamerataiteen osaston opiskelijan pieneen asuntoon (usein keskusteltiin 1960-luvun loppupuolella elokuvataiteesta opiskelijoiden ja osaston yliopettajan Raimo Hallaman kanssa Piknikissä, nyk. Richard´s Pub). Olimme tavanneet aikaisemmin päivällä Putki-Nissenillä, joka sijaitsi Ateneumin takana. Tuleva elokuvataiteilija oli kiinnostunut Renoirista, koska ihaili myös ohjaajan isää, impressionisti Auguste Renoiria (myös Pierre-Auguste).
Aikaisemmin näkemiini Renoir-elokuviin (Suuri illuusio, Marseljeesi, Boudu, Elena ja miehet) verrattuna Aamiainen ruohikolla oli päältä katsoen kepeä ja rento komedia, jonka parissa viihtyi ajattelematta elämän syvällisyyksiä. Sitten esityksen jälkeen me aloimme keskustella elokuvasta.Totesimme, että rentous ja viihdyttävyys on vain renoirilainen pintakuori, jota raaputtamalla esille nousee elämän tärkeitä peruskysymyksiä.
=====================================================================================================
Jean Renoirin tuotannon ehdottomina kivijalkoina on pidetty sodanvastaista Suurta illuusiota ja tapainkomediaa Pelin sääntöjä. Jälkimmäisen elokuvan saatttoi nähdä Suomessa alkuperäisenä vasta 1960-luvulla, koska siitä entisöitiin uusi kopio 1950-luvun lopulla. Toisen maailmansodan aikana uskottiin, että 1939 valmistuneen elokuvan kopiot olisivat tuhoutuneet pommituksista. Onneksi Ranskassa perustettiin 1956 klassikkojen etsintää ja entisöintiä varten oma seura.
Pelin säännöt koottiin uudelleen eri paikoista löytyneestä materiaalista, ja tietenkin Renoirin ohjeiden mukaan. Tiettävästi siitä puuttuu vain yksi kohtaus. Saimme ihastua tähän elokuvateokseen lopullisesti toukokuussa 1977, kun Aito Mäkinen otti mahaantuomansa kopion uusintaensi-iltaan elokuvateatteri Dianaan. Suomessa se oli esitetty aikaisemmin 1953 Helsingissä toimineen ranskalaisen elokuvakerhon toimesta ja sitten varsinaisessa teatteri-ensi-illassa vuonna 1963 Eerikinkadun Orionissa. Ensimmäinen kosketukseni Pelin sääntöihin tapahtui maaliskuussa 1971, kun Mainos-Televisio otti sen televisioeistykseen.
Pelin säännöt on Jean Renoirin tuotannossa "se keskeinen", "se käännekohdan dokumentti", se kaikkein monisärmäisin teos, mutta se on myös selkeä ja kirkas laatukuva 1930-luvun lopun Ranskasta. Uhkarohkean lentäjän paluusta ja rakkaus-surusta alkava elokuva on analyysi ranskalaisen yläluokan käyttäytymisestä metsästysretken aikana. Renoir ei olisi Renoir, jos hän ei kuvaisi palvelijoita yhdessä yläluokkaisten kanssa, ei kuvaisi elämäntapojen yksityiskohtia, rakkautta ja mustasukkaisuutta, ihmisten ystävyyttä ja kilpailua ystävyydestä.
"Pelin säännöt oli tulos unelmasta, jostakin joka oli minusta, syvältä minusta", Jean Renoir totesi 1968 englantilaiselle Sight and Sound -elokuvalehdelle. Sama toteamus sopii moneen muuhunkin Renoirin elokuvaan, etenkin tähän käsiteltävään mestariteokseen, sillä senkin pohjavirroissa väreilee Renoirin idealistinen näkemys yhteiskunnasta, joka olisi puhdas ja tasa-arvoinen. Mutta kysymys on vain toiveesta, että voisi elää sellaisessa yhteiskunnassa. Kun ei voi, Jean Renoirkin loi elokuvissaan sarjan kuvia, joiden takaa paljastuu säälimättömän tarkka vaisto missä mennään, tietoisuus ihmisestä ja ihmisen ympäristön lainalaisuuksista. Mutta Renoir ei olisi maalaustaiteen kultakauden impressionistin poika, jos hän ei olisi soluttanut yhteiskunnallisen aineksen rinnalle elegenssia, suloutta, 1800-luvun ranskalaisesta kulttuurista periytyvää alfred-demussetilaista rytmiä.
