sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 56

Jules ja Jim (Jules et Jim, Ranska 1961) ohjaus: Francois Truffaut, käsikirjoitus: Truffaut ja Jean Gruault - Henri-Pierre Rochén romaanista, kuvaus: Raoul Coutard, musiikki: Georges Delerue, pääosissa: Jeanne Moreau (Catherine), Oskar Werner (Jules), Henri Serre (Jim), tuotanto:Films du Carrosse/S.E.D.I.F.

Kirjoitin kevään 1982 tv-esityksen aikana Julesista ja Jimistä, runollisesta ja hymyilevästä, joskin tummiin pilviinkin lipuvasta elokuvasta, että se on ranskalaisohjaajan ehkä rakkain teos, vakava ehdotus vietäväksi kainalossa autiolle saarelle.
Näimme elokuvan tuoreeltaan koulukaupungissamme. Suomen ensi-ilta oli 31.8. 1962 Helsingin Ritzissä. Elokuvasta käytettiin nimeä Jules ja Jim - rakkauden hymy. Toisen kerran törmäsin elokuvaan toukokuun alussa 1970, kun Mainos-Televisio esitti sen ykköskanavalla, osoituksena jälleen kunnianhimoisesta elokuvapolitiikastaan. Jules ja Jim on uusittu aika ajoin televisiossa. Eikä se ole menettänyt mitään alkuperäisestä tenhostaan.
François Truffaut kertoo saksalaisen Julesin ja ranskalaisen Jimin, maailmaa avoimesti kokevien miesten rakkaudesta samaan naiseen, ranskalaiseen Catherineen. Erilaisten vaiheiden jälkeen naisesta tulee saksalaisen vaimo, mutta samalla myös ranskalaismiehen rakastajatar.
Julesin ja Jimin tapahtuma-aika on molemmin puolin ensimmäistä maailmansotaa. Truffaut näyttää henkilönsä Pariisin kaduilla ja kahviloissa. Sen jälkeen seuraa dokumenttivälähdyksiä ensimmäisestä maailmansodasta. Elokuvan kolmannessa osassa kolmikko suuntaa maalle, luonnon ja rakkauden helmaan. Lopun viiltävässä jaksossa vedetään henkilösuhteita yhteen.
Julesissa ja Jimissä viipaloidaan tunnelmallisia hetkiä ja tilanteita kolmen ihmisen olemassaolosta ja yhteiselämästä. Taustalla kulkee aika ja historia. Elokuva on epookiltaan rikas, voisi sanoa Truffautin kunnianhimoisin yritys liittää yksilötarinat historialliseen jatkumoon. Truffaut puhui kerran elokuvistaan sirkusnäytäntöinä. Tämä pätee Julesiin ja Jimiin, jota leimaa ahne halu tiivistää elämän kertautuvia ja muuntuvia tapahtumakuvioita näytöskappaleessa toisiaan seuraaviin kohtauksiin.
Jules ja Jim oli François Truffautin kolmas kokoillanelokuva. Esikoiselokuva 400:n kepposen menestyksen jälkeen hän kokeili film noir -trilleriä: Ampukaa pianistia (1960) sovitettiin David Goodisin romaanista. Truffaut muuttii amerikkalaisen aiheen täysin ranskalaiseksi. Elokuva muistetaan Charles Aznavourin liikuttavasta hahmosta. Hän on kapakkapianisti Charlie Kohler, joka elää kaksoiselämää. Truffaut käytti elokuvassaan takautumia. Charlien tarina on kafkalainen kujanjuoksu, jonka Truffaut kertoo ilman huumoria, mutta parodisin elein.
Jules ja Jim on nuoren François Truffautin kunnianosoitus Jean Renoirille. Truffaut suunnitteli Rochén romaanin filmaamista jo vuonna 1956. Ongelmaksi muodostui käsikirjoitus, sillä romaani ei tyydyttänyt sellaisenaan Truffautia. Kirjailija halusi olla aktiivisti mukana käsikirjoitusvaiheessa, mutta hän kuoli ennen kuin elokuva oli valmis.