Pelin säännöt on ollut Jean Renoirin elokuvista arvostetuin. Se oli kymmenentenä Sight and Soundin kuuluisalla, kymmenvuosittain julkaistavalla Parhaiden elokuvien Top Ten -listalla. Kakkosena se oli vuosina 1972, 1982 ja 1992.
=====================================================================================================
Aamiainen ruohikolla kertoo Euroopan Yhdysvaltojen kuvitellusta presidenttiehdokkaasta (se nauratti silloin, mutta nyt voi sanoa Renoirin ennustaneen Euroopan tulevan kehityksen). Hän on keinosiemennyksen professori Ètienne (Meurisse), joka päättää järjestää kansainväliselle vierasjoukolleen kihlajaiset luonnon keskellä. Professori on valinnut rakkaakseen saksalaisen partiotyttöjohtajan.
Yhdessä tempaudutaan maaseudulle ja ryhdytään viettämään kihlajaispiknikkiä. Sitten rajuilma keskeyttää juhlinnan. Sään nopea muutos on shokki kihlajaisvieraille. Ihmiset hämmentyvät ensin, mutta hajaantuvat pian ja ruohikolla aletaan viettää lemmen leikkejä. Professorikin riehaantuu kisailemaan eloisan maalaistytön kanssa.
Ranskan uuden aallon ohjaajien kriitikkovaikuttaja Andre Bazin totesi Jean Renoirin perineen erään ominaisuuden isältään: "Katseen tai yleisemmin sanottuna aisteista nousevan palvonnaan." Bazinin mukaan Renoirin koko tuotanto julistaa aistillisuuden moraalia. "Maailman ymmärtäminen merkitsee ensi sijassa, että osaa katsoa sitä, osaa panna sen antautumaan rakkauden ja hyväilevän katseen edessä."
Aamiainen ruohikolla on renoirilainen laulu ihmiselle ja vapaudelle, hymni luonnolle ja maisemalle. Elokuva on kuin impressionistinen maalaus, joka on herännyt henkiin, muuttunut kuvien sarjaksi, liikkeeksi, rytmiksi. Renoirin kuvallinen tarkkuus on mestarillista. Hän viljelee taitavasti farssin ja satiirin sävyjä. Hän luottaa enemmän kuin ehkä missään ohjaustyössään improvisoivaan näyttelijätyöhön ja kuvaustyyliin.
Elokuvan suuri sanoma on tieteen, tekniikan ja luonnon ristiriita. Renoir hylkää teknologisen uskon ja asettuu kansanihmisten puolelle. Tässä mielessä elokuva on tärkeä muistutus tämän ajan ihmisille, jotka uskovat markkinoihin, kulutukseen ja jatkuvasti kehittyvään teknologiaan. Renoir oli luonnonsuojelija paljon ennen aktivistien ja globaalien järjestöjen tuloa. Renoirin mukaan ihmiselämän todellinen lisäarvo on usko humanismiin ja rakkauteen. Elokuvan muistettavimmat otokset kunnioittavt Etelä-Ranskan metsiä ja peltoja.