Truffaut säilytti Rochén romaanin hengen, käytti paljon romaanin materiaalia lopullisessa käsikirjoituksessa, mutta hän halusi elokuvastaan laajemman ja näyttävämmän, koreammankin. Hän lisäsi omia kohtauksiaan lopulliseen käsikirjoitukseen. Olen usein miettinyt, pitikö elokuvaan lisätä kertojan ääni. Se saattoi olla muodin mukainen valinta, sillä nuoret ranskalaiset ohjaajat ihailivat amerikkalaista film noiria. Sisäinen monologi oli tavallista 1940-luvun mustan kauden Hollywood-jännitys- ja rikosfilmeissä.
=====================================================================================================
Palataksemme vielä Julesiin ja Jimiin joudumme muistuttamaan François Truffautin suhteesta elokuvaan ja kirjallisuuteen. Jokainen muistaa 400 kepposen (1958), jossa Antoine Doinel piti "fanikuvana" huoneensa seinällä Balzacin valokuvaa. Mutta esikoiselokuvan tarina oli ohjaajan mielestä niin tärkeä, että dokumentin omainen kerronta pyrki nousemaan elokuvallisten hahmotusten rinnalle. Koominen ja traaginen rikosfilmi Ampukaa pianistia (1961) oli Truffautin tyylikokeilu, toisaalta David Goodisin romaanin elokuvallinen sovitus, episodimaisesti etenevä pastissi, kunnianosoitus Hollywoodin b-elokuvalle. Aikanaan elokuvaan ei osattu suhtautua aina ymmärtävästi, koska Truffautin toinen ohjaustyö poikkesi odotuksista, joita 400 kepposta oli luvannut.
Järjestyksessä kolmas ohjaustyö Jules ja Jim - rakkauden hymy oli sitten nuoren ohjaajan täyttymysten elokuva. Tiedetään, että Truffaut luki 1950-luvun alussa Henri-Pierre Rochén 73-vuotiaana julkaiseman romaanin. Truffaut toimi kriitikkona ja ihastui romaaniin. Hän päätti jo silloin filmaavansa Rochén monella tavalla epäsovinnaisen, seksuaalisesti vallankumouksellisen tarinan, jos hänestä joskus tulee ohjaaja.
Truffautia viehätti romaanissa tyyli ja moraali, henkilöiden suhteiden kauneus ja pinnan alla väreilevä traagisuus. Nuori Truffaut oli huomannut romaanissa kuvatun ranskalaisen ja saksalaisen välisen ystävyyden, joka toteutui Jean Renoirin pasifistisessa Suuressa illusionissa (1938), mutta se ei tietenkään ollut kovin hyväksyttävää 1950-luvun Ranskassa.
Ystävyysteeman ohella Jules ja Jim on François Truffautin tuotannon ehkä olennaisin elokuva, joka siivilöi, melkeinpä imuroi kirjallisuutta kuviinsa. Truffaut oli niin pakkomielteinen elokuvan kuin kirjojen ystävä. Jos Renoir oli ranskalaisista ohjaajista Truffautille suurin, niin kirjallisuuden puolella hän mieltyi Honoré de Balzaciin. Ranskan uuden aallon elokuvan huippututkijoista Sakari Toiviainen on maininnut, miten Truffautille läheisiä olivat muun muassa Marcel Proust, J. W. Goethe, Henry James, Prosper Mérimée, Oscar Wilde ja Jean Cocteau. Truffautista kirjoittanut Don Allen on nähnyt Julesissa ja Jimissä osoituksia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eläneeseen brittiläiseen runoilijaan John Keatsiin, joka oli kauneuden palvoja ja romantikko.
Julesin ja Jimin kuvastoon kätketyt piilotekstit viittaavatkin kirjailijoihin, jotka pyrkivät kuvaamaan niin naisen kauneutta kuin paholaismaisuutta, niin naista miehen määrittelemänä olentona tai itsenäisenä toimijana. Truffautin elokuvassa ilmenee hullun rakkauden tensioita, naiskuva kiertyy Madonnan ja huoran kaksoismyyttiin. Jeanne Moreaun tietoisen komplisoidusti tulkitsema Catherine on yhtenä hetkenä miesten seksuaalisten halujen objekti, kauneuden patsas ja rakkauden hymy, toisena hetkenä vapaa toimija, joka ei halua sopeutua sovinnaiseen roolimalliin.
Jules ja Jim voidaan nähdä uuden moraalin elokuvana, joka viittaa 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen tuloon. Ei ole aivan väärin nähdä elokuvassa feministisiä (ja jossain määrin homoeroottisia) piirteitä, vaikka Truffaut on omalle heteroluonteelleen uskollisesti pyrkinyt meditoimaan rakkauden universaaleista mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista.
Raoul Coutardin hämmästyttävän eloisasti kuvaamaa kolmiodraamaa Julesia ja Jimiä hallitsee suorasti ja arvoituksellisesti vapaan tahdon ja helmeilevän rakkauden tunne, miehen ja naisen välinen maaginen kemia, joka voi olla elämän suola, mutta myös kahlitseva, hävittävä, tuhoava ja kuolettava loppupiste. Mutta toteaako Truffaut 1800-luvun romantikkoihin vedoten, että jotkut ihmiset eivät voi "luonnonvalinnalle" mitään. Siksi kuin katsojia härnätäkseen ohjaaja tuo kolmiodraaman taustalle neljänneen henkilön, ikään kuin varastossa Pariisissa elävän Jimin tyttöystävän (Marie Dubois).
Vieläkin kirjailija ja kääntäjä Marja-Leena Mikkolan vanha artikkeli François Truffautin tavaramerkistä (Maniere de voir) pitää paikkansa (Projektio 3/1962). Mikkola tajusi jo varhain, miten Ranskan uuden aallon ohjaajista Jean-Luc Godardilla ja François Truffautilla oli oma tapansa nähdä ja järjestää maailmaa, nähdä ihmiset ja elämä, maailma eri tavalla kuin muut. Mikkolan mukaan uuden aallon kolmas kohuttu ohjaaja Claude Chabrol oli heihin verrattuna jäljittelijä, "taituri tai käsityöläinen, jolla saattaa olla ideoita, mutta ei omaa ainutlaatuista näkemistapaansa, joka synnyttäisi uuden muodon".
Vuodet, vuosikymmenet ovat osoittaneet, että kannanotto oli oikea. Ystävysten, Rohkean nuoruuden ja Lukitun oven uuden aallon ohjaaja Claude Chabrol jatkoi ranskalaisessa elokuvassa aina 2000-luvulle, mutta muistammeko edes nimeltä hänen uusimpia elokuviaan, kun taas Truffautin ja Godardin elokuvat ovat painuneet lähtemättömästi mieleemme. Ja jos Chabrolin maine on hiipunut, niin Ranskan uuden aallon muista ohjaajatulokkaista arvostukseen ovat myöhemmin nouseet Eric Rohmer ja Jacques Rivette.
=====================================================================================================
Julesin ja Jimin - rakkauden hymyn jälkeen François Truffaut päästi käsistään jotakin odottamatonta: Pehmeä iho (1964) poikkeaa selkeästi ohjaajan kolmesta aikaisemmasta elokuvasta. Se on viileästi etenevä trilleri, josta puuttuu tietoisesti poreileva mielikuvituksen lento. Truffaut kertoo keski-ikäisestä, avioituneesta kirjallisuuskriitikosta, joka ihastuu lentoemäntään Portugalin lennolla.
Jean Desaillyn esittämä kriitikko on porvarillisen keski-ikäisen ranskalaismiehen perikuva. Niin tylsän miehen ei ensin uskoisi ryhtyvän aviorikokseen. Elokuvan todellinen hengetär oli Catherine Deneuven sisko Françoise Dorleac (1941-1967), jonka näyttelijän ura jäi liian lyhyeksi. Pehmeän ihon uusintaversio Distance/Etäisyys tuotettiin muuten 1975 Yhdysvalloissa, näyttelijöinä James Woods ja Suomen Eija Pokkinen.