====================================================================================================
Olemme tulleet perheen lomamatkalla kesällä 1985 Venetsia-Bibionesta kauniin Toscanan kautta Välimerelle, jatkaneet Cannesiin ja Antibesiin, nousseet ylemmäksi kohti Renoirin taloa. "Les Collettes" sijaitsee Cagnesissa. Puhun siis Jean Renoirin (1894-1979) isän, taidemaalari, impressionisti Auguste Renoirin (1841-1919) talosta. Aamiainen ruohikolla -iloittelun jaksoja kuvattiin Augusten talossa ja puutarhassa. Kävellessämme puutarhassa maisemat palauttavat elokuvan muiston. Ja äkkiä tajuaa, että tuolla Auguste Renoirin maisemassa Nénette kylpi ja heittäytyi lemmenleikkiin Ètiennen kanssa. Olisiko se lemmenleikki viittaus isä-Augusten vuonna 1870 valmistuneeseen öljymaalaukseen "La promenade", jonka taustana on vehmainen puistomaisema.

keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010

Romanttisen rakkauden ylistyslaulu * * * * *










Pääsiäispyhien jälkeisenä perjantaina Helsingin Maximiin tuli todellinen uuden elokuvan mestariteos. Se on Australiassa työskennelleen, uusiseelantilaisen Jane Campionin (s. 1954) epookkidraama Yön kirkas tähti, kevätkauden ehdottomasti paras, ehjin ja kaunein eurooppalainen elokuvatyö. Campion palaa vuoden 1993 Pianon taiteelliselle tasolle, vaika eivät Naisen muotokuva (1996) ja Holy Smoke! (1999) huonoja olleet.
Yön kirkas tähti on esimerkki taiteellisesti vahvan, valitsevia pienempiä katsojajoukkoja kiinnostavan elokuvan tuotantoprosessista. Hopscoth Productionsin ja Jane Chapman Productionin tuottaman, Englannissa kuvatun kalliin teoksen rahoittajat ja niin muodoin osatuottajat tulevat Euroopasta ja Australiasta: Niitä ovat Screen Australia, Britannian elokuvasäätiö, New South Wales Film & Television Office, BBC Films, ranskalainen Pathe! Eli: kunnianhimoisen eurooppalaisen laatuelokuvan tuottamiseen tarvitaan eri puroista juoksevaa rahoitusta.
Yön kirkas tähti alkaa 1818 Hampsteadissa, Lontoossa. Flirttailusta ja tanssimisesta pitävä kolmilapsisen, äidin varassa elävän Brawnen perheen aikuinen tytär Fanny (Abbie Comish) kohtaa nuoren runoilijan John Keatsin (Ben Whishaw). Keats on varaton marginaalirunoilija, joka ei saa koskaan hyviä kritiikkejä. Keats työskentelee runoilijan huoneessa yhdessä ystävänsä Charles Armitage Brownin (Paul Schneider) kanssa. Ystävä ei ole yhtä lahjakas runoilija kuin Keats. Fannyn aika kuluu yleensä kauniita vaatteita ommellessa, mutta nyt hän haluaa saada runouden oppitunteja John Keatsilta.
Yksityiskohdiltaan ja laajavälähdyksiltään rikas Yön kirkas tähti tapahtuu aikana, jolloin teollistuminen ja kansanvaltaistuminen alkoi Britanniassa. Napoleonia vastaan käydyt sodat olivat päättyneet, Britannia oli noussut maailmanvallaksi. Viktoriaaninen aika kurkki nurkan takana. John Keats (1795-1821) omistautui romanttiselle runoudelle. Hänellä oli ystäviä, mutta kirjallisiin valtapiireihin hän ei päässyt. Kritiikin portinvartijat eivät päästäneet nuorta runoilijaa menestyksen porteista sisälle.
John Keats palvoi kauneutta, myös kohtaamansa Fannyn ihanuutta. Johnin ja Fannyn välille kehittyi rakkaussuhde, vaikka Fannyn äiti ja sukulaiset olisivat halunneet tytön avioituvan ajan tavan mukaan varakkaan miehen kanssa. Äiti-Brawne (Kerry Fox) oli kuitenkin sen verran liberaali ja suvaitsevainen nainen, että Fannyn rakkaus hyväksyttiin ja perhe auttoi nuorta runoilijaa. Muutettiin jopa asumaan terveydeltään heikon Keatsin ja vahvan Brownin naapuriin.
Yön kirkas tähti kytkeytyy kulttuuritilanteeseen, jolloin lordi Byronin itseironiset, maailmantuskaa ja yhteiskuntakritiikkiä sisältäneet runot ja Percy Bysshe Shelleyn luonnonpoesia olivat suosittuja. Ja englantilaiset nauttivat vielä "Kadotetun paratiisin" tekijän John Miltonin teksteistä. Campionin elokuvassa luetaan muun muassa Keatsin "Endymion"-kokoelmaa, joka valmistui 1817. Elokuvan alkuperäinen nimi Bright Star viittaa Keatsin samannimiseen runokirjaan, joka julkaistiin 1919. Keats omisti kokoelman runot Fanny Brawnille. Suomeksi Keatsin romantiikkaan voi tutustua Aale Tyynin suomentamassa teoksessa "Tuhat laulujen vuotta", jonka kaikuja tunnistaa Campionin elokuvasta - sen hienoimpia kohtauksia ovat Johnin ja Fannyn toisilleen lukemat rakkausrunot.
=====================================================================================================
Usein sanotaan, että romanttinen, ylitsevuotava rakkaus ei koskaan kestä. Toisaalta kyynikot ovat pitäneet John Keatsin runoja yhdentekevänä haihatteluna. Yön kirkkaassa tähdessä runot on liitetty yhteyksiinsä, sisälle draaman kuosiin, joten ne eivät pomppaa tarroina esille. Runoja kuuntelee kuin näkisi samalla perhosten leikkivän kesälaitumella.
Hienostuneen elokuvan estetiikka, muodon ja sisällön ykseys on syntynyt ohjaajan ja kuvaaja Greig Fraserin tajusta luoda ajankohdan mukainen reaalimaailma, jossa englantilaistalojen ja lontoolaiskatujen realismin takaa paistavat metsäiset polut ja kukkaisniityt. Elokuvan estetiikka on yhtä ajankohdan ilmapiirin ja Keatsin runouden kanssa.
Greig Fraserin kameratyö on pidättyväistä, mutta kuvan sisällä elämä pulppuaa täysillä. Jane Campion pääsee ohjaajana sellaiselle herkkyyden tasolle, jossa käsikirjoituksen merkitykset ja viitteet ovat muuttuneet kuvakerronnassa vallitsevaksi psykologiseksi tunnetilaksi. Campionin oivalluksia on korostaa ikkunoita ja seiniä ilmaisemaan rakastavaisten hapuilevia kontakteja. Yhteisöllisyyden ja tapakulttuurin merkittäviä huomiointeja ovat Brawnen nuorempien lasten Samuelin ja Tootsien nurkumaton valmius auttaa, suojella ja vähän valvoakin Fanny-siskon liikkeitä.
Jane Campion on löytänyt erinomaiset pääosanäyttelijät. Ben Whishaw on tulossa oleva englantilaisnäyttelijä, joka muistetaan hienosta Parfyymi-elokuvasta. Fannyn roolissa hehkuva Abbie Comish on todellinen löytö. Hän eläytyy aidosti suruunsa, kun tulee tieto Rooman lämpimään matkustaneen sairaan Johnin kuolemasta. Ennen kuolemaansa John Keats totesi epäonnistuneensa runoilijana. Nytkyisin häntä pidetään klassikkona.
Johnin ja Fannyn rakkaustarina kesti kolme vuotta. John Keats haudattiin koruttomasti Roomaan. Fanny Brawne kuljeskeli vuosia Hampsteadin kylän nurmipoluilla, joilla hän oli niin usein käyskennellyt Johninsa kanssa. Fanny avioitui myöhemmin ja sai jälkikasvua, mutta Johnnin sormuksesta hän ei luopunut koskaan. Romanttinen rakkaus ei ehkä kestä, mutta muisto on syvä, eikä se haihdu hevillä.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n entinen varatoimitusjohtaja, viestintäneuvos ja oikeustieteen lisensiaatti Jaakko Paavela on ottanut napakasti kantaa Yle-keskusteluun (HS/Mielipide, 20.3.) . Hän toteaa muun muassa, että "Yleisradion rahoitus ei saa olla mikään itsestäänselvyys, vaan yhtiön on toiminnallaan ansaittava se". Paavela muistuttaa, että Yle-maksu olisi ollut perusteltavissa aikana, jolloin toimilupa oli vain Yleisradiolla, jolla oli vuokralaisenaan MTV. Tästä ajasta on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta. Paavela kannattaakin järkevästi budjettirahoitusta, vaikka sekään ei ole hänen mielestään ongelmatonta, kun lisääntyvässä kilpailutilanteessa vain yhden toimijan talous hoidetaan yhteisin varoin.
Toimijoita on tullut etenkin 2000-luvulla pilvin pimein tv-maailmaan. Toinen kaupallinen tv-kanava Nelonen tosin aloitti jo 1997, mutta 2000-luvun trendi olivat maksukortilla toimivat tv-kanavat. Niitä on aika paljon. Nyt vielä teleoperaattorit ovat tulossa tv-toimijoiden reviirille - esimerkiksi Sonera mainostaa tulevaa yhteistyötään UrhoTV:n kanssa. Ruotsista tänne ponkaistu UrhoTV näyttää talvikaudella jääkiekkoa ja kesällä Veikkausliigan jalkapallo-otteluita. Liiga uhosi taannoin rahakkaasta (?) sopimuksetsa Urhon kanssa. Otteluita piti lähettää lukumääräisesti aika paljon viikonloppuisin, mutta nyt ainakin sunnuntain pelit ovat menossa maksullisina Soneran kuituverkon kautta tietokoneen näytölle.
====================================================================================================
Viime vuoden lopulla suomalaisille esiteltiin uusi ilmainen, mainosrahoitteinen valtakunnallinen kaupallinen tv-kanava. Sen nimi on ytimekkäästi SuomiTV. Se kuuluu kanavanippuun E. SuomiTV mainostaa itseään koko perheen kanavana. Väkivaltaa ei sallita ja perhe-arvot ovat kunniassa. Kanavan lanseerauksen aikana vihjattiin, että yhtiössä kunnioitetaan uskonnollisia arvoja. Tämä on pyritty kieltämään turhan päiten.
SuomiTV:n ohjelmisto koostuu dokumenteista, elokuvista, keskusteluista, lapsille suunnatusta tarjonnasta, sarjoista ja uutisista. SuomiTV:n uutistoiminta alkoi jokin viikko sitten. Yhtiö mainosti uutisiaan näyttävästi muun muassa bussipysäkeillä. Uutiset lähetetään klo 18, 19 ja 20 (samaoihin aikoihin tulevat Ylen uutiset klo 17, 18, 19.50, 20.30, MTV3:n klo 19 ja Nelosen klo 18.45). Sarjoja ja dokumentteja nähdään SuomiTV:n kanavalla runsaasti, mutta ei vielä elokuvia (onko yhtiölle tarjottu materiaali liian väkivaltaista?). SuomiTV lähtee liikkelle aivan toisella konseptilla kuin 1980-luvun loppupuolen loistava uutuus Kolmostelevisio, joka alkuvaiheiden jälkeen näytti isolla volyymilla laatuelokuvia.
SuomiTV ratsastaa myös trendien harjanteella. Kaiken maailman kuorosodat, laulukilpailut ja x-faktorit ovat olleet hittejä viime aikoina kanavalla kuin kanavalla. SuomiTV on tuonut lauantai-illan viihdykkeeksi kanavalta kanavalle hyppivän Janne Katajan juontaman Suomi laulaa -ohjelman. Tuleeko siitä kanavan menestystuote. Nyt SuomiTV:n katsotuin ohjelma on Kymppitonni. Aivan oikein! Riitta Väisänen on palannut ruutuun juontamaan tyhmää julkkisohjelmaa. MTV3 lopetti Kymppitonnin viitisen vuotta sitten Väisäsen suureksi suruksi. Katsojien suru ei kaiketi ollut yhtä suuri.
Entä SuomiTV:n tulevaisuus? Pärjääkö se kovassa kilpailussa Yleltä ja kaupallisilta kanavilta muokatun konseptin avulla? Ja voiiko se hankkia mainoksia ilman urheilulähetyksiä? Ilman tv-urheilua mikään kanava ei tahdo menestyä Suomessa. Ovatko SuomiTV:n ulkomaiset omistajat tajunneet asian? Kanavan muuten omistavat kanadalainen tv-alan rahoittamiseen erikoistunut yritys Ontario Inc. sekä suomalaiset pienosakkaat.

torstaina, huhtikuuta 01, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 40

Armottomat (The Chase, USA 1965) ohjaus: Arthur Penn, käsikirjoitus: Lillian Hellman - perustuu Horton Footen romaaniin ja näytelmään, kuvaus: Joseph LaShelle ja kreditoimatta Robert Surtees, musiikki: John Barry, pääosissa: Marlon Brando (sheriffi Calder), Jane Fonda (Anna Reeves), Robert Redford (Bubber Reeves), E.G. Marshall (Val Rogers), Angie Dickinson (Ruby Calder), Janice Rule (Emily Stewart), Robert Duvall (Edwin Stewart), James Fox (Jake Jason Rogers). Tuotanto: Sam Spiegel/Columbia.


Arthur Penn oli minulle aina 1980-luvun alun Neljään ystävään asti lähes Jumalan asemassa. Kaikki alkoi 1950-luvun lopun ongelmawesternistä Henkipatto Billy The Kid, jossa Paul Newman näytteli. Tv-sukupolven ohjaajana elokuvaan tulleen Pennin westerniä inhottiin laajasti, koska hän murti perinteisen lännenelokuvan myyttejä. Penn olikin vuosia poissa elokuvasta kunnes hän sai ohjata 1962 William Gibsonin kuuluisan Helen Keller-näytelmän Ihmeidentekijän elokuvaversion. Penn oli toteuttanut kuulovammaisen tytön koulutuksesta kertovan näytelmän Broadwaylle.
Minut Penniin sytytti varsinaisesti 1964 julkaistu kokeellinen, Warren Beattyn näyttelemä Kauhu - Mickey One, jonka Columbia toi 25.3. 1966 Helsingin Astoriin. Sen jälkeen kaikki oli historiaa: Armottomat, Bonnie ja Clyde, Alice´s Restaurant, Pieni suuri mies, Yön siirrot, Missouri Breaks, Neljä ystävää - mikä kokoelma mestariteoksia.
====================================================================================================
Vietämme iltaa ystäväni Pertti "Lumis" Lumirakeen kanssa Töölöntorin kulttuuriasunnossa. Sitä asuttivat silloin Ylen radiotoimittaja, Taiteessa tapahtuu -ohjelmasta tuttu Juha Virkkunen ja kääntäjä Seppo Loponen, josta kehittyi suomentajana mestari (mieleen on jäänyt hänen Charlie Parker -elämäkerran Birdin loistokas käännös).
Minä ja Pertti olemme katsoneet aikaisemmin viikolla Arthur Pennin uuden elokuvan Armottomat Parvis-Filmin koeteatterissa Fredrikinkadulla, Suomen Columbian markkinointipäällikön Elisa Hillon hyvässä huolenpidossa. Pennin elokuva tuli ensi-iltaan 30.9.1966 Bostoniin (nykyinen Kino-Palatsi). Olimme molemmat kirjoittaneet siitä arvostelut. Lievä tyytyväisyys viipyili syyskuun viimeisen illan katveessa Virkkusen ja Loposen asunnossa. Pennin elokuva oli koskettanut meitä molempia filmikriitikkoja.
Armottomissa ollaan teksasilaisessa pikkukaupungissa.Toista vuotta vankilassa virunut Bubber Reeves (Robert Redford) on paennut. Hänen epäillään palaavan kaupunkiin, katsomaan vaimoaan Annaa (Jane Fonda). Samaan aikaan kaupungin eliitti valmistautuu viettämään lauantai-iltaa: Suuri öljypomo Val Rogers (E.G. Marshall) pitää juhlat tulevan yliopiston kunniaksi. Kaksi muutakin juhlaa järjestetään kaupungissa, mutta Rogersin kutsut ovat tärkeimmät. Hän uhoaa, että yliopistosta tulee hienoin, mitä rahalla saa.
Sheriffi Calder (Marlon Brando) kävelee tapaamaan Anna Reevesiä. Tieto Bubberin paosta leviää nopeasti kaupunkiin. Eletään jännityksen vallassa. Calderin vaimo Ruby (Angie Dickinson) tukee miestään työssä, joka ei ole suinkaan helppo laittomuuksien, korruption ja väkivallan ravistelemassa pikkukaupungissa.
Armottomat antoi amerikkalaisesta pikkukaupungista avoimen julman ja ja kriittisen kuvan. Arthur Penn sai mahdutettua yhden illan tapahtumiin kokonaiskuvan amerikkalaisen kulutusyhteiskunnan ihmissuhteista, jotka raha määrittelee. Elokuvan laajaan henkilögalleriaan kuuluvat rikkaat ja köyhät, yläluokkalaiset ja keskiluokkalaiset, lainrikkojat ja lainpuolustajat, onnettomat ja onnelliset vaimot, valkoiset ja mustat sekä nuoret, jotka ovat oppineet turmeltuneen elämäntavan aikuisilta.
Elokuva kattaa erinomaisesti Arthur Pennin pari vuotta myöhemmin ruotsalaisessa Chaplin-elokuvalehdessä lausuman ajatuksen: "En voi kuvata amerikkalaista yhteiskuntaa muuten kuin yhteiskuntana, joka on täynnä väkivaltaa. Koska teen elokuvia tästä yhteiskunnasta, niistä tulee myös väkivaltaisia." Armottomissa väkivalta on analysoitua, yhteyksiinsä jäsenneltyä.
===========================================================
Näin neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin voi ihmetellä Armottomien tekijäkaartia. Huipputuottaja Sam Spiegel sai elokuvaan tekijöitä, joista monet edustavat nykyisin amerikkalaisen elokuvan parasta historiaa. Rikoskirjailija Dashiell Hammettin leski Lillian Hellman vastasi käsikirjoituksesta. Hellman oli edistyksellinen näytelmäkirjailija, jonka töistä filmattiin aikaisememin muun muassa Humphrey Bogart - moraliteetti Dead End ja Bette Davis -soolo Nainen ei armoa antanut. Hellman oli toisena päähenkilönä Jane Fondan ja Vanessa Redgraven vuonna 1977 näyttelemässä Muistojeni Juliassa.
Armottomien kuvaajat Joseph LaShelle ja Robert Surtees olivat Hollywoodin valioita. Säveltäjä John Barry on käsite. Näyttelijöistä tietenkin Marlon Brando oli ehdoton tiukan sheriffin roolissa. Nyt voisi sanoa: Ehkä liiankin hyvä, mutta Brandon erottautumiseen on syynsä. Calder on kuvattu yhteisön moraaliseksi kivijalaksi. Hän on periaatteen mies, joka hakataankin tinkimättömän moraalisen asenteensa tähden. Brandon Calder on kuin Fred Zinnemannin Sheriffin (1952) Gary Cooper - siirrettynä myyttisestä lännestä moderniin yhteiskuntaan.
Armottomien nuorista näyttelijöistä Robert Redford oli vasta tulossa, Butchin ja Kidin sekä Parhaiden vuosien ja Kultahatun tähtiroolit olivat edessä. Henry Fondan tytär Jane oli uransa nosteessa. Paukkurauta Katin (1964) menestys oli takana ja matka Roger Vadimin tähdeksi Ranskaan oli edessä. Englantilaisella James Foxilla oli myös tärkeä rooli elokuvassa, sillä hänen esittämänsä Rogersin poika Jake oli muodostanut Annan ja Bubberin kanssa kouluaikojen ystäväkolmikon.
Rio Bravon unohtumaton Angie Dickinson oli Arthur Pennin elokuvassa lämmin, suurenmoinen naiseuden tulkki sheriffin Ruby-vaimona. Calderin ja Rubyn suhde on elokuvan positiivisin asia Armottomien sivuosanäyttelijöistä erottuu Robert Duvall menestystä kinuavana kaupunkilaisena. Duvall kohosi seitsemän vuotta myöhemmin maailmanmaineeseen Corleonen perheen lojaalina neuvonantajana Francis Ford Coppolan Kummisedässä. Ja pitkän Hollywood-uran luonnenäyttelijänä tehnyt E.G. Marshall on vaikuttava pomon roolissa.
=====================================================================================================
Töölöntorin asuntoon tulee soitto yöllä. Kirjailija ja Ylioppilaslehden kuuluisa pakinoitsija Johnnie Walker ja kotimaisissa elokuvissakin näytellyt Pekka Haukinen on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Tieto järkyttää, vajottaa meidät neljä juhlijaa hiljaisuuteen. Niin armoton saatta olla ihmisen kohtalo. Silloin elettiin Suomessa valtavaa autoistumisen aikaa. Liikenneonnettomuudet räjähtivät käsiin, ja presidentti Kekkonen puuttui asiaan ja vaati liikkennekuolemien välitöntä laskua.
Aamulla kömmimme Pertin kanssa lehtikioskille. Ostamme Uuden Suomen ja Päivän Sanomat, jossa Pertti Lumirae toimi silloin filmikriitikkona. Vertailemme juttujamme. Sitä Pernnin elokuvan ylistämisen määrää saattaa tänään jo hiukan häpeillä. Mutta olimme silloin nuoria, elokuvat olivat sydämenasia, niistä hullaannuttiin, niistä keskusteltiin ja niistä oltiin jopa tosikkomaisesti ehdottomia - puoleen ja toiseen.
Armottomat sai aika kylmän vastaanoton Yhdysvalloissa. Elokuvan Amerikka-kritiikki kiukutti. Euroopassa vastaanotto oli aivan päinvastainen - niin kuin usein Arthur Pennin elokuvien kohdalla. Englantilaiskriitikko Tom Milnen syvä ja pitkä analyysi 1967 ilmestyneessä Penn-kirjassa on maineikas. Milne taisi muistuttaa, että Pennin elokuva kannattaa nähdä fiktiona - tai yleisluontoisena esityksenä länsimaisen sivilisaation arvojen muutoksesta.
Näyttelijätär Jane Fonda oli ymmällään Armottomista, ainakin jos on uskomista tähden muistelmateokseen "Tähänastinen elämäni" (2005). Leena Nivalan suomentamassa teoksessa Fonda toteaa Arthur Pennin elokuvasta muun muassa: "Vaikka elokuva menestyi hyvin Euroopassa, se oli Yhdysvalloissa fiasko. Oma osuuteni ei totisesti auttanut asiaa. Se tuntui vähän siltä kuin Barbarella saapuisi texasilaiseen pikkukaupunkiin. Ehkä halusin kostaa kaikki ne vuodet joiden aikana hiukseni olivat olleet huonossa kunnossa, joten omaksuin nyt uuden lookin hiusharjoineni, josta ystäväni sanoi, että sillä olisi pitänyt olla oma mainosarvonsa."
Korjattakoon: Roger Vadimin ja Jane Fondan kulttimaineen saanut Barbarella saapui valkokankaalle kolme vuotta myöhemmin. Sotkikohan Fonda hiuksensa Paukkurauta Katiin?