Pehmeän ihon jälkeen François Truffaut jatkoi luomisvoimansa kukkuloilla aina 1980-luvun alkupuolelle. Syntyi 400 kepposesta tutun Antoine Doinelin kasvamista, avioitumista, avioelämää ja eroa kuvaava sarja, jossa Jean-Pierre Leaud näytteli itseoikeutetusti pääosat. Truffaut jatkoi ns. ranskalaisen kaupallisen laatuelokuvan ohjaajana, eikä siirtynyt taistelevan tai kokeilevan filmin pariin kuten kollegansa Jean-Luc Godard.
Truffautin tuotanto niin 1960-luvun lopulla kuin 1970-luvulla ja lopulta 1980-luvun alkupuolella hakee vertaistaan ranskalaisessa elokuvassa. Miten voisi unohtaa elokuvia Morsian pukeutuu mustiin, Kesytön, Adelen tarina, Isin tyttö, Amerikkalainen yö, Englantilaiset naiset, Viimeinen metro, Vihreä huone, Kohtalokas nainen ja Pitkä viikonloppu. Nämäkin elokuvat osoittavat, että Truffaut säilytti koko uransa ajan persoonallisen ohjaajan otteen. Samalla hän pystyi vaihtelemaan aiheita ja muuntautumaan joustavasti.
Elokuvallisista esikuvistaan Alfred Hitchcock oli tietenkin hyvin tärkeä Truffautille. Haastattelukirja Hitchcockista ilmestyi 1960-luvun alussa. Tällöin amerikkalaiset kriitikot olivat ihastuneet Julesiin ja Jimiin, mutta nuorelta Truffautilta tingattiin 1962, miksi Cahiers du Cinema -lehdessä Hitchcock otetaan niin vakavasti. Yhdysvalloissa maine mitätöitiin.
François Truffaut halusi tehdä haastattelukirjan osittain siitä syystä, että saisi Hitchcockin merkityksen leviämään laajemmin julkisuuteen. Truffaut ei vain ihaillut Hitchcockia, vaan hän oli omaksunut mestarilta periaatteen, jonka pohjalta moni meistä kuusikymmenluvun filmihulluista haluaa edelleen toimia: Elokuva on yksi, yhtä; on vain hyviä tai huonoja elokuvia, ei ole eroa "korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä."
Truffaut julkaisi 1983 uuden lopullisen version 1960-luvun alun Hitchcock-haastattelukirjasta. "Hitchcock/Truffaut" -kirjan omistuskirjoitus on osuva: "Alfred Hitchcock teki 53 elokuvaa ja yhden tyttären. Omistan kirjan Patricia Hitchcock O´Connellille." Sivulle on painettu pieni valokuva isästä ja tyttärestä.
=====================================================================================================
François Truffaut
François Truffaut kuoli 21.10. 1984. Se oli shokki. Kirjoitin vain 52-vuotiaana menehtyneestä ohjaajasta sydäntäsärkevän muistokirjoituksen SEKL:n julkaisemaan Projektioon (4/1984). Truffautin lähtö vertautui myöhemmin sellaisiin nykyelokuvan varhaisiin lähtijöihin kuten Andrei Tarkovski ja Krzysztof Kieslowski. Andrei Rublevin, Peilin, Solariksen, Stalkerin, Nostalgian ja Uhrin venäläinen mestari - "sosialistinen surrealisti" siirtyi toisiin taivaisiin Pariisissa 28. 12. 1986, vasta 54-vuotiaana. Veronikan kaksoiselämän ja Väritrilogian Sininen, Valkoinen ja Punainen puolalainen tyylitaituri kuoli 13.3. 1996. Hän oli 55-vuotias. Heistä kirjoitin nekrologit Helsingin Sanomiin.

Ei kommentteja: